Kreifi
11.7.2003, 0:20:36
Kirje
Istun pöydän ääressä kynä toisessa kädessäni ja kumi toisessa tyhjän paperin maatessa edessäni. En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa siihen. Tai tiedän, mutta en tiedä miten. Tuo kirje pitäisi lähettää tyttöystävälleni. Pian entiselleni, sillä tässä kirjeessä minun tulisi kertoa, että hän ei ole enää tulevaisuudessa tyttöystäväni. Ystävä toki, mutta ei tyttöystävä, sillä minulla on toinen henkilö tyttöystävän paikkaa täyttämään. Mari, hän on nykyinen tyttöystäväni ja Sari on tuleva entinen tyttöystäväni, vielä hetken nykyiseni. Jännää, että heillä on noinkin sointuvat nimet. Kohtalon oikkuja, tiedä häntä, mutta jotenkin moinen karmii minua. Ihan kuin noilla kahdella nimellä olisi jokin kirjoitettu kohtalo.
Kohtalo on sinäänsä pelottava asia, koska silloin ei itse pystyisi päättämään elämästään, vaan joku tai jokin olisi tehnyt sen jo puolestasi. Käännynkö oikealle vai vasemmalle ei olisi minun päätökseni - vain päätös, jota minä noudatan. Ihan kuin olisin joku nukke, joka vain tottelee mestariaan asiaa sen enempää ajattelematta.
En haluaisi olla nukke, jo siitäkin syystä, että nuket eivät ole, ne ovat esineitä meidän käytössämme. Yleensä vielä lasten, eikä lapset ole asia, joka saisi minut hyppimään innosta kattoon - päinvastoin, inhoan lapsia. En kestä kuinka he huutavat, valittavat, kerjäävät, itkevät - en kestä lapsissa varmaankaan mitään. Ikävä tosiasia on kuitenkin, että olen itse myöskin ollut joskus lapsi. Sinäänsä hassua, sillä se tarkoittaa, että en kestä mennyttä itseäni, tai ainakaan en kestäisi, sillä enhän minä nyt voi itseäni tavata, ainakaan mennyttä itseäni. Aikakoneella toki sekin olisi mahdollista, mutta aikakonetta ei ole olemassa. Entä jos aikakone onkin olemassa, mutta siitä ei ole vain kerrottu minulle, tai ihmisille yleensäkään. Se on joku valtion salainen projekti, jolla hoidetaan asioita joita me tavalliset kansalaiset emme saisi jostain syystä tietää.
(pihaan ajaa auto, jättää matkustajan ja lähtee pois)
Ei olisi kivaa olla valtiolla töissä. Se tarkoittaisi automaattisesti salajuoniin sekaantumista, eikä moinen ole lainkaan minun tyylilleni sopivaa. Olenhan loppujen lopuksi erittäin rehellinen, luotettava, reilu ja mukava mies. Tai no, en aina reilu, kuten en ole nytkään reilu, ainakaan tyttöystävääni (sitä jätettävää) kohtaan.
Olenko minä reilu vai epäreilu? Eikö se ole kuitenkin reilua, että kerron "minä en enää rakasta sinua, vaan rakastan toista" sen sijaan, että esitän rakastavani ja pahimmassa tapauksessa jopa petän tyttöystävääni. Se nyt ei ainakaan olisi reilua.
Reilut eivät edes pärjää tässä maailmassa, elleivät sitten pistä reilusti turpaan muita, sillon sitä kyllä aivan varmasti pärjää. Ei saisi kääntää toista poskeaan, vaan pitäisi iskeä ennen kuin joku muu ehtii. Minusta moinen on aika kamalaa, mutta siihen maailma on mennyt. Toista se oli kauan kauan sitten, vaikka mitä minä siitä ajasta tiedän kun en ollut edes syntynyt silloin. Kyllähän sitä on historiankirjoja luettu, mutta ei niissä kerrota, että olivatko ihmiset reiluja siihen aikaan vai ei. Voisinkohan löytää jostain kirjan, jossa kerrottaisiin, että kuinka reiluja ihmiset olivat minäkin vuonna? Soitanpa heti huomenna kirjakauppaan ja kysyn informaatiota tällaisesta niteestä.
