Kliseinen fantasiakirjallisuus

[Malokan]

Kertokaa TOP-3 ärsyttävintä (ärsyttävyysjärjestyksessä) pahinta klisettä fantasiakirjallisuudessa.
Muitakin saa toki mainita näiden kolmen lisäksi.

3.
Epärealistinen maailma:
- tämä on hieman kyseenalainen, mutta se että lohikäärmeet ovat tusinatavaraa ärsyttää paljon.
- jumalat ovat heikkoja, vaikka niiden pitäisi olla kaikkivoipia.
- pahikset ovat aina samanlaisia: ruma, helposti tuhottavissa oleva massa (black&white).
- paha haluaa turhan usein tuhota maailman jostain oudosta syystä.
- paha voitetaan jollain maagisella esineellä.

2.
Alituinen kohtalo:
- sinä olet valittu! Tiedän, että kukaan ei halua kuulla tarinaa tylsästä maajussista, joka viljelee
maaplänttiään kymmenen vuotta kunnes kuolee johonkin ojaan, mutta täytyykö sen aina olla kohtalo itse?
- antakaa sankareillekin hieman valinnanvaraa.

1.
Kliseinen sankari:
- sankarilla on da miekka.
- sankari on aina puhdas hyvis, joka tappaa seikkailun aikana x+y pahista hyvin mielin.
- sankarin ympärillä pyörii kauniita naisia, mutta hän ei oikein tunnu tajuavan tätä.
- sankarin nainen tuntuu turhan usein olevan maagi.
- sankari on yleensä ryhmän paras taistelija, mutta vasta toiseksi voimakkain fyysisesti (korsto vie voiton).
- sankari on mies

Muita
- velho jolla on kaapu ja sauva (sekä tietysti parta).
- rotuvalikoima yleensä sama (ihminen-kääpiö-haltia-örkki-akseli).

Olen itse suunnittelemassa fantasiatarinan kirjoittamista, joten käytän tämän keskustelun
sisältöä hyväkseni välttääkseni kliseitä.

[Arwie]

Alkujaan kirjoittanut Potri
Ovatko nuo kaikki kliseet tulleet jostakin alkuperäisestä perusfantasiasta (kuten sormusten herrasta)?

Tolkien oli maailman ensimmäinen fantasiakirjailija, joten käytännössä kaikki muut ovat vain kopioineet häneltä.

Pahoittelen, mutta top 3:sta taitaa olla mahdotonta sanoa, koska minulle harvat fantasiakliseet ovat ärsyttäviä, enkä muutenkaan pidä asioiden listaamisesta järjestykseen. Saatan olla outo, mutta useimmiten pidän fantasiakirjoista, joissa esiintyy sellaisia kliseitä kuin maailmantuhoajapahis ja viisas ja älykäs velho. Jos joku epämiellyttävä pitäisi mainita, niin se, että päähenkilön pitää olla nuori ja kaunis, täydellistä hyvyyttä edustava mies ja ehkä myös se, että pääpahiksella ja tarinan sankarilla on aina jokin yhteys. Yleensä se on mielenkiintoista, mutta tuokin keino alkaa olla jo ylikäytetty.

[Kreifi]

Kyllähän niitä tosiaan on joitakin kivoja kliseitä. Onneksi ainakin minä olen lukenut ei-niin-kliseistä hiukan poikkeavaa fantasiakirjallisuutta.

Kliseitten kanssahan on niin, että ne tulkitaan todella usein heti kättelyssä negatiiviseksi asiaksi (onneksi on poikkeuksia). Toki minullakin on asioita, jotka pistävät ärsyttämään todella, kun luen jotakin fantasia kirjaa, mutta monet kliseet eivät haittaa, jotkin muut asiat voivat haitata paljon enemmän.

On aika typerää lähteä kirjoittamaan siltä pohjalta, että haluaa välttää kaikki mahdolliset kliseet (nekin on mahdollista nähdä hiukan eri tavalla). Sitten voi jo alkaa miettimään, että miksi oikein kirjoittaa.


Jos jotain listaa pukkaisi (ei järjestystä).

-Hahmojen ikävä tapa olla kuolematta tai palata kuin ihmeen kautta takaisin henkiin. Sankarin voi oikeasti tappaa joskus.

-Helvetilliset kirjasarjat. Se on sitten niin hienoa, kun pääsee kirjoittamaan yhteensä miljoona sivua sitä samaa kakkaa. Siinä lukijakin kieriskelee ihan innosta. Pah, kaikki eivät oikeasti jaksa lukea koko vuotta, että saavat yhden kokonaisuuden käsiteltyä.

-Hyvä voittaa aina. On kyllä ihan ymmärrettävää, mutta silti kaipaisi edes jotakin uutta tämä tässä nyt.

-Rotuvalinnoissa voisi tosiaan ehkä käyttää hiukan mielikuvitusta. Ainaiset örkit vihollisina on aika kulunut läppä.


Näin postaili Malokan:
Epärealistinen maailma:
- tämä on hieman kyseenalainen, mutta se että lohikäärmeet ovat tusinatavaraa ärsyttää paljon.Riippuu todella paljon maailmasta. Minusta siinä ei ole mitään pahaa, jos joku luo maailman missä lohikäärmekset eivät ole täystuho tappokoneita.


