PDA

View Full Version : Mielikuvitusystävät



Mayatar
25.6.2003, 11:22:56
Aivan kertokaa minulle lapsoset -nyt heti, keijuista, peikoista ja menninkäisistä. Ehkä jostakin vielä mielikuvituksellisemmista olioista, jotka oma päänne on kehittänyt. En kuitenkaan halua kuulla sellaisista olioista, joita ette pidä mielikuvitusystävinänne.

Lapsosena mielikuvitusystävät ovat kai osa jotakin kehitysvaihetta ja plää plää.. Kuitenkin niitä voi olla isomillakin otuleilla, vaikka heitä ehkä sen jälkeen pidetäänkin hulluina. Minä en pidä teitä hulluina, vaikka kertoisittekin jotakin, jonka ainoastaan mielenne pimein sopukka on nähnyt. ;)

Ihan vakavissaan mielikuvitusystävinä voi pitää vaikka tonttua, josta puhuu, kuin se olisi tehnyt jotakin asioita. Vaikka eihän tonttuja oo! Niinhän se lapsenakin oli. En ainakaan minä oikein uskomalla uskonut mielikuvitusystävääni, mutta leikin hänen kanssaan silti.

Toki olen myös kiinnostunut lapsuutenne mielikuvitusystäviä. Minkä luontoisia he olivat? Oliko heillä ehkä joku tietty persoona? Minkä ikäisenä ne syntyivät ja koska he jäivät pois?

Minulla oli mielikuvitusystävä joka oli kuin minä, mutta osasi kaiken aivan täydellisesti. Kaikki muut rivi-mielikuvitusystäväni ihailivat häntä. Hänellä oli jopa sama nimi kuin minulla. Eh jonkinlaista oman egon kohotustako?

Vodoun
25.6.2003, 11:32:19
Muutimme Hangosta pois kun olin noin 4-5 vee ja pari kaveriani jäi sinne. Täällä ei heti ollut saman ikäisiä kavereita, kaikki olivat vanhempia. Päähäni kehittyi mielikuvitusystävät näistä kahdesta Hankoolaisesta kaveristani, Karkista ja Heidistä. Ne olivat joka puolella mukana ja juttelin ja kysyin neuvoa niiltä koko ajan. (tosin en muista juttelinko ääneen..) Kun ikää tuli lisää ne vain jotenkin jäivät pois. Kai rupesin saamaan todellisia kavereita sitten.

Tämän jälkeen pidin rakasta pehmoleluani elävänä ja ystävänäni vähän aikaa. Uskoin sille tärkeän tehtävän valvoa muitten lelujen yöllistä toimintaa ja kurittaa niitä jos tekivät tuhmia. (Lelut siis heräsivät yöllä henkiin, sehän nyt oli aivan päivänselvä asia..) Mutta Nuusku nyt ei ollut ihan samalla tavalla mielikuvitusystävä, koska tämä on kuitenkin pehmolelu.
Luulenpa, että sain vilkkaan mielikuvitukseni kun olen ainoa lapsi. (jos ei lasketa velipuolia, jotka eivät asuneet kotona enää.) Leikin siis paljon yksin ja pakkohan sitä oli kehitellä aina mielen sopukoissa jotain mielenkiintoista, ettei tylsää tullut.

Nykyään ainoat mielikuvitus"ystävät" taitavat olla ne yölliset kävijät. ;) Mutta ei niistä sen enempää.

Clacier
25.6.2003, 11:41:53
No nyt kun kerran otit asian puheeksi niin... tunnustan: kyllä minulla on ollut mielikuvitusystäviä. Koko sen ajan mitä olen käynyt koulua, olen ollut koulukiusattu, eikä minulla siis juurikaan ole kavereita. Etenkin ala- ja yläasteella olin kaikille vain heittopussi ja joskus varakaveri jota saattoi kohdella miten halusi. Kun oikeasta maailmasta ei ystäviä löytynyt niin niitä piti alkaa kuvitella jottei olisi totaalisesti hajonnut vaikka aika hajalla taisin siitä huolimatta ollakin.

Ensimmäinen mielikuvitusystäväni oli musta susi, jolla oli selässä kultaisia raitoja. Otuksella ei ollut nimeä, tai ainakaan en muista että sille olisin sellaista antanut. Tuohon aikaan ala-asteella minulla ei ollut omaa koiraakaan, joten se oli ikään kuin koiran korvike, jonka kuvittelin itselleni ollessani jatkuvasti yksin ja muiden pilkattavana. Kun ajattelin sitä, mieleni ei tehnyt enää muiden oppilaiden joukkoon, eikä varmasti olisi tehnyt sittenkään vaikka koko sutta ei olisikaan ollut. Mutta sen ansiosta minulla ei ollut niin yksinäistä vaikka tiesinkin ettei sitä ole olemassa.


