tuure
16.7.2003, 16:25:26
Tässä nyt olisi aikalailla uusi nurkanvaltaus minulta. Tarinan päähenkilöinä olen minä (on muuten hämäävää kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa) ja paras ystäväni, Jyri. Kirjoitin tähän tarinaan prologinkin, mutta sen julkaiseminen nyt pilaisi liikaa. Myöhemmin siis.
Mutta, itse asiaan:
Luku 1 : Pääkipuja ja aivovaurioita
Tuure avasi silmänsä ja nosti päänsä ylös maasta. Kirkkaat valot räjähtelivät hänen näkökentässään ja hänen takaraivoaan jomotti. Hieroessaan kipeää päätään hän tajusi sen olevan märkä. Säikähtäneenä hän katsoi käteensä odottaen löytävänsä verta, mutta helpotuksekseen huomasi sen olevan vain vettä. Nyt Tuure katseli ensimmäistä kertaa kunnolla ympärilleen. Hän oli suolla, jolla kasvoi mäntyjä.
Uusi kipukohtaus tuli, mutta nyt kaikki muuttui punaiseksi. Jyri! Jyri oli vakavassa vaarassa. Automaattisesti Tuure kääntyi kohti Jyriä ja lähti juoksemaan hyppien mättäältä toiselle vältellen upottavia kohtia.
Juostuaan jonkin aikaa Tuure huomasi, että hänen näkökykynsä oli huonontunut: kaikki näytti sumealta. Vaistomaisesti hän nosti kätensä silmilleen kokeillakseen, olivatko lasit pysyneet päässä. Hämmästyneenä Tuure totesi lasiensa olevan paikallaan. Hän nosti kokeeksi lasit silmiltään ja hänen juoksunsa pysähtyi kuin seinään: hän näki kauas ja tarkasti.
Samassa uusi punaisen välähdys viestitti Jyrin tilan vain huonontuneen. Tuure nakkasi lasit menemään ja jatkoi juoksuaan, puristaen toista kättään tiukemmin kahvan ympärille. Kahvan? Tuure vilkaisi käteensä ja huomasi puristavansa lääkärinlaukkuaan tiukasti vasemmassa kädessään. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa edeten kohti paikkaa, jossa hänen vaistonsa kertoi Jyrin olevan.
Kuljettuaan ikuisuudelta tuntuvan matkan Tuure saapui pienen kukkulan päälle ja pysähtyi. Jonkin matkan päässä Jyri makasi puoliksi istuvassa asennossa ja katseli pelokkaana ympärilleen. Hän näytti päällisin puolin olevan kunnossa, mutta päänsä sisällä hän tiesi tämän olevan pelästynyt melkein sydänkohtauksen partaalle. Vasta nyt Tuure huomasi mitä Jyri katseli, ja hänen henkensä salpautui. Hänen pulssinsa kiihtyi ja hän lysähti polvilleen.
Jyrin ympärillä kulki kymmeniä otuksia, joilla oli harmaanvihreä nahka, suuret silmät ja suuret, lähes pään kokoiset korvat. Ne olivat pukeutuneet nahkaisiin varustuksiin, jotka näyttivät kaikki olevan hieman eri paria. Osa kantoi miekkoja, joiden terät olivat taottu outoihin kulmiin, ja osa keihäitä, joiden terät olivat täynnä koukkuja ja hakasia. Osa otuksista oli kaljuja, toisilla oli tummansävyisiä hiuksia joko palmikoilla tai vapaana. Ne murisivat ja ärisivät sekä Jyrille että toisilleen. Tuure päätteli, että ne eivät joko osaa puhua, tai sitten niiden kieli on todella alkeellista.
Yhtäkkiä otukset hiljenivät ja heidän keskelleen muodostui kuja. Jyri ja Tuure käänsivät molemmat katseensa muodostuneen tien päähän. Siellä seisoi lähes kaksi metriä korkea harmaa susi, jonka päällä ratsasti yksi otuksista. Tämä vain näytti olevan johtavassa asemassa. Se oli pitkä ja harteikas, pukeutunut rengaspanssariin ja ruskeisiin nahkahousuihin sekä mustiin, reisipituisiin saappaisiin. Sillä oli pitkät mustat hiukset ja sen punaiset, suuret silmät näyttivät pelottavan älykkäiltä. Otus kantoi selässään suunnattoman kokoista, leveää miekkaa jonka käyttämiseen tarvittaisiin varmasti kahta kättä, vaikka otus olikin lihaksikas. Sen korvissa roikkui kultaisia renkaita. Otus ohjasti sutensa kohti jyriä ja pysähtyi hänen eteensä. Se katsoi Jyriä laiskan kiinnostuneesti. Muut otukset alkoivat urahdella vaimeasti keskenään, mutta vaikenivat, kun ratsastaja nosti kätensä ilmaan. Se puhui Jyrille.
»En människa… Vad gör du här?»
Tuure oli tyrmistynyt. Se puhui ruotsia! Ilmeisesti myös Jyri oli hämmästynyt, sillä hän kirosi hiljaa tuijottaen otusta. Tuure ei ollut varma näkikö Jyri otuksesta muuta kuin saappaat, kun tämä makasi maassa ja otus istui edelleen suden selässä.
Otus näytti typertyneeltä, mutta tokeni sitten. Se puhui uudelleen, ja tällä kertaa – Tuuren suuremmaksi hämmästykseksi – suomea.
»Ylhäisöä keskellä Mustia Soita? Kuinka olet tänne eksynyt, ihminen?»
Nyt Jyri näytti täysin halvaantuneelta. Hän tuijotti otusta suu auki.