- jumalat ovat heikkoja, vaikka niiden pitäisi olla kaikkivoipia.En kyllä ole pahemmin törmännyt ilmiöön, että jumalat olisivat varsinaisesti heikkoja. En kyllä ymmärrä miksi heidän tulisi olla kaikkivoipia?


- pahikset ovat aina samanlaisia: ruma, helposti tuhottavissa oleva massa (black&white).Tämä on kyllä aivan totta. Pahikset on usein todella tylsiä kaukaisia olentoja. Yleensä he sanovat pakolliset kolme lausetta lopussa ja se siitä. Pahiksista pitäisi tehdä ehdottomasti läheisempiä lukijalle. FFVII, konsolipuolelta oppia?


- paha haluaa turhan usein tuhota maailman jostain oudosta syystä.Minusta tuo on harvinaista. Yleensä he ovat kovasti sitä valloittamassa.
Jännää muuten, että tämä varsinainen tuhoaminen ei ole ollut suosittua.
On kuitenkin aika selviö, että tarvitsee olla isot panokset pelissä, jotta saadaan tiettyä jännitystä aikaan. Toki sitä voi saada yhden murhan selvittämisestäkin, mutta kaikki eivät halua kirjoittaa erikoista fantasiaa.


- paha voitetaan jollain maagisella esineellä.Tästäkin voisi väitellä ja jopa olla eri mieltä. Pitäisitkö sitä erikoisena, että nykymaailmaan sijoittuvassa kirjassa tapetaan joku pahis puukolla? Magia on yksi (yleensä iso) osa sitä maailmaa.

Muuten kaikki kliseesi olivat aika osuvia.

Kohtalojuttu ärsyttää todella. Kirjoissa siihen ei törmää ehkä niin paljon kuin konsoliropeissa ja siihen meinaa kyllä mennä hermot. Perkele ovat tyhmiä, jos eivät parempaa syytä keksi vetää sitä sankaria sinne sotaan.

[IgotWorms]

Originally posted by Arwen


Tolkien oli maailman ensimmäinen fantasiakirjailija, joten käytännössä kaikki muut ovat vain kopioineet häneltä.


Öh, eikö tuo ole hieman liian paksua? Oletko koskaan kuullut Iliaksesta ja Odysseiasta? Onkohan pyöreän pöydän ritarit ollenkaan tuttuja? Historia on täynnä fantasiakirjallisuutta raamattua myöten (Antakaa anteeksi hihhulit), mutta sekin on vain ihmisten kirjoittama vaikka olisikin Jumalan sanaa.

3:
Mitä aiheeseen tulee, niin siihen voisi lisätä loputtoman matkaamisen paikasta toiseen. Tietenkin se on iso osa kirjoja, koska sen tehdään pääosin hevosilla, jotka jostain syystä ovat sankarien tavoin paljon parempia kuin muut rotunsa edustajat.
Toinen vaihtoehto on käyttää mystistä jo-kuolleen-rodun hassunnimistä "väylää" jolla on aaveita, myrskyjä tai jokin muu pelottava elementti joka estää sankareita käyttämästä sitä koko ajan.

2:
Sankarilla on kyky tai esine, mutta hän ei halua opetella käyttämään sitä. Eihän kukaan oikeasti halua opetella taikomaan? Kunnes joku omituinen tilanne pakottaa hänet käyttämään sitä. Tietenkin sankari raahaa esinettään mukanaan vaikkei halua opetella käyttämään sitä.

1:
Kaikkein ärsyttävin piirre fantasiakirjoissa on se, että pahiksilla on aina enemmän kuin yksi mahdollisuus tuhota maailma tms. Sankareiden on aina pakko estää kyseisten pahiksien aikeet eivätkä he koskaan epäonnistu. Tietenkin joissain kirjoissa tapetaan jonkun sankarille tärkeän sivuhahmon, mutta tämä antaa vain hänelle lisäsyyn tappaa ilkeän vastustajansa...Öh, tietenkin tämä tapahtuu sitten vasta osassa kaksitoista. Onhan kirjailijoidenkin pakko elää?

-Hassu velho joka ei koskaan muista nimeään :)

[nox]

Tämä viittaa hieman tuohon Malokanin ensimmäiseen ärsytykseen. Mutta ehkä kaikista ärsyttävintä on mustavalkoisuus, eli hyvä ja paha asetelma. Harvoin törmää mihinkään tosi ovelaan näkökanta-asetelmaan, joka määräisi sen kukan on hyvä ja kuka paha. Niin ja ennen kaikkea millä perustein. Joku nyt vaan on hyvä kun sattuu olemaan tarinan sankari.

Kääpiöt liitetään aina Keltteihin, joka alkaa olla tylsistyttävää. Mutta sekin liittyy niin paljon siihen samaan juttuun kuin velho jolla on parta, kaapu ja sauva. Eli on tuollaiset perus hahmotyypit, jotka ovat aina samanlaisia.

