Ragnarok
24.6.2002, 19:36:12
Ajankulukseni väsäsin uuden tarinan.
Ikäväkseni olen myöskin huomannut että aikaisempi tarinani on tylysti kuopattu kuusi sylttä syvälle maahan, vaikkei se ehtinyt nähdä edes loppuaan, jonka väsäsin loppuun joku aika sitten.
Noh myönnän, se olikin ylipitkä tarina, jota harva jaksoi lukea.
Toivokaamme ettei tämä tarina koe samanlaista julmaa teloitusta.
...kunnon nimeä en ole vielä keksinyt joten "Mafia tarina" saa toimittaa nimen sijaa tämän aikaa.
***
Sadepisarat tippuivat taivaalta tasaisena ryöppynä piiskaten vanhaa kulunutta asfalttipintaa.
Asfalttipinta peitti erään vanhan betonirakennuksen sivukujaa, jota reunustivat satunnaiset roskapöntöt. Suuret lammikot peittivät kujaa ja vesi valui suurina virtoina kujalta autotielle.
Vesi iskeytyi maassa oleviin lammikoihin, joiden punainen ja tahmea neste sekoittui veteen, ja kulkeutui noroina pois kujalta. Punertava vesi valui suurina noroina pitkin kujaa kohti tienkaistaa ja sieltä viemäreihin johon se lopulta imeytyi suurina pyörteinä.
Kujalla makasi mies, joka oli pukeutunut pitkään harmaaseen päällyspukutakkiin.
Hän makasi mytyssä keskellä kujaa liikahtamatta. Miehen mustat, mutta sivulta harmaantuneet hiukset olivat sateesta läpikotaisin märät. Miehen kasvot olivat hervottomat ja elottomat, ja hänen suu ammotti avonaisena, kuin koittaen huutaa äänettömästi sateelle. Miehen avonaiset silmät katselivat kohti tyhjyyttä ja hänen musta kangaslierihattu makasi maassa hänen vieressään päästä pudonneena.
Hänen kaulallaan oli tasainen viilto, joka ulottui korvasta korvaan. Veri valui tasaisesti haavasta maahan, jossa isot verilammikot reunustivat miehen ruumista.
Pieni poika katseli kadun toiselta puolelta sivukujalle, jossa mies hiljaa makasi. Hänen punaista valtoimenaan törröttävää tukkaansa peitti lakki ja hänellä oli päällään ruskeat kangashousut, sekä pitkähihainen kirjavasti kudottu villapaita, jonka sade oli kastellut läpimäräksi. Hän piti toisella kädellään kiinni vierellään seisovan pitkän miehen kädestä.
Miehellä oli päällään pitkä ruskea nahkatakki, joka ulottui häntä polviin asti. Mies oli nostanut takkinsa kauluksen korvilleen ylös sateen suojaksi.
Mies nykäisi lapsen kättä ja sanoi, ”Alapas nyt tulla, ettei tähän jäädä ja kastuta.”
Poika ei suostunut hievahtamaan vaan osoitti sormellaan kohti kujaa jolla mies makasi, ja kysyi: ”Isi, miksi tuo mies tuolla makaa? Eikö hänen ole epämiellyttävää maata kylmässä maassa?”
Mies käänsi päänsä pojan suuntaan paljastaen lempeät kasvonsa, joita korosti lyhyt parransänki.
”On parempi olla sekaantumatta asioihin jotka eivät meille kuulu… ja ala nyt jo tulla”, mies sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Poika seisoi hievahtamatta paikallaan vaikka mies koitti häntä hoputtaa vetämällä kevyesti kädestä.
”…mutta eikö meidän tulisi auttaa häntä. Hänhän voi saada nuhan, kun makaa kylmässä maassa, ” sanoi poika ja kääntyi katsomaan pitkää miestä kysyvästi noilla viattomilla lapsen silmillään.
Mies huoahti hiljaa ja kääntyi ympäri lapsen suuntaan. Hän polvistui pojan eteen ja otti hänestä samalla tukevan otteen molemmin käsin. Hän katsoi poikaa suoraan silmiin päättäväisesti, mutta samalla vielä pohtien mitä aikoi sanoa. Hänen otteensa oli vankka, muttei luja tai pakottava. Se oli enemmänkin hellä. Se oli se tuttu ote, joka isällä oli tapana tehdä kun hän oli kertomassa jotain uutta ja tärkeää tästä maailmasta. Vasta pari kuukautta sitten asia oli toistunut, kun hän oli saanut uuden sisaruksen. Isä oli tullut hänen luokseen pojan ollessa yksin, ja oli ottanut tuon saman otteen ja katsoi häntä silmiin päättäväisesti, ja oli kertonut pojalle mistä pikkuvauvat tulevat. Mies epäröi mitä aikoi sanoa ja hänen silmänsä pälyilivät ympäriinsä epätoivoisesti.
