absinthe
12.6.2002, 13:35:33
Olenpas absurdi.
Hattupäinen mies istuutui tuolille ja laski laukkunsa maahan. Hän riisui takkinsa ja kaivoi laukustaan pienen suttuisen vihon ja mustekynän laskien ne pöydälle. Sitten hän viittoi tarjoilijaa. Monta punaessuista riensi suuntaan jos toiseenkin mutta kukaan heistä ei suostunut huomaamaan miestä. Tarpeeksi viitottuaan hän päätti antaa asian olla ja avasi vihkonsa.
Kolmeen kuukauteen hän ei ollut siihen koskenut, mutta oli silti kantanut laukussaan mukana. Kolme kuukautta tuntui aivan liian pitkältä ajalta olla kirjoittamatta. Mies ei edes itse tiennyt mihin hän oli pysähtynyt. Nopeasti hän lukaisi läpi muutaman ensimmäisen sivun ja repi ne sitten pettyneen näköisenä irti, silppusi ja päästi tuulen mukaan. Vielä kerran hän kutsui tarjoilijaa mutta yhdenkään huomaamatta mies iski nyrkillä pöytään ja huusi minkä kerkesi. Koko katu hiljeni. Eräs punaessuinen huusi jostain takaa, "Heti, herra!" ja jatkoi sitten puuhiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies nojasi käsillä leukaansa. Sitten hän sulki silmänsä ja koitti muistella minne hukkasi mielikuvituksensa.
Siihen hän melkein nukahtikin, kunnes jostain kaukaisuudesta kuului ääni: "Onko tämä paikka varattu?". Mies havahtui. Vanhahko hattupäinen ja tummaihoinen herra seisoi hymyillen hänen vieressään. Takki oli rikkinäinen ja sänkikin ehtinyt jo kasvaa. "Istukaa pois" mies tokaisi ja nosti takkinsa ja laukkunsa maasta lähteäkseen. "Hohoho, nuori mies, minne olette menossa?" mies kääntyi hieman epäluuloisena katsomaan. "Jääkää ihmeessä seurakseni. Juttuseura ei ole koskaan pahitteeksi... teillekkään." Mies tuhahti jotain ja laittoi takkia harteilleen. Vanha mies naurahti: "Kuulenko ärtyneisyyttä äänessänne? Antakaas kun tarjoan kahvin." ja käski nuorempaansa istumaan. Ja mies totteli.
"Katsos, poika. Kaikki on ajoituksesta kiinni", vanha mies sanoi ja viittoi tarjoilijaa, joka tuli oitis paikalle. "Kaksi kahvia. Mustana." Tarjoilija nyökkäsi ja meni tiehensä. "Sinäkään et saisi miettiä, milloin kirjoittaa ja milloin ei, vaan antaa vaan mennä." Mies oli ihmeissään. "Minä? Kirjoitan? Nyt olette erehtyneet. En ole koskenutkaan kynään kolmeen kuukauteen. Mistä te tuollaisia luulette?" Vanha mies nauroi. "Kuule poika, tähän ikään mennessä sitä tietää yhtä sun toistakin. Ja vain kirjoittajat repivät somista pikku vihkosistaan sivuja tuohon malliin kuin sinä. Älä, älä poika katso minua tuollalailla, saatat vaikka yllättyä!" Mies nauroi ja oli pudota tuolilta. Nuorempi oli hieman vaivautunut.
"Katsos nyt", sanoi vanha mies ja tuli kyyryssä aivan miehen viereen. "Katsos nyt tuota tarjoilijaa tuolla. Hän raataa täällä päivästä toiseen ja sinä vain huudat. Hohoho, ei tuo käy päinsä. Tosin hän on jo harkinnut eroa. Lähtee opiskelemaan Englantiin, Englantiin, kuuletko! Sehän on jo jotain se. Vaan ei hänestä siellä mitään tule, sen minä sanon." Nuori mies katsoi vanhempaa kiinnostuneena. "Ja mistä sinä tämän kaiken luulet tietäväsi?"
