Raine
24.5.2003, 14:47:59
-Kultapieni, sinun pitäisi syödä jotakin, ettet laihtuisi olemattomiin, huolehtivainen naisen ääni tunkeutui pojan kevyen unen läpi painostavana.
-Minä tiedän sen äiti, mutta on hankalaa syödä, jos ei ole nälkä, poika mumisi peiton alta, vain osan vaaleaa pörröpäätä pilkistäessä unensinisen kankaan alta. Sängyn vierellä seisova nainen ei kuitenkaan ottanut pojan muminaa kuuleviin korviinsa vaan nykäisi peiton pois tuon päältä saaden pojan mutisemaan vastalauseensa.
-Etkä sinä myöskään saisi nukkua näin myöhään, nainen katsoi poikaa tiukasti jatkaen valitustaan.
-Kello on jo puoli kaksi.
Niin tapahtui joka aamu. Poika, jota muuten Miduksi kutsutaan, vietti lomansa kuten monet muutkin ikäisenä pojat; valvomalla yöt ja nukkumalla päivät. Mutta eihän sitä äiti ymmärtänyt, valitti vain pojan väärästä päivärytmistä.
-Midu, sinä olet jo seitsemäntoista, eikö sinun kannattaisi opetella ihmisten tavoille? Ei, ei se aikonut lopettaa koskaan tuota saarnaamista. Helvetti, miksi se ei ryhtynyt vaikka papiksi tai jotain?
-Onko aamiainen jo valmis? Midu nousi istumaan tuijottaen äitiään suurilla sinisillä silmillään kuin sanoen " Jos aiot vielä valittaa, niin tee se jossain muualla". Poika oli keholtaan siro, joka teki hänestä enemmänkin kauniin kuin komean. Hän vaikutti hentoiselta kuin oljenkorsi, joka katkeaisi pienessäkin tuulenpuuskassa.
-Kyllä, heti kun herra jaksaa nousta sängystä, nainen naurahti kadoten sitten alakertaan Midun noustessa ylös sängyltä samalla syvään haukotellen. Aamut eivät olleet pojan parasta aikaa, tai paremmin voisi sanoa iltapäivät. Viime yö oli kulunut lähes kokonaan bändin harjoituksissa, mutta musiikki olikin suuri osa pojan elämää. Koulussa hän oli laulanut kuorossa ja soittanut pienessä bändissä, joka kuitenkin hajosi heti koulun loputtua ja nyt pikkupoikien yhtye oli vaihtunut yöllisiin harkkoihin kaverin kämpässä, jonne juuri ja juuri mahtui soittamaan.
Aamiainen oli jo valmiiksi katettu Midun laahustaessa väsyneenä alakertaan. Vaikka äiti jaksoikin valittaa ja saarnata, piti hän kuitenkin hyvää huolta pojastaan.
-Pekonia, paahtoleipää ja munakasta...oikea Amerikan aamiainen, Midu naurahti hymyillen istahtaessaan suuren ruokapöydän ääreen. Vaikka poika ei syönytkään paljoa, jaksoi äiti silti laittaa hänelle juhla-aterian. Isän kuoleman jälkeen Midu olikin ollut äidin ainoa ruokittava, mutta silti tuo nainen laittoi ruokaa kolmelle. Ehkä hän sillä tavalla lievitti suruaan, kuka tietää.
-Pojalleni vain parasta, äiti hymyili iloisesti laittaessaan pekoninsiivuja lautaselle.
-Aiotko mennä tänään tapaamaan sitä...Natsuko sen nimi oli?
-Niin, Natsu...ja kyllä, me tapaamme tänään kaupungilla, Midu vastasi äitinsä kysyvään katseeseen samalla palasen paahtoleivän nurkasta puraisten. Nainen oli selvästi epäluuloinen pojan uudesta ystävästä, luultavasti sen takia, etteti ollut tavannut häntä vielä. Ja Natsunhan takia Midu olikin ollut niin myöhään ulkona ja saanut äitinsä sekaisin huolesta. Se tapakin, jolla poika ystävästään puhui, sai äidin vaistomaisesti varpailleen.
