pehmo
8.5.2003, 18:58:09
Pittää myöntää etten ole mikään keskiajan tuntija mutta joskus kirjottelin sellaisen Sayonara kokoelma josta tämä on ensimmäinen novelli: mielipiteitä saa kertoa ihan vapaasti, mutta tuskin rupean tekstin sisältöä enee muuttamaan, sen ollessa jo pari vuotta vanha...
vähän kliseinen mutta olkoon...
Keskiaikainen painajainen
Hän ei voinut käydä nukkumaan, se vainosi hänen ajatuksiaan. Hän ei voinut sille mitään, että oli lähtenyt paikalta ja jättänyt ystävänsä pulaan. Häntä pelotti, kylmä hiki valui hänen niskassaan ja alhaalta kuuluva kolina sai hänet säikähtämään. Hän varmisti ettei kukaan päässyt hänen huoneeseensa ja kävi nukkumaan.
Yhtäkkiä hän heräsi ja huomasi seisovansa kauniilla ruusupellolla. Ruusut olivat kauniin punaisia ja niitä oli silmän kantamattomiin. Hän nautti ruusujen katselemisesta niin paljon, ettei huomannut makaavansa niiden päällä ja tuijottavansa ylöspäin mustaan taivasta. Ruusujen piikit painautuivat hänen vaatteidensa läpi ja rikkoivat hänen ihonsa. Hän tunsi kuinka piikit tunkeutuivat hänen sisälleen ja saivat hänet vuotamaan verta. Hän katsoi sivulle ja näki, että kaikki nuo kauniit ruusut olivat muuttuneet mustiksi.
Ruusut alkoivat liikkua ja pian hän makasi kovalla tiililattialla. Ruusut olivat muodostaneet tiheät seinät ja katon, jossa ne olivat yhdensuuntaisesti, niin että auringon valo pääsi välillä valaisemaan käytävää. Hän nousi ylös ja lähti juoksemaan käytävää eteenpäin.
Sitten aivan tyhjästä hänen eteensä ilmestyi ritari, jonka haarniska oli musta kuin yö. Ritarin kypärä oli naarmuton ja miekka hänen kädessään oli juuri se jota pelkäsin tällä hetkellä eniten. Miekan terä oli kaarella ja kädensija oli puhdasta, tasaista kultaa. Ritari lähti kävelemään häntä kohti. Hän juoksi henkensä edestä ritaria pakoon. Vaikka hän juoksi miten kovaa, ritari tuntui aina olevan ihan selän takana. Seinä sulki käytävän hänen edestään ja hän törmäsi siihen. Äkkiä hän tunsi selässään syvän poikittaisen miekan tekemän kuolettavan viillon.
Hän säpsähti hereille. Kapusi, yövaatteet päällä, kivisiä rappusia lapio kädessään keskipihalle, jossa hän alkoi kaivaa. Hän kaivoi maata, kunnes sieltä ilmestyi esille pitkä, puinen laatikko. Laatikko mukanaan hän avasi portin ja poistui pihasta. Hän saapui paikalle, missä oli maassa kumpare ja sen päässä risti. Hän kaivoi kumpua kunnes sieltä paljastui arkku. Sitten hän avasi laatikon ja otti esiin siellä olevan miekan. Miekan, joka oli korvaamaton ja jonka kädensija oli täydellistä kultaa. Hän laski miekan arkun päällä, peitteli arkun mullalla ja sanoi hiljaa mielessään:
- Anteeksi.
vähän kliseinen mutta olkoon...
Keskiaikainen painajainen
Hän ei voinut käydä nukkumaan, se vainosi hänen ajatuksiaan. Hän ei voinut sille mitään, että oli lähtenyt paikalta ja jättänyt ystävänsä pulaan. Häntä pelotti, kylmä hiki valui hänen niskassaan ja alhaalta kuuluva kolina sai hänet säikähtämään. Hän varmisti ettei kukaan päässyt hänen huoneeseensa ja kävi nukkumaan.
Yhtäkkiä hän heräsi ja huomasi seisovansa kauniilla ruusupellolla. Ruusut olivat kauniin punaisia ja niitä oli silmän kantamattomiin. Hän nautti ruusujen katselemisesta niin paljon, ettei huomannut makaavansa niiden päällä ja tuijottavansa ylöspäin mustaan taivasta. Ruusujen piikit painautuivat hänen vaatteidensa läpi ja rikkoivat hänen ihonsa. Hän tunsi kuinka piikit tunkeutuivat hänen sisälleen ja saivat hänet vuotamaan verta. Hän katsoi sivulle ja näki, että kaikki nuo kauniit ruusut olivat muuttuneet mustiksi.
Ruusut alkoivat liikkua ja pian hän makasi kovalla tiililattialla. Ruusut olivat muodostaneet tiheät seinät ja katon, jossa ne olivat yhdensuuntaisesti, niin että auringon valo pääsi välillä valaisemaan käytävää. Hän nousi ylös ja lähti juoksemaan käytävää eteenpäin.
Sitten aivan tyhjästä hänen eteensä ilmestyi ritari, jonka haarniska oli musta kuin yö. Ritarin kypärä oli naarmuton ja miekka hänen kädessään oli juuri se jota pelkäsin tällä hetkellä eniten. Miekan terä oli kaarella ja kädensija oli puhdasta, tasaista kultaa. Ritari lähti kävelemään häntä kohti. Hän juoksi henkensä edestä ritaria pakoon. Vaikka hän juoksi miten kovaa, ritari tuntui aina olevan ihan selän takana. Seinä sulki käytävän hänen edestään ja hän törmäsi siihen. Äkkiä hän tunsi selässään syvän poikittaisen miekan tekemän kuolettavan viillon.
Hän säpsähti hereille. Kapusi, yövaatteet päällä, kivisiä rappusia lapio kädessään keskipihalle, jossa hän alkoi kaivaa. Hän kaivoi maata, kunnes sieltä ilmestyi esille pitkä, puinen laatikko. Laatikko mukanaan hän avasi portin ja poistui pihasta. Hän saapui paikalle, missä oli maassa kumpare ja sen päässä risti. Hän kaivoi kumpua kunnes sieltä paljastui arkku. Sitten hän avasi laatikon ja otti esiin siellä olevan miekan. Miekan, joka oli korvaamaton ja jonka kädensija oli täydellistä kultaa. Hän laski miekan arkun päällä, peitteli arkun mullalla ja sanoi hiljaa mielessään:
- Anteeksi.