Gabriel
6.2.2003, 12:50:46
Echon pyynnöstä (seli seli, omaa laiskuuttani) en osallistunut kirjoituskilpailuun, mutta en voinut olla kirjoittamatta kuitenkin sentyylistä tarinaa. Tällainen se olisi ehkä ollut. Aiemmin oli mielessä mustavalko-asettelun omaava tarina hyvän ja pahan taistelusta, mutta siitä olisi minut tuntien paisunut käsittämättömän laaja. Tähän tarinaan antoi inspiraation King II:n "natsimode"-juttu ja olisi pitänyt arvata että tästä tulee loppujen lopuksi Tällainen.. =)
Noh, te ketkä tarinaa FFfiniläisistä kaipasitte tarinaa FFfiniläisistä myös saatte. Toivottavasti olette tyytyväisiä.
Tarina ei sovellu kenellekään ja se on silkkaa ajan ja avaruuden haaskausta. Jokainen lukee tarinan omalla ajankäytöllään ja lukemalla sen sitoutuu siihen että tekee sen omasta päätöksestään huolimatta siitä että olisi voinut käyttää aikansa johonkin hyödyllisempäänkin.
Tarina on poliittisesti - ja muutenkin - epäkorrekti sekä sisältää sopimatonta kielenkäyttöä. Maailma olisi parempi paikka jos tarinaa ei edes olisi.
EDIT: Niin, ja loukata ei ole tarkoitus ketään.
FFfinin tarina
Päivänä kun FFfinin järjestelmä tuli vihdoinkin todeksi olivat kaikki toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Ihmiset olivat kokeneet monia eri hallitusmenetelmiä eikä massaboardismi ollut ollut yhtään sen parempi kuin xättismikään. Irccismi oli ollut suhteellisen hyvä järjestelmä mutta loppujen lopuksi olivat ihmiset tyytymättömiä siihen sillä se järjestelmä teki heistä persoonattomia ja aina kävi niin että idlaus valtasi maan. Irccismille olivat ominaisia myös lukuisat yhteenotot joissa niin itkettiin kuin liekitettiinkin ja harmittavan usein sulkivat päättävissä viroissa olevat henkilöt muita sosiaalisen (?) ympäristön ulkopuolelle salvaten portin. Irccismin aika oli ollut kaiken kaikkeaan kauhea, mutta ihmiset muistelivat sitä hymy suillaan yksinkertaisesti sen takia ettei parempaakaan ollut aiemmin esiintynyt. Huolimatta epäkohdistaan vallitsi irccismissä kuitenkin järjestys ja päättävät henkilöt (ainakin osa heistä) olivat aktiivisia japitivät huolta järjestelmästä - nuo kaksi seikkaa olivat hyvinkin tärkeitä ja ne puuttuivat tyystin sekasortoisilla massafoorumeilla.
FFfinismin synnyn sai alkuun irccismin kaatuminen. Aiempia järjestelmiä parempi ollut irccismi oli kuitenkin aivan liian huono erään tavallista paljon suuremman - ei kanavansisäisen, vaan kanavienvälisen - flametuksen seurauksena tuli kaikkien arvojen romahtaminen pohjalukemiin. Idlen arvo vajosi uskomattoman alas - ne jotka olivat idlanneet suurimman osan elämäänsä ostakseen eläkepäivinään mukavan omakotitalon huomasivat että heidän idlensa arvo riittäisi korkeintaan muutamaan raitiovaunulippuun ja idlen arvo laski päivä päivältä. Syntyi totaalinen kaaos ja lopulta koko kansa oli paniikissa. Kaivattiin vahvaa ja päättäväistä johtohahmoa joka nostaisi yhteisön ylös siitä kurjuudesta johon se oli vajonnut.
Silloin nousi menestykseensä eräs mies jonka poliittisen ajatuksen ei kukaan ollut uskonut menestyvän. Mies joka oli erittäin taitava puhumaan ja jonka kansa uskoi kykenevän nostamaan yhteisön takaisiin samanlaiseen - ellei korkeampaankin - loistoon jossa se oli paistatellut ennen I Serveriflamea. Kyseisen miehen ei ollut kukaan uskonut pärjävän ja hänen poliittisen uransa uskottiin yltävän korkeintaan PM-ministeriksi. Miehen nimi oli Pappa Wompo ja hän tuli olemaan FFfinin perustaja.
Pappa Wompo oli toden totta hyvin menestyksekäs. Hän sai rakennettua keskustelualueet uusiksi, nosti yhteisön talouden ennennäkemättömälle tasolle ja rakensi liikenneyhteyksiä jotka olivat käyttökelpoisuudeltaan uskomattomia. Hänen järjestelmänsä työllisti hyvin monia ja koko yhteisö uskoi että vihdoin oli saatu järjestelmä jossa ei ollut epäkohtia, jäsenille riitti niin työtä kuin leipää ja tarvittaessa idleakin (taitavana politiikkona Wompo ymmärsi ircin tärkeyden - Irccismi ei koskaan hävinnyt). Tulevaisuus näytti toden totta aurinkoiselta.
Kuitenkin voi kaikkein kultaisinkin aurinko mennä pilven taakse ja yhteisön toivuttua aiemmista painajaisistaan sekä asetettuaan elämään uuteen Eedeniin alkoi ihmisten huomaamatta nousta pilviä tulevaisuuden taivaalle. Niin kuin FFfinismin perustamisen tapauksessa oli tässäkin asioista vastuussa loppujen lopuksi vain yksi mies, joskin Wompon valtuuttamana. Kyseinen mies oli nimeltään Silver ja jo sinä päivänä jolloin Wompo nimitti hänet virkaansa antaen hänelle oikeuksia aavistivat jotkut jäsenet että tuo mies tuo mukanaan sortoa, tuhoa, kärsimystä ja flamea. Kaikki eivät edes ymmärtäneet Silverin valtaankohoamisen perusteita. Todennäköisintä on kuitenkin whinettäjät - yksilöt jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä tilanteeseen - olivat saaneet Wompon huomion ja saatuaan sen eivät enää päästäneet irti. Heidän mielestään yhteisö oli aivan liian vapaamuotoinen ja räikeä heidän pienille punaisille valoa karttaville silmilleen. Vastuuntuntoisena johtajana oli Wompo mennyt kysymään mitä he tahtoisivat tilanteelle tapahtuvan. Whinettäjät olivat silloin ottaneet joukostaan yhden, yhden joka oli lähestulkoon yhtä taitava puhemies kuin Wompokin ja kykeni tarvittaessa kätkemään whineläisyytensä. Tämän miehen he halusivat olevan tärkeässä virassa joka päättäisi siitä mikä oli sopivaa ja sopimatonta käytöstä. Kyseinen mies oli Silver ja ollessaan taitava puhemies kykeni hän kääntämään Wompon päätä vielä lisää. Pappa Wompon suurimpia erehdyksiä sattui sinä hetkenä hänen unohtaessaan suhteellisuudet - whinettäjien äänekkyys ei johtunut heidän lukumäärästään joka oli kaiken kaikkiaan hyvin pieni, he vain olivat vähintään yhtä räikeitä kuin muut yhteisöön kuuluvat joita he syyttivät - ja nimittäessään Silverin korkeaan virkaan jossa hän sai päättää sopivuudesta ja epäsopivuudesta sekä sanoa jäsenille miten heidän tulee elää ja postittaa. Jotta hänen tahtonsa toteutuisi ja hänen valtansa varmistuisi tarvitsi hän kuitenkin omia joukkojaan ja silloin hän perusti erityisen itselleen uskollisen olevan moderaattorijoukon jonka nimi oli Silverin Aattelaiset ja jonka yhteisö tunsi paremmin yksinkertaisesta lyhenteestä SA.
Vaan ei pitkä ole whinettäjän taival - eritoten päättävässä asemassa olevan (jonka taival yleensä päätyy flameen, oikeaan napalmipommiin tai vaihtoehtoisesti selkäänpuukotukseen (jälkimmäisen voi kyllä välttää jos pyytää joltain irc-logeja)) - ja Silverin raakojen sekä mielivaltaisten menetelmien aikakausi ei miellyttänyt yhteisöä yhtään. Pappa Wompo huomasi erehdyksensä mutta aivan liian myöhään, sillä SA oli paisunut liian suureksi jotta sen olisi voinut hajottaa sisällissodan - tai (temporaalisen) massalähdön - syttymättä. Yhteisö kuitenkin ilmaisi suuttumuksensa ja vaati vastatoimia. Wompolle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin murentaa Silverin poliittisia perustuksia. Historia toisti itseään ja taas kerran oli tulevaisuus yhden miehen käsissä. Kansa valitsi joukostaan miehen jonka se halusi Wompon korottavan asemaan joka oli Silverinkin omaa korkeampi ja Pappa Wompo toimi. Kyseisen miehen nimi oli Potreich Pommler ja hän turvautui samaan keinoon kuin Silver aikoinaan - oman poliisin perustamiseen. Pommlerin poliisi tunnettiin lyhenteestä SS eikä kukaan ollut oikein varma mistä lyhenne tuli. Joka tapauksessa omisti SS paljon enemmän oikeuksia kuin SA ja SS myös kasvoi hyvin nopeasti. Kaikki yhteisön jäsenet halusivat luoda itsestään poliittisesti korrektin kuvan sekä myös olla SA:n mielivallan yläpuolella ja liittyivät SS:ään. Lopulta SS:ään kuului tuhansia jäseniä ja Pommler oli vakiinnuttanut asemansa sekä Wompo tyytyväinen tuloksiin. SS:n mielivalta ei ollut yhtä näkyvä kuin whineläisyyteen perustuvan SA:n oma ja koska ihmisiä ei hakattu kaduilla keskellä kirkasta päivää (ainakaan näkyvästi), niin kansa oli tyytyväinen. SA:n mukaantulo oli kuitenkin ollut ennusmerkki pahoista ajoista ja SS:n perustaminen sekä Pommlerin valtaankohoaminen löi lopunajan merkit lukkoon. Tulevia tapahtumasarjoja ei enää voinut välttää. Silver tiesi whineläisineen Pommlerin koittuvan heidän turmiokseen ja että koko yhteisö sekä itse Pappa Wompo olivat kääntyneet heitä vastaan. Wompo tiesi Silverin tietävän tuon ja samoin hän tiesi että Silverilla ja hänen whinekultillaan ei ollut muita mahdollisuuksia kuin taistella hengestään. Potreich Pommler - jonka asema oli jo silloin SS-Reichsmode - oli samaa mieltä ja molemmat päätyivät siihen lopputulokseen että Silver ja SA oli saatava pois tieltä. Mitä nopeammin sen paremmin. Koska Wompo ei voinut samanaikaisesti ottaa oikeuksia pois sadoilta tuhansilta moderaattoreilta eikä myöskään bannata niin monia IP-osoitteita jäi ainoaksi vaihtoehdoksi Potreich Pommlerin SS:n suora ja äkillinen hyökkäys SA-kaartia vastaan.