Poika ajatteli hetken, että jatkaisikohan isä taas sitä tarinaa mistä vauvat tulevat ja kysyi isältä epävarmalla äänellä, ”Et kai aio taas kertoa kukista ja mehiläisistä?”
Mies katsoi häntä suoraan silmiin. Suoraan noihin viattomiin lapsen silmiin.
Mies päästi helpottuneen ilmeen kasvoilleen ja nauraa hymähti lyhyesti.
”Ei. Tällä kertaa en aio kertoa kukista ja mehiläisistä”, hän sanoi ja lempeä hymy levisi hänen kasvoilleen.
Hän katsoi tovin tätä poikaa, ja sitten lopulta hänen hymynsä hyytyi ja hänen kasvoilleen tuli taas tuo tosikkomainen ja päättäväinen ilme.
”Halusit tietää miksi tuo mies ei apua tarvitse…”, hän pysäytti lauseensa ja mietti vielä kerran mitä aikoi sanoa, ”Hän on vaipunut uneen. Ikuiseen uneen josta ei ole heräämistä.”
”Mutta sadehan kastelee hänet litimäräksi. Itse en tahtoisi nukkua märässä paikassa…”, lapsi keskeytti.
Mies katseli lempeästi poikaansa ja keskeytti pojan kysymystulvan sanomalla rauhoittavaan ääneen, ”Hänen ei enää tarvitse välittää kylmyydestä tai kosteudesta sillä siellä missä hän nyt on hänellä aina oleva lämmin ja mukava olla. Siellä on ainainen valo ja pimeys väistyy sen edellä.”
Hän lopetti puheensa ja nousi ylös, ja otti poikaa kädestä kiinni.
”Eiköhän lähdetä. Me kärsimme vielä kylmästä ja kosteasta, joten ala jo tulla”, mies sanoi pojalle.
Poika katsoi vielä kerran kujalle ja jäi toviksi tuijottamaan miestä kujalla.
”No niin. Nyt lähdetään”, mies sanoi ja alkoi vetää poikaa mukanansa.
”Isä”, poika sanoi samalla kun mies veti häntä kädestä.
Mies pysähtyi ja kääntyi pojan suuntaan, ja kysyi tympääntyneellä äänensävyllä, ”ja, mitä vielä?”
”Jos hän on ikuisessa unessa, niin mitä jos hän näkee painajaisia? Olisi karmeaa nähdä painajaisia, ja ei kykenisi heräämään siitä koskaan.”
Mies hymähti närkästyksissään ja ilman sen enempiä ajattelemisia töksäytti, ”Jos hän näkee painajaisia, niin eiköhän hän ole sen omilla teoillaan ansainnutkin.”
Mies kääntyi jatkaakseen matkaa, mutta poika hangoitteli vielä vastaan ja kysyi, ”Mitä hän tehnyt nähdäkseen painajaisia ikuisesti?”
Mies pysähtyi taas ja poika pystyi näkemään kuinka kiukku kohosi hänen kasvoillaan. Hän kääntyi pojan puoleen aikoen huutaa, mutta hillitsikin itsensä äkisti. Hän polvistui pojan viereen velmu ilme kasvoillaan.
”Hän sekaantui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Niin kuin eräs tuhma poika, joka ei suostu olemaan nuuskimatta joka asiaa”, hän sanoi näsäviisaalla ja julmalla äänensävyllä, niin että poika pelästyi pikkuisen kuultuaan isänsä puhuvan näin ensimmäistä kertaa.
Sitten mies nousi ylös ja jatkoi matkaansa, ja veti poikaa mukanansa. Poika ei hangoitellut enää vastaan vaan seurasi mukisematta. Olivathan he jo muutenkin läpikotaisin märät kaatosateesta.
Ajatuksissaan hän vielä mietti, ”Olisi kamalaa nähdä painajaisia ja olla heräämättä siitä”.
***
Kommentit ovat aina mukavia... ja kommentit hyvillä perusteilla ovat vielä parempia.
Kaikki asiattomattomat tai muuten turhilta vaikuttavat spammi-viestit tullaan poistamaan.