Tarjoilija hyppelehti pikaisesti paikalle iskien kakski kahvikuppia pöytään. "Roskiksissako lymyät? Ainakin vaatteesi siltä näyttävät." Vanha mies nauroi jälleen, mahaansa pidellen, melkein kuin joulupukki. "MINÄ tiedän, poikaseni." Mies tarttui kuppiinsa ja veti sen lujaa itselleen, niin lujaa että melkein kaasi kahvit päälleen. "No kukas sinä sitten olet?" mies kysyi ja hörppäsi kahviaan. "Vai niin vai niin." sanoi vanhempi mies ja puhalteli kahviinsa. "Katsos nyt, kysymys kuuluu, kuka SINÄ olet", vanha mies sanoi ja laski kupin pöydälle. "Minut nyt tuntevat kaikki. Mutta sinuun minä haluan tutustua. Vaikka tosin tiedänkin jo kaiken, sinustakin."
Aurinko paistoi lämpimästi ja kahvila oli pulloillaan. Pöytiä ei tahtonut riittää ja tarjoilija-parat yrittivät pysyä tilausten tahdissa. Lempeä tuuli kävi välillä suhisemassa korvassa ja jatkoi matkaansa merelle päin. "Vai kysyt sinä kuka minä olen?" vanha mies jatkoi. "Minä olen Jumala" hän sanoi ja hymyili niin leveästi että koko valkoinen hammasrivistö näkyi. Mies oli tukehtua kahviinsa. "Jumala" hän huusi ja nauroi niin että kauk raikui. "No ei sitä nyt kaikille tarvitse kuuluttaa!" tuhahti vanha mies ja puhalteli taas kuppiinsa. "Sano minulle, Herra, jos sinä olet Jumala, niin miksi maailmassa nähdään nälkää?" Vanha mies hymyili. "Hassua. Kaikki kysyvät aina sitä samaa. Luulisi että ihmiskunnan historiassa tapahtuu kehitystä, mutta yhtä hölmöjä te olette." Mies hiljeni ja vanhempi jatkoi: "Minä olen teidän kaikki luonut. Tehtävänä ei ole teitä palvella, vaan valistaa. Itse te ongelmanne aiheutatte. Ja sitäpaitsi, minua on vain yksi. Nytkin tässä juttelen sinun kanssasi katukahvilassa!" mies nauroi ja piteli mahaansa.
"En minä usko sinua." sanoi nuori mies. "Olet tainnut vähän liiankin kovaa pääsi täräyttää siellä roskakorissa." Vanha mies siemaili kahviaan välinpitämättömänä: "Nouse ylös siitä." Nuori mies tuijotti tätä ihmeissään. "No nouse nyt nopeasti äläkä tuijottele siinä." Mies nousi ylös ja siirtyi sivuun tuolistaan. Vanha mies siemaili kahviaan. "Tämä on sinusta sitten haus..." nuori mies ehti sanoa kunnes hänen puheensa katkaisi kukkaruukku yläkerrasta, tippuen suoraan miehen tuolille ja tönäisten kahvikupin nurin. Jostain ylhäältäpäin kuului ääntä. "A-anteeksi, herra! Onko ruukku vielä ehjä?" Hiljaisuus. "E-ei se ole. Mene sisään, nopeasti."
Tarjoilija säntäsi paikalle. "Anteeksi-kovasti-tuonko-teille-uuden-kahvin-tässä-teille-uusi-tuoli-minä-en-yhtään-tiedä-miten-tässä-nyt-näin-kävi-voi-anteeksi-nyt-kamalasti." Vanha mies siemaili edelleen kahviaan kiinnittämättä sen suurempaa huomiota miehen hämmästelyihin ja ihmettelyihin. "Tuokaa samalla sokeria", vanha mies sanoi.
Pian nuorempi pääsi taas ihmettelemään ja aloittamaan puhetulvansa. "Miten..? Mitä...? Mitä tapahtui kun-? Entä silloin kun-? Osaatko sinä-? Saisinko minä...?" mutta vanha mies keskeytti hänet heti alkuunsa. "Tuttut, poikaseni. En minä näihin vielä vastaa. Sitten taivaan porteilla saat kysyä Pietarilta. Hän taisi muuten käydä tässä puolisen tuntia sitten." Nuori mies istui tuijottaen kiinteästi vanhempaan ja joi kahviaan hermostuneesti. "En minä silti usko sinua." Vanha mies hymyili: "Ei sinun ole tarvis. Nähdäänhän me vielä."