[Ren]

Originally posted by IgotWorms
Öh, eikö tuo ole hieman liian paksua? Oletko koskaan kuullut Iliaksesta ja Odysseiasta? Onkohan pyöreän pöydän ritarit ollenkaan tuttuja? Historia on täynnä fantasiakirjallisuutta raamattua myöten (Antakaa anteeksi hihhulit), mutta sekin on vain ihmisten kirjoittama vaikka olisikin Jumalan sanaa.
Sana "fantasiakirjallisuus" ei kai tarkoita kaikkea eeppistä fiktiota. Oikeastaan siinä mielessä ihan hyvä huomio, että jos fantasiakirjallisuus tarkottaisi yleisesti myös jotain muuta kuin d&d-tolkien-fantasiaa, niin ehkäpä se ei silloin olisi niin itseään toistavaa ja suppeaa. :)


Originally posted by Kreifi
-Rotuvalinnoissa voisi tosiaan ehkä käyttää hiukan mielikuvitusta. Ainaiset örkit vihollisina on aika kulunut läppä.
Olisi hauskaa, jos joku tunnettu hemmo kirjottaisi novellin, jossa kuvattaisiin jotain konfliktia örkkien suunnalta. "We ate their flesh and drank their blood, burned the houses of the weakling men" jne. :) Varmaan joku on tehnytkin sellaisen, mutta enhän minä kirjallisuutta harrasta.

[Enkuli]

Taitaa olla suurin osa kliseistä mainittukin jo. Kohtalo-juttuun takerrun vähän lisää tässä ja nyt. Eli, missä ovat hahmojen motiivit? Jos joku tuuppaisi minulle tyhmän sormuksen käteen ja sanoisi "vie tuomiovuorelle tai maailma tuhoutuu" niin minä nakkaisin sormuksen järveen ja lähtisin viettämään viimeisiä päiviä sellaisella innolla että ei mitään rajaa.
Syytän Tolkienia kaikkien näiden kliseiden keksimisestä (jos ketju olisi Tolkien aiheinen, haukkuisin herraa enemmänkin).
Ja sitten on nämä sankarit. Kun nyt asiaa ajattelee niin niitä suuria miekkamiehiä tuntuu riittävän ja sitten niilllä on vielä jotain erikoismahtavaa. Darkswordissa sentään "sankari" oli enemmän antisankari sen esineensä kanssa. Muutenkin jos lukee vähän oudompaa fantasiaa niin ainakin pääsee osasta kliseita eroon.
Ehkä paras esimerkki hyvin tehdystä ja realistisen oloisesta fantasiasta on Kalevala. Mietitäänpäs: mistä koko varsinainen tarina sai alkunsa? No, ihan suoraan katukielellä sanottuna, siitä että Väinämöinen halusi päästä pukille eli saada naisen. Mikä olisikaan hienompi motiivi kirjaan vanhalle irstaalle miehelle? Naurakaamme nyt yhdessä Gandalfille huopatossuineen.

Ja sitten kuitenkin syyllistyn itse aika pitkälti samaan, luulisin. Fantasiatarinassani päähahmo on miekkaa käyttävä soturi ja niin edelleen. Vaan siinäpä ei sentään pelasteta maailmaa.

Ja loppuyhteenvedon paikka, eli top3 ärsykkeet:

3. The triumph of good over evil.
- tylsää.
- tavallista.
- eikö se sankari voisi joskus saada sen naisen tappamatta pahaa jumalaa?
- minä tykkään katkerista lopuista, joissa kaikki menee päin helvettiä.

2. We are the heroes!
- maalaispoika, mystisiä voimia? aargh.
- tehdäänkö näitä jossain tehtaassa kun ovat niin samanlaisia?
- vanha mies joka kertoo "sinut on valittu, yadayadayada".
- se pakollinen nainen.
- vitsiniekkavaras. ei siinä mitään, nämä ovat ihan hauskoja.
- hobitit

1. So, what's his motivation?
- kohtalo. murhatkaa kohtalo. ei enää tätä tuubaa kiitos.
- "Hei meillä ei oo tässä parempaakaan tekemistä niin jos pelastattaisiin maailma".
- "Hei mulla ei oo tässä mitään ihmeempiä että jos koettaisin vallata tai tuhota maailman".
- "Minä kostan isäni kuoleman." niinpä niin...

Tuosta evästä. Ja sitten kaikki kliseiden vihaajat/ystävät innolla odottamaan kirjoittamaani fantasiaparodiaa. Kuola varmaan valuu jo...

-Enkuli, musta siivekäs

"Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähteäni laulamahan saa'ani sanelemahan"

[yksisiipi]

Pohdinkin tänään aihetta lukiessani Weissin ja Hickmanin jotain Dragonlancer-kirjaa.