(tauko)
Ai, mutta en kuitenkaan soita. Kirjakaupassa on se yksi söpö tyttö. Hänen kanssaan voisin vaihtaa sanan tai kaksi. Ei sillä, että olisin hänestä mitenkään siinä mielessä kiinnostunut, minä vain pidän hänestä. Voisin rakastaa, mutta en aio ottaa siitä selvää. Parin sanan vaihtaminen kun ei ole vielä tunteidensa syventämistä - jos niin nyt edes voisi tämän tapauksen kohdalla käydä. Kuitenkin, käyn siellä huomenna.
Toivottavasti en törmää naapuriini matkalla - vihaan häntä. Hän katsoo minua aina kuin olisin jokin demoni, joka saastuttaa tätä taloa. En kyllä tiedä uskooko hän demoneihin, mutta minut hän saa ainakin uskomaan. Pelottavaa ajatellakin, että olisin taloa saastuttava demoni. Ellen sitten olisi todella voimakas demoni, joka voisi alistaa näitä ihmisiä. Siinä tapauksessa luultavasti kyllä muuttaisin suurempaan asuntoon, enemmän alistettavia ja parempi kämppä, eikä tarvitsisi siitä vuokrastakaan niin paljon huolehtia. Tosin, ongelmaksi voisi muodostua enkelit ja Jumala, eikös niiden kanssa sitten pitäisi taistella...? ... tai jotakin, en ole järin uskonnollinen.
Uskonnollinen - uskollinen, molemmat niin lähellä tosiaan, mutta kuitenkin hyvin kaukana toisistaan, enkä minä ole kumpaakaan. Äh, en edes halua miettiä uskollisuuttani.
(jääkaapista otetaan appelsiinimehua lasiin ja palataan pöydän ääreen)
Minun pitäisi jo saada jotakin sanoja tuohon paperille, mutta ajatukseni takkuilee. En vain käsitä, että miten - miten ihmeessä minä puen sanoiksi sen mitä ajattelen, kun en edes osaa ajatella sitä. Tiedän mitä tunnen, mutta en osaa ajatella tunteitani. Päätös on selkeä ja selvä, nyt pitäisi vain toteuttaa se.
Ehkä minä en uskalla. En ole ikinä ollut järin rohkea, en missään mielessä. En ikinä käynyt rohkeasti puolustamaan koulukiusattua, enkä ikinä tunnustanut ihastukselleni suoraan ihastumistani. En minä kai mikään nössö ollut. Vai olinkohan. Minä kyllä viihdyin omissa oloissani, enkä juuri tuppautunut muiden seuraan, itse asiassa, menin muiden seuraan vain jos minua pyydettiin ja silloinkin olin hiljaa. Ei tuo ainakaan rohkealta kuulosta, nössöltä pikemminkin. Minä taisin olla tosiaan nuorena nössö. En tiedä sitten, olenkohan vieläkin.
Miksei meille voitaisi syntymässä antaa lappua, jossa lukisi mitä kaikkea me olemme. Nytkin tietäisin olenko nössö vai en. Ihmiset lukisivat mitä ovat ja heidän tulisi tavalla tai toisella vaan hyväksyä se. Tulisi huomattavasti selkeämmin esille, että jokainen on mitä on ja sillä sipuli.
Pitääkin ostaa sipuleita huomenna. Ei minä niin sipulin mausta välitä, mutta niitä on ihana kuoria - silmiä kirvelee ja itkettää. Ei se ole sellaista tunteellista itkua, mutta itkua kuitenkin.
Olisikohan mahdollista purkaa pahaa oloaan itkemällä tuolla tavalla. Ei siis aitoa itkua, vaan sipuli-itkua. Semmoinen psykologinen juttu, aivan kuin lapsen kipu helpottaa kun joku puhaltaa. Minä tosiaankin ostan huomenna sipuleita.