Minulla oli mielikuvitusystävä joka oli kuin minä, mutta osasi kaiken aivan täydellisesti. Kaikki muut rivi-mielikuvitusystäväni ihailivat häntä. Hänellä oli jopa sama nimi kuin minulla. Eh jonkinlaista oman egon kohotustako?

Minulla oli kerran melkein tuollainen samanlainen :3 Yläasteelle siirryttäessä susi jäi pois, koska pelkkä ystävä ei enää riittänyt, sillä tiettyjen tapahtumien seurauksena itsetuntoni ja -luottamukseni kärsi aika pahastikin eikä siitä ole nykyäänkään juuri mitään jäljellä. Tarvitsin siis jonkun josta yrittää katsoa mallia, joten tein tuollaisen. En tiedä voiko sitä kutsua mitenkään ystäväksi koska kuvittelin sen itsekseni, mutta ainakin se piristi jonkin verran pahimpina aikoina. Parhaiten mieliala kohosi kun kuvittelin tämän "ei-täydellisen mutta täydellisemmän minäni kuin minä" Final Fantasyjen maailmoihin tekemään kaikenlaista xD

Tästä ei sitten juoruta maallisille ja realistisille tutuilleni tai joudun pian jonnekin mielenterveysklinikalle loppuiäkseni, ok?

Illuusia
25.6.2003, 11:42:00
Lapsuudessa minulla ei ollut mielikuvitusystäviä, mutta nykyään kyllä, myönnetään.

Nämä ovat kyllä oikeasti olemassa, mutta minun saavuttamattomissani. Kuten on luontaista, he ovat japanilaisia. Eivät keijuja, tonttuja tai muuta sellasia, vaan ihku aitoja j-rockareita! Niin. Minä käyn rullaluistelemassa Dir en Greyn jäsenien kanssa. Se on kovin huvittavaa, ja totta puhuakseni kannustavaakin; jaksan paljon paremmin kun näen Kaorun tuskailemassa takanani luistintensa kanssa, kun ei tahdo pysyä perässä, Die seuranaan. He ovat niitä laiskempia ja huonokuntoisia, siksi he tulevat takana. Vieressäni on aina Kyo, sillä hän on parasta mahdollista matkaseuraa huvittavine juttuinensa ja irvirtyksinensä. Siinä vasta ystävä, sanon minä. Hän saa minut aina kovin hyvälle tuulelle ja hymyilemään. Toshiya on siis mielikuvissani aina se hikipinko, aina edellä ja vauhdissa.

Naurettavaa ehkä, mutta mitä siitä jos he kerran saavat minut iloiseksi. Minä pidän.

On minulla heidän lisäkseen pieniä keijukaisia ystävinä. He tuölevat luokseni aina, kun minulla on tylsää. Silloin katselen heidän tanssimistaan ja juhlimistaan, ja alan itsekin piristyä. He ovat kovin pieniä ja kauniita, ja useimmiten heillä on vihreät vaatteet.

Että sellaisia minulla. Toivottavasti en ihan huuhaata höpissyt niin kuin yleensä.

Ceassa
25.6.2003, 17:49:12
Kun olin pieni, kuvittelin että oma varjoni oli eräänlainen mielikuvitusystäväni. Jos olin tulossa kotiin jonkun kaverini luota ja jouduin kulkemaan pitkän matkan metsän ympäröimää pelottavaa autotietä pitkin, tunsin oloni heti turvallisemmaksi kun näin oman varjoni ilmestyvän vierelleni aina silloin, kun kävelin vähän matkan päähän katulamppujen valosta. Silloin tällöin nuhtelin varjoani kun tämä aina välillä meni piiloon ja jätti minut aivan yksin, ja silloin tällöin leikin hippaa ja yritin juosta nopeampaa kuin varjoni tai saada sen kiinni. Varjoni kanssa oli myös hauska keskustella, se kun ei koskaan keskeyttänyt ja oli aina samaa mieltä kanssani (niillä harvoilla ohikulkijoilla joita kohtasin on varmasti ollut hauskaa, kun ovat nähneet vaahtosammuttimen kokoisen tytön poukkoilevan pitkin poikin autotietä ja juttelevan niitä näitä jaloilleen)

Iltaisin nukkumaan mennessäni jos tunsin oloni turvattomaksi sytytin yölamppuni ja heti kun näin varjoni, olin ikään kuin helpottunut ja silloin vasta pystyin kunnolla rentoutumaan. Jossain tietynlaisessa valaistuksessa näitä omia varjoja pääsi sitten syntymään useampiakin kerralla, osa tummempia, osa vaaleampia, ja siitäkös minulle aina riemu repesi.

Onhan tämä ihan normaalia? Hyvä.