»Olisi viisaampaa vastata» totesi otus, nyt lievää tyytymättömyyttä äänessään.
»Minä… tuota… Minä… en tiedä.»
Tuure tajusi tämän olevan totta. Hänelläkään ei ollut mitään käsitystä siitä, miten hän oli joutunut suolle joka vilisi outoja otuksia. Hän muisti vain kuinka oli juossut ylös portaita Jyrin linnassa… Se oli vaikuttanut tärkeältä. Nyt tuntui kuin siitä olisi jo kulunut vuosia. Ehkä olikin…
»Et tiedä?» jatkoi otus, ilmeisen huvittuneena. »Sitten sinua ei varmasti haittaa, vaikka et takaisin löytäisikään. Olemme joukkoni kanssa partioineet tällä suolla jo kaksikymmentä päivää ja ruokamme on lopussa jo viidettä. Eläimet haistavat meidät jo kaukaa, joten riistan saanti on rajoittunut raadonsyöntiin. Ihmisliha ei olisi pahitteeksi.»
Nyt otus murahti jotain omalla kielellään ja muut sen seuralaiset puhkesivat örisevään nauruun. Tuure tunsi kuinka Jyrin sydän jyskytti hänen rinnassaan. Tuure tiesi Jyrin tietävän, että hän oli lähellä, mutta Jyri ei ollut niin tyhmä, että paljastaisi ystävänsä olinpaikan katsomalla siihen suuntaan.
Nyt otus laskeutui alas suden selästä ja tarttui miekkaansa. Toisin kuin Tuure oli arvellut, miekka liikkui helponnäköisissä ja tarkoissa kaarissa otuksen käyttäessä vain yhtä kättä. Otuksen nahkahousut narahtivat sen vaihtaessa painon tasaisesti molemmille jaloille ja ottaessaan miekastaan kiinni nyt molemmin käsin.
Jyrin pulssi nousi niin korkeaksi että Tuure pelkäsi tämän sydämen pettävän, vaikka hän olikin vielä nuori ja hyväkuntoinen.
Otus nosti miekkansa ja hymyili vinosti Jyrille. Miekka lähti kaartumaan alas, kun yhtäkkiä otus ja sen kumppanit hukkuivat tulimereen. Ne karjuivat ja kiljuivat liekkien keskeltä, mutta Tuurella ei ollut aikaa kuunnella niitä: Jyrin sydän ei enää lyönyt. Jyri lyyhistyi ja jäi makaamaan selälleen maahan. Tuure ponnisti itsensä loikkaan.
Tuure tajusi istuvansa suuressa männyssä – korkealla – ja tiedoton Jyri makasi hänen vierellään paksulla oksalla. Hän muisti liekkimeren, kuolevat otukset ja palavan lihan hajun. Olivatpa liekit tulleet mistä tahansa, ne olivat pelastaneet Jyrin hengen. Tuure tajusi puristavansa lääkärinlaukkua edelleen kädessään. Hän siirtyi tutkimaan elotonta ystäväänsä. Jyri vaikutti vain nukkuvan, mutta ei havahtunut puhuteltaessa tai ravisteltaessa. Tuure kaivoi stetoskoopin Jyrin laukusta ja painoi sen Jyrin rintaa vasten; sydänäänet olivat normaalit ja rytmi tasainen. Hengityskin oli normaali. Seuraavaksi Tuure otti laukustaan kynälampun ja osoitti niillä Jyrin silmiin. Pupillit eivät olleetkaan symmetriset ja ainoastaan vasen silmä reagoi valoon. Tuure kaivoi laukustaan vielä sakset ja riisui kengän ja sukan jyrin oikeasta jalasta. Hän veti saksien kärjellä Jyrin jalkapohjaa kantapäästä päkiään päin: Jyrin varpaat kipristyivät ylöspäin.
»Babinskin refleksi on positiivinen… Hitto» mutisi Tuure hiljaa. Häntä alkoi pelottaa. Hän ei muistanut kuinka oli joutunut puuhun, mutta Jyrillä ainakin oli vakava aivojen ja/tai keskushermoston vaurio. Tuure huokaisi syvään, pakotti pelkonsa sivummalle ja nojautui taaksepäin männyn runkoa vasten. Aurinko on jo laskemassa länteen, Tuure ajatteli. Jos sitä nyt edes länneksi täällä kutsutaan. Hän ei tiennyt miten saada Jyri alas puusta, joten Tuure sulki silmänsä ja antoi itselleen luvan vaipua uneen.
Tuure seisoi keskellä pimeyttä, eikä nähnyt mitään. Hän aisti ympärillään liikettä, eläviä olentoja. Yhtäkkiä örisevä nauru kajahti pimeydestä. Otuksia! Tuure lähti juoksemaan, mutta ei pystynyt näkemään etenikö vai pysyikö paikallaan. Äänet eivät ainakaan loitontuneet. Siinä samassa pimeyteen syttyi kaksi violettina loistavaa täplää, kuin kirkkaita aamuntähtiä. Silmät. Otusten nauru muuttui kauhistuneeksi kirkunaksi joka katosi vaieten. Silmät kääntyivät nyt katsomaan Tuurea ja –
Tuure säpsähti hereille. Oli jo aamuhämärä: aurinko oli nousemassa toisessa horisontissa. Jokin mutisi lähistöllä. Tuuren pulssi syöksähti pilviin ennen kuin hän tajusi, että äänien lähde olikin Jyri. Mutta kuinka kummassa? Jyrin ei pitänyt olla kunnossa.
