Althalus

[Jubei]

Elikkä oletteko lukeneet, ja jos olette niin mitä mieltä? (Ei mielellään mitään en ole lukenut postauksia kiitos.) Oliko kirja huonompaa vai parempaa Eddingssiä? Mikä teitä kiinnosti ja mikä ei. Oliko kirja yllättävä vai ennalta-arvattava. Oliko se hyvä vai sieltä minne aurinko ei katsettaan suo. (Tuohon mielellään perustelut.) En ainakaan heti huomannut samanlaista ketjua, vaikka searchilla kyllä jotain löytyi. Esimtäällä (http://foorumit.fffin.com/showthread.php?s=&threadid=1968&highlight=Anthalus) on aihetta sivuava ketju, mutta tein uuden koska: 1. Tuo on aika vanha 2. Se ei käsittele lähellekkään samaa aihetta, vaan ainoastaan nimen suomennosta.

Ja omat mielipiteet: Kirja oli todella hyvää fantasiaa. Vaikka hahmoihin löytyy yhtäläisyyksiä muistakin kirjoista, ei se loistavaa tunnelmaa haitannut. Vaikka juonen pystyi osittain arvaamaan etukäteen, oli siinä myös hieman yllätyksellisiä kohtia. Esim tuo ovihyppely tuotti muutamia mielenkiintoisia mahdollisuuksia.

[Eliza Liv]

Vaikkakin aluksi luulin Eddingsin taas kirjoittaneen tyyliin Belgarion ja Sparhawk, ilokseni yllätyin, ettei niin ollutkaan. Althaluksessa oli jotain piristävän erilaista. Osan juonesta aavisti etukäteen, mutta sitten vähän väliä yllättyi, että omat johtopäätökset tarinan jatkosta olivatkin menneet -eikä vain vähän- pieleen. Ovihyppely, sekä lammasarmeijan käyttö sodassa olivat piristäviä eroavaisuuksia.

Ei ne hahmotkaan nyt niin samanlaisia olleet muihin tarinoihin nähden (vaikka jotain samaa aina löytyy). Hahmoista eniten pidin siitä papista (en muista nimeä, vaikka kirja omassa hyllyssäni seisookin). Berit...ehkä nimeltään? No silti. Minusta tässä nuoressa papissa vain oli jotain... hellyyttävän lutuista.

Smarre oli hahmo, joka otti ehkä eniten päähän. Siinä oli liikaa Sparhawkin Aphraelia. Tai ainakin sellainen tunne minulla nousi. Noh, harvoinpa sitä kissaa pääosaan otetaan, joten sekin oli todella hauska veto.

Kyllä David ja Leigh vielä osaavat. Toivottavasti pariskunta vielä jaksaa kirjoittaa, vaikka aika ikäloppujahan he kohtapuoliin ovatkin.

Lukemisen arvoinen kirja.

[welho]

Ihan hyvä kírja ja todella siitä olin positiivisesti yllättynyt, että kirja ei ollut juuri mitään Belgarionia tai Sparhawkia. Paras hahmo oli tietenkin Altlahus, mutta myös yhtä hyvä oli se pikku poika (nimeä en muista, mutta joku muisti kuva että Gareth, mutta voi olla joku toinen), joka tavatessaan Althaluksesn väitti, että on itse kyseinen henkilö. Suosittelen kaikille Eddingsiä lukeneille.

[Pyro]

Luettu on ja erittäin miellyttävä lukuelämys olikin (ja on edelleen).
Eddings oli selvästi havitellut tätä kirjoittaessaan jotain erilaista. Joissain kirjan kohdissa nauroin jopä ääneen, minulla on mieletön kaksimielinen mielikuvitus. Sen ovat varmaan kaikki jo havainneet...?
Althalus ja Smarre olivat kyllä aikamoisen hauska yhdistelmä. Nauroin tikahtuakseni, kun kuvittelin tilanteen, jossa Smarre kuvaisi sitä ihmeen hedelmällisyyden jumalaa. Mahtava kuvailu Eddingsillä taas vaihteeksi.
Lukemisen arvoinen, totta tosiaan.

[Shayen]

Yhdyn (?) kaikkiin edellisiin kirjoittajiin, kirja oli yliveto.
Kuitenkin mielestäni loppu oli aika pettymys. Odotin jotain aivan toisenlaista.. But that's just me. Täytyypi lukea tuo taas, niin jospa loppu avautuisi minulle toisella tapaa. Hyvä kirja kerrassaan.

[forever_child]

Kyllä olen lukenut Althaluksen. Ainakin melkein. Puolitoista vuotta sitten lainasin tämän kirjan, mutta en koskaan saanut luettua sitä loppuun. Jäi jotain 200 sivua jäljelle. En kyllä ymmärrä miksi jätin sen kesken.

Pidin siitä kirjasta kovin paljon. Tykkäsin lukea niitä kohtia missä se oli siellä talossa. Ja Smarre oli minusta mielenkiintoisin hahmo koko kirjassa.

