Windalonin muistelmat Pimeiltä ajoilta

[Eliza Liv]

Tässä pieni jatko-osiin pätkitty päiväkirjamuotoinen tarinanpätkä itsensä Windalonin kertomana. Ja pitemmittä puheitta itse asiaan:

WINDALONIN VUOSIKIRJA
-MUISTELMAT PIMEILTÄ AJOILTA

6422

Windalon Harwen. Se on minun nimeni. Sain sen eräänä talviyönä, jolloin pakkanen oli kova ja hengitys huurusi. Synnyin Kuunsaarella, Denmmenarissa, Meyessä. Sinä aikana oli meneillään sota kaukaisten kuningaskuntien välillä - Fonakin ja Annakin - mutta se ei mitenkään haitannut meidän elämäämme. Vietin varhaislapsuuteni Meyessä, kunnes isä sai töitä toiselta puolen saartamme, joten me jouduimme muuttamaan sinne. Kylän nimi oli Otwan. Olin tuolloin viisivuotias.

6429

Muutimme takaisin Meyeen. Maatila, jossa isä oli työskennellyt renkinä, paloi salaman iskiessä heinälatoon. Minä näin sen, ja ehkä seisoin liian lähellä, sillä hiukseni olivat hetken ajan ihan pystyssä ja ihoani kirveli. Saimme asunnon Meyestä - taisi olla rakennus, missä minä synnyin vuosia sitten - se oli kaksikerroksinen ja hyvin, hyvin vanha.

6432

Sain ensimmäisen miekkani. Se oli puuta - pyökkiä - minkä isä oli minulle veistänyt. Paras ystäväni nimi oli Webber. Hänelläkin oli miekka. Taistelimme niillä ystäväni kanssa. Muistan vieläkin, miten hauskaa meilä oli. Äiti oli hyvin vihainen siitä, sillä kerrankin pihalla satoi kaatamalla ja olin lipimärkä ja kokonaan ruskeassa mudassa - olimmehan me tietenkin kaatuilleen liukkailla teillä. Isä sanoi silloin, että kyllä äiti vielä leppyy. Äiti vain tarvitsi aikaa.

6433

Kerran varastimme Webberin kanssa Hirwan-sedältä omenoita. Piilotimme ne latoon ja syötimme ne sitten myöhemmin Webberin sialle. Minä täytin yksitoista vuotta. Lähdimme sinä syksynä isän kanssa Kiyeen isän ystävän, klaanimestari Jonakin luokse. Äiti ei tullut mukaaan. Äiti oli jo silloin hyvin sairas. Me jätimme äidille hyvästit ja matkasimme Webberin isän lainaamilla kärryillä Forwenin satamaan, mistä iso laiva vei meidät pohjoisemmas Kiyen klaanivaltakuntaan ja sen pääkaupunkiin, Mesana Malekiin, joka silloin oli vielä telttakylä.

Kiyessä, Mesana Malekissa me kävimme ostamassa turkiksia. Laivamme, joka kuljetti meidät Kiyeen, oli nimeltään Merenneito ja laivan kapteeni, Twerig oli iso, parrakas mies ja hän joi koko ajan olutta. Isä kutsui häntä ”merirosvoksi”. Isä väitti, että melkein kaikki Kiyeläiset olivat ”merirosvoja”, meren valtioita. He tekivät parhaat laivat. Silloin minä näin niin suuria kaloja, että ne olisi pystynyt nielaisemaan vaikka koko meidän saaremme. Lapsen silmin katsottuna se oli tietenkin liioittelua. Isä sanoi minulle, että ne ovat sinivalaita, maailman suurimpia eläimiä, mitä ”merirosvot” kutsuivat merejenseiksi, mikä tarkoittanee ”meren valtiasta, eläinten kuningasta”. Isän mukaan Kiyeläiset pitivät suuria eläimiä maailman mahtavimpina asukkeina ja jumalten lapsina. Näimme myös ohitsemme uivan kalaparven, ne olivat miekkavalaita. Pienempiä kuin merejenset, mutta kauniimpia.
Ostettuamme turkikset isäni ystävältä, Merenneito vei meidät takaisin Denmmenariin.

Sinä vuotena setäni ja tätini tulivat meille kylään viettämään joka kuudenennen vuoden välein vietettävää irfowen-juhlaa. Irfowen oli naisten ja lasten juhla, sillä silloin jumalatar Opwenia oli kastanut neito Hepwerin Kuun merellä monia tuhansia vuosia sitten. Opwenia oli meren jumalatar ja kaikkien heikkojen suojelija. Siihen aikaan heikkous liitettiin naisiin ja lapsiin, sillä soturit olivat heidän suojelijoitaan, heikkojen puolustajia. Ensin oli kolme päivää ankaraa paaston aikaa ja sitten koitti kolme yltäkylläisyyden päivää, milloin ylistimme Regwen-sadonkorjuun jumalaa ja Utrweia, hedelmällisyyden jumalatarta. Neito Hepwer oli pyhimyksemme, sillä tämä oli vaarantanut henkensä suojellessaan nuorempaa sisartaan kuuden Pimeän vuoden ajan. Rezon pääkaupungissa Blanne Kayessa on Hepwerille rakennettu temppeli, jonne pääsevät vain naiset ja alle viisitoistavuotiaat miespuoliset lapset. Miesten ei sallita astua sisälle, minkä takia temppelin vieressä on pienempi kappeli, minne miehet saavat mennä riisuttuaan aseensa ja peseytyessään kaikilta pahoilta synneiltä. Irfowenia juhlittiin kuusi päivää, minkä jälkeen setä ja täti lähtivät ja jättivät meidät kolmistaan.