SS pidätti tuhansia ja taas kerran tuhansia SA:n miehiä syytteenä kapinan suunnitteleminen Wompoa vastaan ja kaikki piiloon menneen SA-whinettäjät kaivettiin esiin wompatinkoloistaan itsensä Wompon perustaman Saforpon - Salainen foorumipoliisi - toimesta, jonka ensisijainen tehtävä oli valvonta ja järjestyksen ylläpitäminen mutta joka sai tarvittaessa käyttää voimakeinoja - kuten nyt.
Tehokkuus oli Potreich Pommlerille kaikki kaikessa ja SS rauhoitti eniten vastarintaan nousevat SA:n miehet lupaamalla heille kuulustelun jonka hoitaisi henkilökohtaisesti erittäin korkean aseman saavuttanut SS-Överdrivemode Theodo Ren Eicke. SA:n miehet lumoutuivat ja vajosivat transsin kaltaiseen tilaan kuultuaan lupauksen siitä että tapaisivat tämän jumalallisen arjalaismoden jonka hiuksien huhuttiin olevan peräti 80 senttimetriä pitkät ellei pidemmätkin ja jonka uskollisuus Wompoa kohtaan sekä julmuus Wompoa vastaan rikkovia kohtaan olivat suoraan verrannollisia hänen hiuksiensa pituuteen. Koko SA oli erittäin helppoa käsiteltävää tuossa lumoutumisesta johtuvassa katatonian kaltaisessa tilassa - joku päästi korkeintaan epäilyttävän syvän huokaisun - ja SS hoiti koko SA:n päiviltä. Kiväärinlaukauksia kaikui useiden päivien ajan eivätkä SA:n miehet vastustelleet sillä he eivät nirvanamaisessa tilassaan tiedostaneet ympäristöään pelon tuntemisesta puhumattakaan.
Potreich Pommler oli onnistunut tekemään lopun Silverista ja hänen SA-kaartistaan sekä turvaamaan oman asemansa ja Wompon järjestelmän pysymisen.
Mutta SA oli ollut suuri ja Silverilla oli ollut paljon kannattajia jotka eivät olleet kuuluneet hänen poliisiinsa. Pommler oli tietoinen siitä kuten myös siitä että aivan kuka tahansa jäsen saattaisi olla Silverin vannoutunut kannattaja ja yrittää kostaa tämän puolesta. Pommler ymmärsi myös että nämä yksilöt saattaisivat yhdistyä ja jopa koittaa salamurhata johtaja Pappa Wompon. Tapahtumasarja oli alkanut eikä sitä voinut estää eikä muuttaa. Pommlerin nimittäminen Silveria korkeampaan asemaan oli väistämättä johtanut tapahtuneeseen verilöylyyn ja tuo verilöyly johti väistämättä vainoharhaisuuteen, valvontaan sekä SS:n mielivaltaan. SA:n häviäminen oli monille jäsenillä syy helpoituksen huokaisuun, mutta tulevaa arvamaan kykenevät näkivät että vielä synkemmät ajat olivat edessä. SS:llä oli enemmän valtuuksia kuin SA:lla eikä SS ollut SA:n kaltainen. SA:n tuhoaminen johti väistämättä siihen että SS:n oli pakko tulla SA:ta pahemmaksi ja hallita paljon lujemmalla terrorilla kuin mitä SA oli harrastanut. Kansa oli valinnut joukostaan Pommlerin tahtonaan tyrannin kaataminen. Kansa oli kaatanut tyrannin ainoastaan jotta paljon kauheampi saisi nousta. Potreich Pommler oli paljon Silveria epäluuloisempi mies ja Wompon luottamushenkilö. Pommlerin suoranainen vainoharhaisuus tarttui Wompoonkin joka oli poliittisten kireyksien vuoksi muuttunut muutenkin epäluuloiseksi. SA:n mielivallan aika oli ohi ja SS:n oma vasta alkaamassa.
Potreich Pommlerin toiminta oli paljon järjestäytynempää kuin Silverin oma ja hän oli myös tehokkaampi ja häikäilemättömämpi. Vastarinnan pelossa alkoi SS kitkeä pois potentiaalista vastarintaa tuomiten ja rangaisten usein kuulustelematta syytettyä. Koko FFfin vajosi SS:n hallintaan ja siten sen vainoharhaan. Potreich Pommler keksi yhä uusia tekosyitä terrorinsa laajentamiseen ja kaikkein hirvittävimpiin tuloksiin johti erään hyvin suuren ryhmän vainoaminen ja tuhoaminen. Pappa Wompo oli aina elännyt siinä luulossa että I Serveriflame hävittiin sabotaasin takia ja sabotööreiksi hän epäili eräältä kanavalta #fffiniin tulleita irccaajia jotka sitten murensivat #fffinin taisteluperustaa kaikin mahdollisin tavoin. Wompon noustessa valtaan alkoi yhteisössä kyseisellä kanavalla käyvien/olevien syrjiminen mutta Potreich Pommler teki asiasta järjestelmällisen vainoamisen ja lopulta pyrki tuhoamaan kaikki joilla on mitään perinnöllisiä yhteyksiä kyseiseen kanavaan. Lopputuloksena on vuosia myöhemmin yhteensä 8 000 000 tuhoutunutta profiilia joilla kaikilla oli yhteyksiä kyseiselle kanavalle. Theodo Ren Eicken kaltaiset häikäilemättömät (ja kauniit) miehet olivat Potreich Pommlerin mieleen ja Wompolta saamillaan oikeuksillaan nimitti Pommler useita Eicken kaltaisia miehiä korkeisiin asemiin.
Yhteisö oli kaikkein pahimmassa jamassa koskaan ja holokausti oli syntymässä. Liian myöhään ymmärsivät jäsenet miten kauhea tilanne olikaan ja että massaboardismi tai xättismi eivät olleet tämän mielipuolisen vainoharhan ja tuhoamisvimman rinnalla mitään. Jopa irccismin tuhoon johtanut synkkä ja verinen I Serveriflame kalpeni näiden kauheiden tekojen rinnalla. Tekojen jotka johtaja Wompo salli ja FFfinin ylin poliisivirkamies SS-Reichsmode Potreich Pommler toteutti. Suru ja kauhu valtasivat yhteisön. Kukaan ei uskaltanut luottaa kehenkään - se joka ei ollut pukeutunut SS:n mustaan univormuun eikä kantanut rinnassaan merkkiä ‘p33|0’ (Kanavalle yhteyksiä omaavien, poliittisesti epäluotettavien tai Pommlerin epäsuosioon joutuneiden tunnus) joutui automaattisesti epäilyksien alaiseksi ja jäsenet suhtautuivat kaikkiin tavallisilta näyttäviin jäseniin kuin Saforpon upseereihin joita ne saattoivat hyvinkin olla. Samaan aikaan kävivät Pappa Wompon pitämät puheet yhä huolestuttavimmiksi ja huolestuttavimmiksi ja kaikkein pahimmat pessimistit epäilivät johtoeläimen tahdon olevan sota ffffansia vastaan. Vain kaksi päättävässä virassa olevaa vastusti tapahtuvaa mielipuolisuutta - Gabriel ja Mickey, mutta toisella oli omat suunnitelmat ja toinen halusi pysyä Wompon suosiossa eikä kumpikaan uskaltanut pistää lusikkaa soppaan sillä se olisi ollut yhtä kuin itsemurha. Lopulta varsinainen FFfinismi lakkasi olemasta ja jäljellä oli ainoastaan Wompon valtuuttaman Pommlerin mielivalta. Uutta ja kauheaa järjestelmää alettiin kutsua elitismiksi, päättäviä virkamiehiä elitisteiksi ja heidän asemaansa eliitiksi. Tieto uudesta nimityksestä kiiri Pommlerin korviin joka vastaiskuna rupesi kutsumaan kaikkia vastarintaan käyviä uuselitisteiksi. Ja uuselitistiksi paljastuminen oli jo riittävä syy saada itselleen ‘p33|0’-leima.
Yhteisö oli asettanut FFfinismiin suuria toiveita ja mukanaan järjestelmä toi synkkiä aikoja. Synkät ajat taas loivat synkkiä tarinoita. Jäsenet yrittivät sinnitellä SS:n ja Pommlerin aina vain pahenevaa mielivaltaa vastaan. Jotkut luovuttivat, jotkut asettautuivat vastarintaan mutta oliko joillain oikeasti toivoa tässä mielipuolisessa lihamyllyssä?
Luovutus
Vaikka kattohuoneisto ikkunasta ei kadulle valoa näkynytkään paistoi siinä kuitenkin tuli ja paikalla oli kaksi henkilöä. Toinen oli nuori ja kaunis naishenkilö joka istui nojatuolillaan tuijottaen nurkkaan ja toinen oli naishenkilöä selvästi nuorempi miespuolinen henkilö joka katseli naista kohti odottaen. Mieshenkilö tiesi että naishenkilöllä oli jotain sanottavaa ja hän osasi aavistaa ettei sanottava ollut todellakaan hyvä. Hänen aavistuksensa olisivat pahentuneet vielä enemmän jos hän olisi nähnyt naishenkilön huolien painaman katseen sekä unettomista pelontäytteisistä öistä syntyneet silmäpussit. Boheemityylisen kattohuoneiston ainoaa huonetta valaisi kuitenkin vain pieni kynttilä jonka valo ei riittänyt valaisemaan edes seiniin asti. Mies odotti kärsivällisesti naisen puhuvan ja lopulta tämä puhui:
“Musse, tämä on loppu.”, Muumuu erotti Ally äänestä luovutuksen ja odotuksen pelon. Hän oli arvannut että kuulee jotain tuollaista. Mutta toisin kuin Ally ei Muumuulta loppunut jaksaminen vaikka miten vaikeaa elämä olikaan ja aina optimistisena hän omasi toivekkuutta tulevaisuuden suhteen.