Kun ajattelee esimerkiksi mainiota fantasiakirjallisuuden esikoisteosta Tarua Sormusten Herrasta: siinähän on keskeisissä rooleissa kaksi ihmistä, neljä puolituista, haltia ja kääpiö sekä velho. Se on hyvä yhdistelmä, mutta en käsitä. miksi tuota kaavaa täytyy kopioida jokaikiseen nykyroskafantasiakirjaan. Ainakin kahdella (tai siis kolmella) suurimmalla pokkarifantasiakirjailijalla, R.A. Salvatore ja T. Hickman sekä M. Weiss, on käynyt sellainen kliseinen tapaus. Salvatoren kirjoissa on myös (musta)haltia, puolituinen, kääpiö ja ihminen ja melkein sama juttu on jälkimmäisiksi mainituilla. Puolihaltia, kääpiö, kentti (onneksi joku uusi rotu), ihmisiä: maagi ja soturi. Hieman alkaa miettimään että onko kirjailijoilla eväät vähissä.

[Moppi]

En yleensäkkään kiinnitä huomiota kliseisiin; kirjan lähtököhdat ovat mitä ovat. Hyvä sinällään vain, sillä tuota kliseisyyttä esiintyy todella paljon. Taru Sormusten Herrasta oli erittäin hyvä kirja, aioin lukea sen vielä kolmannenkin kerran, kunhan toisesta lukukerrasta on vähän enemmän aikaa.

[-Rixu-]

Eivät kliseet minua paljon häiritse, jos ne eivät häiritse tai pilaa tarinaa.
Eniten ehkä niin kirjoissa kuin roolipeleissäkin häiritsee tiettyjen hahmojen tietty ulkonäkö. Kääpiöt ovat parrakkaita, vähän huonotapaisia kirveen heiluttajia ja sankari on aina se iän ikuinen nuori pojankloppi miekan kanssa. Voisi sitä mielikuvitusta käyttää vähän enemmän.
Myös tuo kohtalo juttu on tavallaan varsin loppuun kulutettu.

[Malokan]

On aika typerää lähteä kirjoittamaan siltä pohjalta, että haluaa välttää kaikki mahdolliset kliseet (nekin on mahdollista nähdä hiukan eri tavalla). Sitten voi jo alkaa miettimään, että miksi oikein kirjoittaa.
Tarkoitukseni ei todellakaan ole välttää kaikkia kliseitä (mahdotonta), sillä kliseet luovat tietyn
tutun tunteen. Täysin uusi konsepti vain sekoittaa lukijan.


Hahmojen ikävä tapa olla kuolematta tai palata kuin ihmeen kautta takaisin henkiin. Sankarin voi oikeasti tappaa joskus.
Salvatore tuntuu harrastavan tätä runsaasti. Kuinkahan monta kertaa hän aikoo tapattaa hahmonsa?
Jokainen sarjan tutumpi henkilö on ns. "kuollut" jossain vaiheessa. Raaka niskalaukaus ja uutta verta kehiin.


Helvetilliset kirjasarjat. Se on sitten niin hienoa, kun pääsee kirjoittamaan yhteensä miljoona sivua sitä samaa kakkaa.
Jordan. Toisaalta ihan mukavaa että sitä tekstiä on luettavaksi, mutta tylsistyttää jos
sitä todellakin on vuoren verran.


Riippuu todella paljon maailmasta. Minusta siinä ei ole mitään pahaa, jos joku luo maailman missä lohikäärmekset eivät ole täystuho tappokoneita.
Minusta lohikäärmeiden juuri tulisi olla mahtavia. Ajattele nyt: sellainen 30+ metrinen otus,
joka on pelkkää terästä ja kynsiä ja omaa mahdollisesti vielä magiaa.
Sitten tulee joukko (alle kymmenen) "sankareita" ja päättää monituhatvuotisen elämän. Hurraa.


En kyllä ole pahemmin törmännyt ilmiöön, että jumalat olisivat varsinaisesti heikkoja. En kyllä ymmärrä miksi heidän tulisi olla kaikkivoipia?
"Valitettavasti emme voi hoitaa tätä asiaa itse, vaan lähetämme da sankarin matkaan."


Minusta tuo on harvinaista. Yleensä he ovat kovasti sitä valloittamassa.
Koko universumin orjuutus ei paljoa eroa tuhoamisesta. Joku muu päämäärä vaihteeksi?


Tästäkin voisi väitellä ja jopa olla eri mieltä. Pitäisitkö sitä erikoisena, että nykymaailmaan sijoittuvassa kirjassa tapetaan joku pahis puukolla? Magia on yksi (yleensä iso) osa sitä maailmaa.
Mutta silti. Terästä kylkeen ja siihen loppui maailmanvaltaus.


Kohtalojuttu ärsyttää todella. Kirjoissa siihen ei törmää ehkä niin paljon kuin konsoliropeissa ja siihen meinaa kyllä mennä hermot. Perkele ovat tyhmiä, jos eivät parempaa syytä keksi vetää sitä sankaria sinne sotaan.


Harvoin törmää mihinkään tosi ovelaan näkökanta-asetelmaan, joka määräisi sen kukan on hyvä ja kuka paha.

Minulla on ollut jo pitkän aikaa suunnittelun alla tarina, jossa lopussa lukija ei voi sanoa
onko koko reissun matkannut sankari sitten oikeasti se todellinen hyvis.
Ja vaikeuttaakseni asiaa olen ajatellut ongelman olevan enemmän filosofinen, jossa ei ole
suoranaista oikeaa tahi väärää ratkaisua.