Onua
25.6.2003, 19:19:42
Alkujaan kirjoittanut Ceassa
Kun olin pieni, kuvittelin että oma varjoni oli eräänlainen mielikuvitusystäväni. Jos olin tulossa kotiin jonkun kaverini luota ja jouduin kulkemaan pitkän matkan metsän ympäröimää pelottavaa autotietä pitkin, tunsin oloni heti turvallisemmaksi kun näin oman varjoni ilmestyvän vierelleni aina silloin, kun kävelin vähän matkan päähän katulamppujen valosta. Silloin tällöin nuhtelin varjoani kun tämä aina välillä meni piiloon ja jätti minut aivan yksin, ja silloin tällöin leikin hippaa ja yritin juosta nopeampaa kuin varjoni tai saada sen kiinni. Varjoni kanssa oli myös hauska keskustella, se kun ei koskaan keskeyttänyt ja oli aina samaa mieltä kanssani (niillä harvoilla ohikulkijoilla joita kohtasin on varmasti ollut hauskaa, kun ovat nähneet vaahtosammuttimen kokoisen tytön poukkoilevan pitkin poikin autotietä ja juttelevan niitä näitä jaloilleen).....



juu sama juttu. paitsi että minun varjoni ei ikinä ollut samaa mieltä kanssani.. =)

Kurko
25.6.2003, 19:28:24
Minulla ei lapsena muistaakseni vakituisesti ollut ketään mielikuvitusystävää, mutta usein näitäkin kehittelin, siinä missä mielikuvitusvihollisiakin.

Lähes kaikilla kävelymatkoilla kuvittelin itselleni seuraa. Usein myös höpisin tämän kanssa ihan ääneen ja kaverin ääni tuli omasta päästäni. Kuvittelin itseni aika usein johonkin toiseen ihailtavampaan asemaan kuin oikeasti olin että oli jotain josta kertoa, olihan minulla näitä mielikuvitusmaailmoja. Tuo juttuseuran kuvitteleminen jäi aika pitkään tavaksi, nimittäin vielä siinä vaiheessa kun hormoonitoiminta oli alkanut saatoin kuvitella tytön seuraksi kun muuten olin niin avuton enkä osannut sanoa niille mitään. Nykyäänkin puhelen itsekseni, mutta se on monologia tai dialogia itseni kanssa (dialogi henkisissä kriisitilanteissa).

Melinda
25.6.2003, 21:01:54
Ehkä ihan pienenä olen saattanut jutella pehmoleluilleni, joita pidin eräänlaisina ystävinäni..heille voisi kertoa kaikesta.Useimmiten en ole kumminkaan "tarvinnut"mielikuvitus ystävää, koska olen saanut veljeltäni seuraa ihan tarpeeksi.
Yleensä jos oli riitoja vanhempien/yms kassa tarvitsin jonkun johon turvautua, silloin nämä mielikuvitusolennot olivat tärkeitä.

Sen yhden ajan tamacotsit(miten ikinä kirjotetaankaan) oli yksi ystävistäni, mutta sekään ei ole oikeestaan mielikuvitusystävä koska se oli ihan oikea esine(ei siltikään mikään oikea ystävä), no mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Nyt ei ole enää pitkään aikaan ollut mitään "mielikuvitus"ystäviä..

cenedra
25.6.2003, 22:56:38
Minulla oli joskus sellainen pehmolelu(tai on minulla se vieläkin ja se on minulle vieläkin rakas[niin naurakaa vain]) jolle kerroin aina kaikia salaisuuksiani ja sitten kun minulla on aina pienestä lähtien olut tapana keksiä tarinoita niin kerroin niitä tälle pehmolelulleni...
En muista milloin se jäi pois se vain katosi...

Joskus minulla oli mielikuvitus ystävänä, joku haltiapoika. Joka ymmärsi kaikkea mitä kerroin ja niin, mutta se ei todellisuudessa ollut mikään mielikuvitus ystävä sillä seikkailin tämän tyypin kanssa vain päässäni omassa ihmemaailmassani(siis jossain sellaisessa "haltiamaailmassa" taisin itsekkin olla haltia) joten se ei ollut koskaan todellista. Eikä häntäkään ole enää...

Silti minulla on edelleen tapana joskus kuvitella jotain omia ihme tarinoita (mutta niissä minä itse en koskaan ole mukana)... Se on sellaista ajanvietettä...