Ennen kuin Tuure kerkesi ajattelemaan pitemmälle, Jyri pomppasi pystyyn ja astui oksalta. Vaistomaisesti Tuure ponnisti ja hyppäsi Jyrin perään. Hän nappasi Jyrin kiinni vyötäröltä puolivälissä matkalla maahan, ponnisti kohti puunrunkoa ja rungolta edelleen oksalle. Siitä hän loikkasi alemmalle oksalle ja aina maahan asti.
Tuure laski Jyrin maahan ja huomasi tämän olevan taas tiedoton. Tuure kaivoi taskuun jättämänsä kynälampun ja totesi pupillien olevan symmetriset ja reagoivan valoon. Hän kurotti stetoskoopin kaulaltaan, mutta tiesi jo sydänäänten ja hengityksen olevan normaalit. Hän huokaisi helpotuksesta ja istahti puun juurelle makaavan Jyrin viereen. Tuure ei ollut varma mitä oikeastaan oli tapahtunut, mutta se oli ollut jotain vaistonvaraista, ja muistutti suunnattomasti temppuilua, jota oli nähnyt oravien harrastavan lintulaudallaan.
Aamu alkoi jo valjeta, mutta Jyri ei näyttänyt toipumisen merkkejä. Tuurella ei ollut mitään aikomustakaan hakea laukkuaan ja loppuja tarvikkeitaan alas puusta. Soilta olisi päästävä pois, sen verran hänkin tajusi. Mutta miten kummassa se onnistuisi? Jyri on tajuton ja liian raskas kannettavaksi pitkiä matkoja. Ei ollut ruokaa eikä juomaa.
Kuin vastauksena Tuure alkoi kuulla rattaiden kitinää ja laiskaa kopsetta, kuin vanhojen hevosten askellusta, jonkin matkan päässä. Tuure nappasi Jyrin olalleen ja ryntäsi kohti ääntä. Jonkin matkaa kuljettuaan Tuure saapui savesta kovettuneelle tielle. Tietä pitkin tulivat kärryt, jotka näyttivät olevan heinälastissa. Kärryillä istui vanha mies, jolla harmaat, pitkät viikset, siniharmaa pellava-asu ja päässään leveä, kuvunmuotoinen olkihattu. Kärryjä vetivät – toisin kuin Tuure arveli – pari härkiä.
»Hoi mies! Oletteko menossa johonkin kaupunkiin? Tarvitsisimme kyydin! Ystäväni ei voi oikein hyvin!»
Kuljettaja kiskaisi ohjaksista ja vaunut pysähtyivät. Hän kääntyi katsomaan ensin Tuurea ja sitten Jyriä.
»Förlåt mig, men jag inte talar finska» totesi vanhus verkkaisesti.
Tuure esitti asiansa ruotsiksi ja hetken mietittyään vanhus osoitti kaksipyöräisen kärrynsä heinillä täytettyä lavaa. Tuure nosti Jyrin heinien keskelle ja kiipesi itsekin perässä. Vanhus maiskautti suutaan ja hätisti härät uudelleen liikkeelle. Tuure katseli taakseen jäävää tietä vaunujen keikkuessa nitisten eteenpäin.
Luku 2: Finnlandia
Tuure heräsi kun vaunut pysähtyivät. Ilta oli hämärtymässä jälleen. Tuure nousi istumaan kärryn lavalla ja näki edessään isommat, hevosten vetämät vaunut. Ja sen takana kärsimättömän näköisen miehen palominonsa selässä. Ja hänen takanaan jonottamassa kärryjä, vaunuja ja ratsastajia silmänkantamattomiin. Mihin he oikein jonottivat, ihmetteli Tuure ja käänsi päänsä.
Heidän edessään oli noin sadan metrin päässä suuri, ruskean punaisesta kivestä tehty seinä, jossa oli suuri portti. Jono kulki portin kautta seinän toiselle puolelle. Portin suulla seisoi molemmilla puolilla kuusi miestä joilla oli käsissään hilparit ja päässään kirkkaasta metallista taotut, luotimaiset kypärät. Lisäksi he kantoivat vöillään miekkoja. Heidän yllään ei näkynyt muita panssariosia, mutta heillä oli tummat mustasta nahkasta olevat löyhät housut, joiden leveiden lahkeiden alta pilkistivät vaaleasta nahkasta olevien saappaiden kärjet. Housut toivat Tuuren mieleen hip hop-muodin. Heidän paitansa olivat kuitenkin silmiinpistävin varustus. Ne olivat yönsinistä silkkiä, ja niiden rintaan oli kirjailtu suuri, hopeinen leijona, joka tasapainoili takajaloillaan sapelin päällä. Koska leijona ei aivan muistuttanut virkaveljeään, Tuure tajusi vasta hetken päästä, että asetelma oli sama kuin Suomen vaakunassa.
»Hei, missä me oikein… Jeesus! Missä me oikein ollaan?»
Tuure säikähti niin että oli pudota kärryiltä. Jyri oli noussut istumaan ja tuijotti nyt herkeämättä kohti taivasta. Tuure käänsi katseensa samaan suuntaan, veti sylkeä henkeensä ja sai raivokkaan yskänkohtauksen. Yskittyään aikansa – kakoen sylkeä henkitorvistaan – Tuure kohotti vuotavat silmänsä uudelleen kohti korkeuksia, minne Jyri edelleen tuijotti. Jossain korkealla, mikä vaikutti näin lähellä seinää oltaessa lähinnä lentokoneiden lentokorkeudelta, oli seinässä reuna. Seinä olikin muuri. Muurissa oli tietyin välimatkoin samasta punaisesta kivestä tehtyjä torneja, mitä ilmeisemmin tähystäjiä varten. Oli hankala sanoa, liikkuiko muurilla joku, sillä tältä matkalta muurin päällä olijat olisivat vaikuttaneet lähinnä bakteereilta. Tornien huipuilla liehui tummia lippuja, joista ei saanut selvää, mutta joiden Tuure olisi voinut veikata olevan samoja leijonalippuja, mitä oli nähnyt kirjailtuina sotilaiden rintamuksissa.