[Usagi]

Eniten fantasiakirjoissa ärsyttää se, että samaan sarjaan kuuluu jopa 20 kirjaa. Sellaisia sarjoja en viitsi edes aloittaa lukemaan. Toinen asia, johon kaipaisi välillä vaihtelua, on ne samat rodut. Kääpiöt, haltiat, örkit... Tuollaisesta meiningistä en ole koskaan erityisemmin välittänyt.

Philip Pullmanin Universumien Tomu-trilogia on paras kirjasarja, minkä olen lukenut. Hiukan omaperäisempää meininkiä välillä. Näissä kirjoissa on kaikki, mistä pidän.

Ainahan mukana on jotain kliseitä, koska on täysin mahdotonta kirjoittaa aiheesta, mistä kukaan muu ei ole kirjoittanut. Kaikki on jo käytetty, joten se pitää kierrättää. Se pitää vain tehdä hyvällä tavalla.

[Archux]

Millaisiahan kirjoja olet lukenut?
Itse olen tutustunut lähinnä Dragon Lanceen ja Forgotten Realmsiin, eikä kummassakaan ole kovin paljon yhteistä noiden "kliseiden" kanssa joita luettelit. FR ehkä muistuttaa tuossa yhdessä kohdassa jossa sanot päähahmon olevan paras taistelija, mutta ei kuitenkaan fyysisesti vahvin.

Eivät nuo monet yhtäläisyydet edes minusta ole kliseitä. Ei ainakaan minun mielestäni olisi mitään järkeä jos kirjailija päättäisi olla omaperäinen ja tehdä balettia ja runoutta harrastavia kääpiöitä tai vaikkapa örkkejä. Onko jokin piirre tarinassa klise vain koska sitä käytetään paljon? Ei minusta jos se on oikea tapa. Melkein yhtä hyvin voisi sanoa että pohjat kengissä ovat aivan kliseisiä kun niitä löytyy joka kengästä.

Täytyy vielä muistaa että kliseisyys ei välttämättä ole negatiivinen asia.

Vielä en kyllä ole lukenut yhtään kirjaa jossa pahiksella olisi tavoitteena tuhota maailma, paitsi eräs Kaaokseksi kutsuttu olento Dragon Lancessa, mutta hänellä oli omat syynsä eikä hän esiinny sarjassa kuin aivan pikaisesti.

Niin ja sitten voinen lisätä tähän että kliseellähän tarkoitetaan jotain jota on toistettu niin paljon ettei se enään vaikuta siltä miltä sen pitäisi. Esimerkiksi sana "vittu", jota tungetaan nykyään joka toisen sanan väliin. Eipä tuo edes kovin kirosanalta enään tunnu. Lähinnä täysin typerältä ylimääräiseltä sanalta joka ei lauseessa tarkoita yhtään mitään.

[Malokan]

Millaisiahan kirjoja olet lukenut?
Tad Williams: Taru kolmesta miekasta, Robert Jordan: Ajanpyörä,
Margaret Weis & Tracy Hickman (yhdessä tai erikseen): lähes kaikki suomennetut, R.A. Salvatore: melkein kaikki
Drizzt kirjat, David Eddings (naisen nimeä en muista): kaikki paitsi se uusin
sekä suuri joukko vähemmän tunnettuja kirjailijoita / kirjoja.


Itse olen tutustunut lähinnä Dragon Lanceen ja Forgotten Realmsiin
Jotka sattuvat olemaan kliseisimmästä päästä.


Eivät nuo monet yhtäläisyydet edes minusta ole kliseitä.
Ovat kun ne esiintyvät lähes kaikissa tarinoissa.


Ei ainakaan minun mielestäni olisi mitään järkeä jos kirjailija päättäisi olla omaperäinen ja tehdä balettia ja runoutta harrastavia kääpiöitä tai vaikkapa örkkejä.
Tarviiko niitä kääpiöitä tai örkkejä käyttää alunperin ollenkaan? Uutta verta kehiin.


Täytyy vielä muistaa että kliseisyys ei välttämättä ole negatiivinen asia.
Vastasin tähän jo: ei tietenkään.


Vielä en kyllä ole lukenut yhtään kirjaa jossa pahiksella olisi tavoitteena tuhota maailma
Ideana oli esittää ajatus, jossa on aina pahis joka haluaa sanella maailman kohtalon.
Mikä himo siihen maailmanhallintaan on oikein syntynyt?


eräs Kaaokseksi kutsuttu olento
Kaaos on kaikki ja ei mitään.

En tiedä miksi kirjailijat käyttävät näitä kliseitä. Kenties he pelkäävät luoda jotain oikeasti erilaista?

[Enkuli]

No, postataanpas lisää juttua aiheesta. Tällä kertaa voisin hieman kommentoida olentokantaa. Lähdetään vaikka pohjalta kohti huippua:

Hobitit, puolituiset jne.: minä vihaan näitä. Ihan oikeasti vihaan näitä. En tiedä mitään niin ärsyttävää kuin keskenkasvuiset pulskat höpötit, jotka leikkivät sankareita. Dragonlance-saagan kentit ovat tämän lajin evoluution huippu, pisteet sinne.

