Ceassa
29.5.2003, 16:38:34
Tässäpä tällainen, ensimmäisiä kirjoittamiani novelleja. Sain tähän ihan pikkuriikkisen vaikutteita Tanith Leen kirjoittamasta Pimeyden Tytär -kirjasta, jonka luin tässä hiljattain. Parisen tuntia tämän kanssa tappelin, ja vaikka tätä varmaan saisi vielä paljonkin hiottua, niin olen tähän kyllä ihan tyytyväinen näinkin. :) Kommentoikaa. Se on käsky.
//Tänään äidinkielen tunnilla muistin tämänkin tarinan olemassaolon, ja muokkailin tätä nyt joutaessani hieman sulavampaan muotoon. Tiedä onko tuo nyt yhtään sen parempi, mutta jos joku tämän joskus sattuu vielä lukemaan, niin laitoin nyt tämän korjatun muodon esille.
Yön Kulkija
Kesäsateen viimeiset pisarat huuhtoivat naisen kasvoja. Nuo lämpimät, pienet taivaan kyyneleet, jotka hitaasti katosivat pimenevään yöhön. Hän kiiruhti pitkin puiston katuja kohti kotiaan, tuo nuori nainen, jonka silmät välkkyivät tummaa valoa ja jonka märät, mustat hiukset kiilsivät himmeästi katuvalojen loisteessa. Hän kantoi käsissään ostoskassia, jonka sisällön avulla hän arveli elävänsä vielä viikon loppuun saakka. Leipää, pieni voirasia, alennuksessa ollut päivän vanha juustokimpale, ja purkki maitoa.
Nainen kompastui kadulle pudonneeseen koivun oksaan ja kirosi, kun maitopurkki luiskahti kassista ja putosi hänen edessään olevaan vesilätäkköön lennättäen hänen kasvoilleen likaisia pisaroita. Hän pyyhkäisi kasvojaan, nousi ylös ja huokaisten nosti purkin maasta. Sen kylkeen ilmestyi pieni, punainen noro, ja hän huomasi kätensä vuotavan verta. Terävä kivi oli viiltänyt hänen kämmentään hänen kaatuessaan. Nainen kirosi uudelleen, laittoi purkin takaisin ostoskassiinsa ja jatkoi matkaansa. Veri kuivui hänen käteensä.
Naisen musta kissa hyppeli hänen jalkojaan vasten, kun hän sai kerrostaloyksiönsä oven auki ja laski ostoksensa lattialle. Hän silitti lemmikkiään ja pieni hymynvire käväisi hänen kasvoillaan. Hänen ainoa, uskollinen ystävänsä. Riippuvainen hänestä, tuo avuton olento, jonka elämällä ei ilman häntä olisi merkitystä. Nainen riisui kenkänsä ja vei ostoksensa jääkaappiin. Kissa kiersi hänen jalkojaan ja hän kaatoi hieman maitoa sen lautaselle. Se kehräsi tyytyväisenä ja joi juomansa kiitollisena.
Nainen pesi kuivuneesta verestä tahriutuneet kätensä, istahti vanhaan nojatuoliinsa ja katseli ulos ikkunasta puistoon, josta oli juuri saapunut. Katuvalojen loisteessa hän näki, että oli jälleen alkanut sataa. Joukko teini-ikäisiä tyttöjä kulki puiston ohi yrittäen suojata päitään käsillään. Yksi tytöistä pyyhki levinnyttä mustaa väriä silmiensä alta. Nainen katseli heitä ja tunsi sääliä heitä kohtaan. Nuo virheettömät, nuoret kasvot, joilla ei näkynyt lainkaan kokemusta elämästä, ei jälkiä koetuista kolhuista ja vastoinkäymisistä. Jokin pisti naisen rinnassa, kun hän kääntyi katsomaan itseään seinällä roikkuvasta peilistä. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät ja suunsa iloton. Rypyt olivat jo vallanneet hänen kalpean naamansa ja hän näytti vanhemmalta kuin oli. Nainen huokaisi. Kissa loikkasi hänen syliinsä ja kehräsi hiljaa.