(surullista musiikkia pistetään soimaan)
Tosin, tämä musiikki ajaa aivan saman asian kuin ne typerät sipulit. Jääköön ostamatta.
Että vihaankin tätä biisiä. Se saa minut aina itkemään, enkä edes tiedä miksi. Tai tiedän, mutta en ikinä kerro sitä kenellekään. Tämä biisi tuo aina mieleen lapsuuteni, etenkin ne hetket jolloin isä hakkasi äitiä. En ole varma miksi näin on, ehkä se johtuu tämän biisin sanoista.
Sinä raiskaat minua joka päivä
Sinä satutat aina enemmän
Ja minä itken vuoksesi
Ja itken kadonneen onneni perään
Kyllä, se johtuu noista sanoista. Vaikka niissä ei suoraan sanotakaan "isäni hakkaa äitiäni", minä ymmärrän sen niin. Biisien sanoitukset ovat kuin henkilökohtaisia viestejä, jotkut ymmärtävät ne yhdellä tavalla, kun toiset taas toisella. Varmaankin se, miten ne ymmärretään, riippuu musiikista. Tämä biisi on surullinen, ehkä se saa sanoituksetkin vaikuttamaan surullisemmilta kuin mitä ne ovat.
Voisinpa joskus kirjoittaa runokirjan. Siinä ei olisi musiikkia, joka pakottaisi lukijan ymmärtämään sanotukset jollakin tietyllä tavalla. Siinä olisi vain sanoja ja lukija saisi ottaa niistä kaiken irti, mitä sitten ikinä hän saisikaan niistä irti.
Minä vihaan runoja. Saan niistä aina vain negatiivisia tuntemuksia. En tiedä, ehkä minussa on vika, mutta en välitä, olen sellainen kuin olen.
(sama biisi pistetään uudestaan soimaan)
Olen masokisti.
(kumi, kynä ja paperi jäävät odottamaan aamua)
Istun pöydän ääressä kynä toisessa kädessäni ja kumi toisessa tyhjän paperin maatessa edessäni. En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa siihen. Tai tiedän, mutta en tiedä miten. Tuo kirje pitäisi lähettää tyttöystävälleni. Pian entiselleni, sillä tässä kirjeessä minun tulisi kertoa, että hän ei ole enää tulevaisuudessa tyttöystäväni. Ystävä toki, mutta ei tyttöystävä, sillä minulla on toinen henkilö tyttöystävän paikkaa täyttämään. Mari, hän on nykyinen tyttöystäväni ja Sari on tuleva entinen tyttöystäväni, vielä hetken nykyiseni. Jännää, että heillä on noinkin sointuvat nimet. Kohtalon oikkuja, tiedä häntä, mutta jotenkin moinen karmii minua. Ihan kuin noilla kahdella nimellä olisi jokin kirjoitettu kohtalo.
Kohtalo on sinäänsä pelottava asia, koska silloin ei itse pystyisi päättämään elämästään, vaan joku tai jokin olisi tehnyt sen jo puolestasi. Käännynkö oikealle vai vasemmalle ei olisi minun päätökseni - vain päätös, jota minä noudatan. Ihan kuin olisin joku nukke, joka vain tottelee mestariaan asiaa sen enempää ajattelematta.
En haluaisi olla nukke, jo siitäkin syystä, että nuket eivät ole, ne ovat esineitä meidän käytössämme. Yleensä vielä lasten, eikä lapset ole asia, joka saisi minut hyppimään innosta kattoon - päinvastoin, inhoan lapsia. En kestä kuinka he huutavat, valittavat, kerjäävät, itkevät - en kestä lapsissa varmaankaan mitään. Ikävä tosiasia on kuitenkin, että olen itse myöskin ollut joskus lapsi. Sinäänsä hassua, sillä se tarkoittaa, että en kestä mennyttä itseäni, tai ainakaan en kestäisi, sillä enhän minä nyt voi itseäni tavata, ainakaan mennyttä itseäni. Aikakoneella toki sekin olisi mahdollista, mutta aikakonetta ei ole olemassa. Entä jos aikakone onkin olemassa, mutta siitä ei ole vain kerrottu minulle, tai ihmisille yleensäkään. Se on joku valtion salainen projekti, jolla hoidetaan asioita joita me tavalliset kansalaiset emme saisi jostain syystä tietää.
