Eliza Liv
15.8.2003, 19:37:54
Muistan vain auton, punaisen auton, ja sen huhtikuisen sateisen illan. Päivän, jona minä menetin jotain korvaamatonta.
Se oli kiellettyä. Minä tiesin sen. Äiti oli usein varoitellut minua, ettei sinne saanut mennä. Se on hengenvaarallinen paikka, kultaseni, äiti sanoi monta kertaa. Älä unohda, mitä sanoin. Et saa mennä sinne.
Se oli valtatie.
Ne äänet. Muistan hyvin rekkojen äänet, kun ne menivät ohi ja jättivät tuulahduksen jälkeensä. Autot ohittelivat toisiaan ja tööttäilivät hidastelijoille ja uhkarohkeille kaahareille.
Minäkin halusin tehdä niin.
Olin usein seisonut valtatien varrella, katsonut ohikiitäviä kulkuneuvoja ja tuntenut adrenaliinin virtaavan suonissani. Olin huima poika, joka tahtoi elää huimaa elämää. Sade piiskasi päin näköä, ja vaikka minulla oli sadevaatteet ja kumikengät, olin hyvin pian läpimärkä.
Sydämeni sykki kiivaammin. Kuulin äänet yhä kovempaa, mitä lähemmäs tietä minä astelin. Välillä kurkistin olkani yli katsoakseni kotiani ja sen terassilla palavia lamppuja. Äiti istui keittiössä, eikä tiennyt, että minä olin lähtenyt salaa varaston kautta ulos. Äiti ei saisi koskaan tietää. Minä vain kävisin ja tulisin pois. Vain kävisin.
Humina yltyi. Seisoin ojanpenkalla, jossa olin seisonut salaa monta kertaa aikaisemminkin, ja katselin ohikiitäviä autoja, niiden valoja ja vettä, joka roiski renkaiden alla. Menin lähemmäs. Vain vielä vähän, niin saisin tuntea autojen ilmavirran. Vielä vähän…
Näin valot. Ne heittivät säteitään tienpinnalle laittaen sen kiiltämään. Se oli kaunis kiilto. Kaunis punainen auto. Viimeinen asia, jonka näin.
Kuski oli soittanut ambulanssin hakemaan minut. Olin maannut tiellä liikkumatta. En ollut tuntenut raajojani. En voinut itkeä. Kipu päässäni oli ollut sietämätön. En voinut tehdä mitään. Pitkän ajan kuluttua törmäyksestä kuulin sireenien äänen. Apuni. Pelastukseni.
Oi, äiti – miksen totellut sinua?
Sokea ja halvaantunut pikku poika, jonka suurin toive oli ollut ajaa autoa, kuoli sille tielle. Myöhemmin tajuihinsa tullut pikku poika ei enää puhunut autoista mitään. Hän ei voinut liikkua, eikä nähdä. Hänellä ei ollut muuta kuin päätä halkova kipu, tuska, muistot ja viereltä kuuluva äidin itku.
Sen huhtikuisen illan pelottavat muistot pyörivät päässäni taukoamatta, kaikki nämä vuodet. Sade. Valot. Törmäys. Kipu. Enää en voi nähdä punaista autoa; en sadetta; en äitiä.
Minä vihaan punaista autoa.
***
Eli tällainen. Harvemmin minä tämänlaisia tekstejä kirjoitan, mutta se vain ilmestyi jostain. Puolentunnin tuotos ja naps. Voi olla kyllä hieman sekava. Mielipiteitä?
Se oli kiellettyä. Minä tiesin sen. Äiti oli usein varoitellut minua, ettei sinne saanut mennä. Se on hengenvaarallinen paikka, kultaseni, äiti sanoi monta kertaa. Älä unohda, mitä sanoin. Et saa mennä sinne.
Se oli valtatie.
Ne äänet. Muistan hyvin rekkojen äänet, kun ne menivät ohi ja jättivät tuulahduksen jälkeensä. Autot ohittelivat toisiaan ja tööttäilivät hidastelijoille ja uhkarohkeille kaahareille.
Minäkin halusin tehdä niin.
Olin usein seisonut valtatien varrella, katsonut ohikiitäviä kulkuneuvoja ja tuntenut adrenaliinin virtaavan suonissani. Olin huima poika, joka tahtoi elää huimaa elämää. Sade piiskasi päin näköä, ja vaikka minulla oli sadevaatteet ja kumikengät, olin hyvin pian läpimärkä.
Sydämeni sykki kiivaammin. Kuulin äänet yhä kovempaa, mitä lähemmäs tietä minä astelin. Välillä kurkistin olkani yli katsoakseni kotiani ja sen terassilla palavia lamppuja. Äiti istui keittiössä, eikä tiennyt, että minä olin lähtenyt salaa varaston kautta ulos. Äiti ei saisi koskaan tietää. Minä vain kävisin ja tulisin pois. Vain kävisin.
Humina yltyi. Seisoin ojanpenkalla, jossa olin seisonut salaa monta kertaa aikaisemminkin, ja katselin ohikiitäviä autoja, niiden valoja ja vettä, joka roiski renkaiden alla. Menin lähemmäs. Vain vielä vähän, niin saisin tuntea autojen ilmavirran. Vielä vähän…
Näin valot. Ne heittivät säteitään tienpinnalle laittaen sen kiiltämään. Se oli kaunis kiilto. Kaunis punainen auto. Viimeinen asia, jonka näin.
Kuski oli soittanut ambulanssin hakemaan minut. Olin maannut tiellä liikkumatta. En ollut tuntenut raajojani. En voinut itkeä. Kipu päässäni oli ollut sietämätön. En voinut tehdä mitään. Pitkän ajan kuluttua törmäyksestä kuulin sireenien äänen. Apuni. Pelastukseni.
Oi, äiti – miksen totellut sinua?
Sokea ja halvaantunut pikku poika, jonka suurin toive oli ollut ajaa autoa, kuoli sille tielle. Myöhemmin tajuihinsa tullut pikku poika ei enää puhunut autoista mitään. Hän ei voinut liikkua, eikä nähdä. Hänellä ei ollut muuta kuin päätä halkova kipu, tuska, muistot ja viereltä kuuluva äidin itku.
Sen huhtikuisen illan pelottavat muistot pyörivät päässäni taukoamatta, kaikki nämä vuodet. Sade. Valot. Törmäys. Kipu. Enää en voi nähdä punaista autoa; en sadetta; en äitiä.
Minä vihaan punaista autoa.
***
Eli tällainen. Harvemmin minä tämänlaisia tekstejä kirjoitan, mutta se vain ilmestyi jostain. Puolentunnin tuotos ja naps. Voi olla kyllä hieman sekava. Mielipiteitä?