Ikäväkseni olen myöskin huomannut että aikaisempi tarinani on tylysti kuopattu kuusi sylttä syvälle maahan, vaikkei se ehtinyt nähdä edes loppuaan, jonka väsäsin loppuun joku aika sitten.
Noh myönnän, se olikin ylipitkä tarina, jota harva jaksoi lukea.
Toivokaamme ettei tämä tarina koe samanlaista julmaa teloitusta.
...kunnon nimeä en ole vielä keksinyt joten "Mafia tarina" saa toimittaa nimen sijaa tämän aikaa.
***
Sadepisarat tippuivat taivaalta tasaisena ryöppynä piiskaten vanhaa kulunutta asfalttipintaa.
Asfalttipinta peitti erään vanhan betonirakennuksen sivukujaa, jota reunustivat satunnaiset roskapöntöt. Suuret lammikot peittivät kujaa ja vesi valui suurina virtoina kujalta autotielle.
Vesi iskeytyi maassa oleviin lammikoihin, joiden punainen ja tahmea neste sekoittui veteen, ja kulkeutui noroina pois kujalta. Punertava vesi valui suurina noroina pitkin kujaa kohti tienkaistaa ja sieltä viemäreihin johon se lopulta imeytyi suurina pyörteinä.
Kujalla makasi mies, joka oli pukeutunut pitkään harmaaseen päällyspukutakkiin.
Hän makasi mytyssä keskellä kujaa liikahtamatta. Miehen mustat, mutta sivulta harmaantuneet hiukset olivat sateesta läpikotaisin märät. Miehen kasvot olivat hervottomat ja elottomat, ja hänen suu ammotti avonaisena, kuin koittaen huutaa äänettömästi sateelle. Miehen avonaiset silmät katselivat kohti tyhjyyttä ja hänen musta kangaslierihattu makasi maassa hänen vieressään päästä pudonneena.
Hänen kaulallaan oli tasainen viilto, joka ulottui korvasta korvaan. Veri valui tasaisesti haavasta maahan, jossa isot verilammikot reunustivat miehen ruumista.
Pieni poika katseli kadun toiselta puolelta sivukujalle, jossa mies hiljaa makasi. Hänen punaista valtoimenaan törröttävää tukkaansa peitti lakki ja hänellä oli päällään ruskeat kangashousut, sekä pitkähihainen kirjavasti kudottu villapaita, jonka sade oli kastellut läpimäräksi. Hän piti toisella kädellään kiinni vierellään seisovan pitkän miehen kädestä.
Miehellä oli päällään pitkä ruskea nahkatakki, joka ulottui häntä polviin asti. Mies oli nostanut takkinsa kauluksen korvilleen ylös sateen suojaksi.
Mies nykäisi lapsen kättä ja sanoi, ”Alapas nyt tulla, ettei tähän jäädä ja kastuta.”
Poika ei suostunut hievahtamaan vaan osoitti sormellaan kohti kujaa jolla mies makasi, ja kysyi: ”Isi, miksi tuo mies tuolla makaa? Eikö hänen ole epämiellyttävää maata kylmässä maassa?”
Mies käänsi päänsä pojan suuntaan paljastaen lempeät kasvonsa, joita korosti lyhyt parransänki.
”On parempi olla sekaantumatta asioihin jotka eivät meille kuulu… ja ala nyt jo tulla”, mies sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Poika seisoi hievahtamatta paikallaan vaikka mies koitti häntä hoputtaa vetämällä kevyesti kädestä.
”…mutta eikö meidän tulisi auttaa häntä. Hänhän voi saada nuhan, kun makaa kylmässä maassa, ” sanoi poika ja kääntyi katsomaan pitkää miestä kysyvästi noilla viattomilla lapsen silmillään.
Mies huoahti hiljaa ja kääntyi ympäri lapsen suuntaan. Hän polvistui pojan eteen ja otti hänestä samalla tukevan otteen molemmin käsin. Hän katsoi poikaa suoraan silmiin päättäväisesti, mutta samalla vielä pohtien mitä aikoi sanoa. Hänen otteensa oli vankka, muttei luja tai pakottava. Se oli enemmänkin hellä. Se oli se tuttu ote, joka isällä oli tapana tehdä kun hän oli kertomassa jotain uutta ja tärkeää tästä maailmasta. Vasta pari kuukautta sitten asia oli toistunut, kun hän oli saanut uuden sisaruksen. Isä oli tullut hänen luokseen pojan ollessa yksin, ja oli ottanut tuon saman otteen ja katsoi häntä silmiin päättäväisesti, ja oli kertonut pojalle mistä pikkuvauvat tulevat. Mies epäröi mitä aikoi sanoa ja hänen silmänsä pälyilivät ympäriinsä epätoivoisesti.
