Aiona
7.5.2003, 16:45:47
1. päivä
Seison suuressa salissa. Tuomion salissa. Korvissani surisee. En näe mitään. Olen heikko. Jalkani eivät kanna. Kipu viiltää selkääni pitkin. Taas minut on hakattu. Sumein silimin yritän nähdä ympäröivän maailman, mutta se tekee kipeää. Kuulen sanoja. Epäselvästi ja sitten. Yhden sanan kuulen kaikesta selvemmin. Yhden lauseen.
...kuolema hänet ansaitkoon.
Kuolema. Suurin rikos. Suurin virhe. Minä yritän huutaa, mutta en pysty. Minun kieleni on poissa. Se on poltettu. Minut on huumattu. Päätäni kivistää. Kolahdus ja kaikki pimenee...
2. päivä
On pimeää, kun herään. Yritän nähdä paikan, jossa olen, mutta en pysty. Kosketan kasvojani, mutta silmieni edessä on märkä liina. Verta. Minun silmäni ovat poissa. Eiliset sanat muistuvat mieleeni. Kuolema. Minut annetaan kuolemalle. Huudan mielessäni. Kieleni on poissa. Silmäni ovat poissa ja korvani... Nostan varovasti käteni. Ne vapisevat. Minä pelkään, mutta hymyilen vaivalloisesti. Korviani he eivät vieneet. Minä voin vielä kuulla. Ja kuulenkin.
Askeleet oven takaa. Oven, jota en näe. Avain käy lukkoon. Ovi on ruosteessa. Se ei aukene helposti. Huoneeseen astuu joku laahaten jalkojaan minun eteeni.
"Vielä ehdit rukoilla, ystäväni. Sinulla kaksi tuntia aikaa."
Kaksi tuntia. Ja mitkä tunnit!
Kärsimuksen tunnit. Kivun, jota ei voi sietää. Minua nostetaan ja raahataan. En tiedä minne. En tiedä kuinka kauan, kunnes lasketaan maahan istumaan. Tunnen pehmeän ruohon jalkojeni alla. Haistan kevään tuoksun. Kauaa en tätä tuntisi. Pian olisi aika. Hyvin pian.
En voi ajatella enää. Ajatukseni katkeilevat. Kipu on niin kova, etten voi sitä sietää. Haluaisin huutaa. Päästää kivunhuutoni pois.
Mutta olen hiljaa. Ja tulee aika. Se lähestyy. Painaa kätensä olkapäilleni. Olen hiljaa. Se kuiskaa sanoja, joita en ymmärrä. Ja minä näen. Näen hänet ensimmäisen ja viimeisen kerran. Sitten en näe mitään..On pimeää ja olen poissa. Nyt ja aina.
No mitä tähän nyt sanoisi. Aika pieni juttu, mutta ruusut ja risut ovat teidän annettavissanne.
Seison suuressa salissa. Tuomion salissa. Korvissani surisee. En näe mitään. Olen heikko. Jalkani eivät kanna. Kipu viiltää selkääni pitkin. Taas minut on hakattu. Sumein silimin yritän nähdä ympäröivän maailman, mutta se tekee kipeää. Kuulen sanoja. Epäselvästi ja sitten. Yhden sanan kuulen kaikesta selvemmin. Yhden lauseen.
...kuolema hänet ansaitkoon.
Kuolema. Suurin rikos. Suurin virhe. Minä yritän huutaa, mutta en pysty. Minun kieleni on poissa. Se on poltettu. Minut on huumattu. Päätäni kivistää. Kolahdus ja kaikki pimenee...
2. päivä
On pimeää, kun herään. Yritän nähdä paikan, jossa olen, mutta en pysty. Kosketan kasvojani, mutta silmieni edessä on märkä liina. Verta. Minun silmäni ovat poissa. Eiliset sanat muistuvat mieleeni. Kuolema. Minut annetaan kuolemalle. Huudan mielessäni. Kieleni on poissa. Silmäni ovat poissa ja korvani... Nostan varovasti käteni. Ne vapisevat. Minä pelkään, mutta hymyilen vaivalloisesti. Korviani he eivät vieneet. Minä voin vielä kuulla. Ja kuulenkin.
Askeleet oven takaa. Oven, jota en näe. Avain käy lukkoon. Ovi on ruosteessa. Se ei aukene helposti. Huoneeseen astuu joku laahaten jalkojaan minun eteeni.
"Vielä ehdit rukoilla, ystäväni. Sinulla kaksi tuntia aikaa."
Kaksi tuntia. Ja mitkä tunnit!
Kärsimuksen tunnit. Kivun, jota ei voi sietää. Minua nostetaan ja raahataan. En tiedä minne. En tiedä kuinka kauan, kunnes lasketaan maahan istumaan. Tunnen pehmeän ruohon jalkojeni alla. Haistan kevään tuoksun. Kauaa en tätä tuntisi. Pian olisi aika. Hyvin pian.
En voi ajatella enää. Ajatukseni katkeilevat. Kipu on niin kova, etten voi sitä sietää. Haluaisin huutaa. Päästää kivunhuutoni pois.
Mutta olen hiljaa. Ja tulee aika. Se lähestyy. Painaa kätensä olkapäilleni. Olen hiljaa. Se kuiskaa sanoja, joita en ymmärrä. Ja minä näen. Näen hänet ensimmäisen ja viimeisen kerran. Sitten en näe mitään..On pimeää ja olen poissa. Nyt ja aina.
No mitä tähän nyt sanoisi. Aika pieni juttu, mutta ruusut ja risut ovat teidän annettavissanne.