Kreifi
22.9.2003, 20:38:22
...tarinassa:
JÄÄTYNYT RAKKAUS
Talvi - jonka myötä lumi ja kylmyys - oli tullut aikaisin, yllättäen ja hyvin äkisti. Jotkut romanttisuuteen taipuvat unelmiinsa vaipuvat ihmiset olivat piilotetuissa ajatuksissaan puhuneet myös taikuudesta, mutta noita sanoja ei ilmoille ikinä päästetty, sillä tässä maailmassa niillä ei ollut tilaa elää.
Tämä oli pieni maailma, eikä tässä maailmassa todellakaan ollut paikkaa kaikille tai kaikelle. Hyvin vähän tähän maailmaan mahtui. Liian vähän, sanoisi joku.
Mies mustassa t-paidassa, mustissa farkuissa, paljain jaloin, asteli keskellä lumihankea. Pelkästään jo tuo näky olisi kääntänyt ihmisten päät (jos joku olisi ollut yön pimeydessä katsomassa), mutta mies oli myös värjäytynyt paikoin punaiseksi omasta verestään ja syvät haavat vuosivat verta, joka pian kylmässä ilmassa jähmettyi iholle. Kyyneleet olivat jäätyneet miehen poskille ja lumi satoi alas hänen iholleen ja vaatteilleen. Näytti siltä kuin sade ei ikinä loppuisi.
Mies avasi takapihalle vievän portin kohmeisilla käsillään. Liikkeet olivat kömpelöitä, eikä ollut epäilystäkään, että tämä mies kuolisi pian ellei hän pääsisi sairaalaan, tai ainakin sisälle lämpimään. "Sisälle lämpimään", sanat kummittelivat miehen mielessä. Vaikka hänen ulkokuorensa olikin kärsinyt kylmyydestä ja saanut vahinkoa, ei hänen ajtuksiaan ollut mikään vahingoittanut.
Mies pysähtyi pihalle. Hän olisi halunnut huutaa, mutta hän ei saanut suutansa auki. Pian mies kaatui polvilleen, mutta piti tiukasti katseensa ikkunassa, josta tulvi ulos valoa - lämmintä valoa, jota ilman ei kukaan tulisi toimeen. Mies huusi ajatuksissaan naisen nimeä yhä uudestaan ja uudestaan, jos jokin mahti sallisi naisen kuulla tämän huudon. Jos edes jokin voima.
Nainen veti peittoa yllensä, mutta piti katseensa tiukasti televisioruudussa kiinni. Ohjelma oli varmasti erittäin mielenkiintoinen, ei sitä muuten olisi niin tarkkaavaisesti katsottu. Aivan kuin nainen olisi syventynyt johonkin toiseen maailmaan, unohtaen kaiken muun.
Pian hän kuitenkin havahtui, sillä hänelle tuli kummallinen tunne. Nainen työnsi tunteen syrjään, ja se pysyikin siellä hetkisen, mutta sitten se taas palasi. Äkkiä televisio-ohjelma ei enää tuntunutkaan niin tärkeltä kuin se äsken oli ollut - nyt jollakin muulla oli paljon enemmän merkitystä.
Nainen nousi sohvalta ja asteli ikkunan luokse katsoen siitä ulos. Hetken hän ihaili talvisen maiseman kauneutta ja lumihiutaleiden leikkiä tuulessa, mutta pian kauneuden ihailu muuttui säikähdykseksi ja peloksi. Pihalla oli joku mies, joka katsoi herkeämättä kohti naisen taloa, ja se tuntui naisesta hyvin ahdistavalta. Nainen ottikin jo puhelimen käteensä soittaakseen poliisille, mutta ennen kuin numeroa ehdittiin näppäillä, kummastuksekseen nainen tajusi tuntevansa tämän miehen.
Nainen puki äkkiä kylpytakin päällensä ja pisti lähimmät kengät jalkaansa ennen kuin hän säntäsi ulos tarkistamaan, että mistä kummasta tässä oli kyse.
Ulko-oven avattuaan nainen kysyi hämmentyneenä, "Mitä ihmettä sinä täällä teet? Ja vielä noin vähissä vaatteissa."
Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, ellei sitten vataukseksi tulkittu sitä, kun mies avasi vihdoin silmänsä.
Nainen astui ovelta muutaman askeleen kohti miestä. Hän upposi lumihankeen joitakin senttejä, mutta kylmä lumi ei muodostunut miksikään haitaksi tässä tilanteessa.