Tytöt olivat häipyneet kerrostalon kulman taakse naisen silmien ulottumattomiin ja hän oli jo nousemaisillaan nojatuolistaan, kun hän huomasi tumman hahmon seisovan varjoissa puiston laidalla. Nainen oli nähnyt hahmon aiemminkin. Mielessään hän oli nimennyt sen Yön Kulkijaksi, sillä se ilmestyi puistoon aina iltahämärän laskeuduttua. Hän tiesi mitä hahmo halusi. Hän katseli sitä hetken ja tunsi, että varjoissa jokin vastasi hänen katseeseensa. Hän nousi ylös, veti verhot ikkunan eteen ja käveli pois.
"Lisää kirjat tietokantaan aakkosjärjestyksessä ja lajittele ne oikeisiin paikkoihinsa", naisen pomon sanoi hänelle. Nainen heräsi ajatuksistaan ja nyökkäsi pomolleen. Hänen vieressään oli iso laatikollinen kirjoja, jotka odottivat pääsyä kirjaston hyllyille. Nainen otti yhden ja näppäili kirjan tiedot tietokoneelle. Hän oli kiitollinen, että oli päässyt töihin kotinurkillansa sijaitsevaan pieneen kirjastoon, mutta työ oli yksitoikkoista, päivät pitkiä ja palkka pieni. Hän ei kuitenkaan halunnut vaihtaa työpaikkaansa. Palkka oli riittävä vuokran maksuun ja ruuan ostamiseen, eikä hän muuta kaivannut.
Ruokatunnillaan nainen käveli kotiinsa ja teki itselleen juustovoileivän. Vanhentunut juusto maistui pahalle, ja hän heitti sen lattialle kissalleen. Lemmikki nukkui nojatuolissa eikä sen ollut nälkä. Nainen hymähti ja kaivoi takkinsa taskusta esiin muutamia säästämiään kolikoita. Ruokatuntia oli vielä jäljellä, ja hänellä oli juuri ja juuri rahaa läheisen ravintolan pienimpään ateriaan. Nainen ei muistanut milloin oli viimeksi syönyt ravintolassa, ja hän piti hyvästä ruuasta. Hän kaatoi kissalleen hieman maitoa ja lähti.
Töistä päästyään nainen käveli jälleen puiston kautta kotiinsa. Ilta oli jo alkanut hämärtyä, mutta Yön Kulkijaa ei näkynyt. Hän oli tästä helpottunut. Hän nousi talon portaat kolmanteen kerrokseen ja astui asuntoonsa. Nainen tunsi pitkästä aikaa olevansa normaali, aivan kuten kuka tahansa ihminen. Hän suunnitteli käyvänsä tästä lähtien ravintolassa joka viikko, sillä se piristi häntä hieman. Hän riisui kenkänsä ja takkinsa ja kutsui kissaansa. Se nukkui yhä.
Nainen avasi radionsa, josta kuului jokin kuuluisan bändin popkappale. Hän nyrpisti nenäänsä ja vaihtoi kanavaa. Hän löysi klassisen musiikin aseman, otti esiin yhden lempikirjoistaan ja istahti lattialle nojatuolin viereen. Hän alkoi lukea kirjaa ja silitteli lemmikkiään.
Hetken aikaa luettuaan nainen tunsi kylmyyden leviävän itseensä, ja häntä heikotti. Hän laski kirjan käsistään ja kuunteli tarkkaan. Jokin oli vialla. Yksinäinen pelon kyynel karkasi hänen poskelleen, kun hän tajusi, ettei hänen kissansa kehrännyt, ei hengittänyt. Nainen otti lemmikkinsä syliinsä ja yritti avata sen silmiä. Eläin ei reagoinut, se makasi velttona ja elottomana hänen käsivarsillaan. Tuntui kuin hänen maailmansa olisi pysähtynyt. Hän tuijotti kissaansa, hänen ainoaa ja uskollista ystäväänsä, joka oli hylännyt hänet. Nainen ei voinut uskoa sitä. Hän oli aivan yksin. Hän puristi kissaansa sylissään vielä silloin, kun Yön Kulkija jälleen ilmestyi puiston varjoihin ja tiesi, että sen aika koittaisi pian.