(pihaan ajaa auto, jättää matkustajan ja lähtee pois)
Ei olisi kivaa olla valtiolla töissä. Se tarkoittaisi automaattisesti salajuoniin sekaantumista, eikä moinen ole lainkaan minun tyylilleni sopivaa. Olenhan loppujen lopuksi erittäin rehellinen, luotettava, reilu ja mukava mies. Tai no, en aina reilu, kuten en ole nytkään reilu, ainakaan tyttöystävääni (sitä jätettävää) kohtaan.
Olenko minä reilu vai epäreilu? Eikö se ole kuitenkin reilua, että kerron "minä en enää rakasta sinua, vaan rakastan toista" sen sijaan, että esitän rakastavani ja pahimmassa tapauksessa jopa petän tyttöystävääni. Se nyt ei ainakaan olisi reilua.
Reilut eivät edes pärjää tässä maailmassa, elleivät sitten pistä reilusti turpaan muita, sillon sitä kyllä aivan varmasti pärjää. Ei saisi kääntää toista poskeaan, vaan pitäisi iskeä ennen kuin joku muu ehtii. Minusta moinen on aika kamalaa, mutta siihen maailma on mennyt. Toista se oli kauan kauan sitten, vaikka mitä minä siitä ajasta tiedän kun en ollut edes syntynyt silloin. Kyllähän sitä on historiankirjoja luettu, mutta ei niissä kerrota, että olivatko ihmiset reiluja siihen aikaan vai ei. Voisinkohan löytää jostain kirjan, jossa kerrottaisiin, että kuinka reiluja ihmiset olivat minäkin vuonna? Soitanpa heti huomenna kirjakauppaan ja kysyn informaatiota tällaisesta niteestä.
(tauko)
Ai, mutta en kuitenkaan soita. Kirjakaupassa on se yksi söpö tyttö. Hänen kanssaan voisin vaihtaa sanan tai kaksi. Ei sillä, että olisin hänestä mitenkään siinä mielessä kiinnostunut, minä vain pidän hänestä. Voisin rakastaa, mutta en aio ottaa siitä selvää. Parin sanan vaihtaminen kun ei ole vielä tunteidensa syventämistä - jos niin nyt edes voisi tämän tapauksen kohdalla käydä. Kuitenkin, käyn siellä huomenna.
Toivottavasti en törmää naapuriini matkalla - vihaan häntä. Hän katsoo minua aina kuin olisin jokin demoni, joka saastuttaa tätä taloa. En kyllä tiedä uskooko hän demoneihin, mutta minut hän saa ainakin uskomaan. Pelottavaa ajatellakin, että olisin taloa saastuttava demoni. Ellen sitten olisi todella voimakas demoni, joka voisi alistaa näitä ihmisiä. Siinä tapauksessa luultavasti kyllä muuttaisin suurempaan asuntoon, enemmän alistettavia ja parempi kämppä, eikä tarvitsisi siitä vuokrastakaan niin paljon huolehtia. Tosin, ongelmaksi voisi muodostua enkelit ja Jumala, eikös niiden kanssa sitten pitäisi taistella...? ... tai jotakin, en ole järin uskonnollinen.
Uskonnollinen - uskollinen, molemmat niin lähellä tosiaan, mutta kuitenkin hyvin kaukana toisistaan, enkä minä ole kumpaakaan. Äh, en edes halua miettiä uskollisuuttani.