6434

Kaksitoistavuotiaan sain sedältäni lahjaksi pronssimiekan. Setä sanoi, että se oli hyvin vanha ja että se oli annakilaisen takoma. Annak on maa kaukana idässä. Setä sanoi, että annakilaisten sodanjumala oli takonut ensimmäisen miekan maan päällä. Isä taas väitti, että ennen annakilaisten jumalan taottua miekan, kuunsaarelaisten sodanjumala Trymew oli takonut tusinoittain miekkoja seppä Ortawin pajassa. Ortaw oli ollut Trymewin suojeluksessa ja myöhemmin hänestä oli tullut maan päällä kävelevä Trymewin soturi. Setä oli matkustellut koko ikänsä tädin kanssa, minkä takia hän tiesi valtavasti muista maista ja heidän uskonnoistaan. Isä pelkäsi, että setä oli tullut hulluksi ja alkanut palvoa annakilaisten jumalia, mutta perui puheensa sedän käydessä lowrein, taivaanjumala Olwasen pyhän puhdistautumisrituaalin. Kuten neito Hepwer, seppä Ortawkin on nostettu jumalten rinnalle pyhimykseksi. Isä lähti sedän kanssa käymään Camajokissa, maassa, joka oli läntisellä Chattana mantereella, ja palasi takaisin muutaman kuukauden jälkeen mukanaan nuori nainen. Meillä ei ollut koskaan aiemmin ollut orjaa, mutta koska äidin tila oli heikentynyt, me tarvitsimme apua kotitaloustöissä. Nainen oli nimeltään Isbaren ja hän sanoi olevansa kotoisin kylästä, jonka nimi oli Catgar. Isbaren oli eri rotua, minkä takia hänen ihonsa oli tavallista kalpeampi. Hänellä oli yönmustat hiukset ja hän oli hyvin kaunis. Minä pidin Isbarenista. Isbaren opetti minua ja kertoi minulle usein hänen kotimaastaan Camajokista, heidän jumalistaan ja sankareistaan. Hän kertoi minulle mahtavista taisteluista ja myyteistä. Isbaren ei koskaan puhunut mitään pahaa isästäni, joka oli ostanut hänet ja vienyt hänet kauas maastaan ja sukulaisistaan. Isbaren sanoi olevansa hyvin kiitollinen ja me kohtelimme Isbarenia hyvin.

6435

Äiti on sairas. Hän yskii ja palelee koko ajan. Äidin iho on melkein yhtä kalpea kuin orjamme Isbarenin. Isä sanoi, että äiti parantuu, mutta setä ei ole yhtä varma. Äiti yskii verta. Minä täytin sinä vuonna kolmetoista ja setä lupasi käyttää minua Visiassa. Isä ei kuitenkaan antanut lupaa.

Äidin olo heikkenee. Äiti ei edes nouse sängystä. Setä ja täti muuttivat meille, että täti saisi hoivata äitiä. Isbaren on hiljaa, eikä puhu äidin sairaudesta mitään. Minä olin sitä mieltä, että Isbaren tietää taudista jotain, muttei suostu puhumaan siitä. Hän on omissa oloissaan, tekee työt, muttei enää kerro minulle mitään Camajokista. Minä tunsin oloni hyvin yksinäiseksi. En enää näe Webberiäkään kovin paljon. Minun pronssimiekkani upposi lammen pohjaan, emmekä löytäneet sitä enää. Isä oli surullinen. Ymmärrän kyllä sen, miksi.

Isä itki tänään. Äiti on kalpea, eikä puhu mitään. Täti ja setä kävivät kauempana hakemassa parantajaa, mutta kukaan ei lähtenyt heidän mukaansa. Isbaren viettää hyvin paljon aikaa äidin luona. Kuulin isän ja sedän puhuvan, että Isbaren olisi parantaja tai noita, ja että he yrittäisivät saada tädin kanssa äidin kuntoon.

Äiti kuoli viime yönä. Webber kävi meillä, mutta isä ajoi hänet tiehensä. Isä on ruvennut juomaan. Täti ja setä lähtivät seuraavana päivänä pois. Minä piilouduin komeroon ja itkin.

Isä on joka ilta humalassa. Äiti haudattiin eilen.
Isbaren karkasi meiltä. Isä haukkui hänet noidaksi ja sanoi Isbarenin tappaneen äidin lukemalla tälle kuolemanloitsuja. Isä pieksää minua ja minä muutin Webberin luokse. Webberin äiti, Kiowa-täti, antoi minun jäädä siksi aikaa, kunnes isä rauhoittuu. Minä en usko, että se päivä koskaan koittaa. Minulla on ikävä äitiä.

6440

Isä kuoli talvella. Isä oli mennyt humalassa ystävänsä kanssa kapakkaan, mutta sai sydänkohtauksen ja kuoli. Kiowa-täti ja Webber antoivat minun jäädä siksi aikaa, kunnes setäni ja tätini noutaisivat minut Meyestä Gortawiin. Odotin luvattuna päivänä tuntikausia satamassa, mutta he eivät tulleet. Palasin kotiin ja jäin asumaan sinne yksin. Täytin kahdeksantoista. Hyvää syntymäpäivää, minä.

Remontoin vanhaa asuntoamme ja muutin yläkertaan. Siellä oli talvisin lämmin. Sain töitä pajasta ja ensimmäinen palkkapussini oli pieni. Isäntäni Rewton on varmasti ottanut osansa palkastani. Hän kutsuu minua nulikaksi, muttei lyö minua, sillä pelkää setäni palaavan ja tappavan hänet. Rewton pelkää setää, sillä setä vei joskus kauan sitten Rewtonilta vasemman silmän. Sen takia sain työtä.

6441

Täytin yhdeksäntoista ja minulla kasvaa jo tuuhea parta. Olen vihdoinkin mies. Tänä vuonna tapahtui hyvin merkillinen asia. Olin tullut töistä palkkapussini kanssa, joka sisälsi kuukauden palkkani; kolme hopeakruunusta ja meripihkakimpaleita. Ulkona satoi ja ukkosti - oli oikea rajuilma. Kuulin ulkopuolelta ääniä ja menin tarkistamaan asian - otettuani ensin miekkani mukaan. Kun avasin oven, oveni vieressä istui repaleisiin vaatteisiin puettu pieni tyttö. Olisiko ollut viittäkään vanha. Tytöllä oli suuret siniset silmät ja muta oli kuivunut paakkuiva hänen tummiin hiuksiinsa ja vaikka satoi, ne olivat yhä paakkuiset. Tytön kaulassa riippui nahkapala, johon oli kirjoitettu selvällä denmmenarin kielellä; Pidä hänestä huolta, Windalon. Tyttö oli nälissään, joten otin hänet sisälle, annoin vähän leipää ja piimää, pesin hänet ja puetin hänet puhtailla vanhoilla vaatteillani, jotka löysin ullakkohuoneesta. Tyttö ei osannut puhua meidän kieltämme, joten en tiennyt hänen nimeään. Syvennyin sitten tytön mukana tulleeseen viestiin ja monen minuutin kuluttua vasta tajusin, kenen tyttö oli. Katsottuani häntä paremmin, huomasin yhtäläisyyksiä kauan sitten karanneesta orjatar Isbarenista. Tyttö oli Isbarenin ja Isbaren oli lähettänyt tyttärensä minun hoivattavakseni. Ihmettelin vain, miksi Isbaren oli luovuttanut tyttönsä minulle? Mitä minä osaisin tehdä hänen kanssaan? Mutta vaikken vielä silloin tajunnut, orjatar Isbaren oli tiennyt sen heti tavatessaan minut ensimmäisen kerran.
Minä annoin tytölle nimen camajokisten mukaan. Hänestä tuli Lisabrelle.