Tuure käänsi katseensa taas portille, jota vaunut olivat huomaamatta lähestyneet. Nyt hän huomasi portilla myös harmaantunen miehen, joka istui pöydän edessä pitkä paperikäärö edessään, kirjoittaen siiten jotain. Hänen takanaan seisoi kaksi miestä, jotka näyttivät kuin pääsiäiskorttiin eksyneiltä joulutontuilta. Toisella oli yllään mustasta puuvillasta kääritty nilkoille yltävä hame ja valkoinen, leveähihainen paita sekä päässään lieritön, musta, rasiamainen hattu. Toisella taas oli kirkkaanpunainen, kultakirjailuin koristeltu takki ja samanlaiset housut, molemmat silkkiä. Molemmilla oli jaloissaan puupohjaiset varvassandaalit. Siinä missä ensimmäisellä oli tummia hiuksia hyvin niukalti, jälkimmäisellä oli pitkät, harmaat hiukset palmikoituna alas häntäluulle asti. Jyri tuijotti kaikkea tätä hyvin vaitonaisena.
Hitaasti mutta varmasti edeten kärry saapui kohti porttia. Portilla kuski pysäytti kärrynsä. Kirjuri nosti katseensa papereistaan ja katsoi ensin kuskia ja sitten meitä. Kuski mutisi jotain kirjurille, joka nyökkäsi ja kirjoitti jotain paperilleen.
»Mitä ihmettä tapahtuu» kuiskasi Jyri, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi hiljaa. Sotilaat eivät liikahtaneetkaan, mutta sekä kirjuri että hänen takanaan seisova parivaljakko käänsi katseensa heihin kuin piiskan iskusta.
Mies, jolla oli yllään hame, heilautti käsiään ja jostain niihin ilmestyi kaksi tasapainotettua veistä. Toisen miehen, jonka Tuure tajusi olevan sokea, sillä miehellä ei ollut pupilleja, kulmat kurtistuivat ja hän laski kätensä toisen miehen olalle. Vastahakoisesti tämä heilautti käsiään uudelleen ja veitset olivat poissa.
Tuure tunsi nykäisyn olkapäässään ja kääntyi katsomaan Jyriä. Tämä nyökkäsi kohti kirjuria.
»Saisinko nimenne, herrat?» kysyi kirjuri, puhuen vahvasti ruotsin murtamaa suomea.
Hetken mietittyään Tuure vastasi.
»Tuure Palonen ja Jyri Vallivaara.» Jyri ei vilkaissutkaan häneen tai muuttanut asentoaan, mutta Tuure pystyi aistimaan Jyrin hämmästyksen. Hän oli ilmoittanut heidät äitiensä tyttönimillä. Kirjuri kuitenkin nyökkäsi, ja kirjoitti heidän nimensä paperiin. Annettuaan kuskille luvan jatkaa matkaa, kärryt nytkähtivät liikkeelle ja sisään portista. Tuure pystyi kuitenkin tuntemaan kirjurin ja parivaljakon katseet selässään.
Korkeuden lisäksi muuri oli myös paksu: portin sijasta muurissa tuntui olevan lyhyenpuoleinen luola. Tullessaan ulos portista vanhus ohjasti kärryt tien reunaan ja pysähtyi. He olivat suhteellisen leveällä tiellä, jota reunustivat vieri viereen rakennetut talot. Kyltit, jotka riippuivat talojen julkisivuissa kertoivat majataloista, kauppiaista, suutareista, vaattureista, nahkureista ja muista kuviteltavissa olevista putiikeista ja liikkeistä. Asuintaloja ei näkynyt, vaikkakin lähes kaikki talot olivat kaksi- tai kolmekerroksisia ja kivestä tehtyä, joskin kaikki talot melko lailla samaa sävyä, vaalean punaruskeaa. Tuure nosti katseensa kauemmas ja näki edessään suunnattoman suuren, muurinsävyisestä punaisesta kivestä tehdyn palatsin, jonka massiivisuus sai muurin näyttämään mikroskooppiselta. Palatsissa oli useita rakennuksia ja torneja, joiden huiput katosivat pilvien sekaan. Tuure saattoi nähdä lintujen lentävän tornien ympärillä. Lintujen? Ne näyttivät jotenkin… konemaisilta –
Vanhus selvitti kurkkuaan ja Tuuren ajatuksen juoksu katkesi. Myöskin Jyri säpsähti ja kääntyi katsomaan kärryjen omistajaa. Tämän pitemmälle hän ei voisi viedä herroja, mies selitti ruotsiksi. Hän oli pahoillaan, ja iloinen jos pystyi auttamaan, mutta nyt herrojen olisi aika löytää jostain jokin mukava majatalo ja asettua odottamaan ylihuomista puhetta. Jyri tuntui olevan yhtä hämmentynyt kuin Tuure koki itsensä olevan. He kuitenkin nousivat alas vaunuista ja kiittivät miestä avusta. Mies vain heilautti kättään tervehdykseksi.
»Håppas att ni trivs i Finnlandia» sanoi mies ja körötteli pois.