Roakel
25.6.2003, 23:13:52
Minulla on mielikuvitusystävä ja tulee aina olemaan. Hän ei ole ihminen tai mikään elävä olento, vaan minä itse jolle kerron tunteistani ääneen. Tämä tuntuu todella tyhmältä ja älyttömältä, mutta olen yksinäinen persoona ja silloin kun tarvitsen seuraa eikä ole kenellekkään kelle puhua, niin juttelen itselleni asioista joista mielelläni puhuisin jonkun toisenkin kanssa. Yksin ollessani kuvittelen juttelevani ystävälle asiasta joka on painanut mieltä ja välillä on syntynyt kunnon keskustelujakin, Kurko kertoi äänestä jonka kuulee päässään ja saman kuulen minäkin. Yleensä ennen jotain tärkeää asiaa jota en ole kertonut ystävälleni niin varaudun ja päätän mitä tulen kertomaan ja miten, välillä kuvittelen mitä hän tulee sanomaan ja keksin siihen vastauksen ja se on välillä helpottanutkin. Ulkonakin kävellessäni puhun itselleni ja välillä en edes huomaa vaikka ihminen kävelisi ohitseni, on hävettävää kun joskus saa "onko hän oikein kunnossa?" katseita ja muuta vastaavaa.

Oli muuten helpottavaa lukea että muutkin tekevät samalla tavalla kuin minäkin, en ikinä tykkää olla se ainoa.

Kreifi
25.6.2003, 23:59:37
Tähän ketjuun ei voi olla vastaamatta.

En tiedä mitä te ajattelette minusta noin yleensä, mutta veikkaisin, että yllätys olisi jos sanoisin, että minulla on ollut mielikuvitusystävä. Minusta se ainakin tuntuu jotenkin epäluonnolliselta, että juuri minulla on sellainen ollut.

Ikävä kyllä minulla ei kuitenkaan ole hienoa tarinaa kerrottavana, kun en muista mielikuvituskaveristani mitään, en edes hänen nimeään. Yksi ainoa muisto minulla on, ja sekin hyvin hämärä: mummon luona pidin hauskaa mielikuvitusystäväni kanssa ja sain suvulta jotain palautetta. Olisi kiva muistaa enemmän. Pitää kai haastatella äitiä.

Nykyään ei ole ketään. Paitsi välillä tekisi mieli kuvitella kissani luokseni, mikä ei ole mielikuvitusystävä, vaikka mielikuvitusta onkin, kun kissa on 50 kilometrin päässä. Sille tielle en kuitenkaan lähde, liikaa lääkkeitä jo nyt.

Jubar
26.6.2003, 1:06:21
Minulla oli Lissu-niminen mielikuvitusystävä. Muistaisin, että alunperin siskollani oli Lissu-niminen mielikuvituskaveri, mutta halusin tietenkin itselleni oman sellaisen ja ilmeisesti päätin varastaa siskoni oman.

Pidin noihin aikoihin kovin paljon eräästä Amigan klovnipelistä, ja näin ollen mielsin jostain syystä Lissun pelin klovnin näköiseksi. Lissu asui kotimme lähellä sijaitsevan puiston jalkapallokentän alapuolella, syvällä maan alla.

Vietin aikaa Lissun kanssa lähinnä silloin, kun suutuin vanhemmilleni. Sanoin mahdollisimman draamattiseen äänensävyyn lähteväni Lissun luo, vedin vaatteet päälle ja painuin hetkeksi ojanpenkalle istumaan. Mahtoi olla isällä ja äidillä hauskaa katsella makuuhuoneen ikkunasta minun ja Lissun sosiaalisia kanssakäymisiä. Olin aika marttyyri :D
Siskoni ei tietenkään uskonut Lissun olemassaoloon, josta olin kovin loukkaantunut. Kerran järjestin siskolleni ja Lissulle tapaamisen. Käskin siskoni odottaa hetken ja kävin sillä välin vetäisemässä jotain äidin vanhoja renttuja niskaan. Sitten vain esittäydyin siskolle Lissuna. Eipä tainnut mennä ihan täydestä :D

Seyana
26.6.2003, 16:50:44
Originally posted by Illuusia


Nämä ovat kyllä oikeasti olemassa, mutta minun saavuttamattomissani. Kuten on luontaista, he ovat japanilaisia. Eivät keijuja, tonttuja tai muuta sellasia, vaan ihku aitoja j-rockareita!

Maailma on pieni paikka. Liian vilkas mielikuvitukseni harrastaa samaa, joskin rullaluisteleminen Malice Mizerin jäsenten kanssa on vähän hauskempaa kuin Dir en Greyn. En minä sitä häpeä, ja kyllä minä tiedän, etten elä realistisuudessa ja todellisuudessa. Olen niin paljon yksin itseni kanssa, että tylsistyisin täysin jos en tekisi asialle jotain. Kukaan ei kärsi ja minulla on hauskaa, joten jatkan samaan malliin. Luultavasti ihmiset pitäisivät minua hulluna jos tietäisivät. Hulluilla on aina hauskempaa. Eilen lauleskelin junassa Vanillaa Gacktin kanssa eivätkä kanssamatkustajat näyttäneet kovin ymmärtävisiltä. Ei ole minun ongelmani jos kaikkien mielikuvitus ei riitä.