Lisabrelle jäi luokseni asumaan. Opetin hänelle ruoanlaiton ja pyykinpesun alkeet. Hän oli näköjään kiitollinen siitä, että pelastin hänen henkensä - kadulla hän olisi menehtynyt muutamassa päivässä.


Jatkoa on luvassa, mikäli löytyy edes yksi kiinnostunut lukija. Tämä on pieni sivutyöste erättä taruani silmällä pitäen, toivottavasti olette nauttineet sekopäisen kamuni Windalonin seurassa.
Älkää valittako minulle Windalonin lapsellisesta kirjoitustyylistä; se on hänen tarinansa, ei minun. :)
Ja sitten taas niitä tavanomaisia risuja ja ruusuja, kiitos.
Pahoittelen kirjoitusvirheitä, mikäli niitä on esiintynyt.

[Eliza Liv]

Ja pitemmittä puheitta, päästän kamuni Windalonin irti...

6442

Elämä on asettunut kutakuinkin sopiviin uriin. Lisabrelle asuu ullakkohuoneessa. Opetin hänet puhumaan denmmenaria. Sedästä ja tädistä ei ollut kuulunut mitään. Webber oli töissä laivalla. Eilen hän lupasi viedä minut joku päivä Visiaan, jos hänen kapteeninsa antaa luvan ottaa matkustajia. Hänen kapteeninsa on kiyeläinen ”merirosvo”. Minun työpaikkani isäntä kuoli talvena ja olen nyt töissä hänen pojallaan, Oprewilla. Oprew on mukava mies ja hän maksaa minulle hyvää palkkaa, että minä ja Lisabrelle tulemme toimeen. Täytin kaksikymmentä ja Lisabrelle leipoi silloin minulle uunituoretta sekajyväleipää. Tunsin itseni kuninkaalliseksi.

6446

Tulin juuri Visian keisarikunnasta. Vietin siellä neljä vuotta opiskellen yliopistossa. Palatessani takaisin Lisabrelle oli tehnyt minulle mukavan illalisen. Lisabrelle on nyt kymmenen ikäinen. Tyttö kasvaa ja voimistuu. Hän on minulle kuin sisar ja Lisabrelle tietää sen. Hän on jäänyt luokseni, vaikka hän olisi vapaa lähtemään. Jotkut pitävät Lisabrelleä minun orjanani, mutta hän on ystäväni. Lisabrelle hoitaa taloutta, sillä hän haluaa kiitokseksi hänen henkensä pelastamisesta. Lisabrelle nauttii leipomisesta. Onkohan se vika kaikissa naisissa?

6447

Oprew myi verstaan minulle. Nyt minä aherran sen parissa pitkiä päiviä. Lisabrelle hoitaa taloutta. Talvella olimme käyneet Gortanissa etsimässä setääni ja tätiäni. Heitä ei ollut siellä. Palasimme takaisin Meyeen ja minä syvennyin opintoihini.

6449

Sain kutsun Visiaan. Yliopiston tunnettu oppinut Magrad haluaisi minun jatkavan pyrkimystäni tähtien synnyn parissa. Ennen lähtöä palkkasin naapurini hoitamaan verstastani ja otin kisälliksi nuoren pojan. He yhdessä saisivat hoitaa verstaan sillä aikaa, kun opiskelin. Hyvästelin Lisabrellen ja lähdin Webberin mukana Visiaan. Webber on Merikarhun perämies. Hänen kapteeninsa Udsal on kuulemma purjehtinut Trackzin merellä, kaukana idässä, lähellä suurvaltakunta Annakia ja salaperäisen kansan asuttamaa Kesmacaa. Trackz on kuulemma Kiyen itäpuolella. Sitä minä en usko. Olen ehkä nuori, mutten hölmö.

6451

Visian keisarikunnassa opiskelin kiireiseen tahtiin. Itse Magrad opetti minua. Visiassa ollessani asuin marmorikartanossa - mihin kunnianarvoisa Magrad oli minut majoittanut. Webber tuli usein tapaamaan minua.

6452

Webber tuli käymään eräänä iltana luonani. Hän kantoi mukanaan suurta olutnassakkaa. Minä ihmettelin, miksi hän oli vaivautunut, mutta kun hän kertoi uutisen, otimme Webberin, minun ystäväni kunniaksi. Webber oli rakennuttanut oman laivan. Seuraavana aamuna Magrad antoi minulle aamupäivän vapaata, että saisimme käydä katsomassa Webberin laivaa. Laivan nimi oli Opwenar, nimetty merenjumalattaren mukaan. Webber nauroi, että nyt se ainakin suojelisi häntä.

Seuraavana iltana illastimme Webberin kanssa Kiljuvassa hanhessa. Webber oli karaistunut ja hänen partansa oli tummanpunainen. Nyt hän oli vihdoinkin oikea merimies. En tiennyt, mikä Webberiä meressä kiehtoi, mutta hän sanoi, että minäkin ylistäisin sitä, jos tulisin hänen mukaansa. Kieltäydyin, sillä minun oli ensin opiskeltava saadakseni Magradin ylpeäksi. Webber sanoi minua ensin akaksi, mutta ei hän sitä tarkoittanut - hän oli liian juovuksissa puhuakseen totta.

6453

Vihdoinkin! Magrad ilmoitti minun läpäiseen tutkimukseni! Pääsisin vihdoin kotiin Lisabrellen luo. Voi jumalat, että minä olin kaivannut sitä tyttöä. Webber tuli sattumoisin juuri niihin aikoihin taas Visiaan ja hän lupasi muuttaa reittiään viedäkseen minut kotiin. Webber oli tosiystävä!