Poika ajatteli hetken, että jatkaisikohan isä taas sitä tarinaa mistä vauvat tulevat ja kysyi isältä epävarmalla äänellä, ”Et kai aio taas kertoa kukista ja mehiläisistä?”
Mies katsoi häntä suoraan silmiin. Suoraan noihin viattomiin lapsen silmiin.
Mies päästi helpottuneen ilmeen kasvoilleen ja nauraa hymähti lyhyesti.
”Ei. Tällä kertaa en aio kertoa kukista ja mehiläisistä”, hän sanoi ja lempeä hymy levisi hänen kasvoilleen.
Hän katsoi tovin tätä poikaa, ja sitten lopulta hänen hymynsä hyytyi ja hänen kasvoilleen tuli taas tuo tosikkomainen ja päättäväinen ilme.
”Halusit tietää miksi tuo mies ei apua tarvitse…”, hän pysäytti lauseensa ja mietti vielä kerran mitä aikoi sanoa, ”Hän on vaipunut uneen. Ikuiseen uneen josta ei ole heräämistä.”
”Mutta sadehan kastelee hänet litimäräksi. Itse en tahtoisi nukkua märässä paikassa…”, lapsi keskeytti.
Mies katseli lempeästi poikaansa ja keskeytti pojan kysymystulvan sanomalla rauhoittavaan ääneen, ”Hänen ei enää tarvitse välittää kylmyydestä tai kosteudesta sillä siellä missä hän nyt on hänellä aina oleva lämmin ja mukava olla. Siellä on ainainen valo ja pimeys väistyy sen edellä.”
Hän lopetti puheensa ja nousi ylös, ja otti poikaa kädestä kiinni.
”Eiköhän lähdetä. Me kärsimme vielä kylmästä ja kosteasta, joten ala jo tulla”, mies sanoi pojalle.
Poika katsoi vielä kerran kujalle ja jäi toviksi tuijottamaan miestä kujalla.
”No niin. Nyt lähdetään”, mies sanoi ja alkoi vetää poikaa mukanansa.
”Isä”, poika sanoi samalla kun mies veti häntä kädestä.
Mies pysähtyi ja kääntyi pojan suuntaan, ja kysyi tympääntyneellä äänensävyllä, ”ja, mitä vielä?”
”Jos hän on ikuisessa unessa, niin mitä jos hän näkee painajaisia? Olisi karmeaa nähdä painajaisia, ja ei kykenisi heräämään siitä koskaan.”
Mies hymähti närkästyksissään ja ilman sen enempiä ajattelemisia töksäytti, ”Jos hän näkee painajaisia, niin eiköhän hän ole sen omilla teoillaan ansainnutkin.”
Mies kääntyi jatkaakseen matkaa, mutta poika hangoitteli vielä vastaan ja kysyi, ”Mitä hän tehnyt nähdäkseen painajaisia ikuisesti?”
Mies pysähtyi taas ja poika pystyi näkemään kuinka kiukku kohosi hänen kasvoillaan. Hän kääntyi pojan puoleen aikoen huutaa, mutta hillitsikin itsensä äkisti. Hän polvistui pojan viereen velmu ilme kasvoillaan.
”Hän sekaantui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Niin kuin eräs tuhma poika, joka ei suostu olemaan nuuskimatta joka asiaa”, hän sanoi näsäviisaalla ja julmalla äänensävyllä, niin että poika pelästyi pikkuisen kuultuaan isänsä puhuvan näin ensimmäistä kertaa.
Sitten mies nousi ylös ja jatkoi matkaansa, ja veti poikaa mukanansa. Poika ei hangoitellut enää vastaan vaan seurasi mukisematta. Olivathan he jo muutenkin läpikotaisin märät kaatosateesta.
Ajatuksissaan hän vielä mietti, ”Olisi kamalaa nähdä painajaisia ja olla heräämättä siitä”.
***
Kommentit ovat aina mukavia... ja kommentit hyvillä perusteilla ovat vielä parempia.
Kaikki asiattomattomat tai muuten turhilta vaikuttavat spammi-viestit tullaan poistamaan.