Toinen sotatarina

[Darruel]

Tämä tarina sijoittuu sitten Suomen talvisotaan. Ensimmäinen osa on melko lyhyt, mutta pyrin kirjoittamaan lisää mahdollisimman nopeasti. Tässä se nyt sitten on.

Aurinko alkoi nousta, ja kolmannen kiväärikomppanian toisen joukkueen korpraali Kokko alkoi heräillä. Hän hieroi silmiään unisena. Vaalea tukka oli takkuinen ja sotkuinen.

"Pojat herätys!" Kokko hihkaisi. "Alkaa aamu sarastaa."

Kokonaista kahdeksaa unista nuorta miestä nousi ylös. He kaikki olivat nukkuneet illan mökin lattialla. Ei ollut muutakaan paikkaa. Mökki oli tyhjänä, ja ulkona oli kolmenkymmenen asteen pakkanen.

Ensimmäisenä jaloillaan oli isokokoinen sotamies Määttä. Hänen kasvonsa olivat kuin pikkulapsen, ja miehen ajattelutapa samoin. Ei sillä, että hän leluilla olisi leikkinyt tai mitään, mutta suhtautuminen asioihin oli samantapainen.

"Mennään nyt, Ville! Annetaan vanjalle oikein kunnon selkäsauna", Määttä sanoi innoissaan ja riuhtoi Kokkoa seisaalleen. Tämä asetti lakin kunnolla päähänsä ja nousi sitten. "Pojat tulee sitten ulos kun ovat päällensä pukeneet. Minä ja Määttä mennään jo edeltä", nuori korpraali sanoi. "Ja Pyörälä ei sitten hidastele!"

Sen sanottuaan hän potkaisi jäykän ulko-oven auki ja suorastaan marssi ulos Määttä perässään.

Ulkona Kokko vilkaisi ympärilleen. Aurinko ei ollut noussut vielä kokonaan, mutta valaisi silti kirkkaasti. Maa oli kokonaan lumen peitossa. Puiden oksilla oli paksut kerrokset myös.

"Tiedätkö Ville mitä?" Määttä sanoi.

"No mitä?" Kokko vastasi.

"Tänään vanja yrittää läpi."

"No en nyt tuosta tiedä."

"Kyllä se yrittää. Ja komppania kutsuu meidät etulinjaan pois partisaaneja vahtimasta. Ei niitä kyllä ole näkynytkään."

Kokko kaivoi taskustaan askillisen savukkeita ja sytytti yhden. Hän tarjosi Määtälle, mutta tämä viittasi häntä pistämään tupakit pois. "En minä polta", isokokoinen mies vastasi.

Kokko naurahti Määtän sanoille. "Kyllä joudut tuosta periaattesta luopumaan, ennen kuin sota on ohi. Täällä nimittäin hermoraunioksi tulee ilman tupakkia."

"Kun sinulla Määttä ei nyt kerran mitään erityisempää tekemistä ole, niin käypä kiskomassa pojat hereille. Olisi varmaan aika lähteä partioon."

Pitemmittä puheitta Määttä rymisteli ovesta sisään. Kauan ei aikaa mennyt, kun loput miehistä tulivat ulos.

"Ei nyt Ville vielä mihinkään lähdetä", sanoi sotamies Mattila. "Keitetään nyt ensin kahvit."

Kokko pudisti päätään. "Kello alkaa tulla puoli kahdeksaa. Ei sovi jäädä odottelemaan."

"Ville hei!" sotamies Pyörälä intti. "Keitettäs nyt vaan kahvit."

"Pyörälä ja Mattila jääköön sumppia keittämään. Mennään me muut partioon."

Kokko nappasi konepistoolinsa oven vierestä seinään vasten nojaamasta ja lähti talsimaan korpeen. Muut, Pyörälää ja Mattilaa lukuunottamatta, menivät perässä.

"Mennään pojat jonossa!" kuului vielä Kokon huuto mökille saakka.

"Eipähän ainakaan tarttenut partioon mennä", Pyörälä sanoi, otti karvalakin päästään ja sen alta paljastuivat tummat, lyhyet hiukset. Sitten hän meni sisään.

[Eliza Liv]

Oletko aivan varma, ettei tästä tule mitään? Minä nimittäin ihan oikeasti odotin tätä ja oletin, että kirjoitat toisen sotatarinan. Mielestäni alku oli ainakin hyvä.

Mieti nyt vielä, josko saisit jotain inspiraation mutkassa kirjoitettua.

