Gabriel
17.6.2002, 11:57:44
Ensi ajatukseni oli ettei hän ollut ihminen,
tuo vanha kumarassa kulkeva ruskeakaapuinen hahmo,
hänen selkänsä oli kyyryssä ja nivelet ne paukkuivat,
saatoin kuvitella hupun alla olevat matelijakasvot,
ehkä ne tarkkailivat minua tutkien kantajansa myrkyllistä vaikutusta,
käsineellä peitetty käsi livahti liian usein hupun luokse,
kuvitella saatoin kuinka hän yritti vaistomaisesti varjata sen viheliäisen hymyn,
ensi ajatukseni oli ettei hän ollut ihminen.
"Minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua.",
hänen sanoessaan sen paljasti hän viheliäisen olemuksensa,
tuo tekopyhä valehteleva ketku tarttui valkean kuoleviin hiilloksiin,
eikä hänen kuiva ja karhea käsineensä kärähtänyt,
vaan nauttivan tuntui hän kuumuudesta hehkuvasta, joka niin helvetin mieleen toi.
Veti hän kekäleen kuuman luokse piilossa oleville kasvoilleen,
kuvitella saatoin tuon viekkaan hymyn kun olento tutki olemuksensa myrkyttävää tehoa minussa,
ja heikosti niin kömpelösti heitti hän hiilolla minua.
Paisui se silmissäin, hohtavanpunainen aurinko,
täytti se näkökenttäni kokonaan, täytti maailman, täytti minut,
"Maailmankaikkeus maailman sisällä!" huusi tuo viekas valheellinen ääni enkä voinut kuin katsoa,
kaikkialla oli pölyhiukkasia, jotka kasvoivat hiekansiruiksi, kiviksi, kallioksi; maailmoiksi,
autiot olivat ne maailmat, niiden laakeilla aavikoilla sortui viimeisiä petoja,
ruosteenvärinen veri valui suuren pään iskeytyessä maahan, kuolivat ne.
Pää sen pedon kasvoi ympärilleni,
maailmankaikkeudet uudet nousivat esiin,
nopeus se vauhti kauhistuttava, kaikkialla rehotti entropia
"Maailmankaikkeuksia sisällä maailman joka on sisällä maailman!" huusi tuon saastan ääni,
neuvottomana katsoin ajan tuhoa tekevän, maailmojen kuolevan, entropian nousevan.
Uni valtasi minut ja kiitollinen olin, vaikka tiesin tuon pedon saanen uuden uhrin lisää seittiinsä tempomaan.
Aamulla kun heräsin ei nuotiosta ollut yhtään jälkeä,
lukki tuo petollinen kadonnut oli,
mutta sieluni taskussaan matkaansa hän nyt teki.
-Ias, kirottu sekä siunattu rakkaudessa ja kuolemassa.
tuo vanha kumarassa kulkeva ruskeakaapuinen hahmo,
hänen selkänsä oli kyyryssä ja nivelet ne paukkuivat,
saatoin kuvitella hupun alla olevat matelijakasvot,
ehkä ne tarkkailivat minua tutkien kantajansa myrkyllistä vaikutusta,
käsineellä peitetty käsi livahti liian usein hupun luokse,
kuvitella saatoin kuinka hän yritti vaistomaisesti varjata sen viheliäisen hymyn,
ensi ajatukseni oli ettei hän ollut ihminen.
"Minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua.",
hänen sanoessaan sen paljasti hän viheliäisen olemuksensa,
tuo tekopyhä valehteleva ketku tarttui valkean kuoleviin hiilloksiin,
eikä hänen kuiva ja karhea käsineensä kärähtänyt,
vaan nauttivan tuntui hän kuumuudesta hehkuvasta, joka niin helvetin mieleen toi.
Veti hän kekäleen kuuman luokse piilossa oleville kasvoilleen,
kuvitella saatoin tuon viekkaan hymyn kun olento tutki olemuksensa myrkyttävää tehoa minussa,
ja heikosti niin kömpelösti heitti hän hiilolla minua.
Paisui se silmissäin, hohtavanpunainen aurinko,
täytti se näkökenttäni kokonaan, täytti maailman, täytti minut,
"Maailmankaikkeus maailman sisällä!" huusi tuo viekas valheellinen ääni enkä voinut kuin katsoa,
kaikkialla oli pölyhiukkasia, jotka kasvoivat hiekansiruiksi, kiviksi, kallioksi; maailmoiksi,
autiot olivat ne maailmat, niiden laakeilla aavikoilla sortui viimeisiä petoja,
ruosteenvärinen veri valui suuren pään iskeytyessä maahan, kuolivat ne.
Pää sen pedon kasvoi ympärilleni,
maailmankaikkeudet uudet nousivat esiin,
nopeus se vauhti kauhistuttava, kaikkialla rehotti entropia
"Maailmankaikkeuksia sisällä maailman joka on sisällä maailman!" huusi tuon saastan ääni,
neuvottomana katsoin ajan tuhoa tekevän, maailmojen kuolevan, entropian nousevan.
Uni valtasi minut ja kiitollinen olin, vaikka tiesin tuon pedon saanen uuden uhrin lisää seittiinsä tempomaan.
Aamulla kun heräsin ei nuotiosta ollut yhtään jälkeä,
lukki tuo petollinen kadonnut oli,
mutta sieluni taskussaan matkaansa hän nyt teki.
-Ias, kirottu sekä siunattu rakkaudessa ja kuolemassa.