-Toivottavasti olet kuitenkin kiltisti siellä.
-Ainahan minä, äiti.
Natsu katsoi mietteissään kelloaan ja sipaisi pitkiä tummanruskeita hiuksia pois kasvoiltaan. Midu oli luvannut tulla puoli neljäksi torille ja vaikka siihen oli aikaa vielä puoli tuntia, tunsi nuorukainen itsensä kärsimättömäksi. Entä jos hän ei tulisikaan? Rauhallisesti Natsu asteli edestakaisin tuijottaen vaaleaa mukulakivetystä vihreillä silmillään. Kesälomaa oli jatkunut vasta viikon, suunnilleen saman verran kuin nuorukaisen ja Midun ensitapaamisesta oli kulunut aikaa. Poika oli kirjaimellisesti törmännyt itseään päätä pidempään parikymppiseen nuorukaiseen kulkiessaan kotiin bändiharjoituksistaan. Siinä sitten pyydeltiin anteeksi ja kerättiin tavaroita maasta, asia johti toiseen ja Natsu päätyi samaisen bändin kitaristiksi. Kitaraahan nuorukainen osasikin soittaa, paremmin kuin mitään muuta. Ehkä siitä johtuikin, ettei hän opiskellut mihinkään ammattiin, vaan lopetti lukion kesken toisena vuonna, vanhempiensa kauhuksi. Sen jälkeen ei nuorukainen ole opiskellut, lukuunottamatta kitaratunteja kerran viikossa ja espanjan kielen kirjekurssia.
-Natsu! Midun iloinen ääni katkaisi nuorukaisen ajatukset. Kello oli vasta kymmentä vaille puoli, mutta pojan saapuminen etuajassa ei haitannut Natsua, ei todellakaan.
-No heipä hei, kisu...sinä olet aikaisessa tänään, nuorukainen hymyili leveästi kääntyessään ystävänsä puoleen. Pojan hiukset olivat edes hiukan siistimmät kuin aamulla, vaikka ne pörröttivätkin yhä kuin kullankeltainen heinäkasa loistaen Auringossa. Mikä suloinen otus Midu osasi ollakkaan, silloin kun sille päälle sattui.
-Niin...ajattelin tulla hiukan aikaisemmin, niin ehdimme katsella kauppoja kunnolla. Tarkoitushan on vielä ostaa se kitara, vai? Poika kallisti aavistuksen päätään, katsellen nuorukaista kysyvästi.
-Aivan, sitä kitaraa...entinen onkin jo päässyt aika huonoon kuntoon, Natsu naurahti ja asteli hiukan lähemmäksi poikaa, pyyhkäisten tuon poskessa olevan leivänmurusen pois sormenpäällään lähtien sitten astelemaan kohti kauppoja Midu perässään. Poika oli hyvä apuri kitaran ostossa, vaikka olisihan nuorukainen osannut ostaa soittimensa itsekkin. Pojan seura vain tuntui niin mukavalta kauniina kesäpäivänä.
-Onko tämä sopivan hintainen?Natsu katseli mietteissään tummanpunaista akustista kitaraa, jonka kielet välkähtelivät lamppujen kirkkaissa valoissa.
-Kyllähän se ainakin näyttäisi sopivalta. Minun mielestäni-, Pojan puhe keskeytyi kännykän alkaessa soimaan tuon taskussa. Kukakohan nyt soittaa? Kummastuneena Midu otti puhelimen taskustaan katsoen sen vilkkuvaa näyttöä.
-Tuntematon numero? Poika mutisi kohottaen toista kulmaansa vasteten sitten puhelimeen.
-Haloo?Kyllä tämä on Midu..., hetken aikaa oli aivan hiljaista, mutta sitten kaikki muuttui. Koko kauppa tuntui pysähtyneen. Kaikki ihmiset, jopa Natsu, tuntuivat olevan täysin liikkumattomia. Huone pimeni pojan kaatuessa lattialle. Puhelin putosi tuon kädestä ja Natsun säikähtäneet huudot kaikuivat tyhjinä.
Pimeä laskeutui.