Nainen heräsi aamulla lattialta, silmät kipeinä katkerista kyynelistä, kissan ruumis vierellään. Hän oli tunteja myöhässä töistään, mutta hän ei välittänyt. Hänen pomonsa oli äärimmäisen tarkka poissaoloista, ja nainen oli varma että menettäisi työpaikkansa, sillä hän oli jo eräiden myöhästymisiensä takia saanut varoituksen työnantajaltaan. Hän ei siltikään välittänyt.
Nainen nousi ylös ja otti esiin ison pahvilaatikon, jossa hän säilytti valokuvia lapsuudestaan. Hän kumosi kaikki lattialle ja nosti kissansa laatikkoon. Eläin näytti nukkuvan rauhallisesti. Hänen poskelleen valui vielä pieni kyynel, kun hän katsoi ainoaa läheistään viimeistä kertaa. Hän sulki kannen hitaasti. Nainen vannoi itselleen, että se oli viimeinen kyynel jonka hän koskaan vuodattaisi. Hän nosti laatikon syliinsä, laskeutui kolmet rappuset alas kerrostalon sisäpihalle ja laski lemmikkinsä ilman hyvästejä suurimpaan roskalaatikkoon.
Nainen palasi asuntoonsa. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen silmiinsä, ja hän veti verhot ikkunoiden eteen. Nainen vihasi aurinkoa. Hän kääntyi katsomaan itseään peilistään. Hänen silmänsä olivat turvonneet ja kasvonsa tuskasta ja vihasta vääristyneet. Tuskasta oman itsensä takia, vihasta koko maailmaa kohtaan. Nopealla, raivoisalla liikkeellä hän repäisi peilin seinältä ja antoi sen pudota lattialle. Sirpaleet levisivät naisen jalkoihin ja hän näki monta kuvaansa heijastuvan niistä. Nainen astui varovasti pois sirpaleiden luota ja istahti lattialle. Hänen käteensä osui valokuva, jossa hän hymyili pienenä lapsena vanhempiensa kanssa. Äiti, joka riisti hengen itseltään. Isä, joka ei kestänyt kohdata kuolemaa ja pakeni. Tytär, joka ei enää koskaan hymyilisi, ei enää koskaan päästäisi kyyneltäkään, ei enää koskaan tuntisi mitään. Hän repi kuvan.
Iltapäivällä hänen pomonsa soitti ja ilmoitti, että hän voisi hakea siihenastisen palkkansa kirjastosta viikonloppuun mennessä. Töihin hänellä ei enää olisi asiaa. Hän sulki luurin sanomatta mitään.
Kun hämärä alkoi laskeutua, nainen veti takkinsa ylleen ja käveli puistoon. Hän harhaili pitkin katuja hetken ja huomasi, että pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Pian sataisi, kenties jopa ukkostaisi. Nainen näki, kuinka muut ihmiset alkoivat poistua puistosta ja lapset talojen pihoilla juoksivat sisälle vanhempiensa kutsujen saattelemina. Hän jäi yksin vastaanottamaan pisarat, jotka pian alkoivat laskeutua taivaasta. Hän seisoi keskellä katua, lampun valokehässä, hän ei halunnut juosta karkuun sisälle taloon, joka vielä hetki sitten oli ollut hänen kotinsa. Ei, hän ei pakenisi. Hänkin tiesi, että hänen aikansa koittaisi pian.