//Älkää välittäkö mahd. ruotsin kielioppivirheistä. Ja tiedän itsekin, että ensimmäisen kappaleen teksti on aika hirveää... Olen aikalailla ruosteessa. :P
Mutta, itse asiaan:
Luku 1 : Pääkipuja ja aivovaurioita
Tuure avasi silmänsä ja nosti päänsä ylös maasta. Kirkkaat valot räjähtelivät hänen näkökentässään ja hänen takaraivoaan jomotti. Hieroessaan kipeää päätään hän tajusi sen olevan märkä. Säikähtäneenä hän katsoi käteensä odottaen löytävänsä verta, mutta helpotuksekseen huomasi sen olevan vain vettä. Nyt Tuure katseli ensimmäistä kertaa kunnolla ympärilleen. Hän oli suolla, jolla kasvoi mäntyjä.
Uusi kipukohtaus tuli, mutta nyt kaikki muuttui punaiseksi. Jyri! Jyri oli vakavassa vaarassa. Automaattisesti Tuure kääntyi kohti Jyriä ja lähti juoksemaan hyppien mättäältä toiselle vältellen upottavia kohtia.
Juostuaan jonkin aikaa Tuure huomasi, että hänen näkökykynsä oli huonontunut: kaikki näytti sumealta. Vaistomaisesti hän nosti kätensä silmilleen kokeillakseen, olivatko lasit pysyneet päässä. Hämmästyneenä Tuure totesi lasiensa olevan paikallaan. Hän nosti kokeeksi lasit silmiltään ja hänen juoksunsa pysähtyi kuin seinään: hän näki kauas ja tarkasti.
Samassa uusi punaisen välähdys viestitti Jyrin tilan vain huonontuneen. Tuure nakkasi lasit menemään ja jatkoi juoksuaan, puristaen toista kättään tiukemmin kahvan ympärille. Kahvan? Tuure vilkaisi käteensä ja huomasi puristavansa lääkärinlaukkuaan tiukasti vasemmassa kädessään. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa edeten kohti paikkaa, jossa hänen vaistonsa kertoi Jyrin olevan.
Kuljettuaan ikuisuudelta tuntuvan matkan Tuure saapui pienen kukkulan päälle ja pysähtyi. Jonkin matkan päässä Jyri makasi puoliksi istuvassa asennossa ja katseli pelokkaana ympärilleen. Hän näytti päällisin puolin olevan kunnossa, mutta päänsä sisällä hän tiesi tämän olevan pelästynyt melkein sydänkohtauksen partaalle. Vasta nyt Tuure huomasi mitä Jyri katseli, ja hänen henkensä salpautui. Hänen pulssinsa kiihtyi ja hän lysähti polvilleen.
Jyrin ympärillä kulki kymmeniä otuksia, joilla oli harmaanvihreä nahka, suuret silmät ja suuret, lähes pään kokoiset korvat. Ne olivat pukeutuneet nahkaisiin varustuksiin, jotka näyttivät kaikki olevan hieman eri paria. Osa kantoi miekkoja, joiden terät olivat taottu outoihin kulmiin, ja osa keihäitä, joiden terät olivat täynnä koukkuja ja hakasia. Osa otuksista oli kaljuja, toisilla oli tummansävyisiä hiuksia joko palmikoilla tai vapaana. Ne murisivat ja ärisivät sekä Jyrille että toisilleen. Tuure päätteli, että ne eivät joko osaa puhua, tai sitten niiden kieli on todella alkeellista.
Yhtäkkiä otukset hiljenivät ja heidän keskelleen muodostui kuja. Jyri ja Tuure käänsivät molemmat katseensa muodostuneen tien päähän. Siellä seisoi lähes kaksi metriä korkea harmaa susi, jonka päällä ratsasti yksi otuksista. Tämä vain näytti olevan johtavassa asemassa. Se oli pitkä ja harteikas, pukeutunut rengaspanssariin ja ruskeisiin nahkahousuihin sekä mustiin, reisipituisiin saappaisiin. Sillä oli pitkät mustat hiukset ja sen punaiset, suuret silmät näyttivät pelottavan älykkäiltä. Otus kantoi selässään suunnattoman kokoista, leveää miekkaa jonka käyttämiseen tarvittaisiin varmasti kahta kättä, vaikka otus olikin lihaksikas. Sen korvissa roikkui kultaisia renkaita. Otus ohjasti sutensa kohti jyriä ja pysähtyi hänen eteensä. Se katsoi Jyriä laiskan kiinnostuneesti. Muut otukset alkoivat urahdella vaimeasti keskenään, mutta vaikenivat, kun ratsastaja nosti kätensä ilmaan. Se puhui Jyrille.
»En människa… Vad gör du här?»
Tuure oli tyrmistynyt. Se puhui ruotsia! Ilmeisesti myös Jyri oli hämmästynyt, sillä hän kirosi hiljaa tuijottaen otusta. Tuure ei ollut varma näkikö Jyri otuksesta muuta kuin saappaat, kun tämä makasi maassa ja otus istui edelleen suden selässä.
Otus näytti typertyneeltä, mutta tokeni sitten. Se puhui uudelleen, ja tällä kertaa – Tuuren suuremmaksi hämmästykseksi – suomea.
»Ylhäisöä keskellä Mustia Soita? Kuinka olet tänne eksynyt, ihminen?»
Nyt Jyri näytti täysin halvaantuneelta. Hän tuijotti otusta suu auki.
»Olisi viisaampaa vastata» totesi otus, nyt lievää tyytymättömyyttä äänessään.
»Minä… tuota… Minä… en tiedä.»