“Ei. Loppu voi tulla mutta se ei ole nyt. Mehän nimenomaan menestymme! Kukaan ei osaa epäillä sinua eikä SS epäile myöskään minun mielipiteitäni. Snowcock sai ujutettua itsensä melko tärkeään virkaan Saforpoon, hän on nyt meidän tietolähteemme ja-”, Ally katkaisi hyvin painokkaasti Muumuun toiveikkaan rohkaisuyrityksen:
“Snowcock paljastui! He kiduttivat häntä...hän kertoi kaiken. Hän kertoi meistä kaikista. Myös sinusta ja minusta. Hän kertoi heille myös sen mistä meidät löytää. Hän ei voinut muuta - he kiduttivat häntä. Tajuatko nyt, tämä on LOPPU!”, Allyn ääni murtui tenorisen loppuhuudon jälkeen vaimeaksi nyyhkytykseksi. Muumuu ei osannut sanoa mitään. Ensimmäistä kertaa oli hän toden totta sanaton ja lohduton. Kaikki oli romahtanutta, toivoa ei enää ollut. SS tulisi paikalle hetkenä minä hyvänsä ja vaikka he lähtisivätkin pakoon saataisiin heidät silti kiinni. Kaikki toivo oli mennyttä ja he olivat jo yhtä hyvin kuin kuolleita. Yhtäkkiä millään ei enää ollut väliä. Muumuu vaipui horrosmaiseen tilaan eikä enää välittänyt mistään. Ei keskellä kirkasta päivää tapahtuvista pidätyksistä, ei koko järjestelmän vääryydestä, ei ylväistä pyrkimyksistä kaiken parantamiseen eikä myöskään siitä että hän ja Ally kuolisivat pian. Hän ei välittänyt enää mistään.
Määrittelemättömän ajan verran Muumuu ja Ally istuivat kumpikin omilla paikoillaan tuijottaen vain tyhjyyteen sekä odottaen. Odottaen juoksuaskelia portaikossa sekä rynkytystä oveen. Kynttilä lyheni lyhenemistään, muttei kuitenkaan palannut loppuun. Muumuu ei tiennyt sitä vielä, mutta hän ei koskaan tullut näkemään miten se kynttilä paloi loppuun. SS yllätti. Portaissa ei kuulunut juoksuaskelia vaan yhtäkillinen jyskytys oveen oli aiheuttaa Muumuulle sydänkohtauksen.
“Potreich Pommler SS, avatkaa!” kuului määrätietoisen upseerin käskevä äänensävy oven takaa. Hetken aikaa Ally istui paikallaan. Sitten hän nousi ja suuntasi kohti ovea aikeinaan avata se. Muumuu huomasi sen ja hetkeksi vanha taistelutahto heräsi nuoren vasikan sydämessä. Ally kuitenkin nosti kätensä ja sanoi:
“Älä. Se on turhaa. Ei pitkitetä enää.”, Muumuu oli hetken paikallaan ennen kuin lysähti takaisin nurkkaan jossa hän oli istunut. Ally oli oikeassa. Kaikki oli loppu ja mitä pikemmin väistämätön oli ohi sen parempaa. Allyn avatessa oven painoi Muumuu pään polviensa väliin.
“Niin?”, Allyn ääni oli vailla mitään tunnetta aivan kuten hänen ilmeensäkin. Sisään astui kolme SS:n mustaan pukuun pukeutunutta miestä joista yksi - ovea hakannut - sysäsi Allyn taaksepäin ja astui itse hänen luo. Kynttilän heikossa valossa miehen silmät kiilsivät ja samoin hänen moitteettomat hampaansa irvistyksen levittäytyessä. Kuin paholaisen hampaat ja kuin hain kita, Ally ajatteli.
“SS - yksikön johtava upseeri puhuu, Kurko.” upseeri esitteli itsensä muodollisesti.
“Natsimode.” Ally sanoi ilmeettömästi.
“Maineeni on siis ehtinyt korviinne.”, Kurko sanoi vaikuttuneeseen äänensävyyn. Hetken aikaa Ally katsoi miestä silmiin ja hänet valtasi sekä pelko että inho.
“Ei tätä sadistista kissa ja hiiri -leikkiä! Tehkää se nopeasti.” hän sanoi turhautuneena. Kurko virnisti hänelle uhkaavasti ja astui lähemmäksi kunnes oli vain muutaman senttimetrin päässä. Ally tunsi miehen hengityksen kasvoillaan. Upseeri tuijott häntä pelottavalla tavalla silmiin puhuessaan.
“Ei hätää. Se tapahtuu kivuttomasti ja nopeasti.” hän sanoi ja lisäsi vielä virnistyksen muuttuessa vielä leveämmäksi, “Olenhan minä sentään herrasmies.”
Katkeruus
Arwen katsoi vanhan omakotitalon ikkunasta ulos sateiseen iltapäivään. Tämä oli hänen lapsuudenkotinsa ja ulkona oli piha jossa hän oli lapsena viettänyt niin monia onnellisia hetkiä. Se oli vielä onnellisina aikoina, ennen Pappa Wompon nousua valtaan, ennen Silveria ja eritoten ennen Potreich Pommleria. Lapsuudenaikojen onnellinen aurinko oli kadonnut synkkie pilvien taakse. Pilvien jotka nousivat Recycle Bin Butchenwaldin keskitysleirin profiilituhoamisuunien valtavista savupiipuista. Ja tulevaisuudessa näkyi ainoastaan uhkaavaa tulta horisontissa. Tulta joka oli lähtöisin ilmatorjuntatykkien piipuista ja pommituksista. Tulevaisuudesta uhkui kaukaista jytinää joka oli kuin etäinen ukkonen. Paitsi että tulevaisuus vyöryi päälle ja sota oli edessä. Arwen oli varma että Pappa Wompo aloittaa sodan ffffansia vastaan ja se tulisi olemaan koko yhteisön loppu. Johtajasta oli tullut mielipuolinen vainoharhaisuudessaan sekä ihanteellisuudessaan ja hänen alati uskollinen lemmikkinsä - raivohullu saksanpaimenkoira - Potreich Pommler ei missään vaiheessa tuottanut herralleen pettymystä.
Arwenin katse kierteli ulkona näkyvissä maisemissa. Samalla hän ajatteli vastarintaa, sen pieniä mahdollisuuksia ja pakonomaisia pyrkimyksiä. Hänen siskonsa oli sitä mieltä että pyrkimykset olivat turhia ja että Arwen menettäisi vain henkensä. Mutta Arwen ei enää välittänyt - menettäköön sitten, Candice oli muutenkin aina pessimistisempi ja luovutti turhan herkästi. Toisin kuin vanhempi siskonsa ei Arwen aikonut alistua kolmen F-kirjaimen vallan alle. Mieluummin kuolema kuin luovutus. Itse asiassa muuta kuin kuolemaa ei viime aikoina enää ollutkaan. Kuolemaa, kostoa ja pelkoa. Arwen oli menettänyt monia ystäviä SS:lle, sille mielipuoliselle järjestölle joka piinasi heitä ja heitti heidän postituslukunsa pakkasen puolelle ennen kuin deletoi. Sitten Arwenin katse osui pihalla olevaan hiekkalaatikkoon. Ja hänen mieleensä nousi ystävä jonka hän menetti viholliselle pahimmalla mahdollisella tavalla.
Gabriel. Arwen muisti miten he nuoruudessaan olivat leikkineet tuossa hiekkalaatikossa, miten he olivat oleet ystäviä keskenään ja miten he luottivat toisiinsa. Mutta nuo ajat olivat ohi ja viholline oli saanut Gabrielinkin. Gabriel oli nyt hyvin korkeassa asemassa ja Pappa Wompon henkilökohtaisesti tuntema. Gabrielista oli tullut samanlainen hirviö kuin kaikista muistakin ja hän oli yhtä syyllinen tapahtuvaan kuin Pappa Wompo, Potreich Pommler, Theodo Ren Eicke ja moni, liian moni muu. Gabriel kuului eliittiin ja täten hänestä oli tullut elitisti, vihollinen joka toi mukanaan sortoa ja kärsimystä. Arwen ei voinut kestää sitä. Gabriel oli ollut häne yksi kaikkein tärkeimpiä ystäviään eikä hän olisi koskaan voinut kuvitella tämän tilanteen olevan mahdollinen. Mutta se oli, sillä tässä sitä oltiin ja hänen ystävästään oli tullut kaukainen hirviö joka oli yhtä syypä kaikkeen tapahtuvaan kuin Pappa Wompokin. Oli ollut aika jolloin Arwen olisi tehnyt mitä tahansa Gabrielin puolesta ja puolustanut ystäväänsä - aivan kuten tämä häntäkin. Mutta se aika oli ohi ja asiat olivat muuttuneet. Nyt hän olisi valmis pistämään luodin Gabrielin sydämeen aivan kuten Potreich Pommlerinkin omaan. Hänen ystävästään oli tullut hänen vihollisensa.
Arwenin silmät sumentuivat kyynelien tulviessa esille. Hän painoi päänsä vasten ikkunaa ja sulki silmänsä ollakseen näkemättä enää hiekkalaatikkoa jonka katsominen tuntui yhtäkkiä niin kovin tuskalliselta. Hänen oli pakko sulkea ne, sillä kyynelienkin läpi se näkyi turhan selvästi. Aivan kuten se näkyi turhan selväst silloinkin kun hänen silmänsä olivat kiinni.