Eli tämä on minun kirjoittamani toukotyö koululle^^Kirjoitan kyllä tähän tarinaan vielä jatkoakin jossain vaiheessa, mutta sitten siitä alkaakin tulla yaoihtavampi
-Minä tiedän sen äiti, mutta on hankalaa syödä, jos ei ole nälkä, poika mumisi peiton alta, vain osan vaaleaa pörröpäätä pilkistäessä unensinisen kankaan alta. Sängyn vierellä seisova nainen ei kuitenkaan ottanut pojan muminaa kuuleviin korviinsa vaan nykäisi peiton pois tuon päältä saaden pojan mutisemaan vastalauseensa.
-Etkä sinä myöskään saisi nukkua näin myöhään, nainen katsoi poikaa tiukasti jatkaen valitustaan.
-Kello on jo puoli kaksi.
Niin tapahtui joka aamu. Poika, jota muuten Miduksi kutsutaan, vietti lomansa kuten monet muutkin ikäisenä pojat; valvomalla yöt ja nukkumalla päivät. Mutta eihän sitä äiti ymmärtänyt, valitti vain pojan väärästä päivärytmistä.
-Midu, sinä olet jo seitsemäntoista, eikö sinun kannattaisi opetella ihmisten tavoille? Ei, ei se aikonut lopettaa koskaan tuota saarnaamista. Helvetti, miksi se ei ryhtynyt vaikka papiksi tai jotain?
-Onko aamiainen jo valmis? Midu nousi istumaan tuijottaen äitiään suurilla sinisillä silmillään kuin sanoen " Jos aiot vielä valittaa, niin tee se jossain muualla". Poika oli keholtaan siro, joka teki hänestä enemmänkin kauniin kuin komean. Hän vaikutti hentoiselta kuin oljenkorsi, joka katkeaisi pienessäkin tuulenpuuskassa.
-Kyllä, heti kun herra jaksaa nousta sängystä, nainen naurahti kadoten sitten alakertaan Midun noustessa ylös sängyltä samalla syvään haukotellen. Aamut eivät olleet pojan parasta aikaa, tai paremmin voisi sanoa iltapäivät. Viime yö oli kulunut lähes kokonaan bändin harjoituksissa, mutta musiikki olikin suuri osa pojan elämää. Koulussa hän oli laulanut kuorossa ja soittanut pienessä bändissä, joka kuitenkin hajosi heti koulun loputtua ja nyt pikkupoikien yhtye oli vaihtunut yöllisiin harkkoihin kaverin kämpässä, jonne juuri ja juuri mahtui soittamaan.
Aamiainen oli jo valmiiksi katettu Midun laahustaessa väsyneenä alakertaan. Vaikka äiti jaksoikin valittaa ja saarnata, piti hän kuitenkin hyvää huolta pojastaan.
-Pekonia, paahtoleipää ja munakasta...oikea Amerikan aamiainen, Midu naurahti hymyillen istahtaessaan suuren ruokapöydän ääreen. Vaikka poika ei syönytkään paljoa, jaksoi äiti silti laittaa hänelle juhla-aterian. Isän kuoleman jälkeen Midu olikin ollut äidin ainoa ruokittava, mutta silti tuo nainen laittoi ruokaa kolmelle. Ehkä hän sillä tavalla lievitti suruaan, kuka tietää.
-Pojalleni vain parasta, äiti hymyili iloisesti laittaessaan pekoninsiivuja lautaselle.
-Aiotko mennä tänään tapaamaan sitä...Natsuko sen nimi oli?
-Niin, Natsu...ja kyllä, me tapaamme tänään kaupungilla, Midu vastasi äitinsä kysyvään katseeseen samalla palasen paahtoleivän nurkasta puraisten. Nainen oli selvästi epäluuloinen pojan uudesta ystävästä, luultavasti sen takia, etteti ollut tavannut häntä vielä. Ja Natsunhan takia Midu olikin ollut niin myöhään ulkona ja saanut äitinsä sekaisin huolesta. Se tapakin, jolla poika ystävästään puhui, sai äidin vaistomaisesti varpailleen.
-Toivottavasti olet kuitenkin kiltisti siellä.
-Ainahan minä, äiti.