Tuure tajusi tämän olevan totta. Hänelläkään ei ollut mitään käsitystä siitä, miten hän oli joutunut suolle joka vilisi outoja otuksia. Hän muisti vain kuinka oli juossut ylös portaita Jyrin linnassa… Se oli vaikuttanut tärkeältä. Nyt tuntui kuin siitä olisi jo kulunut vuosia. Ehkä olikin…
»Et tiedä?» jatkoi otus, ilmeisen huvittuneena. »Sitten sinua ei varmasti haittaa, vaikka et takaisin löytäisikään. Olemme joukkoni kanssa partioineet tällä suolla jo kaksikymmentä päivää ja ruokamme on lopussa jo viidettä. Eläimet haistavat meidät jo kaukaa, joten riistan saanti on rajoittunut raadonsyöntiin. Ihmisliha ei olisi pahitteeksi.»
Nyt otus murahti jotain omalla kielellään ja muut sen seuralaiset puhkesivat örisevään nauruun. Tuure tunsi kuinka Jyrin sydän jyskytti hänen rinnassaan. Tuure tiesi Jyrin tietävän, että hän oli lähellä, mutta Jyri ei ollut niin tyhmä, että paljastaisi ystävänsä olinpaikan katsomalla siihen suuntaan.
Nyt otus laskeutui alas suden selästä ja tarttui miekkaansa. Toisin kuin Tuure oli arvellut, miekka liikkui helponnäköisissä ja tarkoissa kaarissa otuksen käyttäessä vain yhtä kättä. Otuksen nahkahousut narahtivat sen vaihtaessa painon tasaisesti molemmille jaloille ja ottaessaan miekastaan kiinni nyt molemmin käsin.
Jyrin pulssi nousi niin korkeaksi että Tuure pelkäsi tämän sydämen pettävän, vaikka hän olikin vielä nuori ja hyväkuntoinen.
Otus nosti miekkansa ja hymyili vinosti Jyrille. Miekka lähti kaartumaan alas, kun yhtäkkiä otus ja sen kumppanit hukkuivat tulimereen. Ne karjuivat ja kiljuivat liekkien keskeltä, mutta Tuurella ei ollut aikaa kuunnella niitä: Jyrin sydän ei enää lyönyt. Jyri lyyhistyi ja jäi makaamaan selälleen maahan. Tuure ponnisti itsensä loikkaan.
Tuure tajusi istuvansa suuressa männyssä – korkealla – ja tiedoton Jyri makasi hänen vierellään paksulla oksalla. Hän muisti liekkimeren, kuolevat otukset ja palavan lihan hajun. Olivatpa liekit tulleet mistä tahansa, ne olivat pelastaneet Jyrin hengen. Tuure tajusi puristavansa lääkärinlaukkua edelleen kädessään. Hän siirtyi tutkimaan elotonta ystäväänsä. Jyri vaikutti vain nukkuvan, mutta ei havahtunut puhuteltaessa tai ravisteltaessa. Tuure kaivoi stetoskoopin Jyrin laukusta ja painoi sen Jyrin rintaa vasten; sydänäänet olivat normaalit ja rytmi tasainen. Hengityskin oli normaali. Seuraavaksi Tuure otti laukustaan kynälampun ja osoitti niillä Jyrin silmiin. Pupillit eivät olleetkaan symmetriset ja ainoastaan vasen silmä reagoi valoon. Tuure kaivoi laukustaan vielä sakset ja riisui kengän ja sukan jyrin oikeasta jalasta. Hän veti saksien kärjellä Jyrin jalkapohjaa kantapäästä päkiään päin: Jyrin varpaat kipristyivät ylöspäin.
»Babinskin refleksi on positiivinen… Hitto» mutisi Tuure hiljaa. Häntä alkoi pelottaa. Hän ei muistanut kuinka oli joutunut puuhun, mutta Jyrillä ainakin oli vakava aivojen ja/tai keskushermoston vaurio. Tuure huokaisi syvään, pakotti pelkonsa sivummalle ja nojautui taaksepäin männyn runkoa vasten. Aurinko on jo laskemassa länteen, Tuure ajatteli. Jos sitä nyt edes länneksi täällä kutsutaan. Hän ei tiennyt miten saada Jyri alas puusta, joten Tuure sulki silmänsä ja antoi itselleen luvan vaipua uneen.
Tuure seisoi keskellä pimeyttä, eikä nähnyt mitään. Hän aisti ympärillään liikettä, eläviä olentoja. Yhtäkkiä örisevä nauru kajahti pimeydestä. Otuksia! Tuure lähti juoksemaan, mutta ei pystynyt näkemään etenikö vai pysyikö paikallaan. Äänet eivät ainakaan loitontuneet. Siinä samassa pimeyteen syttyi kaksi violettina loistavaa täplää, kuin kirkkaita aamuntähtiä. Silmät. Otusten nauru muuttui kauhistuneeksi kirkunaksi joka katosi vaieten. Silmät kääntyivät nyt katsomaan Tuurea ja –
Tuure säpsähti hereille. Oli jo aamuhämärä: aurinko oli nousemassa toisessa horisontissa. Jokin mutisi lähistöllä. Tuuren pulssi syöksähti pilviin ennen kuin hän tajusi, että äänien lähde olikin Jyri. Mutta kuinka kummassa? Jyrin ei pitänyt olla kunnossa.