Arwenin kädet puristuivat nyrkkiin. Hän ei luovuttaisi. Hän ei alistuisi. Ei hirmuvallan alle, ei eliitin määrävän ruoskan ja kivääriperän. Hän oli uuselitisti ja myönsi sen. Eikä hän luovuttaisi.
Auringonsäteen pilkahdus pilvien läpi
Gabriel istui toimistossaan yhdessä Valtakunnankanslian monista huoneista. Koko rakennus oli täynnä tärkeiden virkamiesten toimistoja. Hän ei kuitenkaan koskenut tammipuisella pöydällään oleviin papereihin vaan rummutt hiljaa pöytää sormillaan. Sitten hän venytteli käsiään ja painoi sen jälkeen päänsä niihin. Gabriel mietti hyvin paljon ja hän ymmärsi että vihdoin oli tullut aika toimia. Vaikka hän olikin Pappa Wompon henkilökohtaisessa suosiossa sekä melkein yhtä korkeassa asemassa kuin Potreich Pommler niin oli Pommlerkin johtajan suosiossa eikä hän kykenisi enää Pommlerin käskyjä perumaan. Oli tullut aika toimia ja se täytti Gabrielin hermostuneisuudella ja pelolla. Aina oli olemassa se pieni mahdollisuus että jokin menisi vikaan. Saforpo tuki häntä ja Gabriel uskoi että hän tulisi kyllä mukaan, mutta entä jos ei? Entä jos hän kieltäytyy? Entä jos yksinkertaisesti tapahtuu jotain? Niin monia mahdollisuuksia...jokin saattaisi mennä vikaan. Gabrielin päähän kuitenkin pälkähti ajatus joka sai hänet toimimaan. Entä jos Pommlerin miehet olivat jo matkalla? Ei vain SS jonka hän voisi käskeä tiehensä vaan Pommlerin henkilökohtainen kaarti? Ajatus täytti Gabrielin sydämen kauhulla ja hän tarttui puhelimensa -joka oli taatusti turvallinen - luuriin. Hän valitsi numeron ja kuunteli jonkin aikaa hermostuneena tuututusta. Sitten puhelimeen vastattiin ja Gabriel huokaisi helpotuksesta.
“Nytkö?” Gabriel kuuli korkea-arvoisen Saforpo-upseeri Welcin kysyvän. Gabriel vastasi myönteisesti ja kehotti Welciä saapumaan hyvin nopeasti Valtakunnankanslian luo. Sen jälkeen hän laski luurin, otti nurkasta kaksi tärkeitä papereita ja rahaa sisältävää salkkua jotka hän oli tuonut sinne aamulla sekä tarkasteli vielä kerran toimistoaan. Welciltä kuuluisi saapumiseen vielä muutamia minuutteja. Gabriel astui peilin luo ja katseli itseään. Sitten hän repi hetken mielijohteesta kaikki univormussaan olevat Eliitin, SS:n ja monen muun järjestön mitalit ja paiskasi ne lattialle.Univormussa oli nyt muutamia aukkoja, mutta Gabriel oli tyytyväinen. Sitten hän tarttui olkaimiinsa ja vahvalla nykäisyllä repi nekin irti. Tehtyään sen hän nosti mitalinsa lattialta ja heitti ne paperiroskakoriin olkaimiensa kanssa. Paperiroskakorin hän taas piilotti kaappiin jottei kukaan sitä ainakaan ihan het löytäisi. Gabriel ei halunnut Pommlerin koiria peräänsä ainakaan ihan heti. Sitten hän tarttui salkkujensa kahvoihin ja taakse katsomatta astui ulos toimistostaan viimeisen kerran. Valtakunnankanslian ulkopuolella odottikin jo Welcin auto ja Gabriel hyppäsi sisään.
“Me emme tämän jälkeen enää tapaa?” Welc kysyi Gabrielilta. Takapenkillä oleva Gabriel nyökkäsi vastaukseksi mutta ymmärsi hetkeä myöhemmin ettei Welc nähnyt joten hän vastasi ääneen:
“Emme. Ainakaan toivottavasti. Sillä jos tapaamme olen minä toisella puolella kuulustelupöytää ja sinä joutuisit kyselemään asioita.”, Welc vastasi hymähdyksellä. Jonkin aikaa matka jatkui hiljaisuudessa kunnes Gabriel sanoi: “Anteeksipyyntöni siitä ettet pääse söpöilemään Purityn kanssa tänään yhtä aikaisin kuin tavallista.”
“Mitä nyt...me molemmat tiedämme miten tärkeää tämä on sinulle. Ja jos yhtään viivyttelisimme saattaisi se maksaa hänelle hänen henkensä.” Welc sanoi.
“Aivan niin, Pommler.” Gabriel hymähti vastaukseksi. Loppuosa matkasta jatkui hiljaisuuden vallitessa ellei oteta lukuun auton tasaisesti hurisevaa moottoria.
Lopulta Welc pysäköi erään suurehkon - lähestulkoon kartanomaisen - omakotitalon viereen. Gabriel astui ulos jättäen salkut autoon ja kiirehti talon oven luo ripein askelin. Hän soitti vaativasti ovikelloa kolme-neljä kertaa ennen kuin ovi avautui. Gabriel katsoi oven avannutta naishenkilöä silmiin ja puhui:
“Dagger. Sinun täytyy tulla kanssani ja nyt heti. Ota mukaan vain kaikkein tärkeimmät tavarat - ne joilla on ehkä tunnearvoa - ja jätä muu. Minä selitän autossa tarkemmin. Tällä on oikeasti kiire.”, Gabrielin yllätykseksi Dagger ei alannut kyselemään vaan nyökkäsi vastaukseksi ja katosi hetkeksi sisään. Alle kymmenen sekunnin päästä hän tuli ulos kädessään suurehko matkalaukku ja sulki oven perässään. Gabrielin ilme oli melko kysyvä.
“Et ole ainut joka selittää autossa.” Dagger sanoi. Sitten he kävelivät kohti autoa jossa Welc kärsivällisesti odotti. Hetkeksi Dagger kääntyi ympäri katsomaan taloa ja totesi sitten ääneen: “Minä en taida nähdä tätä taloa enää.”, hetken kuluttua hän lisäsi, “Vai mitä?”
“Mistä sinä tiedät?” Gabriel kysyi ihmetellen. Dagger kääntyi ympäri ja katsoi Gabrielia silmiin.
“Sinä saat kylläkin selittää ensin, sillä tahdon tietää miten oikein arvasin.”, sen sanottuaan hän istui takapenkille katsomatta enää taloa kohti. Heti perässä seurasi myös Gabriel.
Moottorin hurina voimistui kissan kehräyksen kaltaisesta huminasta hieman voimakkaammaksi Welcin painaessa kaasua. Gabriel tuijotti eteensä, mutta aavisti että Dagger katsoi häntä. Sitten hän hieroi hieman otsaansa ja puhui:
“Olet joutunut Potreich Pommlerin epäsuosioon. Mistä - siitä en ole varma. Joka tapauksessa on hän pyrkinyt liiskamaan sinut, mutta minulla on tarpeeksi auktoriteettia käskemään SS:n joukot takaisin ja...olet saanut nauttia Saforpon suosiosta - talosi ympäristössä ei ole viime aikoina ollut missään vaiheessa kolmea poliisia vähempää vartioimassa mahdollisten SS-miehien tulon varalta. Minulla ei kuitenkaan ole auktoriteettia käskemään Pommlerin henkilökohtaista SS-kaartia eikä taatusti Pommleria itseään. Ja koska hänen SS-miesten on täytynyt kääntyä takaisin minun käskystäni oletan että hän olisi seuraavaksi lähettänyt paikalle joukon johon ei minun käskyvalta riitä. Ellei jopa tullut paikalle itse.”, Gabriel kääntyi katsomaan Daggeria silmiin, “Olit hengenvaarassa. Ja niin minäkin. Pommler olisi hoitanut minutkin päiviltä, syynä se että estin häntä. Sinun täytyy paeta. Kuten myös minun. Täältä ja koko yhteisöstä.”, Gabriel kääntyi taas katsomaan eteensä ja puri huultaan, “Täällä ei ole turvallista. Täällä olemme yhtä hyvin kuin kuolleita. Vaikkei Pommler olisikaan perässämme...Wompo aloittaa sodan. Operaatio Barbaarikrossi on sen nimi, hän aikoo hyökätä ffffansiin ja hän aikoo tehdä sen pian. Meidän täytyy paeta. Welc on järjestänyt kaiken valmiiksi, Saforpolta olen saanut tarpeeksi rahaa ja myös matkustuskeinot. Me pääsemme pois...jos sinä tahdot.”
Dagger oli pitkähkön tovin hiljaa ja Gabriel oli melko hermostunut siitä mikä hänen reaktionsa tulisi olemaan. Hän oli valmis pyytämään Welciä kääntymään takaisin, mutta hän toivoi koko sydämestään että siihen ei olisi tarvetta vaan että auto jatkaisi satamaan asti jossa odotti laiva joka vei pois nousevan uhan pilvien alta.
Lopulta Dagger kuitenkin puhui:
“Tämä ei tullut minulle yllätyksenä...arvasin että jotain sellaista on tekeillä, on minulla kuitenkin tietolähteeni. Ja arvasin myös että kehittelit jotain tämäntapaista. Että ihan yhteistyössä Saforpon kanssa...en olisi arvannutkaan, mutta heidän tuki voi olla vain hyvästä. Olen todella kiitollinen tästä ja tietenkin täytyy lähteä pakoon - olen aavistanut sodan tulevan enkä halua kokea sitä ja Pommler tahtoo kuolemaa meille molemmille - mutta...saanko kysyä syytä? Miksi otit riskin? Sinullahan on todella korkea asema eikä mikään uhannut sinua. Miksi sinä teit kaiken tämän ja jatkat tätä edelleen?”, Gabriel oli arvannut Daggerin kysyvän tuota. Entinen omasta tahdosta asemastaan luopunut korkea-arvoinen SS-mies tuijotti eteensä jonkin aikaa. Hänen kurkkuaan kuivasi ja vatsassa tuntui ontolta, sillä tämä oli tärkeä hetki ja häntä pelotti. Lopulta, melko pitkän tovin kuluttua, Gabriel käänsi päänsä hitaasti kohti Daggeria ja katsoi häntä silmiin.