Kääpiöt: kääpiöt ovat vähän turhan samanlaisia joka paikassa. Juroja ja muutenkin sellaisia. Kuitenkin kääpiöissä on tietynlaista hohtoa, mutta voisi niistä ihan oikeasti olla olemassa muitakin versioita kuin se yksi ja ainoa. Maahiset menköön samaan kastiin.

Haltiat: saloja, jaloja ja ilman valoja. Jostain syystä haltioita ihannoidaan monissa kirjoissa. Kai niissä on jotain kiehtovaa (seksikästä kenties?). Ja toinen juttu: olette koskaan missään kirjassa törmänneet lihavaan haltiaan. Minä en ainakaan moista muista. Mustat haltiat ovat kammottavinta ehkä kuitenkin, jotenkin tuntuu että ideat ovat loppuneet kesken, kun äärimmäinen pahisrotukin on hyvin samankaltainen hyvisveljiensä kanssa.

Lohikäärmeet: noniin, näistä onkin jo pikkuisen väännetty kättä. Peruskäsitys lohikäärmeestä on kutakuinkin sellainen 50-100 metriä pitkä, vaarallisen näköinen, lentää. hönkii tulta. Ehkä käyttää magiaa. Itselläni on Erethielissä lohikäärmeiden kanssa seuraavanlainen jako:
Sotalohikäärmeet, jotka ovat kokonaispituudeltaan parinkymmenen metrin luokkaa. Tietyt ihmiskuningaskunnat käyttävät ratsuina näitä.
Ihan Tavalliset Lohikäärmeet: sellaisia sadan metrin otuksia, elävät usein yhteisöissä ja juonittelevat paljon toisiaan vastaan.
Suurlohikäärmeet: muutamasta sadasta viiteensataan metriin, melkoisia petoja, joiden tappamisesta voi vain haaveilla. Toimivat niin ikään yhteisöissä, korkeammilla paikoilla.
Jumallohikäärmeet: kilometristä ylöspäin mittaa, aivan järjettömiä petoja. Mahdiltaan yli puolijumalan tason. Vain muutamia maailmassa ja johtavat lohikäärmeyhteisöjä.
Näin olemme saaneet lohikäärmeistä kaiken ilon irti. Sotalohikäärmeet ovat sellaisia joita vähän kokeneempi sankariporukka saattaa piestä, loppujen kanssa taistelu onkin jo sitten aika epätoivoista.

Demonit sun muut: näihin voi ottaa monenlaista näkökulmaa. Voi olla, että on olemassa pikkupiruja ja sitten isompia perkeleitä. Minä henkilökohtaisesti pidän isoista perkeleistä, jotka ovat fyysisessä taistelussa kovia, ja omaavat sen lisäksi demonisia voimia. Toki myös ovelampia manipulaattori demppoja pitää olla...

Vampyyrit: no, otetaan nyt pikaisesti nämä. Fantasiassa parhaiten toimii ehdottomasti folklorevampyyrit, Draculat ja sen sellaiset. Yli-inhimillisiä olentoja ja läpäänsä pahoja. That's the spirit.

Jumalat: noniin, ollaan päästy huipulle. Mihin loppuu jumalan mahti? Jos jumalia on maailmassa vain yksi, hänen mahtinsa voi olla rajaton. Jos useita, niin ei ikinä. Jumala on sellainen olento, jota vastaan ei kuolevaisten keinoilla voi käydä, piste. Jumala voidaan kuitenkin tappaa oikeilla keinoilla, jotka ovat kuitenkin vain kuolemattomien saatavilla. Kuolevaisilla on tietysti mahdollisuus nousta kuolemattomien joukkoon...

Mitä on jumalten yläpuolella? Ei välttämättä mitään. Monet jättävät jumaliin, mikä on ihan hyvä ratkaisu. Itse en jäänyt siihen periaatteessa. Vaikka jumalat ovat mahdiltaan voimakkaimpia, he eivät ole maailmankaikkeuden vanhimpia olentoja. Mutta tämän enempää se asia ei kuulu ketjuun, joten on aika pistää piste tähän.

-Enkuli, musta siivekäs

"Kuulesta, sä Pohjan poika! Sinunpa pitempi miekka, sinun kalpa kauheampi - ehkä tuon tarvinnetki, ennenkuin ero tulevi, tahi kaula katkeavi - iske päältä, Pohjan poika!"

[Elmore]

Ihan pakko kirjoittaa tästä kirjasta koska tällä palstalla on puhuttu kliseistä, eeppisistä kirjoista, sankareista jne. jne. Vaikkei Hyperion olekaan fantasiakirja vaan scifi (erittäin epäscifimäistä scifiä, oikeastaan eeppistä-scifiä... tai jotain-) niin pakko julkistaa maailmalle kuinka epäkliseinen kirja voi olla. Hyperion olisi voinut kaatua saamaan hömppä-kuiluun mihin normaalisti fantasiakirjat putoavat, mutta juoni on jotain aivan erityistä. Jos joku haluaa kokea jotain aivan uutta, maailman jollaista ei usko olevan olemassakaan - jota ei pysty kuvittelemaankaan - lukekaa Hyperion.