Ennen kuin Tuure kerkesi ajattelemaan pitemmälle, Jyri pomppasi pystyyn ja astui oksalta. Vaistomaisesti Tuure ponnisti ja hyppäsi Jyrin perään. Hän nappasi Jyrin kiinni vyötäröltä puolivälissä matkalla maahan, ponnisti kohti puunrunkoa ja rungolta edelleen oksalle. Siitä hän loikkasi alemmalle oksalle ja aina maahan asti.
Tuure laski Jyrin maahan ja huomasi tämän olevan taas tiedoton. Tuure kaivoi taskuun jättämänsä kynälampun ja totesi pupillien olevan symmetriset ja reagoivan valoon. Hän kurotti stetoskoopin kaulaltaan, mutta tiesi jo sydänäänten ja hengityksen olevan normaalit. Hän huokaisi helpotuksesta ja istahti puun juurelle makaavan Jyrin viereen. Tuure ei ollut varma mitä oikeastaan oli tapahtunut, mutta se oli ollut jotain vaistonvaraista, ja muistutti suunnattomasti temppuilua, jota oli nähnyt oravien harrastavan lintulaudallaan.
Aamu alkoi jo valjeta, mutta Jyri ei näyttänyt toipumisen merkkejä. Tuurella ei ollut mitään aikomustakaan hakea laukkuaan ja loppuja tarvikkeitaan alas puusta. Soilta olisi päästävä pois, sen verran hänkin tajusi. Mutta miten kummassa se onnistuisi? Jyri on tajuton ja liian raskas kannettavaksi pitkiä matkoja. Ei ollut ruokaa eikä juomaa.
Kuin vastauksena Tuure alkoi kuulla rattaiden kitinää ja laiskaa kopsetta, kuin vanhojen hevosten askellusta, jonkin matkan päässä. Tuure nappasi Jyrin olalleen ja ryntäsi kohti ääntä. Jonkin matkaa kuljettuaan Tuure saapui savesta kovettuneelle tielle. Tietä pitkin tulivat kärryt, jotka näyttivät olevan heinälastissa. Kärryillä istui vanha mies, jolla harmaat, pitkät viikset, siniharmaa pellava-asu ja päässään leveä, kuvunmuotoinen olkihattu. Kärryjä vetivät – toisin kuin Tuure arveli – pari härkiä.
»Hoi mies! Oletteko menossa johonkin kaupunkiin? Tarvitsisimme kyydin! Ystäväni ei voi oikein hyvin!»
Kuljettaja kiskaisi ohjaksista ja vaunut pysähtyivät. Hän kääntyi katsomaan ensin Tuurea ja sitten Jyriä.
»Förlåt mig, men jag inte talar finska» totesi vanhus verkkaisesti.
Tuure esitti asiansa ruotsiksi ja hetken mietittyään vanhus osoitti kaksipyöräisen kärrynsä heinillä täytettyä lavaa. Tuure nosti Jyrin heinien keskelle ja kiipesi itsekin perässä. Vanhus maiskautti suutaan ja hätisti härät uudelleen liikkeelle. Tuure katseli taakseen jäävää tietä vaunujen keikkuessa nitisten eteenpäin.
Luku 2: Finnlandia
Tuure heräsi kun vaunut pysähtyivät. Ilta oli hämärtymässä jälleen. Tuure nousi istumaan kärryn lavalla ja näki edessään isommat, hevosten vetämät vaunut. Ja sen takana kärsimättömän näköisen miehen palominonsa selässä. Ja hänen takanaan jonottamassa kärryjä, vaunuja ja ratsastajia silmänkantamattomiin. Mihin he oikein jonottivat, ihmetteli Tuure ja käänsi päänsä.
Heidän edessään oli noin sadan metrin päässä suuri, ruskean punaisesta kivestä tehty seinä, jossa oli suuri portti. Jono kulki portin kautta seinän toiselle puolelle. Portin suulla seisoi molemmilla puolilla kuusi miestä joilla oli käsissään hilparit ja päässään kirkkaasta metallista taotut, luotimaiset kypärät. Lisäksi he kantoivat vöillään miekkoja. Heidän yllään ei näkynyt muita panssariosia, mutta heillä oli tummat mustasta nahkasta olevat löyhät housut, joiden leveiden lahkeiden alta pilkistivät vaaleasta nahkasta olevien saappaiden kärjet. Housut toivat Tuuren mieleen hip hop-muodin. Heidän paitansa olivat kuitenkin silmiinpistävin varustus. Ne olivat yönsinistä silkkiä, ja niiden rintaan oli kirjailtu suuri, hopeinen leijona, joka tasapainoili takajaloillaan sapelin päällä. Koska leijona ei aivan muistuttanut virkaveljeään, Tuure tajusi vasta hetken päästä, että asetelma oli sama kuin Suomen vaakunassa.
»Hei, missä me oikein… Jeesus! Missä me oikein ollaan?»
Tuure säikähti niin että oli pudota kärryiltä. Jyri oli noussut istumaan ja tuijotti nyt herkeämättä kohti taivasta. Tuure käänsi katseensa samaan suuntaan, veti sylkeä henkeensä ja sai raivokkaan yskänkohtauksen. Yskittyään aikansa – kakoen sylkeä henkitorvistaan – Tuure kohotti vuotavat silmänsä uudelleen kohti korkeuksia, minne Jyri edelleen tuijotti. Jossain korkealla, mikä vaikutti näin lähellä seinää oltaessa lähinnä lentokoneiden lentokorkeudelta, oli seinässä reuna. Seinä olikin muuri. Muurissa oli tietyin välimatkoin samasta punaisesta kivestä tehtyjä torneja, mitä ilmeisemmin tähystäjiä varten. Oli hankala sanoa, liikkuiko muurilla joku, sillä tältä matkalta muurin päällä olijat olisivat vaikuttaneet lähinnä bakteereilta. Tornien huipuilla liehui tummia lippuja, joista ei saanut selvää, mutta joiden Tuure olisi voinut veikata olevan samoja leijonalippuja, mitä oli nähnyt kirjailtuina sotilaiden rintamuksissa.