:)

[Natsenatu]

Sinä siis teit toisen.Jotenkin arvasin.Nyt juuri vain ihmetyttää se,että miten en ole huomannut tätä?!Siis nyt rillit pesuun!

Kuitenkin ei yletä tämäkään kertomus sen taannoisen Sotatarinasi tasolle,mutta samaa ainestahan se on...



Äh... ei tämän kirjoittamisesta tule mitään... joten älkää tätä turhaan seurailko.... tämän voi vaikka poistaa...

Oletko varma?Ei aloitus huono ole,ehei. Siis sinä jos kuka pystyy tekemään kunnon sotatarinan kunnon lisukkeilla :D

[Darruel]

Kiitoksia rohkauksistanne. Kerkesin jo poistaa kyseisen tarinan tiedostoista, mutta onneksi sen pystyn kopioimaan täältä, jos inspiraatio pukkaa pintaan. Kiitos teille.

[Darruel]

Juu ja kiitos rohkaisuidenne, kirjoitin lisää. Tämä on taas lyhyempi kuin laki sallii, mutteipä se haittaa. Vaihdoin muuten sitten kerrontatyylin yksikön ensimmäiseen persoonaan, koska koen siitä kirjoittamisen paljon helpommaksi. Kommentia kiitos!

Minä vilkaisin taakseni. Sotamies Vänttisen nuoret kasvot hymyilivät minulle. "Ollaan me aikamoisessa kusessa, korppi. Täällä on kylmä kuin Siperiassa."
"Ole sinä Vänttinen kuule vaan onnellinen, ettei olla siellä Siperiassa", sanoin.

Jatkoimme matkaa. Kuljimme hitaasti, mutta varmasti. Minä menin kärjessä, ja Vänttinen tuli takanani pikakiväärin kanssa. Sitten tuli Määttä. Hänellä oli aseenaan aivan tavallinen 'pystykorva'. Hänen perässään tulivat sitten muut. Suurimmalla osalla konepistooli aseenaan. Aivan kuten minullakin.

"Pojat nyt ollaan sitten hiljaa", sanoin. "Ryssä ei voi meitä nähdä, muttei anneta sen myöskään kuulla."

Jonkin matkaa kuljimme aivan hiljaa. Sitten vastaan tuli korkea harju. Se oli meille jo tuttu paikka, sillä partioimme siellä joka päivä.

"Vänttinen! Ranta! Tänään on teidän vuoro käväistä tuolla ylhäällä. Jos ryssä siellä odottelee, niin jompi kumpi tulee sitten sanomaan minulle. Me tullaan sitten sinne ja pistetään naapuri tanssimaan ripaskaa luotikuurossa. Ja muistakaa! Ei ääntäkään!" komensin tiukkaan äänensävyyn Vänttistä ja konepistoolimies Rantaa.

He lähtivät kapuamaan rinnettä ylös. Vänttinen edellä. Ranta tuli heti hänen perässään. Silloin tällöin jomman kumman jalansija luiskahti, ja jos kompastuja oli Vänttinen, meinasivat molemmat tulla alas ryminällä. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt.

Viitisentoista minuuttia siinä kesti, kunnes he olivat ylhäällä. Vänttinen katsahti nopeasti ympärilleen, muttei nähnyt mitään. "Mennään", hän sanoi Rannalle. He jatkoivat matkaa eteenpäin. Vänttinen tähysi koko ajan eteenpäin, ja Ranta tarkisti heitä ympäröivät pensaikot. "Seis", Vänttinen komensi yhtäkkiä. "Mitä nyt?" Ranta kysyi.

"Taisin nähdä jotain", Vänttinen vastasi. Samassa kuului laukaussarja, ja suuliekki rävähti edessäpäin.

Laukausäänet herättivät minut ajatuksistani. "Saatana!" kirosin. "Mitä siellä nyt tapahtuu?"

Olin jo lähdössä kapuamaan rinnettä ylöspäin, mutta sitten alkoi venäläinen 'emma' tikittää puiden lomasta. "Vetäytykää, perkele!" huusin muille. "Nyt me lähdetään takaisin komppaniaan."

Juoksimme minkä kintuistamme pääsimme. Vanja oli kannoilla, ja aina silloin tällöin jouduimmekin pysähtymään, jotta voisimme puolustautua takaa-ajajia vastaan. Venäläisiä oli ainakin joukkueellinen.

Laukaus sujahti vasemmalta ohitseni. Käskin muiden lähteä taas juoksemaan. Minä jäin ampumaan konepistoolillani. Kaadoin muutaman vihollisen, sitten lähdin juoksemaan muiden perään.

