Usagi
15.7.2003, 14:19:26
Halusin vain kirjoittaa jotain herkkää, laadusta en sitten tiedä. Tämä on nimittäin nopeasti kirjoitettu, sellainen "kirjoitanpa mitä mieleen tulee"-teksti. Mutta tarkemmin ajateltuna, eikös kirjoittaminen ole juuri sellaista?
Kaunis katoavaisuus
Koivut kurkottivat punertuvaa taivasta kohti ja ilma oli tyyni. Kuulin vain oman hengitykseni rauhattoman äänen. Helteisen päivän jäljiltä lämmin ilma kietoutui ympärilleni rauhoittavalla tavallaan, aivan kuin se olisi vaistonnut hermostuneisuuteni.
Sammaleinen maa oli pehmeä, kuiva ja hämäränvihreä. Lehtikatto suojasi meitä hetken aikaa maailmalta. Vieressäni istui tyttö, niin siropiirteinen ja keijukaismainen. Hän itki hiljaa ja minä silitin hänen hiuksiaan, toivoen että hän lopettaisi. Pelkäsin että olin satuttanut häntä vaikka en ollutkaan. Hän oli niin herkkä että pelkäsin käteni kosketuksen vahingoittavan häntä.
Pilvet tuijottivat meitä sanattomina, aivan kuin ne olisivat yrittäneet ymmärtää. Se oli niin mahdotonta, meitä ei voisi ymmärtää kukaan. Ensin sanomme että rakastamme ja seuraavana hetkenä vihaamme. Haluamme leijua omissa pilvilinnoissamme ja samalla hajottaa toisten linnoja maan tasalle.
Ihmiset. Minä en voi ikinä ymmärtää niitä. Pieniä mutta niin monimutkaisia ja absurdeja olioita. Mistä ne ovat syntyneet tänne ja miksi? Onko silläkin jotain suurempaa merkitystä että istuimme hämärtyvässä illassa koivujen alla? Oliko suuri tuntematon Kohtalo kirjoittanut tarinan omaksi huvikseen? Me emme ikinä saa selville suurimpia asioita, eihän niitä ole edes tarkoitettu meille.
Hän katsoi minua ja hymyili. Tartuin hänen hentoon käteensä ja hymyilin takaisin, koko sydämestäni. Se oli kaunis hetki. Olisiko minun pitänyt kertoa, kuinka tärkeä hän minulle oli?
Minä rakastan. En mitään konkreettista mutta jotain mitä ei pysty näkemään. Se ei ole yhdessä ihmisessä, eikä kohdistu keneenkään vaan kaikkeen. Se on pelottava tunne, mutta kovin kaunis. Se tuntuu hyvältä ja pahalta ja se saa minut itkemään.
En tiedä itkinkö silloin itseni vuoksi. Se olisi ollut tarpeetonta. Ehkä olin surullinen sen takia että tiesin menettäväni hänet vielä jonain päivänä. Tai ehkä tulin ajatelleeksi heikkouttamme. Miten pieniä ja turvattomia me olemmekaan tässä universumissa. Mikä ohjaa maailman kulkua? Olisin niin halunnut tietää. Mutta silloin tiesin vain, miten katoavaista kaikki oli, ja miten nopeasti elämämme voisi loppua. Se olisi hetkessä pois pyyhkäisty kuin hiekkalinna meren aaltoihin.
Siksi minun olisi pitänyt kertoa hänelle, että hän oli kaikkein tärkein asia omassa pienessä maailmassani. Minä niin halusin kertoa. Mutta se hetki oli varastanut minulta kaikki sanat.
Kaunis katoavaisuus
Koivut kurkottivat punertuvaa taivasta kohti ja ilma oli tyyni. Kuulin vain oman hengitykseni rauhattoman äänen. Helteisen päivän jäljiltä lämmin ilma kietoutui ympärilleni rauhoittavalla tavallaan, aivan kuin se olisi vaistonnut hermostuneisuuteni.
Sammaleinen maa oli pehmeä, kuiva ja hämäränvihreä. Lehtikatto suojasi meitä hetken aikaa maailmalta. Vieressäni istui tyttö, niin siropiirteinen ja keijukaismainen. Hän itki hiljaa ja minä silitin hänen hiuksiaan, toivoen että hän lopettaisi. Pelkäsin että olin satuttanut häntä vaikka en ollutkaan. Hän oli niin herkkä että pelkäsin käteni kosketuksen vahingoittavan häntä.
Pilvet tuijottivat meitä sanattomina, aivan kuin ne olisivat yrittäneet ymmärtää. Se oli niin mahdotonta, meitä ei voisi ymmärtää kukaan. Ensin sanomme että rakastamme ja seuraavana hetkenä vihaamme. Haluamme leijua omissa pilvilinnoissamme ja samalla hajottaa toisten linnoja maan tasalle.
Ihmiset. Minä en voi ikinä ymmärtää niitä. Pieniä mutta niin monimutkaisia ja absurdeja olioita. Mistä ne ovat syntyneet tänne ja miksi? Onko silläkin jotain suurempaa merkitystä että istuimme hämärtyvässä illassa koivujen alla? Oliko suuri tuntematon Kohtalo kirjoittanut tarinan omaksi huvikseen? Me emme ikinä saa selville suurimpia asioita, eihän niitä ole edes tarkoitettu meille.
Hän katsoi minua ja hymyili. Tartuin hänen hentoon käteensä ja hymyilin takaisin, koko sydämestäni. Se oli kaunis hetki. Olisiko minun pitänyt kertoa, kuinka tärkeä hän minulle oli?
Minä rakastan. En mitään konkreettista mutta jotain mitä ei pysty näkemään. Se ei ole yhdessä ihmisessä, eikä kohdistu keneenkään vaan kaikkeen. Se on pelottava tunne, mutta kovin kaunis. Se tuntuu hyvältä ja pahalta ja se saa minut itkemään.
En tiedä itkinkö silloin itseni vuoksi. Se olisi ollut tarpeetonta. Ehkä olin surullinen sen takia että tiesin menettäväni hänet vielä jonain päivänä. Tai ehkä tulin ajatelleeksi heikkouttamme. Miten pieniä ja turvattomia me olemmekaan tässä universumissa. Mikä ohjaa maailman kulkua? Olisin niin halunnut tietää. Mutta silloin tiesin vain, miten katoavaista kaikki oli, ja miten nopeasti elämämme voisi loppua. Se olisi hetkessä pois pyyhkäisty kuin hiekkalinna meren aaltoihin.
Siksi minun olisi pitänyt kertoa hänelle, että hän oli kaikkein tärkein asia omassa pienessä maailmassani. Minä niin halusin kertoa. Mutta se hetki oli varastanut minulta kaikki sanat.