Tuure käänsi katseensa taas portille, jota vaunut olivat huomaamatta lähestyneet. Nyt hän huomasi portilla myös harmaantunen miehen, joka istui pöydän edessä pitkä paperikäärö edessään, kirjoittaen siiten jotain. Hänen takanaan seisoi kaksi miestä, jotka näyttivät kuin pääsiäiskorttiin eksyneiltä joulutontuilta. Toisella oli yllään mustasta puuvillasta kääritty nilkoille yltävä hame ja valkoinen, leveähihainen paita sekä päässään lieritön, musta, rasiamainen hattu. Toisella taas oli kirkkaanpunainen, kultakirjailuin koristeltu takki ja samanlaiset housut, molemmat silkkiä. Molemmilla oli jaloissaan puupohjaiset varvassandaalit. Siinä missä ensimmäisellä oli tummia hiuksia hyvin niukalti, jälkimmäisellä oli pitkät, harmaat hiukset palmikoituna alas häntäluulle asti. Jyri tuijotti kaikkea tätä hyvin vaitonaisena.
Hitaasti mutta varmasti edeten kärry saapui kohti porttia. Portilla kuski pysäytti kärrynsä. Kirjuri nosti katseensa papereistaan ja katsoi ensin kuskia ja sitten meitä. Kuski mutisi jotain kirjurille, joka nyökkäsi ja kirjoitti jotain paperilleen.
»Mitä ihmettä tapahtuu» kuiskasi Jyri, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi hiljaa. Sotilaat eivät liikahtaneetkaan, mutta sekä kirjuri että hänen takanaan seisova parivaljakko käänsi katseensa heihin kuin piiskan iskusta.
Mies, jolla oli yllään hame, heilautti käsiään ja jostain niihin ilmestyi kaksi tasapainotettua veistä. Toisen miehen, jonka Tuure tajusi olevan sokea, sillä miehellä ei ollut pupilleja, kulmat kurtistuivat ja hän laski kätensä toisen miehen olalle. Vastahakoisesti tämä heilautti käsiään uudelleen ja veitset olivat poissa.
Tuure tunsi nykäisyn olkapäässään ja kääntyi katsomaan Jyriä. Tämä nyökkäsi kohti kirjuria.
»Saisinko nimenne, herrat?» kysyi kirjuri, puhuen vahvasti ruotsin murtamaa suomea.
Hetken mietittyään Tuure vastasi.
»Tuure Palonen ja Jyri Vallivaara.» Jyri ei vilkaissutkaan häneen tai muuttanut asentoaan, mutta Tuure pystyi aistimaan Jyrin hämmästyksen. Hän oli ilmoittanut heidät äitiensä tyttönimillä. Kirjuri kuitenkin nyökkäsi, ja kirjoitti heidän nimensä paperiin. Annettuaan kuskille luvan jatkaa matkaa, kärryt nytkähtivät liikkeelle ja sisään portista. Tuure pystyi kuitenkin tuntemaan kirjurin ja parivaljakon katseet selässään.
Korkeuden lisäksi muuri oli myös paksu: portin sijasta muurissa tuntui olevan lyhyenpuoleinen luola. Tullessaan ulos portista vanhus ohjasti kärryt tien reunaan ja pysähtyi. He olivat suhteellisen leveällä tiellä, jota reunustivat vieri viereen rakennetut talot. Kyltit, jotka riippuivat talojen julkisivuissa kertoivat majataloista, kauppiaista, suutareista, vaattureista, nahkureista ja muista kuviteltavissa olevista putiikeista ja liikkeistä. Asuintaloja ei näkynyt, vaikkakin lähes kaikki talot olivat kaksi- tai kolmekerroksisia ja kivestä tehtyä, joskin kaikki talot melko lailla samaa sävyä, vaalean punaruskeaa. Tuure nosti katseensa kauemmas ja näki edessään suunnattoman suuren, muurinsävyisestä punaisesta kivestä tehdyn palatsin, jonka massiivisuus sai muurin näyttämään mikroskooppiselta. Palatsissa oli useita rakennuksia ja torneja, joiden huiput katosivat pilvien sekaan. Tuure saattoi nähdä lintujen lentävän tornien ympärillä. Lintujen? Ne näyttivät jotenkin… konemaisilta –
Vanhus selvitti kurkkuaan ja Tuuren ajatuksen juoksu katkesi. Myöskin Jyri säpsähti ja kääntyi katsomaan kärryjen omistajaa. Tämän pitemmälle hän ei voisi viedä herroja, mies selitti ruotsiksi. Hän oli pahoillaan, ja iloinen jos pystyi auttamaan, mutta nyt herrojen olisi aika löytää jostain jokin mukava majatalo ja asettua odottamaan ylihuomista puhetta. Jyri tuntui olevan yhtä hämmentynyt kuin Tuure koki itsensä olevan. He kuitenkin nousivat alas vaunuista ja kiittivät miestä avusta. Mies vain heilautti kättään tervehdykseksi.
»Håppas att ni trivs i Finnlandia» sanoi mies ja körötteli pois.
//Älkää välittäkö mahd. ruotsin kielioppivirheistä. Ja tiedän itsekin, että ensimmäisen kappaleen teksti on aika hirveää... Olen aikalailla ruosteessa. :P