Hitsit kun olen unohtanut melkein kaiken tuosta kirjasta. Mutta sen muistan, että tosi hyvä se on. Ei se kuitenkaan minun mielestäni voita Belgarionin taruja...

[-element-]

Olen lukenut kirjan, jo muutamaan kertaan..
Se olikin ensimmäinen Eddingsin kirja jonka olen lukenut..
Kirjan ehkä jännittävin kohta, oli se kun Gelta tuli "ovesta" ja iski Eliaria kirveellä päähän.. Siinä kohdassa oli mielestäni vauhtia, ja vaaroja ;D.. Kokonaisuutena kirja oli kiitettävän hyvä, hahmot olivat mielenkiintoisia, ainakin minulle, koska en ollut lukenut muita eddingsin kirjoja vielä silloin.. Ja se kohta kun Althalus ensimmäisen kerran tuli Taloon, ja näki puhuvan kissan, jäi minulle mieleen erittäin hyvin..
Juoni oli loistava, Smar hauskuutti aina hyvillä kommenteillaan :D ..
Ja kirjan vielä jaksaa lukea monta kertaa, joka on tietenkin plussaa..

[Jeth]

Minulla on 200-300 sivua loppuun, mutta voin jo sanoa että on se hyvä. Minua aina kiehtoo varas maailmasta kertovat asiat. Vaikka se välillä on aika seko mutta kyllä siihen tottuu. Smarre oli ihan iloinen yllätys siinä kirjassa, koska hän on vaikuttava henkilö siinä. Vaikka en aluksi olisi uskonut häntä jumalaksi. Sekin on hauskaa kun Althalus varastaa tavaroitaan "the old fashion way" -tyylillä, vaikka välillä Atlhalus joutuikin odottamaan kauan ennen kuin sai mitä halusi. Olis myös kivaa naurahdella kun Smarre kokoajan joutui määräilemään Althalusta, kun hän teki jotain "tyhmää"

Eddings sai kirjasta todella hyvä, vaikka loppuun asti en olekkaan saanut luettua. Jos tykkää David Eddingsin muista kirjoista niin kyllä tämäkin kannattaa lukea.

[Jubei]

Ja omat mielipiteet: Kirja oli todella hyvää fantasiaa. Vaikka hahmoihin löytyy yhtäläisyyksiä muistakin kirjoista, ei se loistavaa tunnelmaa haitannut. Vaikka juonen pystyi osittain arvaamaan etukäteen, oli siinä myös hieman yllätyksellisiä kohtia. Esim tuo ovihyppely tuotti muutamia mielenkiintoisia mahdollisuuksia.
Jokuhan on ollut yli vuosi sitten varsinainen runoniekka. Ihme kun jaksoin jotain näin tyhjentävääkin kirjoittaa. =)

Eli tämän voisin nostaa taas esiin kun lukasin Althaluksen uudelleen läpi. Voisi koittaa pohtia kirjaa hieman syvällisemmin kuin ylempi pintaraapaisu. Oletan kuitenkin että ketjua lukevat ovat tutustuneet kirjaan, joten jätän spoilerlaatikot pois:

Kyseinen kirja jaksoi kyllä vieläkin innostaa kuten viimekerrallakin. Muistin kyllä suurimman osan tapahtumista, mutta se ei lukunautintoa vähentänyt. Pidin Althaluksen "älykäs varas"- hahmosta. Kerrankin päähenkilönä on jokin muukin kuin puhtoinen selibaattisankari, joka ei tee mitään "pahaa" (esim varasta), koska se on väärin. Osuus kirjan alusta siihen asti kun Althalus löysi talon oli hyvin kerrottu. Pidin suunnattomasti osuudesta, jossa Althaluksen onni kääntyi laskuun ja mikään ei mennytkään enään niin hyvin. Varsinkin paperiraha-keksintö oli loistava. Voisi kyseisessä tilanteessa hieman oikeata ammattivarasta harmittaa. Tuli muuten kirjan nimeä pohtiessani sellainen seikka mieleen, että "matka maailman ääriin" on hieman huono nimi kirjalle, koska kyseinen matka kesti vain noin 100 sivua 900:sta sivusta.

Myöhemmät tapahtumatkin ovat mielenkiintoisia, mutta ehkä eniten koko kirjassa pidin ajasta, jonka althalus vietti itse talossa. Ne kaksi ja puoli vuosituhatta olivat ehkä sivumäärällisesti vähän, mutta ehdottomasti kirjan parasta antia. Pidin siitä miten Dweia ja Althalus tutustuivat ja miten Althalus opetteli käyttämään kirjan voimaa. (Huonetta ympäri lentävä kenkä voisi oikeasti olla hauska ilmestys.) Althaluksen lähtö tornista oli oikeastaan hiton haikean ärsyttävää, mutta palaan tähän myöhemmin. En oikeastaan tiedä miksi juuri tämä kohta oli se, joka teki suurimman vaikutuksen mutta näin vain on.