"Ja mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?" Nainen kysyi, nyt kun hän oli nuo haavatkin nähnyt.
"Sinun suudelmasi voi haavani parantaa. Sinun suudelmasi voi minut pelastaa", olivat sanat, jotka mies sai sanottua.
"Tule sisälle, soitan sairaalaan. Kaikki menee hyvin", nainen sanoi hätäisenä, välittämättä siitä mitä mies oli hänelle äsken suudelmista sanonut.
Vastaukseksi mies pudisti päätään, jonka jälkeen katse painettiin lumihankeen. "Minä rakastan sinua."
Nainen olisi kovasti tahtonut sanoa miehelle mitä tahansa, jotta tämä olisi tullut sisälle, jotta tämä olisi pelastunut, mutta valheet eivät suostuneet tulemaan ulos suusta. Valheet eivät voineet nyt elää tässä maailmassa. Tässä maailmassa oli niin vähän tilaa.
"Tule nyt vain sisälle", nainen sanoi kyyneleet silmissään. "Sinä kuolet tänne ulos."
"Itkekäämme sitä sitten yhdessä", mies totesi ja nosti päänsä. Hänen katseensa kohosi aina talon katolle asti, jossa viisi enkeliä seisoivat.
"Kuolema tulee enkelten asussa", mies sanoi hiljaa, mutta nainen kuuli nuo sanat.
Enkelit laskeutuivat miehen vierelle, mutta nainen ei niitä nähnyt, hän vain pyysi - pikemminkin rukoili - miestä tulemaan sisälle. Enkelit ottivat miehestä kiinni, koskettivat syvälle paikkaan, johon yksikään ihminen ei voisi koskettaa.
"Minulla on yksi pyyntö, rakkaani", mies aloitti ja nainen katsoi häntä silmiin, noihin surullisiin murtuneisiin silmiin, odottaen jatkoa sanoille. "Saanhan olla kyyneleet sinun silmissäsi?", ja mies kaatui kuolleena maahan.
Yksi ihminen, joka ei mahtunut tähän maailmaan. Rakkaus, jolle ei ollut tilaa tässä paikassa.
Kiitos: Agathodaimon - Body of Clay ja minä. Muilla ei ollut kasaa eikä jalkaa.
JÄÄTYNYT RAKKAUS
Talvi - jonka myötä lumi ja kylmyys - oli tullut aikaisin, yllättäen ja hyvin äkisti. Jotkut romanttisuuteen taipuvat unelmiinsa vaipuvat ihmiset olivat piilotetuissa ajatuksissaan puhuneet myös taikuudesta, mutta noita sanoja ei ilmoille ikinä päästetty, sillä tässä maailmassa niillä ei ollut tilaa elää.
Tämä oli pieni maailma, eikä tässä maailmassa todellakaan ollut paikkaa kaikille tai kaikelle. Hyvin vähän tähän maailmaan mahtui. Liian vähän, sanoisi joku.
Mies mustassa t-paidassa, mustissa farkuissa, paljain jaloin, asteli keskellä lumihankea. Pelkästään jo tuo näky olisi kääntänyt ihmisten päät (jos joku olisi ollut yön pimeydessä katsomassa), mutta mies oli myös värjäytynyt paikoin punaiseksi omasta verestään ja syvät haavat vuosivat verta, joka pian kylmässä ilmassa jähmettyi iholle. Kyyneleet olivat jäätyneet miehen poskille ja lumi satoi alas hänen iholleen ja vaatteilleen. Näytti siltä kuin sade ei ikinä loppuisi.
Mies avasi takapihalle vievän portin kohmeisilla käsillään. Liikkeet olivat kömpelöitä, eikä ollut epäilystäkään, että tämä mies kuolisi pian ellei hän pääsisi sairaalaan, tai ainakin sisälle lämpimään. "Sisälle lämpimään", sanat kummittelivat miehen mielessä. Vaikka hänen ulkokuorensa olikin kärsinyt kylmyydestä ja saanut vahinkoa, ei hänen ajtuksiaan ollut mikään vahingoittanut.
Mies pysähtyi pihalle. Hän olisi halunnut huutaa, mutta hän ei saanut suutansa auki. Pian mies kaatui polvilleen, mutta piti tiukasti katseensa ikkunassa, josta tulvi ulos valoa - lämmintä valoa, jota ilman ei kukaan tulisi toimeen. Mies huusi ajatuksissaan naisen nimeä yhä uudestaan ja uudestaan, jos jokin mahti sallisi naisen kuulla tämän huudon. Jos edes jokin voima.