“Dagger...”, hän aloitti ja tarttui Daggeria kädestä, “Minä uskon että olet jo arvannut syyn ja täten tiedät vastauksen kysymykseesi.”
EDIT: No typo.
Noh, te ketkä tarinaa FFfiniläisistä kaipasitte tarinaa FFfiniläisistä myös saatte. Toivottavasti olette tyytyväisiä.
Tarina ei sovellu kenellekään ja se on silkkaa ajan ja avaruuden haaskausta. Jokainen lukee tarinan omalla ajankäytöllään ja lukemalla sen sitoutuu siihen että tekee sen omasta päätöksestään huolimatta siitä että olisi voinut käyttää aikansa johonkin hyödyllisempäänkin.
Tarina on poliittisesti - ja muutenkin - epäkorrekti sekä sisältää sopimatonta kielenkäyttöä. Maailma olisi parempi paikka jos tarinaa ei edes olisi.
EDIT: Niin, ja loukata ei ole tarkoitus ketään.
FFfinin tarina
Päivänä kun FFfinin järjestelmä tuli vihdoinkin todeksi olivat kaikki toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Ihmiset olivat kokeneet monia eri hallitusmenetelmiä eikä massaboardismi ollut ollut yhtään sen parempi kuin xättismikään. Irccismi oli ollut suhteellisen hyvä järjestelmä mutta loppujen lopuksi olivat ihmiset tyytymättömiä siihen sillä se järjestelmä teki heistä persoonattomia ja aina kävi niin että idlaus valtasi maan. Irccismille olivat ominaisia myös lukuisat yhteenotot joissa niin itkettiin kuin liekitettiinkin ja harmittavan usein sulkivat päättävissä viroissa olevat henkilöt muita sosiaalisen (?) ympäristön ulkopuolelle salvaten portin. Irccismin aika oli ollut kaiken kaikkeaan kauhea, mutta ihmiset muistelivat sitä hymy suillaan yksinkertaisesti sen takia ettei parempaakaan ollut aiemmin esiintynyt. Huolimatta epäkohdistaan vallitsi irccismissä kuitenkin järjestys ja päättävät henkilöt (ainakin osa heistä) olivat aktiivisia japitivät huolta järjestelmästä - nuo kaksi seikkaa olivat hyvinkin tärkeitä ja ne puuttuivat tyystin sekasortoisilla massafoorumeilla.
FFfinismin synnyn sai alkuun irccismin kaatuminen. Aiempia järjestelmiä parempi ollut irccismi oli kuitenkin aivan liian huono erään tavallista paljon suuremman - ei kanavansisäisen, vaan kanavienvälisen - flametuksen seurauksena tuli kaikkien arvojen romahtaminen pohjalukemiin. Idlen arvo vajosi uskomattoman alas - ne jotka olivat idlanneet suurimman osan elämäänsä ostakseen eläkepäivinään mukavan omakotitalon huomasivat että heidän idlensa arvo riittäisi korkeintaan muutamaan raitiovaunulippuun ja idlen arvo laski päivä päivältä. Syntyi totaalinen kaaos ja lopulta koko kansa oli paniikissa. Kaivattiin vahvaa ja päättäväistä johtohahmoa joka nostaisi yhteisön ylös siitä kurjuudesta johon se oli vajonnut.
Silloin nousi menestykseensä eräs mies jonka poliittisen ajatuksen ei kukaan ollut uskonut menestyvän. Mies joka oli erittäin taitava puhumaan ja jonka kansa uskoi kykenevän nostamaan yhteisön takaisiin samanlaiseen - ellei korkeampaankin - loistoon jossa se oli paistatellut ennen I Serveriflamea. Kyseisen miehen ei ollut kukaan uskonut pärjävän ja hänen poliittisen uransa uskottiin yltävän korkeintaan PM-ministeriksi. Miehen nimi oli Pappa Wompo ja hän tuli olemaan FFfinin perustaja.
Pappa Wompo oli toden totta hyvin menestyksekäs. Hän sai rakennettua keskustelualueet uusiksi, nosti yhteisön talouden ennennäkemättömälle tasolle ja rakensi liikenneyhteyksiä jotka olivat käyttökelpoisuudeltaan uskomattomia. Hänen järjestelmänsä työllisti hyvin monia ja koko yhteisö uskoi että vihdoin oli saatu järjestelmä jossa ei ollut epäkohtia, jäsenille riitti niin työtä kuin leipää ja tarvittaessa idleakin (taitavana politiikkona Wompo ymmärsi ircin tärkeyden - Irccismi ei koskaan hävinnyt). Tulevaisuus näytti toden totta aurinkoiselta.
Kuitenkin voi kaikkein kultaisinkin aurinko mennä pilven taakse ja yhteisön toivuttua aiemmista painajaisistaan sekä asetettuaan elämään uuteen Eedeniin alkoi ihmisten huomaamatta nousta pilviä tulevaisuuden taivaalle. Niin kuin FFfinismin perustamisen tapauksessa oli tässäkin asioista vastuussa loppujen lopuksi vain yksi mies, joskin Wompon valtuuttamana. Kyseinen mies oli nimeltään Silver ja jo sinä päivänä jolloin Wompo nimitti hänet virkaansa antaen hänelle oikeuksia aavistivat jotkut jäsenet että tuo mies tuo mukanaan sortoa, tuhoa, kärsimystä ja flamea. Kaikki eivät edes ymmärtäneet Silverin valtaankohoamisen perusteita. Todennäköisintä on kuitenkin whinettäjät - yksilöt jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä tilanteeseen - olivat saaneet Wompon huomion ja saatuaan sen eivät enää päästäneet irti. Heidän mielestään yhteisö oli aivan liian vapaamuotoinen ja räikeä heidän pienille punaisille valoa karttaville silmilleen. Vastuuntuntoisena johtajana oli Wompo mennyt kysymään mitä he tahtoisivat tilanteelle tapahtuvan. Whinettäjät olivat silloin ottaneet joukostaan yhden, yhden joka oli lähestulkoon yhtä taitava puhemies kuin Wompokin ja kykeni tarvittaessa kätkemään whineläisyytensä. Tämän miehen he halusivat olevan tärkeässä virassa joka päättäisi siitä mikä oli sopivaa ja sopimatonta käytöstä. Kyseinen mies oli Silver ja ollessaan taitava puhemies kykeni hän kääntämään Wompon päätä vielä lisää. Pappa Wompon suurimpia erehdyksiä sattui sinä hetkenä hänen unohtaessaan suhteellisuudet - whinettäjien äänekkyys ei johtunut heidän lukumäärästään joka oli kaiken kaikkiaan hyvin pieni, he vain olivat vähintään yhtä räikeitä kuin muut yhteisöön kuuluvat joita he syyttivät - ja nimittäessään Silverin korkeaan virkaan jossa hän sai päättää sopivuudesta ja epäsopivuudesta sekä sanoa jäsenille miten heidän tulee elää ja postittaa. Jotta hänen tahtonsa toteutuisi ja hänen valtansa varmistuisi tarvitsi hän kuitenkin omia joukkojaan ja silloin hän perusti erityisen itselleen uskollisen olevan moderaattorijoukon jonka nimi oli Silverin Aattelaiset ja jonka yhteisö tunsi paremmin yksinkertaisesta lyhenteestä SA.
Vaan ei pitkä ole whinettäjän taival - eritoten päättävässä asemassa olevan (jonka taival yleensä päätyy flameen, oikeaan napalmipommiin tai vaihtoehtoisesti selkäänpuukotukseen (jälkimmäisen voi kyllä välttää jos pyytää joltain irc-logeja)) - ja Silverin raakojen sekä mielivaltaisten menetelmien aikakausi ei miellyttänyt yhteisöä yhtään. Pappa Wompo huomasi erehdyksensä mutta aivan liian myöhään, sillä SA oli paisunut liian suureksi jotta sen olisi voinut hajottaa sisällissodan - tai (temporaalisen) massalähdön - syttymättä. Yhteisö kuitenkin ilmaisi suuttumuksensa ja vaati vastatoimia. Wompolle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin murentaa Silverin poliittisia perustuksia. Historia toisti itseään ja taas kerran oli tulevaisuus yhden miehen käsissä. Kansa valitsi joukostaan miehen jonka se halusi Wompon korottavan asemaan joka oli Silverinkin omaa korkeampi ja Pappa Wompo toimi. Kyseisen miehen nimi oli Potreich Pommler ja hän turvautui samaan keinoon kuin Silver aikoinaan - oman poliisin perustamiseen. Pommlerin poliisi tunnettiin lyhenteestä SS eikä kukaan ollut oikein varma mistä lyhenne tuli. Joka tapauksessa omisti SS paljon enemmän oikeuksia kuin SA ja SS myös kasvoi hyvin nopeasti. Kaikki yhteisön jäsenet halusivat luoda itsestään poliittisesti korrektin kuvan sekä myös olla SA:n mielivallan yläpuolella ja liittyivät SS:ään. Lopulta SS:ään kuului tuhansia jäseniä ja Pommler oli vakiinnuttanut asemansa sekä Wompo tyytyväinen tuloksiin. SS:n mielivalta ei ollut yhtä näkyvä kuin whineläisyyteen perustuvan SA:n oma ja koska ihmisiä ei hakattu kaduilla keskellä kirkasta päivää (ainakaan näkyvästi), niin kansa oli tyytyväinen. SA:n mukaantulo oli kuitenkin ollut ennusmerkki pahoista ajoista ja SS:n perustaminen sekä Pommlerin valtaankohoaminen löi lopunajan merkit lukkoon. Tulevia tapahtumasarjoja ei enää voinut välttää. Silver tiesi whineläisineen Pommlerin koittuvan heidän turmiokseen ja että koko yhteisö sekä itse Pappa Wompo olivat kääntyneet heitä vastaan. Wompo tiesi Silverin tietävän tuon ja samoin hän tiesi että Silverilla ja hänen whinekultillaan ei ollut muita mahdollisuuksia kuin taistella hengestään. Potreich Pommler - jonka asema oli jo silloin SS-Reichsmode - oli samaa mieltä ja molemmat päätyivät siihen lopputulokseen että Silver ja SA oli saatava pois tieltä. Mitä nopeammin sen paremmin. Koska Wompo ei voinut samanaikaisesti ottaa oikeuksia pois sadoilta tuhansilta moderaattoreilta eikä myöskään bannata niin monia IP-osoitteita jäi ainoaksi vaihtoehdoksi Potreich Pommlerin SS:n suora ja äkillinen hyökkäys SA-kaartia vastaan.