Saavuin Kulluen kautta takaisin kotiini. Vuosi oli vaihtunut ja pakkaset paukkuivat. Webber oli puhunut totta. Merenkäynti hänen Opwenarillaan oli fantastista. Denmmenarin rannan nähdessäni minä ja Webber seisoskelimme kannella. Rantauduttuamme huomasin yksinäisen hahmon seisovan laiturinnokassa. Lisabrelle. Voi luoja, kuinka se tyttö oli kasvanut!
Palasimme Meyeen ja Lisabrelle alkoi valmistaa illallista. Minä syvennyin opintoihini. Ohitin kolmannenkymmenennenensimmäisen syntymäpäiväni viettämällä ajan oppineen Magradin toteamuksia maailmasta lukiessani. Mies oli nero, ja monet väittivät häntä druidiksi. Minusta mestarini oli vain hyvin viisas. Eräänä talvi-iltana, minä luin Visialaisia viisauksia ja Lisabrelle hyräillen valmisteli iltasta, minä vilkaisin Lisabrelleä ja meinasin todentotta tukehtua. Huomaamattani oli päässyt tapahtumaan eräs hyvin vaikuttava tekijä. Lisabrelle oli ohittanut seitsemännentoista syntymäpäivänsä - ja voi jumalat! - hän oli kaunis. Niin kaunis, että saatoin nähdä auringonkin kalpenevan hänen rinnallaan. Lisabrellellä - minun Lisabrellelläni - oli yönmusta tukka, kalpeat, kuunhohtoiset kasvot ja silmät siniset kuin petollinen meri. Lisabrelle oli kuin ilmetty äitinsä Isbaren. Ja toden totta, se nainen oli ihmeellinen. Minä lankesin hänen pauloihinsa, kun hän vilkaisi minua, hymyili ja pyysi minua astumaan pöytään - lopullisesti. Lisabrelle - minun Lisabrelleni - varasti silloin sydämeni.

Me elimme onnellisina. Kun olimme viimein tunnustaneet tunteemme toisiamme kohtaan, me sitouduimme pyhällä valalla kylämme poppamiehen siunatessa meidät uhriverellä kesäisenä yönä. Lisabrelle oli kaunis - kuten aina. Hänen kasvonsa loistivat kuun hohteessa ja minä oli pakahtua onnesta. Mutta me emme olleet vielä naimisissa. Kihlauduimme, ja häät tulisi pitää alkusyksystä, jotta todistajani, ystäväni Webber palaisi mereltä.

Lisabrelle vei minut yhtenä kesäpäivänä äitinsä haudalle. Isbarenin haudalla seistessäni minä vihdoin tajusin, minkä takia Isbaren oli luovuttanut Lisabrellen minun hoiviini. Isbaren oli ollut camajokelainen noita. Lisabrelle itse kertoi sen minulle. Sinä iltana - äitini kuolinyönä - Isbaren oli viettänyt aikaa äitini kuolinvuoteella yrittäen parantaa äidin. Siksi isä kutsui häntä noidaksi. Isbaren pakeni isääni, sillä hän oli nähnyt näyn, että isä tappaisi hänet, jos hän jäisi. Ja totisesti, niin olisi tapahtunutkin, eikä Lisabrelleä olisi koskaan syntynytkään. Jokin suuri tarkoitus oli siis sillä, että minut ja Lisabrellet vihittiin. Mutta silloin en vielä tiennyt, että se olisi niin järkyttävää. Isbaren, Lisabrelleni äiti, oli ollut yksi niistä lukemattomista ennustajista, näkijättäristä, druideista, velhoista ja noidista, jotka olivat saaneet näyn tulevasta. Ja vain jumalat tietävät, millainen tuska se olikaan ollut!

Syksullä Webber palasi - mukanaan Annakin kuningas. Tämä oli tullut vierailemaan meidän kuningashuoneemme luo, mutta satamassa - kirottu olkoon se päivä! - hän näki minut ja Lisabrellen odotamassa Webberiä ja silloin kuningas oli saanut uuden ehdon rauhansopimukseen. Ihmettelin vain, miksi ihmeessä jumalat olivat antaneet annakilaisen kuninkaan tulla Webberin laivalla? Ja miksi minä olin ottanut Lisabrellen mukaan!
Annakin kuningas, Annak kolmastoista, iski silmänsä Lisabrelleen - minun Lisabrelleeni - ja mentyään kuninkaamme luokse, tämä lupasi rauhaa vain sillä ehdolla, että saisi valita vapaasti yhden denmmenarlaisen naisen morsiammekseen ja omaan sänkyynsä. Kuninkaamme mielestä pyyntö oli ollut niin kohtuuttoman pieni siihen verrattuna, että Annak julistaisi sodan Denmmenarille. Syytä, miksi Annak oli yleensä sotajalalla Kuunsaaria vastaan, ei tullut koskaan minun tietooni. Kuninkaamme - kirottu hän olkoon! - lupautui huojentuneena Annakin kuninkaan pyyntöön. Annakin kuningas vieköön yhden naisen vuoteeseensa, ja me saisimme rauhan. Se pölkkypää oli väärässä. Silloin hän luuli ostaneensa ikuisen rauhan Annakin ja Kuunsaarten välille lupaamalla Lisabrellen elämän ja oman sielunsa, mutta julisti tietämättään tuhansia vuosia kestävän sodan, milloin miljoonat vuodattivat verta - kuninkaamme takia. Ikuisesti hänen sielunsa kiirastulessa palakoon!