Samassa kuului kamalaa meteliä kadun toisesta päästä. Viinan haju levisi ympäristöön ja laulu kuului jo melekin selvästi: "Jahshitten se oli nii-iin kaaa-uniii-staaaa-aa-aa...! Oi, oi, Vee-eeraaa-aaa!" Humalainen mies kompuroi laulaen ja räkättäen miesten pöytää kohti ja lysähti lopulta tuolille heidän viereensä. "Hmh", mumisi vanha mies. "No mutta tuollaisia minä en kestä." Samassa humalainen hiljeni ja istui aivan kuin hypnoosissa paikallaan liikkumatta. Nuori mies katsoi vanhaa epäröiden. "No", hän sanoi kysymyksen poikanen sanassaan, "mikset sinä hankkiudu tuollaisista eroon?" Vanha mies tyhjensi kahvikuppinsa yhdellä kulauksella ja iski sen pöytään. "Enhän minä... tuo on oikein hauska heppu kun sille päälle sattuu. Tylsäähän minulla sitten täällä olisi. Tämä Jumalana oleminen kun nyt on enimmäkseen kenttätyötä, tiedäthän." Nuori mies tyhjensi myös kuppinsa, pyyhki suutaan ja hiljeni. "Jaa-a...." hän sanoi ja tuijotteli kadulle. "On se vaan kumma. Mutta... mutta miksi sinulla on takki rikki?" hän ehti kysyä, kun vanha mies jo nousi tuolistaan. "Poikaseni. Mitä minä hienoilla vetimillä katukahvilassa?" vanha mies nauroi ja lähti kävelemään katua alas.
"K-kiitos vaan kahvista!" nuori mies sanoi ja jäi istumaan ihan hiljaa. Sitten hän kaivoi taas lehtiönsä, otti kynänsä esiin, ja alkoi kirjoittaa.
Hattupäinen mies istuutui tuolille ja laski laukkunsa maahan. Hän riisui takkinsa ja kaivoi laukustaan pienen suttuisen vihon ja mustekynän laskien ne pöydälle. Sitten hän viittoi tarjoilijaa. Monta punaessuista riensi suuntaan jos toiseenkin mutta kukaan heistä ei suostunut huomaamaan miestä. Tarpeeksi viitottuaan hän päätti antaa asian olla ja avasi vihkonsa.
Kolmeen kuukauteen hän ei ollut siihen koskenut, mutta oli silti kantanut laukussaan mukana. Kolme kuukautta tuntui aivan liian pitkältä ajalta olla kirjoittamatta. Mies ei edes itse tiennyt mihin hän oli pysähtynyt. Nopeasti hän lukaisi läpi muutaman ensimmäisen sivun ja repi ne sitten pettyneen näköisenä irti, silppusi ja päästi tuulen mukaan. Vielä kerran hän kutsui tarjoilijaa mutta yhdenkään huomaamatta mies iski nyrkillä pöytään ja huusi minkä kerkesi. Koko katu hiljeni. Eräs punaessuinen huusi jostain takaa, "Heti, herra!" ja jatkoi sitten puuhiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies nojasi käsillä leukaansa. Sitten hän sulki silmänsä ja koitti muistella minne hukkasi mielikuvituksensa.
Siihen hän melkein nukahtikin, kunnes jostain kaukaisuudesta kuului ääni: "Onko tämä paikka varattu?". Mies havahtui. Vanhahko hattupäinen ja tummaihoinen herra seisoi hymyillen hänen vieressään. Takki oli rikkinäinen ja sänkikin ehtinyt jo kasvaa. "Istukaa pois" mies tokaisi ja nosti takkinsa ja laukkunsa maasta lähteäkseen. "Hohoho, nuori mies, minne olette menossa?" mies kääntyi hieman epäluuloisena katsomaan. "Jääkää ihmeessä seurakseni. Juttuseura ei ole koskaan pahitteeksi... teillekkään." Mies tuhahti jotain ja laittoi takkia harteilleen. Vanha mies naurahti: "Kuulenko ärtyneisyyttä äänessänne? Antakaas kun tarjoan kahvin." ja käski nuorempaansa istumaan. Ja mies totteli.