Nainen värähti hieman, kun kuuli ensimmäisen kerran taivaan jyrähtävän. Pian iski myös ensimmäinen salama. Nainen kääntyi kävelläkseen puun alle suojaan, kun hän näki sen jälleen. Yön Kulkija seisoi suuren koivun alla, ja nyt nainen näki hahmon lähempää ja tarkemmin kuin koskaan. Mies pitkässä, mustassa takissaan ja mustissa hiuksissaan, mustemmissa kuin yö itse. Mies ojensi kättään naista kohti, ja hän lähti vastustamatta kävelemään miestä päin.
"Olet vahvempi kuin luulin. Toivoin sinun tulevan luokseni aiemmin", Yön Kulkija sanoi, kun nainen oli päässyt miehen vierelle.
"Vastoinkäymiset ovat kasvattaneet minut. Mutta tiesin, että aikani on nyt", nainen vastasi ja katseli miestä tarkkaan.
"Kuinka kauan olet tiennyt?"
"Tunsin sen jo lapsesta saakka. Tunne, jota en osaa määritellä, mutta tiesin, että se tulee olemaan kohtaloni. Ennemmin tai myöhemmin."
Yön Kulkija hymyili. Se oli lämmin, mutta yhtä aikaa kylmä hymy. Mies katsoi naista kunnioittavasti ja nainen painoi varovasti silmänsä kiinni. Hän ei pelännyt. Hän tunsi, kuinka mies otti hänestä kiinni ja oli kuin salama olisi iskenyt häneen, kun hän tunsi kaksi pistävää hammasta kaulallaan. Taivas repeili hänen yllään ja sade piiskasi hänen kasvojaan. Viiltävä kipu kulki pitkin hänen vartaloaan, kipu joka hiljalleen muuttui sanoinkuvaamattomaksi levollisuuden ja raukeuden tunteeksi. Hän tunsi, kuinka mies imi elämää hitaasti hänestä, ja sen tilalle tuli jotain uutta, jotain parempaa, jotain mitä hän oli aina halunnut. Nainen vaipui syvään tiedottomuuden tilaan, eikä hän enää ollut tajuissaan, kun mies nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet pois.
Nainen heräisi pian. Yön Kulkijana, varjoissa vaeltavana, aamun tappaneena.
//Tänään äidinkielen tunnilla muistin tämänkin tarinan olemassaolon, ja muokkailin tätä nyt joutaessani hieman sulavampaan muotoon. Tiedä onko tuo nyt yhtään sen parempi, mutta jos joku tämän joskus sattuu vielä lukemaan, niin laitoin nyt tämän korjatun muodon esille.
Yön Kulkija
Kesäsateen viimeiset pisarat huuhtoivat naisen kasvoja. Nuo lämpimät, pienet taivaan kyyneleet, jotka hitaasti katosivat pimenevään yöhön. Hän kiiruhti pitkin puiston katuja kohti kotiaan, tuo nuori nainen, jonka silmät välkkyivät tummaa valoa ja jonka märät, mustat hiukset kiilsivät himmeästi katuvalojen loisteessa. Hän kantoi käsissään ostoskassia, jonka sisällön avulla hän arveli elävänsä vielä viikon loppuun saakka. Leipää, pieni voirasia, alennuksessa ollut päivän vanha juustokimpale, ja purkki maitoa.
Nainen kompastui kadulle pudonneeseen koivun oksaan ja kirosi, kun maitopurkki luiskahti kassista ja putosi hänen edessään olevaan vesilätäkköön lennättäen hänen kasvoilleen likaisia pisaroita. Hän pyyhkäisi kasvojaan, nousi ylös ja huokaisten nosti purkin maasta. Sen kylkeen ilmestyi pieni, punainen noro, ja hän huomasi kätensä vuotavan verta. Terävä kivi oli viiltänyt hänen kämmentään hänen kaatuessaan. Nainen kirosi uudelleen, laittoi purkin takaisin ostoskassiinsa ja jatkoi matkaansa. Veri kuivui hänen käteensä.