En varsinaisesti ole yksinäinen, sillä minulla kyllä on muutamia ystäviä. Viihdyin kuitenkin parhaiten yksin itseni kehittämän maailman kanssa, jossa ajatuksiaan ei tarvitse selitellä tai valehdella. Koulussa olen aina ollut jotenkin muiden alapuolella ja silloin mielikuvituksesta on vain hyötyä. J-rokkarini käyvät nöyryyttämässä muita heidän huomaamattaan.

Lapsena minulla oli paljon mielikuvitusystäviä. Ne olivat leluja, minun ja yhden silloisen ystäväni yhteisiä. Uskoimme oikeasti niiden olevan eläviä, joten niitä ei saanut paiskoa tai mitään muutakaan. Kuvittelimme kuinka ne puhuivat meille ja välillä tappelimmekin niiden sanomisista. En edes muista milloin ne jäivät. Luultavasti sitten kun kaikki alkoi tästä ystävästä tuntua niin kovin lapselliselta ja tiemme erkanivat lopullisesti.

Mayatar
26.6.2003, 18:30:50
Kihih kiva että kaikki kertovat hyvin avoimesti nuista mielikuvitusotuleistaan. Niistä on niin kiva lukea.


Alkujaan kirjoittanut Jubar
Vietin aikaa Lissun kanssa lähinnä silloin, kun suutuin vanhemmilleni. Sanoin mahdollisimman draamattiseen äänensävyyn lähteväni Lissun luo, vedin vaatteet päälle ja painuin hetkeksi ojanpenkalle istumaan. Mahtoi olla isällä ja äidillä hauskaa katsella makuuhuoneen ikkunasta minun ja Lissun sosiaalisia kanssakäymisiä. Olin aika marttyyri :D

Aivan ihastuttava muisto, hihittelin tälle ääneen. Tämä on nyt täysin anteeksi antamatonta off-topikkia, mutta mieliini muistui samantapainen muisto lapsuusajoilta. Suutuin jostain erittäin paljon vanhemmilleni ja marssin sitten pihalle, samalla ilmoittaen, että minua tuskin näkyy enää koskaan. Tämä tapahtui joskus alkukesästä, kun olin n 6-vuotias. Ilmoitin elävän metsän antimilla siihen saakka kunnes minusta tulee iso ja kerroin vielä, että muistan sen viimevuotisen mustikkapaikan erittäin hyvin. Kun olin kävellyt 200m kotitietäni huomasin, että minulla oli nälkä ja palasin kotiin. :P

Ferithem
27.6.2003, 9:57:08
Minulla ei koskaan, siis ikinä ollut mielikuvitusystävää, kun olin ns. pikkulapsi (kukaan ei väitä ettenkö yhä olisi)... mutta kuluneen vuoden aikana olen sellaisia saanut *hihittää* Heitä on muistaakseni viisi kappaletta (muistaakseni), ja itse asiassa... olen itse yksi heistä, joten näitä mielikuvitusystäviä onkin vain neljä. He ovat kaikki vaaaaanhoja, mutta todella ihania. Kirjoittelen jopa 'päiväkirjaa' seikkailujemme pohjalta, jos vaikka joskus törmäisin mielikuvitusystäviini IRL...

Niin, enhän minä hullu ole. Vain omalaatuinen.

Raika
27.6.2003, 10:12:39
Originally posted by Roakel
Minulla on mielikuvitusystävä ja tulee aina olemaan. Hän ei ole ihminen tai mikään elävä olento, vaan minä itse jolle kerron tunteistani ääneen. Tämä tuntuu todella tyhmältä ja älyttömältä, mutta olen yksinäinen persoona ja silloin kun tarvitsen seuraa eikä ole kenellekkään kelle puhua, niin juttelen itselleni asioista joista mielelläni puhuisin jonkun toisenkin kanssa.--

--Oli muuten helpottavaa lukea että muutkin tekevät samalla tavalla kuin minäkin, en ikinä tykkää olla se ainoa.

Etpä kyllä ole, sillä minäkin teen aika pitkälti samalla tavalla. On minulla kyllä paras kaverikin, jonka kanssa juttelemma aika paljon näitä hieman raskaampiakin asioita, mutta "itseni" kanssa jaan kaiken. (:P) Niin ja olen myös aika yksinäinen persoona, joten luultavasti samasta syystä turvaudun tähän itseni kanssa puhelemiseen.

Usagi
27.6.2003, 10:56:45
Joo, kyllä minulla on ollut jonkinlaisia mielikuvitusystäviä. Ensimmäisenä tulee mieleen se pieni poika, joka asui metsässä kuusen alla. Hetken aikaa taisin oikeasti luulla että tuo oli totta, ja aina kun kävelin metsässä, kuvittelin että se poika olisi kanssani.

