Heitzu
13.10.2003, 9:09:34
Rappuset
Istun näillä tutuilla rappusilla, jotka sijaitsevat melkein vastapäätä puistoa. Istuessani katselen ohitseni kulkevia ihmisiä, joista osan pystyn tunnistamaan tutuksi. Kaivan taskustani tupakka-askin ja laskeskelen kuinka monta tupakkaa tänään onkaan mennyt, pystyisiköhän polttamaan vielä pari ennen kuin joudun käväisemään kiskan kautta. Pitelen kylmissä käsissäni sytkäriä jonka koitan saada toimimaan. Siitä alkaa loppumaan kaasu, taas. Kuinkakohan monta sytkäriä olenkaan kuluttanut tämän parin kuukauden aikana. Osa niistä on kadonnut teille tietämättömille, ehkä jopa jäänyt baari-iltana jollekin ventovieraalle ihmiselle. Jatkan sytkärin ränkläämistä ja saan tupakan syttymään vihdoin ja viimein. Vetäessäni savut keuhkoihin vilkaisen ympärilleni. Vaihdan asentoa jotta jalkani eivät alkaisi krampata ja annan ajatukseni tulvia aivoissani.
Kuinka ihminen pystyykin tuntemaan olonsa yksinäiseksi tai syrjityksi. Kaikki joita luulet olevan kavereita eivät olekkaan. Ja vaikka kuinka on tehnyt asioita heidän eteensä, se ei enää ole mitään, ei yhtään mitään. Alkaa kaduttaa, että joskus uhrasi aikaansa heille ja heidän ongelmilleen kun olisi omiakin ongelmia ollut ratkottavana. Siirrän katseeni tupakan hehkuvaan tulipäähän, joka kiehtoo minua mahdollisesti sen polttavuuden takia ja vilkaisen palojälkeä ranteessani. Kaikkea tyhmää onkin tullut tehtyä teini-iän ahdistuksessa. Pyöritän päätäni ja heitän tupakan menemään.
Tuttuja autoja ja ihmisiä menee ohitseni, mutta en tee liikettäkään mikä voitaisiin tulkita morjestamiseksi. Miksi heille vilkuttaisin tai hymyilisin? En jaksa tehdä enää niin. Hauskat ajat ovat ohitse, olisi aika aikuistua ja jättää lapsellisuudet taakse. Huokaisen ja ajattelen kuinka en ikinä pääse edes lapsellisuudestani eroon. Kaivan uuden tupakan askista ja sytytän sen. Pienen pieni kyynel valuu poskeani pitkin. En tiedä miksi olen näin tunteellinen, tai miksi pohdin asioita jotka eivät tässä elämässä merkkaa paljoakaan. Minun päässäni on sekasotkua.
Ihmissuhteet ovat hankalia. Itselläni ei ihmissuhteessa mennyt kovinkaan hyvin, joten pistin sen poikki. Katselen kuinka ympärillä jokaisella menee huonosti suhteissaan. Mikä ihmisissä oikein on? Mikä minussa oikein oli? Miksi kukaan ei voi tulla toimeen toistensa kanssa? Tuntuu kuin kaikki ihmiset ympärillä eläisivät valheessa. Jokaisella on oma naamionsa, jonka taakse piiloutuu. Kellään ei mene hyvin, mutta en enää jaksa muitten huolia. Se on heidän oma asiansa, niin sen pitää ollakin. Sen virheen olen tehnyt, että en pitänyt asioita ominani. Tästä lähtien en kerro mitään kenellekkään, en omia huolia enkä muiden. Ehkä kaikki sitten helpottaa.
Tupakkani on palanut loppuun jo aikoja sitten ja heitän tumpin pois autotielle. Huokaisen. Kylmä tuuli syleilee kylmyydellään kroppaani ja palelen. On tulossa talvi. Naurahdan. Talvi on kaikkein ankeinta ja synkintä aikaa. Kuinka tämä tästä voisikaan pahemmaksi muuttua. Henkäisen syvään, nousen portailta, ja avaan ulko-oven. Vilkaisen vielä kerran taakseni ja suljen sitten oven takanani. Rappuset ovat nyt tyhjillään, mutta kyllä minä siihen takasin vielä ilmestyn. Se on varmaa. Niin varmaan kuin on talven ankeat pakkaset.