Naisen musta kissa hyppeli hänen jalkojaan vasten, kun hän sai kerrostaloyksiönsä oven auki ja laski ostoksensa lattialle. Hän silitti lemmikkiään ja pieni hymynvire käväisi hänen kasvoillaan. Hänen ainoa, uskollinen ystävänsä. Riippuvainen hänestä, tuo avuton olento, jonka elämällä ei ilman häntä olisi merkitystä. Nainen riisui kenkänsä ja vei ostoksensa jääkaappiin. Kissa kiersi hänen jalkojaan ja hän kaatoi hieman maitoa sen lautaselle. Se kehräsi tyytyväisenä ja joi juomansa kiitollisena.
Nainen pesi kuivuneesta verestä tahriutuneet kätensä, istahti vanhaan nojatuoliinsa ja katseli ulos ikkunasta puistoon, josta oli juuri saapunut. Katuvalojen loisteessa hän näki, että oli jälleen alkanut sataa. Joukko teini-ikäisiä tyttöjä kulki puiston ohi yrittäen suojata päitään käsillään. Yksi tytöistä pyyhki levinnyttä mustaa väriä silmiensä alta. Nainen katseli heitä ja tunsi sääliä heitä kohtaan. Nuo virheettömät, nuoret kasvot, joilla ei näkynyt lainkaan kokemusta elämästä, ei jälkiä koetuista kolhuista ja vastoinkäymisistä. Jokin pisti naisen rinnassa, kun hän kääntyi katsomaan itseään seinällä roikkuvasta peilistä. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät ja suunsa iloton. Rypyt olivat jo vallanneet hänen kalpean naamansa ja hän näytti vanhemmalta kuin oli. Nainen huokaisi. Kissa loikkasi hänen syliinsä ja kehräsi hiljaa.
Tytöt olivat häipyneet kerrostalon kulman taakse naisen silmien ulottumattomiin ja hän oli jo nousemaisillaan nojatuolistaan, kun hän huomasi tumman hahmon seisovan varjoissa puiston laidalla. Nainen oli nähnyt hahmon aiemminkin. Mielessään hän oli nimennyt sen Yön Kulkijaksi, sillä se ilmestyi puistoon aina iltahämärän laskeuduttua. Hän tiesi mitä hahmo halusi. Hän katseli sitä hetken ja tunsi, että varjoissa jokin vastasi hänen katseeseensa. Hän nousi ylös, veti verhot ikkunan eteen ja käveli pois.
"Lisää kirjat tietokantaan aakkosjärjestyksessä ja lajittele ne oikeisiin paikkoihinsa", naisen pomon sanoi hänelle. Nainen heräsi ajatuksistaan ja nyökkäsi pomolleen. Hänen vieressään oli iso laatikollinen kirjoja, jotka odottivat pääsyä kirjaston hyllyille. Nainen otti yhden ja näppäili kirjan tiedot tietokoneelle. Hän oli kiitollinen, että oli päässyt töihin kotinurkillansa sijaitsevaan pieneen kirjastoon, mutta työ oli yksitoikkoista, päivät pitkiä ja palkka pieni. Hän ei kuitenkaan halunnut vaihtaa työpaikkaansa. Palkka oli riittävä vuokran maksuun ja ruuan ostamiseen, eikä hän muuta kaivannut.
Ruokatunnillaan nainen käveli kotiinsa ja teki itselleen juustovoileivän. Vanhentunut juusto maistui pahalle, ja hän heitti sen lattialle kissalleen. Lemmikki nukkui nojatuolissa eikä sen ollut nälkä. Nainen hymähti ja kaivoi takkinsa taskusta esiin muutamia säästämiään kolikoita. Ruokatuntia oli vielä jäljellä, ja hänellä oli juuri ja juuri rahaa läheisen ravintolan pienimpään ateriaan. Nainen ei muistanut milloin oli viimeksi syönyt ravintolassa, ja hän piti hyvästä ruuasta. Hän kaatoi kissalleen hieman maitoa ja lähti.