Toiset mielikuvitusystävät olivat vauvakoira. Oikeastaan keksin nämä siskoni kanssa, eli ne olivat molempien mielikuvitusystäviä. Vauvakoirat olivat enemmän ihmislapsia kuin koiria, mutta heillä oli koiran korvat, ja kuono ja häntä. Vauvakoirien nimet määräytyivät sen mukaan, minkä väriset vaatteet heillä oli. Vihreävaatteinen oli hiukan ilkikurinen mutta pohjimmiltaan kiltti. Sinivaatteinen oli vähän ujo, Keltavaatteinen taisi olla aina iloinen ja ystävällinen. Joskus leikin itsekin olevani vauvakoira, ja siskoni kanssa puhuimme joskus "vauvakoirien kieltä." Mahtoi olla hauskaa kuunneltavaa.

Vaatekomerossa asui ilkeä täti, joka yritti tehdä aina pahaa vauvakoirille ja muillekin koirille. Tämä täti oli siis "koiranhoitoihmisten johtaja." Koiranhoitoihmiset näyttelivät olevansa tavallisia koiranhoitajia, mutta he olivat oikeasti ilkeitä. Niin me sitten pelastimme aina pehmolelukoirat ja vauvakoirat pahiksien kynsistä.

Lloope
27.6.2003, 11:12:59
No okei, tämä mun nick, Lloope, on alunperin lapsuuden mielikuvitusystävä :D Tai ei ehkä ystävä, mutta keksin aina pienenä kaikkia juttuja, mitä Lloope, tuo maaginen ihmisen ja jonkun ihmeen koiran sekotus-olento oli tehnyt. Lloopelle kaikki oli mahdollista, mutta sepäs käyttikin kaiken aikansa pelleilyyn ja typeryyksiin. Siitä tämä Lloope on lähtösin :D

Crimson
28.6.2003, 1:16:33
Kyllä ja ei... En ole koskaan kuvitellut, että minulla olisi muita ystäviä vierelläni, tai muualla, mutta olen aina kuvitellut, että pehmoleluni elävät, ja sen ne tekevätkin, kiitos hyvän mielikuvitukseni...

Miulla on sellainen partacollie, joka on ollut jo monta vuotta miulla. Puheskelen vieläkin, että se puhuu kanssani ja puhun sille tietenkin takaisin.

JonVonRox
28.6.2003, 10:15:14
Tulee mieleen Stephen Kingin Hohto jossa Danny-nimisellä pikkupojalla oli se hohto ja sen mielikuvitusystävä joka varoitti tulevista. Itselläni ei suoranaisesti mielikuvitusystäviä ole ollut pienenä, mutta mulla oli pienenä (tämä kuullostaa naurettavalta) sellainen ompelulankarulla joka mielikuvituksessani oli aina jossain rullalla ja keräsin sen kokoon ja sekin kaiketi mielikuvitusystävä on... toki tuo on hieman outo mutta muistikuva kuitenkin.

P.S: Jännä ja positiivinen seikka että foorumeilla käsitellään sitten joka elämän osa-aluetta :)

Necroth
29.6.2003, 0:02:55
Heh, tämä onkin hieman mystisempi juttu. Minulla oli nimittäin pienenä mielikuvitus ystävä nimeltään Pustillin Antti. :D Älkää kysykö miksi tuo nimi tai miksi ylipäätään koko tyyppi olin vain kuulema alkanut puhumaan hoitopaikassa Pustillin Antista että mitä aijoin tehhä sen kanssa ku pääsen kotiin ja mitä se oli tehny ja kaikkee. Päiväkodissa sitten oli tyyppi jonka sukunimi oli Puustelli ni alko hieman ihmetyttää...Pustilli ja Puustelli...me oltiin sit kavereita päiväkodin ajan...
Mutta tämä mielikuvitus ystävä oli vain noin vuoden ajan jos sitäkään. En itse muista mitään mutta äiti ja hoitotäti sitten myöhemmin kertoivat että olin aina höpöttänyt tästä tyypistä...outoa.

Suzaku
29.6.2003, 1:43:19
Joskus, kun olin pieni, joku kolmen tai neljän vanha tai niin, pieni kuitenkin niin minulla oli mielikuvitusystävänä pieni, sininen poni. En nyt satu muistamaan nimeä, mutta luonteeltaan se oli vähän samanlainen, jollaiseksi monet aikuiset ihmiset kuvaavat minua itseäni nyt: järkevä, hiljainen, rauhallinen, ujo, mukava ja kohtelias(jos sille päälle satumme [oikeasti en ole noista kuin rauhallinen, ujo ja joskus itseäni vanhempien seurassa kohtelias]) En oikeastaan muista koska tämä mielikuvitusystäväni jäi pois, mutta varmaa on, etten oikeasti uskonut sen olevan olemassakaan. Vieläkin minulla on joitain mielikuvitusystäviä ollut, näin kolmentoista vuoden iässäkin, mutta ne eivät ole olleet niin tärkeitä. Nämä uudemmat mielikuvitusystävät ovat jostain kumman syystä kaikki ihmisiä...ehkä olen kasvanut jo sen ns. 'poni-iän' ohi. Tiedä sitten.