"Katsos, poika. Kaikki on ajoituksesta kiinni", vanha mies sanoi ja viittoi tarjoilijaa, joka tuli oitis paikalle. "Kaksi kahvia. Mustana." Tarjoilija nyökkäsi ja meni tiehensä. "Sinäkään et saisi miettiä, milloin kirjoittaa ja milloin ei, vaan antaa vaan mennä." Mies oli ihmeissään. "Minä? Kirjoitan? Nyt olette erehtyneet. En ole koskenutkaan kynään kolmeen kuukauteen. Mistä te tuollaisia luulette?" Vanha mies nauroi. "Kuule poika, tähän ikään mennessä sitä tietää yhtä sun toistakin. Ja vain kirjoittajat repivät somista pikku vihkosistaan sivuja tuohon malliin kuin sinä. Älä, älä poika katso minua tuollalailla, saatat vaikka yllättyä!" Mies nauroi ja oli pudota tuolilta. Nuorempi oli hieman vaivautunut.
"Katsos nyt", sanoi vanha mies ja tuli kyyryssä aivan miehen viereen. "Katsos nyt tuota tarjoilijaa tuolla. Hän raataa täällä päivästä toiseen ja sinä vain huudat. Hohoho, ei tuo käy päinsä. Tosin hän on jo harkinnut eroa. Lähtee opiskelemaan Englantiin, Englantiin, kuuletko! Sehän on jo jotain se. Vaan ei hänestä siellä mitään tule, sen minä sanon." Nuori mies katsoi vanhempaa kiinnostuneena. "Ja mistä sinä tämän kaiken luulet tietäväsi?"
Tarjoilija hyppelehti pikaisesti paikalle iskien kakski kahvikuppia pöytään. "Roskiksissako lymyät? Ainakin vaatteesi siltä näyttävät." Vanha mies nauroi jälleen, mahaansa pidellen, melkein kuin joulupukki. "MINÄ tiedän, poikaseni." Mies tarttui kuppiinsa ja veti sen lujaa itselleen, niin lujaa että melkein kaasi kahvit päälleen. "No kukas sinä sitten olet?" mies kysyi ja hörppäsi kahviaan. "Vai niin vai niin." sanoi vanhempi mies ja puhalteli kahviinsa. "Katsos nyt, kysymys kuuluu, kuka SINÄ olet", vanha mies sanoi ja laski kupin pöydälle. "Minut nyt tuntevat kaikki. Mutta sinuun minä haluan tutustua. Vaikka tosin tiedänkin jo kaiken, sinustakin."
Aurinko paistoi lämpimästi ja kahvila oli pulloillaan. Pöytiä ei tahtonut riittää ja tarjoilija-parat yrittivät pysyä tilausten tahdissa. Lempeä tuuli kävi välillä suhisemassa korvassa ja jatkoi matkaansa merelle päin. "Vai kysyt sinä kuka minä olen?" vanha mies jatkoi. "Minä olen Jumala" hän sanoi ja hymyili niin leveästi että koko valkoinen hammasrivistö näkyi. Mies oli tukehtua kahviinsa. "Jumala" hän huusi ja nauroi niin että kauk raikui. "No ei sitä nyt kaikille tarvitse kuuluttaa!" tuhahti vanha mies ja puhalteli taas kuppiinsa. "Sano minulle, Herra, jos sinä olet Jumala, niin miksi maailmassa nähdään nälkää?" Vanha mies hymyili. "Hassua. Kaikki kysyvät aina sitä samaa. Luulisi että ihmiskunnan historiassa tapahtuu kehitystä, mutta yhtä hölmöjä te olette." Mies hiljeni ja vanhempi jatkoi: "Minä olen teidän kaikki luonut. Tehtävänä ei ole teitä palvella, vaan valistaa. Itse te ongelmanne aiheutatte. Ja sitäpaitsi, minua on vain yksi. Nytkin tässä juttelen sinun kanssasi katukahvilassa!" mies nauroi ja piteli mahaansa.