Seuraavana iltana satoi vettä. Sitä satoi niin paljon, että tiet olivat liukkaat ja liejuiset. Minä istuin työpöytäni äärellä ja Lisabrelle kutoi keinutuolissa takanäärellä. Nyt, kun Webber oli tullut, pystyimme pitämään häämme. Ajankohta olisi ollut seuraava täydenkuunyö.
Oven koputus sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Jokin varoitti minua. Avatessani oven, en voinut kuin töllistellä taloni eteen kokoontunutta väkimäärää. Ovellani seisoi koristeellisesti puettu senesalkki, joka piti kädessään virallisen näköistä vaatimuskirjettä. Sanaakaan sanomatta otin sen käteeni, mursin kuninkaan sinetin otsa kurtussa ja luin sen rivi riviltä kauhun ja raivon vuorotellessa kasvoillani. Luettuani käskyn, minä ojensin sen takaisin märälle senesalkille ja suljin oven hänen nenänsä edessä. He veisivät Lisabrellen vain minun kuolleen ruumiini yli!
Käännyin ja seisoin kauhusta jäykkänä. Lisabrelle seisoi edessäni murheenmurtama ilme kasvoillaan. Hän oli jopa pakannut!
Lisabrelle kosketti hellästi poskeani ja käski minun väistyä. Silloin minulle selvisi, että Lisabrelle oli tiennyt koko ajan, mitä tapahtuisi. Olihanhan hän camajokisen noidan, Isbarenin tytär. Mutta että hän otti elämänsä kauhimman vaihtoehdon niin tyynesti! Minä tietenkin vastustin ajatusta. Sanoin, että en voi elää ilman häntä. Lisabrelle ei kuitenkaan kuunnellut. Selän takanani oveen koputettiin - nyt koputus oli vaativampaa. Avasin oven ja edessäni seisoi sotilaita. Lisabrelle astui pihalle sateeseen - minä juoksin yläkertaan hakemaan miekkani.
Ensimmäisen sotilaan tapoin iskemällä häntä selkään voimieni takaa. Toisen sotilaan pään minä iskin irti. Kolmasta haavoitin kuolettavasti jalkaan, ennen kuin muut sotilaat riisuivat minut irti aseista ja kaatoivat minut maahan liejuun. He olisivat varmasti tappaneet minut, ellei Lisabrelle olisi uhannut tappaa itseään, jos sotilaat vahingoittaisivat minua. Sotilaat empivät hetken, ennen kuin päästivät minusta irti. Heitä ei näköjään kiinnostanut viedä viestiä kuninkaallemme, että tämän tuleva morsian tappoi itsensä, koska sotilaat vahingoittivat hänen ystäväänsä.
Lisabrelle käski sotilaita astumaan taaksepäin, ennen kuin polvistui minun viereeni. Minä itkin häntä vasten kuin pikku lapsi. Lisabrelle kuiskaili minun korvaani, että näin oli käytävä. Se oli määrätty jo ennen syntymiämme. Sitten Lisabrelle käski minua ottamaan toisen vaimon. Minä kieltäydyin jyrkästi. Mikään ei saisi minua ottamaan toista vaimoa, sillä rakkaus Lisabrelleä kohtaan korventi sydäntäni kovemmin kuin koskaan. Lisabrelle käski uudelleen, entistä kovemmin. Hän sanoi, että minusta lähtisi suku, jota tarvittiin tulevaisuudessa. Suku, joka toisi rauhan siihen sekasortoiseen maailmaan, jossa sillä hetkellä elimme. Katsahdin Lisabrelleen ja silloin minut valtasi järisyttävä tunne.
Lisabrelle oli itsekin noita. Minun Lisabrelleni oli nähnyt näyn.

En tiedä, mikä sai minun päästämään otteeni irti Lisabrellasta, mutta vasta kun hän oli kadonnut kilometrien päähän sotilaiden kanssa, minä huomasin, mitä olin päästänyt tapahtumaan. Minä huusin kuin mielipuoli, juoksin jokaista raajaani käyttäen Lisabrellen äidin haudalle kylämme metsään ja kaivoin sateessa Isbarenin haudan auki. Mielipuolella oli yli-inhimilliset voimat - kuten minulla oli sillä hetkellä. Hetkessä minä olin aukaissut Camajokin noidan haudan ja nostin hänen kallonsa kohti taivasta. Silloin salama iski lähimpään puuhun sytyttäen sen palamaan.
”Kuulkaa!” minä huusin jumalille. ”Lisabrelleni vietiin! Hänen äitinsä Camajokin noidan, Isbarenin kallon kautta minä vannon kostavani Lisabrelleni puolesta! Sammutan Annakin suvun! Ennen, kun viimeinen Annakin jälkeläinen lepää maan povessa, minun sieluni ei lepää!”
Huusin kurkkuni täydeltä.
Sinä pimeänä yönä taivaanjumala Olwase ja sodanjumala Trymew kuulivat sanani ja ukkonen jyrisi ja Trymew jyskytti miekkaansa kilpeään vasten, sillä vielä he laittaisivat minut lunastamaan sanani.

Jatkoa luvassa. Mielipiteitä?

[Xanor]

hyvä,hyvä,hyvä *taputtaa* toi on niin ihanaa tekstiä luettavaksi
ja toi päiväkirja muotoinen teksti on todella hyvä tapa kertoa tarinaa.
Päähenkilö on todella kiehtova hän ei ole mikään muinaínen mahtava soturi vaan aivan tavallinen poika/mies ainakin vielä ;) .
odotan kyllä innolla lisää, mutta en pääse lukeen sitä 4 päivään, koska läheden Ruotsiin :( .
Mutta odotan, että kun tuun sieltä niin pääsen heti lukeen tota tarinaa :D.

[Eliza Liv]

Ja tässä sitten se viimeinen osa, toivottavasti kelpaa...

6454

En koskaan unohtanut Lisabrelleä. Menin kaikesta huolimatta naimisiin, sillä Lisabrelle oli vaatimalla vaatinut. Vaimoni oli kotoisin Meyestä. Hän oli vaaleahiuksinen, pieni ja sinisilmäinen. Hänen nimensä oli Padwen. Minä rakastuin häneen heti ensi silmäyksellä. En rakastanut häntä kuten rakastin Lisabrelleä, mutta tein kaikkeni hänen vuokseen. Webber oli todistamassa liittoamme. Sen jälkeen hän taas lähti merelle. Minä ja Padwen elimme onnellisina.

6455

Padwen oli raskaana ja minä saisin kesällä jälkeläisen. Webber tuli taas kyläilemään ja hän toi uutisia Lisabrellestä. Lisabrelle oli kruunattu Annakin kuningattareksi - jahka Annak oli ollut tyytyväinen rakastajattareensa - ja hänellä oli poika. Menin sanoinkuvaamattoman sekaisin. Käskin heti paikalla Webberiä nostamaan purjeensa, koska me lähtisimme yhdessä Annakiin. Minä halusin hirttää Annakin. Webber kuitenkin rauhoitteli minua. Annak oli kuningas - minä seppä, kivenhakkaajan poika. Olisiko minulla mahdollisuuksia tappaa kuningas? Webber lupasi kuitenkin viedä minut Annakiin, jos lupaisin olla ihmisiksi ja vahingoittamatta ketään - etenkin kuningas Annakia. Hän vaati minua tekemään lupauksen vyötäröäni myöten vedessä, että jumalatar Opwenia olisi läsnä vaalimassa lupaukseni pitoa. Ellen pitäisi lupaustani, kotimatkalla minä hukkuisin, sillä vedenjumalatar vaatisi minut omakseen. Jätin vastahakoisen vaimoni raskaana odottamaan paluutani. Lupasin tulla heti seuraavassa kuussa - juuri ennen lapseni syntymää. Padwen sanoi laittavansa minut vielä tilille, jos pettäisin lupaukseni. Kahden päivän kuluttua nostimme Opwenarin purjeet ja purjehdimme kohti Meladerin mannerta ja idän kuningaskuntia.