SS pidätti tuhansia ja taas kerran tuhansia SA:n miehiä syytteenä kapinan suunnitteleminen Wompoa vastaan ja kaikki piiloon menneen SA-whinettäjät kaivettiin esiin wompatinkoloistaan itsensä Wompon perustaman Saforpon - Salainen foorumipoliisi - toimesta, jonka ensisijainen tehtävä oli valvonta ja järjestyksen ylläpitäminen mutta joka sai tarvittaessa käyttää voimakeinoja - kuten nyt.
Tehokkuus oli Potreich Pommlerille kaikki kaikessa ja SS rauhoitti eniten vastarintaan nousevat SA:n miehet lupaamalla heille kuulustelun jonka hoitaisi henkilökohtaisesti erittäin korkean aseman saavuttanut SS-Överdrivemode Theodo Ren Eicke. SA:n miehet lumoutuivat ja vajosivat transsin kaltaiseen tilaan kuultuaan lupauksen siitä että tapaisivat tämän jumalallisen arjalaismoden jonka hiuksien huhuttiin olevan peräti 80 senttimetriä pitkät ellei pidemmätkin ja jonka uskollisuus Wompoa kohtaan sekä julmuus Wompoa vastaan rikkovia kohtaan olivat suoraan verrannollisia hänen hiuksiensa pituuteen. Koko SA oli erittäin helppoa käsiteltävää tuossa lumoutumisesta johtuvassa katatonian kaltaisessa tilassa - joku päästi korkeintaan epäilyttävän syvän huokaisun - ja SS hoiti koko SA:n päiviltä. Kiväärinlaukauksia kaikui useiden päivien ajan eivätkä SA:n miehet vastustelleet sillä he eivät nirvanamaisessa tilassaan tiedostaneet ympäristöään pelon tuntemisesta puhumattakaan.
Potreich Pommler oli onnistunut tekemään lopun Silverista ja hänen SA-kaartistaan sekä turvaamaan oman asemansa ja Wompon järjestelmän pysymisen.
Mutta SA oli ollut suuri ja Silverilla oli ollut paljon kannattajia jotka eivät olleet kuuluneet hänen poliisiinsa. Pommler oli tietoinen siitä kuten myös siitä että aivan kuka tahansa jäsen saattaisi olla Silverin vannoutunut kannattaja ja yrittää kostaa tämän puolesta. Pommler ymmärsi myös että nämä yksilöt saattaisivat yhdistyä ja jopa koittaa salamurhata johtaja Pappa Wompon. Tapahtumasarja oli alkanut eikä sitä voinut estää eikä muuttaa. Pommlerin nimittäminen Silveria korkeampaan asemaan oli väistämättä johtanut tapahtuneeseen verilöylyyn ja tuo verilöyly johti väistämättä vainoharhaisuuteen, valvontaan sekä SS:n mielivaltaan. SA:n häviäminen oli monille jäsenillä syy helpoituksen huokaisuun, mutta tulevaa arvamaan kykenevät näkivät että vielä synkemmät ajat olivat edessä. SS:llä oli enemmän valtuuksia kuin SA:lla eikä SS ollut SA:n kaltainen. SA:n tuhoaminen johti väistämättä siihen että SS:n oli pakko tulla SA:ta pahemmaksi ja hallita paljon lujemmalla terrorilla kuin mitä SA oli harrastanut. Kansa oli valinnut joukostaan Pommlerin tahtonaan tyrannin kaataminen. Kansa oli kaatanut tyrannin ainoastaan jotta paljon kauheampi saisi nousta. Potreich Pommler oli paljon Silveria epäluuloisempi mies ja Wompon luottamushenkilö. Pommlerin suoranainen vainoharhaisuus tarttui Wompoonkin joka oli poliittisten kireyksien vuoksi muuttunut muutenkin epäluuloiseksi. SA:n mielivallan aika oli ohi ja SS:n oma vasta alkaamassa.
Potreich Pommlerin toiminta oli paljon järjestäytynempää kuin Silverin oma ja hän oli myös tehokkaampi ja häikäilemättömämpi. Vastarinnan pelossa alkoi SS kitkeä pois potentiaalista vastarintaa tuomiten ja rangaisten usein kuulustelematta syytettyä. Koko FFfin vajosi SS:n hallintaan ja siten sen vainoharhaan. Potreich Pommler keksi yhä uusia tekosyitä terrorinsa laajentamiseen ja kaikkein hirvittävimpiin tuloksiin johti erään hyvin suuren ryhmän vainoaminen ja tuhoaminen. Pappa Wompo oli aina elännyt siinä luulossa että I Serveriflame hävittiin sabotaasin takia ja sabotööreiksi hän epäili eräältä kanavalta #fffiniin tulleita irccaajia jotka sitten murensivat #fffinin taisteluperustaa kaikin mahdollisin tavoin. Wompon noustessa valtaan alkoi yhteisössä kyseisellä kanavalla käyvien/olevien syrjiminen mutta Potreich Pommler teki asiasta järjestelmällisen vainoamisen ja lopulta pyrki tuhoamaan kaikki joilla on mitään perinnöllisiä yhteyksiä kyseiseen kanavaan. Lopputuloksena on vuosia myöhemmin yhteensä 8 000 000 tuhoutunutta profiilia joilla kaikilla oli yhteyksiä kyseiselle kanavalle. Theodo Ren Eicken kaltaiset häikäilemättömät (ja kauniit) miehet olivat Potreich Pommlerin mieleen ja Wompolta saamillaan oikeuksillaan nimitti Pommler useita Eicken kaltaisia miehiä korkeisiin asemiin.
Yhteisö oli kaikkein pahimmassa jamassa koskaan ja holokausti oli syntymässä. Liian myöhään ymmärsivät jäsenet miten kauhea tilanne olikaan ja että massaboardismi tai xättismi eivät olleet tämän mielipuolisen vainoharhan ja tuhoamisvimman rinnalla mitään. Jopa irccismin tuhoon johtanut synkkä ja verinen I Serveriflame kalpeni näiden kauheiden tekojen rinnalla. Tekojen jotka johtaja Wompo salli ja FFfinin ylin poliisivirkamies SS-Reichsmode Potreich Pommler toteutti. Suru ja kauhu valtasivat yhteisön. Kukaan ei uskaltanut luottaa kehenkään - se joka ei ollut pukeutunut SS:n mustaan univormuun eikä kantanut rinnassaan merkkiä ‘p33|0’ (Kanavalle yhteyksiä omaavien, poliittisesti epäluotettavien tai Pommlerin epäsuosioon joutuneiden tunnus) joutui automaattisesti epäilyksien alaiseksi ja jäsenet suhtautuivat kaikkiin tavallisilta näyttäviin jäseniin kuin Saforpon upseereihin joita ne saattoivat hyvinkin olla. Samaan aikaan kävivät Pappa Wompon pitämät puheet yhä huolestuttavimmiksi ja huolestuttavimmiksi ja kaikkein pahimmat pessimistit epäilivät johtoeläimen tahdon olevan sota ffffansia vastaan. Vain kaksi päättävässä virassa olevaa vastusti tapahtuvaa mielipuolisuutta - Gabriel ja Mickey, mutta toisella oli omat suunnitelmat ja toinen halusi pysyä Wompon suosiossa eikä kumpikaan uskaltanut pistää lusikkaa soppaan sillä se olisi ollut yhtä kuin itsemurha. Lopulta varsinainen FFfinismi lakkasi olemasta ja jäljellä oli ainoastaan Wompon valtuuttaman Pommlerin mielivalta. Uutta ja kauheaa järjestelmää alettiin kutsua elitismiksi, päättäviä virkamiehiä elitisteiksi ja heidän asemaansa eliitiksi. Tieto uudesta nimityksestä kiiri Pommlerin korviin joka vastaiskuna rupesi kutsumaan kaikkia vastarintaan käyviä uuselitisteiksi. Ja uuselitistiksi paljastuminen oli jo riittävä syy saada itselleen ‘p33|0’-leima.
Yhteisö oli asettanut FFfinismiin suuria toiveita ja mukanaan järjestelmä toi synkkiä aikoja. Synkät ajat taas loivat synkkiä tarinoita. Jäsenet yrittivät sinnitellä SS:n ja Pommlerin aina vain pahenevaa mielivaltaa vastaan. Jotkut luovuttivat, jotkut asettautuivat vastarintaan mutta oliko joillain oikeasti toivoa tässä mielipuolisessa lihamyllyssä?
Luovutus
Vaikka kattohuoneisto ikkunasta ei kadulle valoa näkynytkään paistoi siinä kuitenkin tuli ja paikalla oli kaksi henkilöä. Toinen oli nuori ja kaunis naishenkilö joka istui nojatuolillaan tuijottaen nurkkaan ja toinen oli naishenkilöä selvästi nuorempi miespuolinen henkilö joka katseli naista kohti odottaen. Mieshenkilö tiesi että naishenkilöllä oli jotain sanottavaa ja hän osasi aavistaa ettei sanottava ollut todellakaan hyvä. Hänen aavistuksensa olisivat pahentuneet vielä enemmän jos hän olisi nähnyt naishenkilön huolien painaman katseen sekä unettomista pelontäytteisistä öistä syntyneet silmäpussit. Boheemityylisen kattohuoneiston ainoaa huonetta valaisi kuitenkin vain pieni kynttilä jonka valo ei riittänyt valaisemaan edes seiniin asti. Mies odotti kärsivällisesti naisen puhuvan ja lopulta tämä puhui:
“Musse, tämä on loppu.”, Muumuu erotti Ally äänestä luovutuksen ja odotuksen pelon. Hän oli arvannut että kuulee jotain tuollaista. Mutta toisin kuin Ally ei Muumuulta loppunut jaksaminen vaikka miten vaikeaa elämä olikaan ja aina optimistisena hän omasi toivekkuutta tulevaisuuden suhteen.