Töistä päästyään nainen käveli jälleen puiston kautta kotiinsa. Ilta oli jo alkanut hämärtyä, mutta Yön Kulkijaa ei näkynyt. Hän oli tästä helpottunut. Hän nousi talon portaat kolmanteen kerrokseen ja astui asuntoonsa. Nainen tunsi pitkästä aikaa olevansa normaali, aivan kuten kuka tahansa ihminen. Hän suunnitteli käyvänsä tästä lähtien ravintolassa joka viikko, sillä se piristi häntä hieman. Hän riisui kenkänsä ja takkinsa ja kutsui kissaansa. Se nukkui yhä.
Nainen avasi radionsa, josta kuului jokin kuuluisan bändin popkappale. Hän nyrpisti nenäänsä ja vaihtoi kanavaa. Hän löysi klassisen musiikin aseman, otti esiin yhden lempikirjoistaan ja istahti lattialle nojatuolin viereen. Hän alkoi lukea kirjaa ja silitteli lemmikkiään.
Hetken aikaa luettuaan nainen tunsi kylmyyden leviävän itseensä, ja häntä heikotti. Hän laski kirjan käsistään ja kuunteli tarkkaan. Jokin oli vialla. Yksinäinen pelon kyynel karkasi hänen poskelleen, kun hän tajusi, ettei hänen kissansa kehrännyt, ei hengittänyt. Nainen otti lemmikkinsä syliinsä ja yritti avata sen silmiä. Eläin ei reagoinut, se makasi velttona ja elottomana hänen käsivarsillaan. Tuntui kuin hänen maailmansa olisi pysähtynyt. Hän tuijotti kissaansa, hänen ainoaa ja uskollista ystäväänsä, joka oli hylännyt hänet. Nainen ei voinut uskoa sitä. Hän oli aivan yksin. Hän puristi kissaansa sylissään vielä silloin, kun Yön Kulkija jälleen ilmestyi puiston varjoihin ja tiesi, että sen aika koittaisi pian.
Nainen heräsi aamulla lattialta, silmät kipeinä katkerista kyynelistä, kissan ruumis vierellään. Hän oli tunteja myöhässä töistään, mutta hän ei välittänyt. Hänen pomonsa oli äärimmäisen tarkka poissaoloista, ja nainen oli varma että menettäisi työpaikkansa, sillä hän oli jo eräiden myöhästymisiensä takia saanut varoituksen työnantajaltaan. Hän ei siltikään välittänyt.
Nainen nousi ylös ja otti esiin ison pahvilaatikon, jossa hän säilytti valokuvia lapsuudestaan. Hän kumosi kaikki lattialle ja nosti kissansa laatikkoon. Eläin näytti nukkuvan rauhallisesti. Hänen poskelleen valui vielä pieni kyynel, kun hän katsoi ainoaa läheistään viimeistä kertaa. Hän sulki kannen hitaasti. Nainen vannoi itselleen, että se oli viimeinen kyynel jonka hän koskaan vuodattaisi. Hän nosti laatikon syliinsä, laskeutui kolmet rappuset alas kerrostalon sisäpihalle ja laski lemmikkinsä ilman hyvästejä suurimpaan roskalaatikkoon.