Sää oli ihmeellisen tyyni siihen vuodenaikaan verrattuna. Pääsimme alle viikossa Annakin rannikon tuntumaan, mistä purjehdimme Annakin lahteen. Vihdoin pääsin todistamaan, että Trackzin meri on Kiyen itäpuolella.
Saavuimme eräänä kauniina aamuna Kuzak Meriin, Annakin pääkaupunkiin. Satamassa oli vilkasta, kuten muuallakin kaupungissa. Kuzak Mer oli paljon suurempi kuin Meye - ehkä yhtä suuri kuin Va San, Visian keisarikunnan tarunhohtoinen pääkaupunki. Se, mikä erotti Kuzak Merin Va Sanista, oli rakennusten ja katujen kunto. Se, mikä Va Sanissa oli suurta, oli se Kuzak Merissä pientä. Mikä Va Sanissa kohosi korkeuksiin, Kuzak Merissä se oli matala. Visialaiset marmorirakennukset olivat paratiisi verrattuna annakilaisten mökkeihin. Koko Kuzak Mer oli rakennettu hirsistä. Kaikki, pitsi kuninkaan linna, Alder.

Kävelimme Webberin kanssa Kuzak Merin katuja kohti kuninkaan linnaa. En tiedä, mitä Webber oli saanut aikaan reissailessaan ympäri maailmaa, mutta ainakin hän oli tunnettu Kuzak Merissä, sillä hän hommasi meille jopa samaisena päivänä sisäänpääsyn linnaan. Linnassa oli meneillään jokin juhlaseremonia, ja me soluttauduimme väenpaljoiteen. Vilkuilimme päiden yli valtaistuimille.
Ja siellä minä näin Lisabrellen.
Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Mustat hiukset olivat pään yläpuolella koristeellisten kampojen ympärillä ja vain osa hiuksista tippui kiharoina hänen siroille olkapäilleen. Silmät loistivat äidillistä onnea, kun hän piteli poikaansa sylissään.
Kaiken sen kauniin ja seesteisyyden kuitenkin rikkoi se rämisevä nauru, joka kantautui korokkeelta. Katsoin vihaa uhkuvin silmin Annak kolmattatoista, Annakin sikäläistä kuningasta, miestä, joka oli varastanut vaimoni - minun Lisabrelleni. Tartuin tikariini, jonka olin onnistunut salakuljettamaan linnaan vartioiden - ja Webberin - ohitse. Ennen kuin ehdin tehdä mitään peruuttamatonta, Webber kiskoi tikarin pois käsistäni ja piilotti sen omaan puuskaansa.
”Sietäisit hävetä”, Webber torui. ”Olisit voinut tappaa jonkun ja lopulta itsesi. Muista lupauksesi Opwenialle - ja vaimollesi.”
Mulkaisin vihoissani Webberille ja lähdin työntymään läpi väenpaljouden kohti valtaistuimia - ja kaunista Lisabrelleäni. En ollut enää kuin muutaman hullunkurisen metrin päässä valtaisuimesta, kun Lisabrelle ja kuningas Annak kruununperillisen kanssa poistuivat salista. Minä kirosin hiljaa ääneen ja lähdin marssimaan kohti ovea Webber tiiviisti kannoillani. Ovelle päästyäni vartijat pysäyttivät minut ja pyysivät minua tulemaan heidän mukaansa. Luulin jo, että he olivat nähneet tikarini ja että minut vietäisiin selliin, mutta kun he mainitsivat, että kuningatar haluaisi tavata minut, olin ratketa liitoksistani. Vihdoin saisin taas halata Lisabrelleä!

Vartijat saattoivat minut huoneeseen, jossa Lisabrelle oli. Mielentilani kuitenkin laski, sillä Annak oli myös hänen mukanaan. Lisabrelle juoksi minua vastaan ja halasi minua nauraen. Minä sopersin hänelle ja Annakille pikaisen kohteliaisuuden - olivathan he suuren idän kuningaskunnan kuningas ja kuningatar. Annak otti minut myös vastaan hymyillen, syleiltyämme toisiamme tajusin lopulta, ettei Annak tiennyt, kuka olin. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt minua. Keskustelun edetessä huomasin, että Lisabrelle oli esitellyt minut Annakille hänen veljenään. Jäätyämme kahden Lisabrelle kuitenkin unohti tavat ja suuteli minua - suoraan suulle. Hän sanoi ikävöineensä minua ja minä vastasin hänelle myös ikävöineeni häntä. Me juttelimme myöhälle yöhön. Lopulta keskustelu siirtyi hänen poikaansa.
”Annakilla on siis kruununperillinen.” sanoin haikeasti. Lisabrelle nyökkäsi. ”Prinssi Feldew.”
Minä katsoin Lisabrelleä hämilläni. ”Mistä moinen nimi?” minä kysyin. Oli omituinen asia, että Lisabrelle oli antanut annakilaisten tulevalle kuninkaalle denmmenarlaisen nimen - vielä minun isäni nimen. Lisabrelle punastui ja painoi katseensa alas. Nostettuaan sen takaisin minuun hän puhui hyvin vakuuttavasti. ”Perintönä, rakas Windalon. Perintönä.”
Minä menin sanattomaksi. ”Onko se minun?” minä kysyin. Muita sanoja ei tarvittu. Minä nauroin ja halasin häntä. Mutta Lisabrelle erkani minusta. Hänen kasvoillaan oli outo kylmyys.
”Tästä ei saa puhua kenellekään, Windalon. Ei kenellekään. Ei edes Webberille. Se olisi maanpetos. Prinssi Feldew on nyt annakilainen, vaikka hänen suonissaan virtaakin denmmenarlaisen seppä Windalonin veri. Sinä et saa puhua siitä mitään. Et edes omille varpaillesi.” Lisabrelle kielsi.
Minä lähdin aamunkoitteessa linnasta. Omalla erikoisella tavallani tyytyväisenä.
Annakin valtaistuimelle nousisi denmmenarlaisen sepän ja camajokisen noidan perillinen ja hänessä virtaisi minun vereni - eikä Annak itse tietäisi siitä mitään.
Kostoni oli täytetty.