Nainen veti peittoa yllensä, mutta piti katseensa tiukasti televisioruudussa kiinni. Ohjelma oli varmasti erittäin mielenkiintoinen, ei sitä muuten olisi niin tarkkaavaisesti katsottu. Aivan kuin nainen olisi syventynyt johonkin toiseen maailmaan, unohtaen kaiken muun.
Pian hän kuitenkin havahtui, sillä hänelle tuli kummallinen tunne. Nainen työnsi tunteen syrjään, ja se pysyikin siellä hetkisen, mutta sitten se taas palasi. Äkkiä televisio-ohjelma ei enää tuntunutkaan niin tärkeltä kuin se äsken oli ollut - nyt jollakin muulla oli paljon enemmän merkitystä.
Nainen nousi sohvalta ja asteli ikkunan luokse katsoen siitä ulos. Hetken hän ihaili talvisen maiseman kauneutta ja lumihiutaleiden leikkiä tuulessa, mutta pian kauneuden ihailu muuttui säikähdykseksi ja peloksi. Pihalla oli joku mies, joka katsoi herkeämättä kohti naisen taloa, ja se tuntui naisesta hyvin ahdistavalta. Nainen ottikin jo puhelimen käteensä soittaakseen poliisille, mutta ennen kuin numeroa ehdittiin näppäillä, kummastuksekseen nainen tajusi tuntevansa tämän miehen.
Nainen puki äkkiä kylpytakin päällensä ja pisti lähimmät kengät jalkaansa ennen kuin hän säntäsi ulos tarkistamaan, että mistä kummasta tässä oli kyse.
Ulko-oven avattuaan nainen kysyi hämmentyneenä, "Mitä ihmettä sinä täällä teet? Ja vielä noin vähissä vaatteissa."
Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, ellei sitten vataukseksi tulkittu sitä, kun mies avasi vihdoin silmänsä.
Nainen astui ovelta muutaman askeleen kohti miestä. Hän upposi lumihankeen joitakin senttejä, mutta kylmä lumi ei muodostunut miksikään haitaksi tässä tilanteessa.
"Ja mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?" Nainen kysyi, nyt kun hän oli nuo haavatkin nähnyt.
"Sinun suudelmasi voi haavani parantaa. Sinun suudelmasi voi minut pelastaa", olivat sanat, jotka mies sai sanottua.
"Tule sisälle, soitan sairaalaan. Kaikki menee hyvin", nainen sanoi hätäisenä, välittämättä siitä mitä mies oli hänelle äsken suudelmista sanonut.
Vastaukseksi mies pudisti päätään, jonka jälkeen katse painettiin lumihankeen. "Minä rakastan sinua."
Nainen olisi kovasti tahtonut sanoa miehelle mitä tahansa, jotta tämä olisi tullut sisälle, jotta tämä olisi pelastunut, mutta valheet eivät suostuneet tulemaan ulos suusta. Valheet eivät voineet nyt elää tässä maailmassa. Tässä maailmassa oli niin vähän tilaa.
"Tule nyt vain sisälle", nainen sanoi kyyneleet silmissään. "Sinä kuolet tänne ulos."
"Itkekäämme sitä sitten yhdessä", mies totesi ja nosti päänsä. Hänen katseensa kohosi aina talon katolle asti, jossa viisi enkeliä seisoivat.
"Kuolema tulee enkelten asussa", mies sanoi hiljaa, mutta nainen kuuli nuo sanat.
Enkelit laskeutuivat miehen vierelle, mutta nainen ei niitä nähnyt, hän vain pyysi - pikemminkin rukoili - miestä tulemaan sisälle. Enkelit ottivat miehestä kiinni, koskettivat syvälle paikkaan, johon yksikään ihminen ei voisi koskettaa.
"Minulla on yksi pyyntö, rakkaani", mies aloitti ja nainen katsoi häntä silmiin, noihin surullisiin murtuneisiin silmiin, odottaen jatkoa sanoille. "Saanhan olla kyyneleet sinun silmissäsi?", ja mies kaatui kuolleena maahan.
Yksi ihminen, joka ei mahtunut tähän maailmaan. Rakkaus, jolle ei ollut tilaa tässä paikassa.
Kiitos: Agathodaimon - Body of Clay ja minä. Muilla ei ollut kasaa eikä jalkaa.