(jääkaapista otetaan appelsiinimehua lasiin ja palataan pöydän ääreen)
Minun pitäisi jo saada jotakin sanoja tuohon paperille, mutta ajatukseni takkuilee. En vain käsitä, että miten - miten ihmeessä minä puen sanoiksi sen mitä ajattelen, kun en edes osaa ajatella sitä. Tiedän mitä tunnen, mutta en osaa ajatella tunteitani. Päätös on selkeä ja selvä, nyt pitäisi vain toteuttaa se.
Ehkä minä en uskalla. En ole ikinä ollut järin rohkea, en missään mielessä. En ikinä käynyt rohkeasti puolustamaan koulukiusattua, enkä ikinä tunnustanut ihastukselleni suoraan ihastumistani. En minä kai mikään nössö ollut. Vai olinkohan. Minä kyllä viihdyin omissa oloissani, enkä juuri tuppautunut muiden seuraan, itse asiassa, menin muiden seuraan vain jos minua pyydettiin ja silloinkin olin hiljaa. Ei tuo ainakaan rohkealta kuulosta, nössöltä pikemminkin. Minä taisin olla tosiaan nuorena nössö. En tiedä sitten, olenkohan vieläkin.
Miksei meille voitaisi syntymässä antaa lappua, jossa lukisi mitä kaikkea me olemme. Nytkin tietäisin olenko nössö vai en. Ihmiset lukisivat mitä ovat ja heidän tulisi tavalla tai toisella vaan hyväksyä se. Tulisi huomattavasti selkeämmin esille, että jokainen on mitä on ja sillä sipuli.
Pitääkin ostaa sipuleita huomenna. Ei minä niin sipulin mausta välitä, mutta niitä on ihana kuoria - silmiä kirvelee ja itkettää. Ei se ole sellaista tunteellista itkua, mutta itkua kuitenkin.
Olisikohan mahdollista purkaa pahaa oloaan itkemällä tuolla tavalla. Ei siis aitoa itkua, vaan sipuli-itkua. Semmoinen psykologinen juttu, aivan kuin lapsen kipu helpottaa kun joku puhaltaa. Minä tosiaankin ostan huomenna sipuleita.
(surullista musiikkia pistetään soimaan)
Tosin, tämä musiikki ajaa aivan saman asian kuin ne typerät sipulit. Jääköön ostamatta.
Että vihaankin tätä biisiä. Se saa minut aina itkemään, enkä edes tiedä miksi. Tai tiedän, mutta en ikinä kerro sitä kenellekään. Tämä biisi tuo aina mieleen lapsuuteni, etenkin ne hetket jolloin isä hakkasi äitiä. En ole varma miksi näin on, ehkä se johtuu tämän biisin sanoista.
Sinä raiskaat minua joka päivä
Sinä satutat aina enemmän
Ja minä itken vuoksesi
Ja itken kadonneen onneni perään
Kyllä, se johtuu noista sanoista. Vaikka niissä ei suoraan sanotakaan "isäni hakkaa äitiäni", minä ymmärrän sen niin. Biisien sanoitukset ovat kuin henkilökohtaisia viestejä, jotkut ymmärtävät ne yhdellä tavalla, kun toiset taas toisella. Varmaankin se, miten ne ymmärretään, riippuu musiikista. Tämä biisi on surullinen, ehkä se saa sanoituksetkin vaikuttamaan surullisemmilta kuin mitä ne ovat.
Voisinpa joskus kirjoittaa runokirjan. Siinä ei olisi musiikkia, joka pakottaisi lukijan ymmärtämään sanotukset jollakin tietyllä tavalla. Siinä olisi vain sanoja ja lukija saisi ottaa niistä kaiken irti, mitä sitten ikinä hän saisikaan niistä irti.
Minä vihaan runoja. Saan niistä aina vain negatiivisia tuntemuksia. En tiedä, ehkä minussa on vika, mutta en välitä, olen sellainen kuin olen.
(sama biisi pistetään uudestaan soimaan)
Olen masokisti.
(kumi, kynä ja paperi jäävät odottamaan aamua)