[Shai]

Tähännäin pakko mainita että miksi se pahis aina haluaa jonkun ultimate power/voiman/valtaa tai sitten sen voitto takaa että maailma joutuu pimeyden valtaan tai jotain scheissea.

Miksi ei joskus olisi vaikka pahis joku inhimillinen äijä joka haluaa tappaa "hyvän" kuninkaan sen takia kun se surmasi siltä jonkun tärkeän henkilön sen silmien edessä joskus sen ollessa pienempi tai jotain.

EDIT: Kuolemanportti sarja. SE on hyvä, ja eikä läheskään niin kliseinen kuin jotkut muut scheisset

[Gabriel]

Originally posted by Ninja
Miksi ei joskus olisi vaikka pahis joku inhimillinen äijä joka haluaa tappaa "hyvän" kuninkaan
Juuri kuin Stephen Kingin Lohikäärmeet silmät -nimisestä kirjasta. :)

[Mayatar]

Rotukliseet fantasiakirjallisuudessa ovat ihan ok minun mielestäni. Jotkut yritykset rikkoa näitä kliseitä ovat olleet aivan hirveitä. Mitä ideaa on tehdä rotu, jolla on esm samat ominaisuudet kuin kääpiöillä ja vain antaa sille toinen nimi.

Ainoastaan lohikäärmeet ärsyttävät minusta jotenkin suunnattomasti, muissa kuin Dragonlance kirjoissa. ( Tiedän tiedän että niitä on ollut muissa kirjoissa ennen Dragonlancea. Tälle inhotusreaktiolle ei ole mitään loogista selitystä. )

Ärsyttävää fantasiakirjoissa on usein se että hyvä ja pahan välillä on aina selvä ero. Hahmot ovat siis selvästi joko hyviä tai pahoja.

Lisäksi "sankari" on usein ns. superhahmo mikä suojelee ja parantaa kaikkia, ei koskaan haavoitu, eikä missään tapauksessa ainakaan kuole.

Sankari on yleensä myös jossain sikalassa tai heinäladossa kasvanut olento, joka yhtäkkiä huomaa omaavansa valtavia maagisia voimia.

Sankaria arvostetaan suunnattomasti kaikkien tosi kuuluisien ja merkittävien tyyppien piireissä. Itse sankari ei tätä tajua laisinkaan, vain on kamalan yllättynyt moisesta toiminnasta.

Sankari joutuu jossain vaiheessa taistelemaan mielessään siitä minkä puolen valitsee.


Alkujaan kirjoittanut Usagi
Eniten fantasiakirjoissa ärsyttää se, että samaan sarjaan kuuluu jopa 20 kirjaa.

Olet ihan oikeassa. Varsinkin se on ärsyttävää, että usein kirjastoista ei saa juuri kaipaamaansa kirjaa. Näin koko sarja yleensä unohtuu hetkeksi - ja kun vihdoin kaivattu kirja on vapaa, niin onkin jo unohtanut aikaisempien kirjojen tapahtumat.


Alkujaan kirjoittanut Enkuli
Dragonlance-saagan kentit ovat tämän lajin evoluution huippu, pisteet sinne.

Pöh pöh pöh ja pöh kentit ovat yksi maailman hienoin fantasiakirjallisuuden rotu. :hymy:

[Enkuli]

Originally posted by Maya
Pöh pöh pöh ja pöh kentit ovat yksi maailman hienoin fantasiakirjallisuuden rotu.

Sitä minä vähän koetin sanoa. Aina sitä ei vain osaa valita sanojaan ihan niin hyvin.

Mitähän nyt satuilisin tällä kertaa tähän. Voisi ottaa puheeksi ne mahtiesineet.
Isoimmissa osassa tapauksia sankari (elikkäs se päähenkilö) käyttää miekkaa aseenaan. Hyvin useasti tämä miekka on myös jonkinlainen mahtiesine, tai siitä tulee sellainen, tai sankari löytää myöhemmin sellaisen. Miekan kätisyys sentään vaihtelee, elikkäs on nähty niitä yhden- ja kahdenkäden miekan heiluttajia. Hurraa, mitä uskomatonta vaihtelua!