“Ei. Loppu voi tulla mutta se ei ole nyt. Mehän nimenomaan menestymme! Kukaan ei osaa epäillä sinua eikä SS epäile myöskään minun mielipiteitäni. Snowcock sai ujutettua itsensä melko tärkeään virkaan Saforpoon, hän on nyt meidän tietolähteemme ja-”, Ally katkaisi hyvin painokkaasti Muumuun toiveikkaan rohkaisuyrityksen:
“Snowcock paljastui! He kiduttivat häntä...hän kertoi kaiken. Hän kertoi meistä kaikista. Myös sinusta ja minusta. Hän kertoi heille myös sen mistä meidät löytää. Hän ei voinut muuta - he kiduttivat häntä. Tajuatko nyt, tämä on LOPPU!”, Allyn ääni murtui tenorisen loppuhuudon jälkeen vaimeaksi nyyhkytykseksi. Muumuu ei osannut sanoa mitään. Ensimmäistä kertaa oli hän toden totta sanaton ja lohduton. Kaikki oli romahtanutta, toivoa ei enää ollut. SS tulisi paikalle hetkenä minä hyvänsä ja vaikka he lähtisivätkin pakoon saataisiin heidät silti kiinni. Kaikki toivo oli mennyttä ja he olivat jo yhtä hyvin kuin kuolleita. Yhtäkkiä millään ei enää ollut väliä. Muumuu vaipui horrosmaiseen tilaan eikä enää välittänyt mistään. Ei keskellä kirkasta päivää tapahtuvista pidätyksistä, ei koko järjestelmän vääryydestä, ei ylväistä pyrkimyksistä kaiken parantamiseen eikä myöskään siitä että hän ja Ally kuolisivat pian. Hän ei välittänyt enää mistään.
Määrittelemättömän ajan verran Muumuu ja Ally istuivat kumpikin omilla paikoillaan tuijottaen vain tyhjyyteen sekä odottaen. Odottaen juoksuaskelia portaikossa sekä rynkytystä oveen. Kynttilä lyheni lyhenemistään, muttei kuitenkaan palannut loppuun. Muumuu ei tiennyt sitä vielä, mutta hän ei koskaan tullut näkemään miten se kynttilä paloi loppuun. SS yllätti. Portaissa ei kuulunut juoksuaskelia vaan yhtäkillinen jyskytys oveen oli aiheuttaa Muumuulle sydänkohtauksen.
“Potreich Pommler SS, avatkaa!” kuului määrätietoisen upseerin käskevä äänensävy oven takaa. Hetken aikaa Ally istui paikallaan. Sitten hän nousi ja suuntasi kohti ovea aikeinaan avata se. Muumuu huomasi sen ja hetkeksi vanha taistelutahto heräsi nuoren vasikan sydämessä. Ally kuitenkin nosti kätensä ja sanoi:
“Älä. Se on turhaa. Ei pitkitetä enää.”, Muumuu oli hetken paikallaan ennen kuin lysähti takaisin nurkkaan jossa hän oli istunut. Ally oli oikeassa. Kaikki oli loppu ja mitä pikemmin väistämätön oli ohi sen parempaa. Allyn avatessa oven painoi Muumuu pään polviensa väliin.
“Niin?”, Allyn ääni oli vailla mitään tunnetta aivan kuten hänen ilmeensäkin. Sisään astui kolme SS:n mustaan pukuun pukeutunutta miestä joista yksi - ovea hakannut - sysäsi Allyn taaksepäin ja astui itse hänen luo. Kynttilän heikossa valossa miehen silmät kiilsivät ja samoin hänen moitteettomat hampaansa irvistyksen levittäytyessä. Kuin paholaisen hampaat ja kuin hain kita, Ally ajatteli.
“SS - yksikön johtava upseeri puhuu, Kurko.” upseeri esitteli itsensä muodollisesti.
“Natsimode.” Ally sanoi ilmeettömästi.
“Maineeni on siis ehtinyt korviinne.”, Kurko sanoi vaikuttuneeseen äänensävyyn. Hetken aikaa Ally katsoi miestä silmiin ja hänet valtasi sekä pelko että inho.
“Ei tätä sadistista kissa ja hiiri -leikkiä! Tehkää se nopeasti.” hän sanoi turhautuneena. Kurko virnisti hänelle uhkaavasti ja astui lähemmäksi kunnes oli vain muutaman senttimetrin päässä. Ally tunsi miehen hengityksen kasvoillaan. Upseeri tuijott häntä pelottavalla tavalla silmiin puhuessaan.
“Ei hätää. Se tapahtuu kivuttomasti ja nopeasti.” hän sanoi ja lisäsi vielä virnistyksen muuttuessa vielä leveämmäksi, “Olenhan minä sentään herrasmies.”
Katkeruus
Arwen katsoi vanhan omakotitalon ikkunasta ulos sateiseen iltapäivään. Tämä oli hänen lapsuudenkotinsa ja ulkona oli piha jossa hän oli lapsena viettänyt niin monia onnellisia hetkiä. Se oli vielä onnellisina aikoina, ennen Pappa Wompon nousua valtaan, ennen Silveria ja eritoten ennen Potreich Pommleria. Lapsuudenaikojen onnellinen aurinko oli kadonnut synkkie pilvien taakse. Pilvien jotka nousivat Recycle Bin Butchenwaldin keskitysleirin profiilituhoamisuunien valtavista savupiipuista. Ja tulevaisuudessa näkyi ainoastaan uhkaavaa tulta horisontissa. Tulta joka oli lähtöisin ilmatorjuntatykkien piipuista ja pommituksista. Tulevaisuudesta uhkui kaukaista jytinää joka oli kuin etäinen ukkonen. Paitsi että tulevaisuus vyöryi päälle ja sota oli edessä. Arwen oli varma että Pappa Wompo aloittaa sodan ffffansia vastaan ja se tulisi olemaan koko yhteisön loppu. Johtajasta oli tullut mielipuolinen vainoharhaisuudessaan sekä ihanteellisuudessaan ja hänen alati uskollinen lemmikkinsä - raivohullu saksanpaimenkoira - Potreich Pommler ei missään vaiheessa tuottanut herralleen pettymystä.
Arwenin katse kierteli ulkona näkyvissä maisemissa. Samalla hän ajatteli vastarintaa, sen pieniä mahdollisuuksia ja pakonomaisia pyrkimyksiä. Hänen siskonsa oli sitä mieltä että pyrkimykset olivat turhia ja että Arwen menettäisi vain henkensä. Mutta Arwen ei enää välittänyt - menettäköön sitten, Candice oli muutenkin aina pessimistisempi ja luovutti turhan herkästi. Toisin kuin vanhempi siskonsa ei Arwen aikonut alistua kolmen F-kirjaimen vallan alle. Mieluummin kuolema kuin luovutus. Itse asiassa muuta kuin kuolemaa ei viime aikoina enää ollutkaan. Kuolemaa, kostoa ja pelkoa. Arwen oli menettänyt monia ystäviä SS:lle, sille mielipuoliselle järjestölle joka piinasi heitä ja heitti heidän postituslukunsa pakkasen puolelle ennen kuin deletoi. Sitten Arwenin katse osui pihalla olevaan hiekkalaatikkoon. Ja hänen mieleensä nousi ystävä jonka hän menetti viholliselle pahimmalla mahdollisella tavalla.
Gabriel. Arwen muisti miten he nuoruudessaan olivat leikkineet tuossa hiekkalaatikossa, miten he olivat oleet ystäviä keskenään ja miten he luottivat toisiinsa. Mutta nuo ajat olivat ohi ja viholline oli saanut Gabrielinkin. Gabriel oli nyt hyvin korkeassa asemassa ja Pappa Wompon henkilökohtaisesti tuntema. Gabrielista oli tullut samanlainen hirviö kuin kaikista muistakin ja hän oli yhtä syyllinen tapahtuvaan kuin Pappa Wompo, Potreich Pommler, Theodo Ren Eicke ja moni, liian moni muu. Gabriel kuului eliittiin ja täten hänestä oli tullut elitisti, vihollinen joka toi mukanaan sortoa ja kärsimystä. Arwen ei voinut kestää sitä. Gabriel oli ollut häne yksi kaikkein tärkeimpiä ystäviään eikä hän olisi koskaan voinut kuvitella tämän tilanteen olevan mahdollinen. Mutta se oli, sillä tässä sitä oltiin ja hänen ystävästään oli tullut kaukainen hirviö joka oli yhtä syypä kaikkeen tapahtuvaan kuin Pappa Wompokin. Oli ollut aika jolloin Arwen olisi tehnyt mitä tahansa Gabrielin puolesta ja puolustanut ystäväänsä - aivan kuten tämä häntäkin. Mutta se aika oli ohi ja asiat olivat muuttuneet. Nyt hän olisi valmis pistämään luodin Gabrielin sydämeen aivan kuten Potreich Pommlerinkin omaan. Hänen ystävästään oli tullut hänen vihollisensa.
Arwenin silmät sumentuivat kyynelien tulviessa esille. Hän painoi päänsä vasten ikkunaa ja sulki silmänsä ollakseen näkemättä enää hiekkalaatikkoa jonka katsominen tuntui yhtäkkiä niin kovin tuskalliselta. Hänen oli pakko sulkea ne, sillä kyynelienkin läpi se näkyi turhan selvästi. Aivan kuten se näkyi turhan selväst silloinkin kun hänen silmänsä olivat kiinni.
Arwenin kädet puristuivat nyrkkiin. Hän ei luovuttaisi. Hän ei alistuisi. Ei hirmuvallan alle, ei eliitin määrävän ruoskan ja kivääriperän. Hän oli uuselitisti ja myönsi sen. Eikä hän luovuttaisi.