Istun näillä tutuilla rappusilla, jotka sijaitsevat melkein vastapäätä puistoa. Istuessani katselen ohitseni kulkevia ihmisiä, joista osan pystyn tunnistamaan tutuksi. Kaivan taskustani tupakka-askin ja laskeskelen kuinka monta tupakkaa tänään onkaan mennyt, pystyisiköhän polttamaan vielä pari ennen kuin joudun käväisemään kiskan kautta. Pitelen kylmissä käsissäni sytkäriä jonka koitan saada toimimaan. Siitä alkaa loppumaan kaasu, taas. Kuinkakohan monta sytkäriä olenkaan kuluttanut tämän parin kuukauden aikana. Osa niistä on kadonnut teille tietämättömille, ehkä jopa jäänyt baari-iltana jollekin ventovieraalle ihmiselle. Jatkan sytkärin ränkläämistä ja saan tupakan syttymään vihdoin ja viimein. Vetäessäni savut keuhkoihin vilkaisen ympärilleni. Vaihdan asentoa jotta jalkani eivät alkaisi krampata ja annan ajatukseni tulvia aivoissani.
Kuinka ihminen pystyykin tuntemaan olonsa yksinäiseksi tai syrjityksi. Kaikki joita luulet olevan kavereita eivät olekkaan. Ja vaikka kuinka on tehnyt asioita heidän eteensä, se ei enää ole mitään, ei yhtään mitään. Alkaa kaduttaa, että joskus uhrasi aikaansa heille ja heidän ongelmilleen kun olisi omiakin ongelmia ollut ratkottavana. Siirrän katseeni tupakan hehkuvaan tulipäähän, joka kiehtoo minua mahdollisesti sen polttavuuden takia ja vilkaisen palojälkeä ranteessani. Kaikkea tyhmää onkin tullut tehtyä teini-iän ahdistuksessa. Pyöritän päätäni ja heitän tupakan menemään.
Tuttuja autoja ja ihmisiä menee ohitseni, mutta en tee liikettäkään mikä voitaisiin tulkita morjestamiseksi. Miksi heille vilkuttaisin tai hymyilisin? En jaksa tehdä enää niin. Hauskat ajat ovat ohitse, olisi aika aikuistua ja jättää lapsellisuudet taakse. Huokaisen ja ajattelen kuinka en ikinä pääse edes lapsellisuudestani eroon. Kaivan uuden tupakan askista ja sytytän sen. Pienen pieni kyynel valuu poskeani pitkin. En tiedä miksi olen näin tunteellinen, tai miksi pohdin asioita jotka eivät tässä elämässä merkkaa paljoakaan. Minun päässäni on sekasotkua.
Ihmissuhteet ovat hankalia. Itselläni ei ihmissuhteessa mennyt kovinkaan hyvin, joten pistin sen poikki. Katselen kuinka ympärillä jokaisella menee huonosti suhteissaan. Mikä ihmisissä oikein on? Mikä minussa oikein oli? Miksi kukaan ei voi tulla toimeen toistensa kanssa? Tuntuu kuin kaikki ihmiset ympärillä eläisivät valheessa. Jokaisella on oma naamionsa, jonka taakse piiloutuu. Kellään ei mene hyvin, mutta en enää jaksa muitten huolia. Se on heidän oma asiansa, niin sen pitää ollakin. Sen virheen olen tehnyt, että en pitänyt asioita ominani. Tästä lähtien en kerro mitään kenellekkään, en omia huolia enkä muiden. Ehkä kaikki sitten helpottaa.
Tupakkani on palanut loppuun jo aikoja sitten ja heitän tumpin pois autotielle. Huokaisen. Kylmä tuuli syleilee kylmyydellään kroppaani ja palelen. On tulossa talvi. Naurahdan. Talvi on kaikkein ankeinta ja synkintä aikaa. Kuinka tämä tästä voisikaan pahemmaksi muuttua. Henkäisen syvään, nousen portailta, ja avaan ulko-oven. Vilkaisen vielä kerran taakseni ja suljen sitten oven takanani. Rappuset ovat nyt tyhjillään, mutta kyllä minä siihen takasin vielä ilmestyn. Se on varmaa. Niin varmaan kuin on talven ankeat pakkaset.