Candice
30.6.2003, 18:46:17
Tämä nyt ei ole niin söpöä, kuin teidän lapsuutenne tarinat, mutta minä ja kaverini (pääasiassa minä) loimme yläasteen aikana mielikuvitushenkilön nimeltä Helmi. Helmi muistutti Ingalsin Lauraa (minä olin pieni talo preerialla-fani!). Minä aina pidin Helmen puolia ja lopulta kaverini hermostui ja sanoi, että otin tämänkin leikin ihan liian tosissani. En ole vieläkään pystynyt täysin luopumaan tuosta olennosta. Se oli niin... kutkuttava.

Tosin luultavasti minulla oli pienenäkin jonkin verran mielikuvituskavereita, sillä olin perheen ainoa lapsi (veljeen ikäero 16 vuotta) ja minulla oli vain yksi kunnon kaveri. Ja jos minulla oli mielikuvitusta istua tuntikausia omassa huoneessani ja kertoa itselleni satuja ääneen niin pakostihann minulla mielikuvituskavereita kuului lapsuuteen. Kai.

Dezibeli
5.7.2003, 18:03:12
Mulla ei ole ollut pitkään aikaan mielikuvitusystäviä... joskus 8-vuotiaana ja siitä alaspäin, mulla oli todella monta mielikuvitusystävää. Mulla on aina ollut suuri mielikuvitus, kaikki tarhatädeistä mun kavereihini saakka ovat sanoneet niin. Ja mulla on yhä edelleen suuri mielikuvitus. Joskus pienempänä mulla oli kaikenlaisia pikku peikkoja sekä keijuprinsessoja ja prinssejä ystävänä. Ja merenneito! En kyllä enään muista niiden nimiä, pikku peikolla oli joku hauska nimi, mutta en muista mikä se oli.

Merenneidon nimi oli... aak, en muista. Se lukee kyllä yhdessä piirustuksessa jonka pienenä tein.

Minea
6.7.2003, 23:46:04
Mielikuvitus ystävät? Jaa-a... No minulla oli silloin kun olin pienenpi, ehkä joku 3-4 vuotias, niin kaksi mielikuvitus ystävää.
Sellaisesta ohjelmasta tai videosta kun, Candy Candy.
Niin Candy Candy ja sitten sen kaveri Ann, vai mikä sen nimi olikaan, niin he olivat ystäviäni.
Aina kun isoveljeni tai siskoni kiusasi minua sanoin heille:
"Candy Candy ja Ann tulee ja hakkaa teijät",
voi kuinka suloista. ^^

Minusta mielikuvitus kaverit ovat tärkeitä. Jos ei ole oikeaa kaveria, niin on sitten edes joku, jonka kanssa leikkiä.
Tai sitten saa sellaista seuraa, kun haluaa. Ei sellaista, joiden kanssa piti kokoajan tapella. Tai jotain...

Prometheus
7.7.2003, 10:55:37
En muista, että minulla olisi koskaan ollut yhtään kunnon mielikuvitusystävää. Olenkohan menettänyt jotain..

Alle kouluikäisenä lapsena ja ala-asteen alkuaikoina minulla oli melkein aina kiirettä noiden ystävyyssuhteiden kanssa. Minulla oli naapureissa kolmea neljää samanikäistä kaveria, joiden luona kävin lähes joka päivä, ja he minun luonani. Jos kavereita ei ollut lähettyvillä leikin kolme vuotta nuoremman veljeni kanssa, kunhan hän oli kasvanut tarpeeksi, että ymmärsi leikkejäni :)

Sitten, kun jouduin olemaan yksin, en kai tarvinut enää kavereita, sillä oli mukava olla välillä ihan omissa oloissaan. Valtava osa lapsuuttani olivat kaikkien tuntemat legot. Yksin ollessani rakentelin legoista minimaailmoja, joihin kuvittelin kaikenlaista lisää rakennuspalikoiden suhteellisen vähyyden vuoksi (niitä oli paljon, mutta ei koskaan tarpeeksi). Keksin joillekin kaupunkilaisille/kyläläisille/linnalaisille oman elämänsä ja rakensin vähän lisää kivoja juttuja.

Myöhemmin suurempaan osaan pääsivät kuvitteelliset maailmat, joihin menin kun elämä ulkopuolella tuli kurjaksi. Joskus jopa odotin, että pääsisin kotiin löhöilemään ja samalla takaisin maailmoihini. Olin surullinen lapsi ala- ja yläasteen vaihteessa. Osittain nämä maailmat saattoivat koostua tapahtumista ja paikoista, joita olin nähnyt elokuvissa ja tv-ohjelmissa. Olin aina itse mukana näissä tilanteissa, jossa oli myös paljon kuvitteellisia ihmisiä myös niistä ohjelmista tai omasta mielikuvituksesta.