Auringonsäteen pilkahdus pilvien läpi
Gabriel istui toimistossaan yhdessä Valtakunnankanslian monista huoneista. Koko rakennus oli täynnä tärkeiden virkamiesten toimistoja. Hän ei kuitenkaan koskenut tammipuisella pöydällään oleviin papereihin vaan rummutt hiljaa pöytää sormillaan. Sitten hän venytteli käsiään ja painoi sen jälkeen päänsä niihin. Gabriel mietti hyvin paljon ja hän ymmärsi että vihdoin oli tullut aika toimia. Vaikka hän olikin Pappa Wompon henkilökohtaisessa suosiossa sekä melkein yhtä korkeassa asemassa kuin Potreich Pommler niin oli Pommlerkin johtajan suosiossa eikä hän kykenisi enää Pommlerin käskyjä perumaan. Oli tullut aika toimia ja se täytti Gabrielin hermostuneisuudella ja pelolla. Aina oli olemassa se pieni mahdollisuus että jokin menisi vikaan. Saforpo tuki häntä ja Gabriel uskoi että hän tulisi kyllä mukaan, mutta entä jos ei? Entä jos hän kieltäytyy? Entä jos yksinkertaisesti tapahtuu jotain? Niin monia mahdollisuuksia...jokin saattaisi mennä vikaan. Gabrielin päähän kuitenkin pälkähti ajatus joka sai hänet toimimaan. Entä jos Pommlerin miehet olivat jo matkalla? Ei vain SS jonka hän voisi käskeä tiehensä vaan Pommlerin henkilökohtainen kaarti? Ajatus täytti Gabrielin sydämen kauhulla ja hän tarttui puhelimensa -joka oli taatusti turvallinen - luuriin. Hän valitsi numeron ja kuunteli jonkin aikaa hermostuneena tuututusta. Sitten puhelimeen vastattiin ja Gabriel huokaisi helpotuksesta.
“Nytkö?” Gabriel kuuli korkea-arvoisen Saforpo-upseeri Welcin kysyvän. Gabriel vastasi myönteisesti ja kehotti Welciä saapumaan hyvin nopeasti Valtakunnankanslian luo. Sen jälkeen hän laski luurin, otti nurkasta kaksi tärkeitä papereita ja rahaa sisältävää salkkua jotka hän oli tuonut sinne aamulla sekä tarkasteli vielä kerran toimistoaan. Welciltä kuuluisi saapumiseen vielä muutamia minuutteja. Gabriel astui peilin luo ja katseli itseään. Sitten hän repi hetken mielijohteesta kaikki univormussaan olevat Eliitin, SS:n ja monen muun järjestön mitalit ja paiskasi ne lattialle.Univormussa oli nyt muutamia aukkoja, mutta Gabriel oli tyytyväinen. Sitten hän tarttui olkaimiinsa ja vahvalla nykäisyllä repi nekin irti. Tehtyään sen hän nosti mitalinsa lattialta ja heitti ne paperiroskakoriin olkaimiensa kanssa. Paperiroskakorin hän taas piilotti kaappiin jottei kukaan sitä ainakaan ihan het löytäisi. Gabriel ei halunnut Pommlerin koiria peräänsä ainakaan ihan heti. Sitten hän tarttui salkkujensa kahvoihin ja taakse katsomatta astui ulos toimistostaan viimeisen kerran. Valtakunnankanslian ulkopuolella odottikin jo Welcin auto ja Gabriel hyppäsi sisään.
“Me emme tämän jälkeen enää tapaa?” Welc kysyi Gabrielilta. Takapenkillä oleva Gabriel nyökkäsi vastaukseksi mutta ymmärsi hetkeä myöhemmin ettei Welc nähnyt joten hän vastasi ääneen:
“Emme. Ainakaan toivottavasti. Sillä jos tapaamme olen minä toisella puolella kuulustelupöytää ja sinä joutuisit kyselemään asioita.”, Welc vastasi hymähdyksellä. Jonkin aikaa matka jatkui hiljaisuudessa kunnes Gabriel sanoi: “Anteeksipyyntöni siitä ettet pääse söpöilemään Purityn kanssa tänään yhtä aikaisin kuin tavallista.”
“Mitä nyt...me molemmat tiedämme miten tärkeää tämä on sinulle. Ja jos yhtään viivyttelisimme saattaisi se maksaa hänelle hänen henkensä.” Welc sanoi.
“Aivan niin, Pommler.” Gabriel hymähti vastaukseksi. Loppuosa matkasta jatkui hiljaisuuden vallitessa ellei oteta lukuun auton tasaisesti hurisevaa moottoria.
Lopulta Welc pysäköi erään suurehkon - lähestulkoon kartanomaisen - omakotitalon viereen. Gabriel astui ulos jättäen salkut autoon ja kiirehti talon oven luo ripein askelin. Hän soitti vaativasti ovikelloa kolme-neljä kertaa ennen kuin ovi avautui. Gabriel katsoi oven avannutta naishenkilöä silmiin ja puhui:
“Dagger. Sinun täytyy tulla kanssani ja nyt heti. Ota mukaan vain kaikkein tärkeimmät tavarat - ne joilla on ehkä tunnearvoa - ja jätä muu. Minä selitän autossa tarkemmin. Tällä on oikeasti kiire.”, Gabrielin yllätykseksi Dagger ei alannut kyselemään vaan nyökkäsi vastaukseksi ja katosi hetkeksi sisään. Alle kymmenen sekunnin päästä hän tuli ulos kädessään suurehko matkalaukku ja sulki oven perässään. Gabrielin ilme oli melko kysyvä.
“Et ole ainut joka selittää autossa.” Dagger sanoi. Sitten he kävelivät kohti autoa jossa Welc kärsivällisesti odotti. Hetkeksi Dagger kääntyi ympäri katsomaan taloa ja totesi sitten ääneen: “Minä en taida nähdä tätä taloa enää.”, hetken kuluttua hän lisäsi, “Vai mitä?”
“Mistä sinä tiedät?” Gabriel kysyi ihmetellen. Dagger kääntyi ympäri ja katsoi Gabrielia silmiin.
“Sinä saat kylläkin selittää ensin, sillä tahdon tietää miten oikein arvasin.”, sen sanottuaan hän istui takapenkille katsomatta enää taloa kohti. Heti perässä seurasi myös Gabriel.
Moottorin hurina voimistui kissan kehräyksen kaltaisesta huminasta hieman voimakkaammaksi Welcin painaessa kaasua. Gabriel tuijotti eteensä, mutta aavisti että Dagger katsoi häntä. Sitten hän hieroi hieman otsaansa ja puhui:
“Olet joutunut Potreich Pommlerin epäsuosioon. Mistä - siitä en ole varma. Joka tapauksessa on hän pyrkinyt liiskamaan sinut, mutta minulla on tarpeeksi auktoriteettia käskemään SS:n joukot takaisin ja...olet saanut nauttia Saforpon suosiosta - talosi ympäristössä ei ole viime aikoina ollut missään vaiheessa kolmea poliisia vähempää vartioimassa mahdollisten SS-miehien tulon varalta. Minulla ei kuitenkaan ole auktoriteettia käskemään Pommlerin henkilökohtaista SS-kaartia eikä taatusti Pommleria itseään. Ja koska hänen SS-miesten on täytynyt kääntyä takaisin minun käskystäni oletan että hän olisi seuraavaksi lähettänyt paikalle joukon johon ei minun käskyvalta riitä. Ellei jopa tullut paikalle itse.”, Gabriel kääntyi katsomaan Daggeria silmiin, “Olit hengenvaarassa. Ja niin minäkin. Pommler olisi hoitanut minutkin päiviltä, syynä se että estin häntä. Sinun täytyy paeta. Kuten myös minun. Täältä ja koko yhteisöstä.”, Gabriel kääntyi taas katsomaan eteensä ja puri huultaan, “Täällä ei ole turvallista. Täällä olemme yhtä hyvin kuin kuolleita. Vaikkei Pommler olisikaan perässämme...Wompo aloittaa sodan. Operaatio Barbaarikrossi on sen nimi, hän aikoo hyökätä ffffansiin ja hän aikoo tehdä sen pian. Meidän täytyy paeta. Welc on järjestänyt kaiken valmiiksi, Saforpolta olen saanut tarpeeksi rahaa ja myös matkustuskeinot. Me pääsemme pois...jos sinä tahdot.”
Dagger oli pitkähkön tovin hiljaa ja Gabriel oli melko hermostunut siitä mikä hänen reaktionsa tulisi olemaan. Hän oli valmis pyytämään Welciä kääntymään takaisin, mutta hän toivoi koko sydämestään että siihen ei olisi tarvetta vaan että auto jatkaisi satamaan asti jossa odotti laiva joka vei pois nousevan uhan pilvien alta.
Lopulta Dagger kuitenkin puhui:
“Tämä ei tullut minulle yllätyksenä...arvasin että jotain sellaista on tekeillä, on minulla kuitenkin tietolähteeni. Ja arvasin myös että kehittelit jotain tämäntapaista. Että ihan yhteistyössä Saforpon kanssa...en olisi arvannutkaan, mutta heidän tuki voi olla vain hyvästä. Olen todella kiitollinen tästä ja tietenkin täytyy lähteä pakoon - olen aavistanut sodan tulevan enkä halua kokea sitä ja Pommler tahtoo kuolemaa meille molemmille - mutta...saanko kysyä syytä? Miksi otit riskin? Sinullahan on todella korkea asema eikä mikään uhannut sinua. Miksi sinä teit kaiken tämän ja jatkat tätä edelleen?”, Gabriel oli arvannut Daggerin kysyvän tuota. Entinen omasta tahdosta asemastaan luopunut korkea-arvoinen SS-mies tuijotti eteensä jonkin aikaa. Hänen kurkkuaan kuivasi ja vatsassa tuntui ontolta, sillä tämä oli tärkeä hetki ja häntä pelotti. Lopulta, melko pitkän tovin kuluttua, Gabriel käänsi päänsä hitaasti kohti Daggeria ja katsoi häntä silmiin.
“Dagger...”, hän aloitti ja tarttui Daggeria kädestä, “Minä uskon että olet jo arvannut syyn ja täten tiedät vastauksen kysymykseesi.”
EDIT: No typo.