Natsu katsoi mietteissään kelloaan ja sipaisi pitkiä tummanruskeita hiuksia pois kasvoiltaan. Midu oli luvannut tulla puoli neljäksi torille ja vaikka siihen oli aikaa vielä puoli tuntia, tunsi nuorukainen itsensä kärsimättömäksi. Entä jos hän ei tulisikaan? Rauhallisesti Natsu asteli edestakaisin tuijottaen vaaleaa mukulakivetystä vihreillä silmillään. Kesälomaa oli jatkunut vasta viikon, suunnilleen saman verran kuin nuorukaisen ja Midun ensitapaamisesta oli kulunut aikaa. Poika oli kirjaimellisesti törmännyt itseään päätä pidempään parikymppiseen nuorukaiseen kulkiessaan kotiin bändiharjoituksistaan. Siinä sitten pyydeltiin anteeksi ja kerättiin tavaroita maasta, asia johti toiseen ja Natsu päätyi samaisen bändin kitaristiksi. Kitaraahan nuorukainen osasikin soittaa, paremmin kuin mitään muuta. Ehkä siitä johtuikin, ettei hän opiskellut mihinkään ammattiin, vaan lopetti lukion kesken toisena vuonna, vanhempiensa kauhuksi. Sen jälkeen ei nuorukainen ole opiskellut, lukuunottamatta kitaratunteja kerran viikossa ja espanjan kielen kirjekurssia.
-Natsu! Midun iloinen ääni katkaisi nuorukaisen ajatukset. Kello oli vasta kymmentä vaille puoli, mutta pojan saapuminen etuajassa ei haitannut Natsua, ei todellakaan.
-No heipä hei, kisu...sinä olet aikaisessa tänään, nuorukainen hymyili leveästi kääntyessään ystävänsä puoleen. Pojan hiukset olivat edes hiukan siistimmät kuin aamulla, vaikka ne pörröttivätkin yhä kuin kullankeltainen heinäkasa loistaen Auringossa. Mikä suloinen otus Midu osasi ollakkaan, silloin kun sille päälle sattui.
-Niin...ajattelin tulla hiukan aikaisemmin, niin ehdimme katsella kauppoja kunnolla. Tarkoitushan on vielä ostaa se kitara, vai? Poika kallisti aavistuksen päätään, katsellen nuorukaista kysyvästi.
-Aivan, sitä kitaraa...entinen onkin jo päässyt aika huonoon kuntoon, Natsu naurahti ja asteli hiukan lähemmäksi poikaa, pyyhkäisten tuon poskessa olevan leivänmurusen pois sormenpäällään lähtien sitten astelemaan kohti kauppoja Midu perässään. Poika oli hyvä apuri kitaran ostossa, vaikka olisihan nuorukainen osannut ostaa soittimensa itsekkin. Pojan seura vain tuntui niin mukavalta kauniina kesäpäivänä.
-Onko tämä sopivan hintainen?Natsu katseli mietteissään tummanpunaista akustista kitaraa, jonka kielet välkähtelivät lamppujen kirkkaissa valoissa.
-Kyllähän se ainakin näyttäisi sopivalta. Minun mielestäni-, Pojan puhe keskeytyi kännykän alkaessa soimaan tuon taskussa. Kukakohan nyt soittaa? Kummastuneena Midu otti puhelimen taskustaan katsoen sen vilkkuvaa näyttöä.
-Tuntematon numero? Poika mutisi kohottaen toista kulmaansa vasteten sitten puhelimeen.
-Haloo?Kyllä tämä on Midu..., hetken aikaa oli aivan hiljaista, mutta sitten kaikki muuttui. Koko kauppa tuntui pysähtyneen. Kaikki ihmiset, jopa Natsu, tuntuivat olevan täysin liikkumattomia. Huone pimeni pojan kaatuessa lattialle. Puhelin putosi tuon kädestä ja Natsun säikähtäneet huudot kaikuivat tyhjinä.
Pimeä laskeutui.
Eli tämä on minun kirjoittamani toukotyö koululle^^Kirjoitan kyllä tähän tarinaan vielä jatkoakin jossain vaiheessa, mutta sitten siitä alkaakin tulla yaoihtavampi