Tästä pääsemmekin etsintäretkeen, joka koostui Eliarin, Leyan, Bheidin ja Andinen etsimisestä. Tästä ei oikeastaan ole pahemmin sanottavaa. Hienoja hahmoja kaikki, ja kaikilla on hyvin suunnitellut taustatarinat. Juonen kannalta tämä ei kuitenkaan ole mitään parasta antia. Tulee mieleen vanhat roolipelit, joissa mennään paikasta A paikkaan B, ja sieltä C:hen ja niin edelleen. Bheidin ja Leyan sekä Andinen ja Eliarin rakkaustarinat olivat hieman kliseisiä, koska ne oli arvattavissa liian helposti. (Arvasin että Eliarista ja Andinesta tulee rakastavaisia kohdassa, jossa Althalus löytää Eliarin Andinen palatsiin kahlittuna.)

Juonen kokonaiskulku oli hyvästä kerronnasta huolimatta hieman kliseinen. Juonen olisi voinut toteuttaa muutenkin, kuin niin että meillä on sankariryhmä jonka jokainen jäsen on tarkoitettu kukistamaan vihollisen sankariryhmän yksi jäsen. Ei arkkivihollis systeemissä pahempia vikoja ollut, mutta hieman liian kliseistä. Sivuhahmot olivat todella hyvin suunniteltuja, esimerkiksi juuri arumin klaanien päälliköt ja Kalor. Kalor oli juuri tyypillisen tehokas sotataktikko, jonka hahmosta pidin.

Kirja meni ehkä pahiten överiksi siinä, kun ovilla ruvettiin leikkiin kunnolla. Hiton hyvä idea, mutta ei ihan loppuunasti käsitelty. Eli oletetaan että Althalus meni muuttamaan mennyttä ja laittamaa isomahan ryöstön Ghendin syyksi. Tällöin menneisyydessä olisi pitänyt olla toinenkin Althalus, jonka Ghend muinoin palkkasi Deiwoksen kirjaa varastamaan. Yhtäkkiä siellä ei olekkaan ketään, ja Althalus saa täysin vapaat kädet muuttaessaan menneisyyttä. Siis jos minäkin menisin aikakoneella lapsuuteeni, niin minua ei olisi siellä vai? =)

Loppuratkaisu oli ehkä hieman liian vaisu. Minä odotin lopputaistelusta jotain mahtavaa mättöä, mutta se olikin aika vaisu. Kyllähän Ghend ja Althalus ottivat lopussa yhteen kirjojensa mahdilla, mutta tästä olisi saanut kyllä paljon paremmankin. Tuntui että loppumättö oli aika mitätön verrattuna kirjan antamiin odotuksiin. Kirjassa riitti kyllä silti hyvin huumoria, ja kertomatyyli oli hyvä. Kyllähän tästä silti huomasi yhtäläisyyksiä Belgarionin taruihin. Itselläni pisti eniten silmään kolme asiaa: Ensimmäisenä juuri tuo Eliza Livin mainitsema Aprael=Dweia ilmiö. Toisekseen silmään pisti yhtymä Dweijan kirja/tikari= vastinen belgarionin tarun aldurin kivelle. Vertaa kohdat: "Kiven laulu kaikui Belgarionin mielessä", ja "Veitsen laulu täytti Althaluksen mielen". Kolmas asia oli vanha kaunopuheinen kieli, joka esiintyi varsinkin daewan uninäyissä. Omasta mielestäni ainakin suomennoksessa se muistutti paljolti kieltä, jota mimbereläisritarit käyttivät Belgarionin tarussa. Neljäntenä voisi mainita "paha maaherra vs orjat" ilmiön. Ainakin jossain valtiossa Belgarionin tarussa taisi olla näin.

Meinasi tässä tarinoidessa unohtua tuo miksi en pitänyt kun Althalus lähti ensimmäisen kerran talosta. Sama syy on sille miksen pidä "Polgaran taru" kirjasta paljoakaan. Althaluksen lopussa oli myös muutaman sivun kohta tyyliin "pari sataa vuotta myöhemmin." Juuri loppu kohta, jossa Dweia sanoi tulleensa raskaaksi. Syy miksi en pidä näistä on se, että tässä kohtaa Eliar, Andine, Bheid ja Leia olivat jo kuolleita. Jotenkin minulle tuli hiton haikea olo ajatellessani, että sankarimme jotka olivat juuri kukistaneet vihollisensa ovat kyseisessä kohdassa jo kuolleita. Sama pätee Polgaran taruun, jossa Belgarionin isoisoiso jne...kuolivat vanhuuteen, vaikka olivat syntyneet pari sivua sitten. Jotenkin aika meni liian nopeasti. Omasta mielestäni olisi ainkin kauheaa elää loputtomiin kaikkien rakkaiden ihmisten kuollessa viereltä.

PS: Löytyihän sitä juttua ainakin enemmän kuin vuosi sitten. :)