Sauvat ovat seuraavana teilauslistalla. Aletaanpas laskea montako maagia löydetään joilla ei jonkinlaista sauvaa ole. Noh, kyllähän niitä löytyy, ei siinä mitään.
Entäs monessako tapauksessa maailmanlopun megatuhoesine on ollut sauva? Löytyy kyllä. Ainakin pahalla velholla on yleensä ollut sellainen (paitsi jos kyseessä on pahan velhon toinen arkkityyppi, hekumallinen nainen)

Niin, näistä pahoista maageista voisi vähän keskustella. Mistä niitä löytyykään jokaiseen fantasiatarinaan? Ja miksi? No, yksi peruste on olevinaan, että soturit tai muut vähän mundiksemmat hahmot eivät pystyisi yksin uhkaamaan koko maailmaa. Pitäähän se paikkansa jossain kieroutuneessa mielessä, mutta sitten jääkin kysymys että miksi se maailma sitten pitäisi olla uhattuna.
Pahoissa velhoissa on muutenkin vähän mielikuvituksen puutetta. Valitse toinen, edellä mainittu hekumallinen pimu tai kyyninen, mahtipontinen kalpeaihoinen mies. Molemmilla on muuten vieläpä aika usein mustat hiukset, mustista (joskin joissain tapauksissa vähäisistä) vaatteista puhumattakaan.
Ja vielä: Miksi tornit? Onko velhoilla joku aivan pakottava tarve moiseen fallossymboliikkaan? Huomatkaa: useimmiten torneissa asuu nimenomaan miespuolisia velhoja. Miespuoliset velhot ovat täynnä fallossymboliikkaa. On tornia, sauvaa ja korkeita hattuja. Vaan onpahan se pääsankarin miekkakin melkoinen peniksenjatke. Koettakaapa lukea joskus jokin mahdollisimman kliseinen kirja läpi ja laskea kuinka paljon fallossymboliikkaa siinä esiintyy.

Tämän pienen sivuhypyn jälkeen voidaankiin loikata takaisin mahtiesesineisiin ja liiskata sormukset. Sormuksethan ovat lähtöisin fantasiakirjallisuuden alkulähteiltä, eli Tolkienilta. Hyvin yleinen mahtiesine.

Ja sitten meillä on vielä yksi mielenkiintoinen kategoria, jalokivet. Näitä riittää enemmän kuin jaksaa laskea. Useimmiten jalokivi on osa jotain suurempaa kokonaisuutta, tai se pitää asettaa tiettyyn paikkaan. Oi tätä mielikuvituksen riemuvoittoa.

Voitaisiin taas lyödä jonkinlaista loppuyhteenvetoa. Huomaako kukaan mielenkiintoisen yhtäläisyyden kaikissa näissä mahtiesineissä? Jep, sehän se: ne kaikki ovat mukana kannettavia. Okei, ehkä mukana kannettavuudessa on jotain hohtoa sitten. Mutta miksi pitää olla niin rajoittunut? Miksei jossain voisi olla vaikka Maailmanlopun Luuttua tai Apokalypsin Huilua? Tai ehkä jossain onkin, mutta eipä ole tullut vastaan.

Mielenkiintoista sinänsä, sillä jälleen kerran Kalevala näyttää kyntensä. Sampo, kirjan mahtiesine, ei ole mikään edellemainituista, eikä edes mukana kannettava esine.
Pienenä haittapuolena täytyy kyllä todeta, että kyseisen mahtieepoksen sankarilla oli kyllä miekka, mutta pisteet taas siitä, että hänen henkilökohtainen mahtiesineensä oli kannel.
Lopuksi todettakoon vielä että joo, kyllähän siinä Kalevalassa oli se paha velho. Mutta tämäpä ei ollut mikään ihan turha tapaus, eikä edes seurannut vakiokaavaa. Ja tuskinpa kovin moni tusinapahis on sulkenut aurinkoa ja kuuta kallion sisään...
Ottakaas oppia, noviisit!

-Enkuli, musta siivekäs

"Terve kuu, kumottomasta, kaunis, kasvot näyttämästä, päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä! Kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis, kalliosta"

[Merya]

Alkuaan kirjoitti Maya
Ärsyttävää fantasiakirjoissa on usein se että hyvä ja pahan välillä on aina selvä ero. Hahmot ovat siis selvästi joko hyviä tai pahoja.

Lisäksi "sankari" on usein ns. superhahmo mikä suojelee ja parantaa kaikkia, ei koskaan haavoitu, eikä missään tapauksessa ainakaan kuole.

Sankari on yleensä myös jossain sikalassa tai heinäladossa kasvanut olento, joka yhtäkkiä huomaa omaavansa valtavia maagisia voimia.

Sankaria arvostetaan suunnattomasti kaikkien tosi kuuluisien ja merkittävien tyyppien piireissä. Itse sankari ei tätä tajua laisinkaan, vain on kamalan yllättynyt moisesta toiminnasta.

Sankari joutuu jossain vaiheessa taistelemaan mielessään siitä minkä puolen valitsee.

Tuossa olen kyllä samaa mieltä! Kuinka monta fantasiakirjaa löytyy jossa EI tuollaista missään vaiheessa havaita? Minä en kyllä saa päähäni yhtään ja olen sentään lukenut monia fantasiakirjoja.

Sitten joka ikisessä fantasiakirjassa, sen jälkeen kun Taru sormusten herrasta julkaistiin ja siitä tuli kuuluisa, on esiintynyt örkit, peikot, puolituiset, yms. hahmot jotka Tolkien on luonut Keski-Maata varten. Kopiointia siis myöskin hahmoissa on tapahtunut..

Tuossa on ärsyttävimmät asiat fantasiakirjallisuudessa. Mutta vaikka se kuinka ärsyttääkin, en lopeta fantasiakirjojen lukemista..