6456

Padwen synnytti minulle pojan. Saatuani hänet ensimmäistä kertaa syliini, poikani oli hyvin pieni - ja punainen. Me annoimme hänelle nimeksi Rogwed, mikä tarkoitti ”jumalan omaa”. Täytin kolmekymmentäneljä vuotta ja vaimoni kaksikymmentäyksi. Myin verstaani naapurilleni ja hänen pojilleen ja itse matkustin taas Visiaan - Magrad lähetti taas minulle sanoman. Hän halusi tehdä minusta druidin. Minä lähetin hänelle viestin, ettei druidiksi tulla vaan synnytään, mutta hän vastasi minulle, että ellen tule, hän tulee ja hakee minut. Mitäpä sille vanhalle miehelle olisi siinä tilanteessa pitänyt sanoa? Niin minä jätin Padwen ja poikani Denmmenasiin ja lähdin Visiaan.

Opiskelu oli rankkaa aikaa. Opiskellessani muutama kymmenen vuotta viisauksia, ei se riittänyt lähellekään siihen, mitä Magrad minusta halusi. Druidin tuli tietää kaikki. Minä olin vain seppä Denmmenarista, Kuusaarelta. Seppä, kivenhakkaajan poika. Annakin kruununperillisen salattu isä. Magrad ei kuitenkaan antanut minun perua opeutstani. Magrad oli ehkä vanha ja hölmö, muttei tyhmä. Hän tiesi mitä hän halusi ja sai aina sen. Niinpä minä aloitin pitkän koulutusvuoteni. Druidiksi ei tulla yhdessä yössä, kuten mestarini Magrad aina sanoi. Druidiksi tullaan vasta sitten, kun elämä on ohi. Kun maallinen taivallus lakkaa ja siirrytään henkimaailmaan, missä taiat ja loitsut onnistuvat. Minua ei niinkään inspistänyt kuunnella, etten olisi druidi tässä elämässä, joten sanoin Magradille suoraan, että unohtaa koko druidi-touhun. Vanha mies vain nauraa räkätti ja vei minut sitten Kiyeen. Kaikki oli näköjään opittava kantapään kautta.
Kiye oli - kuten se oli aina ollut - valkoisen lumen ja kiristävän pakkasen maa. Se sijaitsi niin kaukana pohjoisessa, että hyvin harvoin edes kesällä saattoi nähdä vihreitä ruohonkorsia lumen seasta. Me menimme vuorille, missä vesi oli hankittava puroista ja ruoka metsästettävä itse. Aluksi hankasin vastaan, sillä olin luvannut Padwelle, että tulisin pian kotiin. Magrad ei koskaan oikein piitannut ajasta. Se menee ja se tulee, mutta se ei odota, joten pitääkö meidänkään?, hän aina tyytyi sanomaan. Aika leikkii meillä, joten leikkikäämme mukana, kunnes jumalat palaavat, hän sanoi. Magrad jankutti minulle joka päivä, että jumalat tulevat. Minne? Maailmaammeko? Jos he ovat kerta lähteneet, miksi he vaivautuisivat tulemaan takaisin? Magrad ei kuoitenkaan ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Hän oli druidi, eikä antanut tavallisen tolliaisen pilata suunnitelmiaan. Me rakensimme - tai pikemminkin minä rakensin - suojan talven pakkasille ja sitten me aloitimme koulutukseni.

Jouduin ensinnäkin kestämään ankaraa säätä ja kaiken lisäksi mestariani. Sain tehdä ruumiilisen työn mestarini istuessa karkeatekoisessa hirsimökissä tulen äärellä.

6476

Kaksikymmentä vuotta vietin Kiyessä, lumen, pakkasen ja ikuisen kärsimyksen maassa. Viisikymmentäneljä vuotiaana mestarini päästi minut käymään Denmmenarissa tapaamassa vaimoani ja poikaani. Palatessani kotitalolleni, tuntui kuin aika olisi jättänyt minut taakseen. Taloni ränsistynyt ulkomuoto oli uusittu, aita oli maalattu, lato oli korjattu ja katto paikattu. Huojentuneina astelin hiljalleen sisään — olinhan sentään viettänyt niin kauan aikaa poissa, etten tahtonut pelästyttää perhettäni. Ensisilmäys vaimooni Padween osoitti, että tämä ei ollut muuttunut sitten yhtään. Vaikka rypyt kauniin vaimoni kasvoissa olivat selvät, hän oli yhtä viehättävä kuin ensitapaamisellamme. Padwea vastapäätä ruokapöydässä istui lihaksikas ja roteva nuorimies — Rogwed. Astelin sisälle ja Padwe syöksähti syliini. Minä rutistin häntä itseäni vasten ja kun erkanimme, poikani asteli eteeni. Hänen katseensa oli aavistuksen verran varovainen.
”Minä tässä Rogwed — isäsi.”
Sanoin. Poika ei ollut nähnyt minua sitten syntymänsä, joten ymmärsin, miksei hän heti hyökännyt halaamaan minua. Annoin hänelle aikaa, sillä tiesin, miten vaikeaa se oli hänelle.

Vietin kotona noin kaksi kuukautta, kunnes jouduin palaamaan mestarini luo. Kiye oli taas kerran kylmä ja luotaantyöntävä paikka, mutta kun minä pääsin lopulta mökillemme, mestarini tahtoi viedä minut tapaamaan ”ihmettä”.
”Mikä se sellainen ihme on, mestari?” Minä kysyin. Mestarini hymyili, muttei sanonut vastausta. Me menimme erään kalliovuoren reunalle, jota paikalliset ihmiset kutsuivat Suureksi Taivaan Hampaaksi. Kävelimme hangessa kiven reunalle, ja mestarini pyysi minua laulamaan kanssaan — miten epätavallinen pyyntö, mutta suostuin. Me lauloimme ikivanhaa kappaletta jumalille ja minusta se tuntui aikaa tuhlaavalta menetelmältä, mutta kun SE tapahtui, mieleni muuttui kertaheitolla.