"En minä usko sinua." sanoi nuori mies. "Olet tainnut vähän liiankin kovaa pääsi täräyttää siellä roskakorissa." Vanha mies siemaili kahviaan välinpitämättömänä: "Nouse ylös siitä." Nuori mies tuijotti tätä ihmeissään. "No nouse nyt nopeasti äläkä tuijottele siinä." Mies nousi ylös ja siirtyi sivuun tuolistaan. Vanha mies siemaili kahviaan. "Tämä on sinusta sitten haus..." nuori mies ehti sanoa kunnes hänen puheensa katkaisi kukkaruukku yläkerrasta, tippuen suoraan miehen tuolille ja tönäisten kahvikupin nurin. Jostain ylhäältäpäin kuului ääntä. "A-anteeksi, herra! Onko ruukku vielä ehjä?" Hiljaisuus. "E-ei se ole. Mene sisään, nopeasti."
Tarjoilija säntäsi paikalle. "Anteeksi-kovasti-tuonko-teille-uuden-kahvin-tässä-teille-uusi-tuoli-minä-en-yhtään-tiedä-miten-tässä-nyt-näin-kävi-voi-anteeksi-nyt-kamalasti." Vanha mies siemaili edelleen kahviaan kiinnittämättä sen suurempaa huomiota miehen hämmästelyihin ja ihmettelyihin. "Tuokaa samalla sokeria", vanha mies sanoi.
Pian nuorempi pääsi taas ihmettelemään ja aloittamaan puhetulvansa. "Miten..? Mitä...? Mitä tapahtui kun-? Entä silloin kun-? Osaatko sinä-? Saisinko minä...?" mutta vanha mies keskeytti hänet heti alkuunsa. "Tuttut, poikaseni. En minä näihin vielä vastaa. Sitten taivaan porteilla saat kysyä Pietarilta. Hän taisi muuten käydä tässä puolisen tuntia sitten." Nuori mies istui tuijottaen kiinteästi vanhempaan ja joi kahviaan hermostuneesti. "En minä silti usko sinua." Vanha mies hymyili: "Ei sinun ole tarvis. Nähdäänhän me vielä."
Samassa kuului kamalaa meteliä kadun toisesta päästä. Viinan haju levisi ympäristöön ja laulu kuului jo melekin selvästi: "Jahshitten se oli nii-iin kaaa-uniii-staaaa-aa-aa...! Oi, oi, Vee-eeraaa-aaa!" Humalainen mies kompuroi laulaen ja räkättäen miesten pöytää kohti ja lysähti lopulta tuolille heidän viereensä. "Hmh", mumisi vanha mies. "No mutta tuollaisia minä en kestä." Samassa humalainen hiljeni ja istui aivan kuin hypnoosissa paikallaan liikkumatta. Nuori mies katsoi vanhaa epäröiden. "No", hän sanoi kysymyksen poikanen sanassaan, "mikset sinä hankkiudu tuollaisista eroon?" Vanha mies tyhjensi kahvikuppinsa yhdellä kulauksella ja iski sen pöytään. "Enhän minä... tuo on oikein hauska heppu kun sille päälle sattuu. Tylsäähän minulla sitten täällä olisi. Tämä Jumalana oleminen kun nyt on enimmäkseen kenttätyötä, tiedäthän." Nuori mies tyhjensi myös kuppinsa, pyyhki suutaan ja hiljeni. "Jaa-a...." hän sanoi ja tuijotteli kadulle. "On se vaan kumma. Mutta... mutta miksi sinulla on takki rikki?" hän ehti kysyä, kun vanha mies jo nousi tuolistaan. "Poikaseni. Mitä minä hienoilla vetimillä katukahvilassa?" vanha mies nauroi ja lähti kävelemään katua alas.
"K-kiitos vaan kahvista!" nuori mies sanoi ja jäi istumaan ihan hiljaa. Sitten hän kaivoi taas lehtiönsä, otti kynänsä esiin, ja alkoi kirjoittaa.