Originally posted by Maya
Tämä on nyt täysin anteeksi antamatonta off-topikkia, mutta mieliini muistui samantapainen muisto lapsuusajoilta. Suutuin jostain erittäin paljon vanhemmilleni ja marssin sitten pihalle, samalla ilmoittaen, että minua tuskin näkyy enää koskaan.
Samanlaista vaihetta niillä lapsilla näyttää aina olevan. On nyt pakko sanoa, kun kerta mieleen muistui. Minä nimittäin myöskin joskus pikkulapsosena suutuin vanhemmille ja uhosin lähteväni kävelemään. Ryntäsin ulos talosta ja pyöriskelin pihalla päämäärää tietämättä, kunnes asetuin pihamme pihjalapuun alle istumaan oksankarahka kädessä. Suunnittelin jopa aika tarkkaan (siinä iässä aika tarkkaan) miten eläisin ilman vanhempien apua. Pihjalapuu ja minä sijaitsimme myös sopivassa paikassa, että sisältä ei sinne näe (auto edessä). Palasin sisään, kun huudettiin syömään. Olin kai unohtanut jo koko jutun.

Geosgaeno
22.7.2003, 22:17:49
Pienenä luulin aina että on kaikkia satuhahmoja, ja luulin aina että jokaisella on oma suojelusenkeli, en vain kuvitellut omaani enkeliksi.
Aina kun minua pelotti minua auttoi se kun kuvittelin että jossain lähellä on oma suojelusenkelini, pienenä piirtelin aina kuvia siitä ja se oli sellainen isohko karhun näköinen möykky jolla oli piikki päässä. Sen nimi oli piikkinen *nauraa*
Kai se oli jonkin asteen mielikuvitus ystävä.

Ajattelin myös että kaikki lelut elävät, tai noh aina kun olin yksin toivoin niin, leikin aina niin että jos käänsin katseeni ne liikkuvat ja yritin nähdä ne, mutta silloin olin todella pieni x]

Dezibeli
24.7.2003, 19:16:39
Alkujaan kirjoittanut Roakel
Minulla on mielikuvitusystävä ja tulee aina olemaan. Hän ei ole ihminen tai mikään elävä olento, vaan minä itse jolle kerron tunteistani ääneen. Tämä tuntuu todella tyhmältä ja älyttömältä, mutta olen yksinäinen persoona ja silloin kun tarvitsen seuraa eikä ole kenellekkään kelle puhua, niin juttelen itselleni asioista joista mielelläni puhuisin jonkun toisenkin kanssa.

Vasta nyt muistin, mutta minulla on kanssa ollut "toinen minä" mielikuvitusystävänä. Olin jo aika vanha kun minulla tämä tällainen mielikuvitusystävä oli. Sain tämän idean alunperin tv:stä, jossakin ohjelmassa joku tyyppi jutteli omalle peilikuvalleen ja sitten peilikuva vastasi jne. Noo, kuten voittekin arvata, tää on tosi naurettavaa, mutta minäkin sitten pari viikkoa selitin ongelmiani peilikuvalleni.

Yksin ollessani kuvittelen juttelevani ystävälle asiasta joka on painanut mieltä ja välillä on syntynyt kunnon keskustelujakin, Kurko kertoi äänestä jonka kuulee päässään ja saman kuulen minäkin. Yleensä ennen jotain tärkeää asiaa jota en ole kertonut ystävälleni niin varaudun ja päätän mitä tulen kertomaan ja miten, välillä kuvittelen mitä hän tulee sanomaan ja keksin siihen vastauksen ja se on välillä helpottanutkin. Minäkin kuulen, tai siis, kuulin äänen päässäni. Se oli yleensä silloin, ku ajattelin jotain asiaa josta en tiennyt mitä ajatella tjs.. Otetaan nyt yksi esimerkki. Mietin kerran, että minun ei kannata sanoa mielipidettä ystäväni naurettavasta käytöksestä hänelle, sillä siitä vaan tulisi riitaa. Sitten tämä maehtava ääni päässäni vastasi, että mun on parasta sanoa se mielipide, tai mua vaan jää vaivaamaan koko asia ja sit mä kuitenkin tulen sanomaan sen ennemin tai myöhemmin ja ennemin on parempi. No, menin sitten sanomaan tämän mielipiteen kaverilleni, riitaahan siitä tuli, mutta ainakin asiat saatiin selvitettyä. Mutta, enään minulla ei kuitenkaan ole minkään sortin mielikuvitusystävää taikka ääniä päässäni.