Nainen palasi asuntoonsa. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen silmiinsä, ja hän veti verhot ikkunoiden eteen. Nainen vihasi aurinkoa. Hän kääntyi katsomaan itseään peilistään. Hänen silmänsä olivat turvonneet ja kasvonsa tuskasta ja vihasta vääristyneet. Tuskasta oman itsensä takia, vihasta koko maailmaa kohtaan. Nopealla, raivoisalla liikkeellä hän repäisi peilin seinältä ja antoi sen pudota lattialle. Sirpaleet levisivät naisen jalkoihin ja hän näki monta kuvaansa heijastuvan niistä. Nainen astui varovasti pois sirpaleiden luota ja istahti lattialle. Hänen käteensä osui valokuva, jossa hän hymyili pienenä lapsena vanhempiensa kanssa. Äiti, joka riisti hengen itseltään. Isä, joka ei kestänyt kohdata kuolemaa ja pakeni. Tytär, joka ei enää koskaan hymyilisi, ei enää koskaan päästäisi kyyneltäkään, ei enää koskaan tuntisi mitään. Hän repi kuvan.
Iltapäivällä hänen pomonsa soitti ja ilmoitti, että hän voisi hakea siihenastisen palkkansa kirjastosta viikonloppuun mennessä. Töihin hänellä ei enää olisi asiaa. Hän sulki luurin sanomatta mitään.
Kun hämärä alkoi laskeutua, nainen veti takkinsa ylleen ja käveli puistoon. Hän harhaili pitkin katuja hetken ja huomasi, että pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Pian sataisi, kenties jopa ukkostaisi. Nainen näki, kuinka muut ihmiset alkoivat poistua puistosta ja lapset talojen pihoilla juoksivat sisälle vanhempiensa kutsujen saattelemina. Hän jäi yksin vastaanottamaan pisarat, jotka pian alkoivat laskeutua taivaasta. Hän seisoi keskellä katua, lampun valokehässä, hän ei halunnut juosta karkuun sisälle taloon, joka vielä hetki sitten oli ollut hänen kotinsa. Ei, hän ei pakenisi. Hänkin tiesi, että hänen aikansa koittaisi pian.
Nainen värähti hieman, kun kuuli ensimmäisen kerran taivaan jyrähtävän. Pian iski myös ensimmäinen salama. Nainen kääntyi kävelläkseen puun alle suojaan, kun hän näki sen jälleen. Yön Kulkija seisoi suuren koivun alla, ja nyt nainen näki hahmon lähempää ja tarkemmin kuin koskaan. Mies pitkässä, mustassa takissaan ja mustissa hiuksissaan, mustemmissa kuin yö itse. Mies ojensi kättään naista kohti, ja hän lähti vastustamatta kävelemään miestä päin.
"Olet vahvempi kuin luulin. Toivoin sinun tulevan luokseni aiemmin", Yön Kulkija sanoi, kun nainen oli päässyt miehen vierelle.
"Vastoinkäymiset ovat kasvattaneet minut. Mutta tiesin, että aikani on nyt", nainen vastasi ja katseli miestä tarkkaan.
"Kuinka kauan olet tiennyt?"
"Tunsin sen jo lapsesta saakka. Tunne, jota en osaa määritellä, mutta tiesin, että se tulee olemaan kohtaloni. Ennemmin tai myöhemmin."
Yön Kulkija hymyili. Se oli lämmin, mutta yhtä aikaa kylmä hymy. Mies katsoi naista kunnioittavasti ja nainen painoi varovasti silmänsä kiinni. Hän ei pelännyt. Hän tunsi, kuinka mies otti hänestä kiinni ja oli kuin salama olisi iskenyt häneen, kun hän tunsi kaksi pistävää hammasta kaulallaan. Taivas repeili hänen yllään ja sade piiskasi hänen kasvojaan. Viiltävä kipu kulki pitkin hänen vartaloaan, kipu joka hiljalleen muuttui sanoinkuvaamattomaksi levollisuuden ja raukeuden tunteeksi. Hän tunsi, kuinka mies imi elämää hitaasti hänestä, ja sen tilalle tuli jotain uutta, jotain parempaa, jotain mitä hän oli aina halunnut. Nainen vaipui syvään tiedottomuuden tilaan, eikä hän enää ollut tajuissaan, kun mies nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet pois.
Nainen heräisi pian. Yön Kulkijana, varjoissa vaeltavana, aamun tappaneena.