Näin myöhemmin, en voi kertoa, mitä tapahtui. Se oli jonkin yliluonnollinen kosketus minun ja mestarini edessä. Olen yhä sanaton sen suhteen.

Se oli ensiaskeleeni druidina druidien maailmaan. En ollut silloin vielä druidi, mutta mestarini oli antanut minulle pienen suupalan sen asian suhteen. Kieltämättä tapaaminen Sen kanssa sai minut vakuuttuneeksi meitä suuremmasta voimasta, jota druidit käyttivät hyödykseen — jumalten voimasta. Kosketus jotain niin suurta kohtaan oli ennennäkemätön kokemus, enkä vaihtaisi niitä kahtakymmentä vuotta Kiyen pakkasessa pois mistään hinnasta.

6496

Seitsemänäkymmenenäneljäntenä vuosipäivänäni herättyäni koin suunnattoman järkytyksen. Mestarini oli poissa.
Ensin etsin häntä viikon, ennen kuin olin varma takomaan päähäni sen, että mestarini lähti mukanaan suuri tarkoitus. Hän oli hyvin vanha — itse asiassa en edes tiennyt hänen ikäänsä, mutta paljon minua vanhempi. Minäkin olin jo vanha ja raihnainen ja lopulta päätin itsekin lähteä Kiyestä — mikään kun ei enää minua pidätellyt. Olin oppinut yhtä sun toista mestarini kanssa viettämistäni vuosista ja druidiksi tulleena olin tietenkin hyvin ylpeä itsestäni.

Lähdin taas kerran Denmmenariin. Palkattuani erään kapteenin viemään minut kuusaarille, sain tietooni sen, että Webber oli joutunut viisi vuotta sitten onnettomuuteen ja kuollut. Rakas Webber oli ajautunut karille lähellä Visiaa ja hukkunut myrskyssä. Kotiin palattuani poikani Rogwed oli saanut kaksi poikaa ja yhden tyttären — minä olin siis isoisä. Miniäni oli hyvin kaunis vaalea tyttönen. Tämän nimi oli Kadweheb.
Padwen oli kuollut.
Asetuin asumaan ullakkohuoneeseeni — ihme kyllä, että Rogwed edes antoi minun jäädä. Hän piti minua vain hulluna vanhana ukkona. Olin kuitenkin hänen isänsä, minkä Rogwed uskoi — ehkä ennen kuolemaansa Padwen oli vannottanut tätä asiaa hänelle.
Poikanipojat, Herweg ja Tegwed, viettivät hyvin paljon aikaa luonani ullakolla. Olin druidi, enkä kertonut siitä pojalleni, mutta poikanipojille kerroin. Joskus he halusivat nähdä taikatemppuja ja minä vanhana miehenä tietenkin tein — silmänkääntötemppuja. Mestarini oli kieltänyt käyttämästä turhaan taikuutta ja voimaa.
Pojantyttäreni, Tadwehez oli pieni enkeli maallisessa elämässä. Hänestä alkoi muodostua elämäni valopilkku niin pimeinä syysiltoina, joita vietin yksin ullakkohuoneessa hukkuneena omaan suruuni. Ikävöin Padwea, ikävöin vanhempiani ja mestariani, ikävöin ystävääni Webberiä, mutta kaikista eniten ikävöin Lisabrelleani, Annakin kuningataräitiä, minun rakastani.

6497

En tiedä, mitä minulle on tapahtumassa, mutta minä pelkään. Olen vanha ja hullu mies, mutta niillä viimeisillä järjenhivenilläni voin todistaa sen, että jokin on nyt hullusti.
Minua vainotaan.
Monena iltana minä heräsin siihen, kun sydämeni jyskytti kuin myrsky. Painajaiset eivät jättäneet minua rauhaan. Lisabrelle — eikä liioin hänen äitinsä Isbaren — jättänyt minua rauhaan. Heidän haamunsa jahtaavat minua tuonpuoleisessa, odottavat minua manalaan.
Tiesin unieni ilmoittavan minulle, että Lisabrelle — minun Lisabrelleni — oli liittynyt äitinsä luo.
Nyt hän odotti minua. Ja taas toisaalta, hän ei odottanut minua. Ehkä vanhuuteni alkoi tehdä minut hulluksi, mutta joskus saatoi nähdä Lisabrelleni kasvot keittiönpöydän äärellä — juuri siinä kohdassa, missä hän ennen istui, mutta missä nyt istuu miniäni Kadweheb. Joskus hän kysyy, miksi tuijotan häntä ja taas toisinaan kuulen hänen puhuvan Rogwedin kanssa siitä, että olen lopultakin tulossa hulluksi. En kiellä sitä.
Nyt unissani näen esikoiseni, Feldewin, joka oli astunut Annakin valtaistuimelle neljäkymmentäkolme vuotiaana. Näen poikani kärsivän — kärsivän niin suunnattomasti. Syytä en tiedä.
Minun niin tekisi mieleni lähteä tapaamaan Feldewiä. En kuitenkaan pystyisi siihen.
Nyt taas näen painajaisia ja sydämeni alkaa reistailla. Tulevaisuuttani en tiedä, muuta kuten mestarini sanoi: koskaan ei tiedä, mitä nurkan takaa löytyy. Hyvääkö vaiko pahaako? Ainoastaan voimalla druidi sen selvittää — ja jumalten avulla.

— Jostain kumman syystä Windalonin (tuolloin 80 vuotias) muistelmat loppuvat tähän. Juuri niihin aikoihin, kun Pimeyden ajanjaksot vaihtuivat Kärsimyksen ajanjaksoiksi.

Kropwer Trensshew, Kuninkaan lähineuvonantaja ja muinaishistorian lehtori 6953

Tässä se sitten oli. Windaloniin liittyviä tarinoita on tietenkin lisää hänen jälkeläistensä kertomina, joten niitä saa kerjätä... :)

[Jeth]

LLOistavaa!! Typoja oli aika harvoin, jos ollenkaan. Tarinassa oli paljon kuoleman liittyviä asioita. En enempää jaksa kirjoittaa ny, meinaa nimittäin mennä silmät ristiin XD

//Enää ei ole silmät ristissä, onneksi =)
oolrait tarina oli mielenkiintoinen ja olisi kivaa saada LISÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!!
(ja muuten luin tuon sen takia kun Eliza oli meillä niin se "pakotti" minut lukemaan sen)