Sain yhden heistä kiinni. Sotamies Tamminen oli jäänyt hiukan muista jälkeen. "Mene sinä, korppi", hän sanoi huohottaen. "Minä pidättelen niitä."

"Paskaa", sanoin ja tönäisin häntä eteenpäin. "Me molemmat menemme!"

Siinä samassa kajahti kiväärinlaukaus, ja Tammisen korvasta lensi verisuihku. "Saatana!" kirosin taas, ammuin muutaman laukauksen taakseni, ja jatkoin juoksemista. Ei ollut aikaa ruveta raahamaan Tammisen ruumista mukanani.

Sain muut kiinni sen mökin, jossa olimme nukkuneet, luona. He kykkivät puiden seassa piilossa. Ilmeisesti vihollinenkin oli luopunut takaa-ajosta.

"Mitä te tässä kykitte?" kysyin Määtältä. "Saatana ryssä on mökissä. Meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin palata komppaniaan", isokokoinen sotilas vastasi. Minä vilkaisin mökkiä. Oven vieressä oli todellakin tanassa venäläisiä kivääreitä. "Miten Pyörälä ja Mattila?" kysyin.

"Löydettiin ruumiit tuolta tönön takaa. Ovat viiltäneet kurkut auki", Määttä vastasi.

"Lähdetään takaisin komppaniaan", sanoin. "Ilmoitan tästä kapteeni Junnolalle."

[Eliza Liv]

Pistä nyt hyvä ihminen jatkoa!

Minä en tiedä mitä verbaalitaikuutta käytät, mutta minä todellakin olen tähän ihan koukussa. Kerronta yks. ensimmäisessä persoonassa on paljon parempi ja tässä sitä huomaa tavalla tai toisella olevansa mukana tarinassa paljon tiiviimmin. En tiedä, ehkä sitten minä-muotoon vain samaistuu helpommin.

No niin, jännittävä pätkä, ja loppua kohden yritin koko ajan taikoa lisää. Ei onnistunut, mutta toivottavasti pian saamme jatkoa.

Tähän väliin muutama korjausehdotus;


He lähtivät kapuamaan rinnettä ylös. Vänttinen edellä. Ranta tuli heti hänen perässään.
He lähtivät kapuamaan rinnettä ylös Vänttinen edellä ja Ranta heti hänen perässään...


Sain muut kiinni sen mökin, jossa olimme nukkuneet, luona.
Sain muut kiinni sen mökin luona, jossa olimme nukkuneet...

Turhat pisteet, pilkut ja erilliset lauseet tekevät tökkö-fiiliksen, joka muuten pilaa niin mahtavan tarinan. Sinulla näyttää muutenkin olevan hallussa nippelitiedot sota-asioissa (joista minulla ei ole hölkäsen pöläystäkään), mikä tietenkin antaa vaikutelman että itse ammattilainen on asialla tätä kirjoittaessa. Tekee mieli ryhtyä katsomaan sotaelokuvia, mikä on minun kohdallani aika epänormaalia.

Jatka ihmeessä samaan malliin.

[Darruel]

Ja lisää tulee. Taas aivan liian lyhyt. :D


Kapteeni Kari Junnola oli Haminasta kotoisin. Jostain kumman syystä hän ei pitänyt joukkueenjohtajastamme, luutnantti Matikaisesta. Syytä ei kukaan tiennyt. Kapteenin adjutantti, alikersantti Mäkiläinen, sanoi, että kahdella upseerilla oli jotain henkilökohtaista keskenään. Joku vuosien takainen juttu. Ei kukaan sitä uskonut.

Junnola katsoi minuun vakavana. "Jaa ainakin komppanian verran ryssiä", hän sanoi. Minä nyökkäsin. "On niitä enemmänkin", sanoin. "Ainakin puoli pataljoonaa."

Kapteeni nousi ylös ja käveli puhelimen luokse. "Ilmoitan tästä pataljoonaan. Menkää te vain joukkuenne luokse", hän sanoi.

"Tuota, herra kapteeni", sanoin epäröiden. "No mitä?" Junnola kysyi vihaisesti. "Minä olen menettänyt neljä miestä. Joukossa meni pk-mieheni, sotamies Vänttinen", vastasin.

"Mitä siitä?" Junnola tivasi. Hän oli selvästi tänään taas pahalla tuulella. "Mitä se haittaa?"

"Ajattelin vaan, että voisiko joku miehistäni käväistä hakemassa varustealiupseerilta uuden pikakiväärin?"
"Senkun hakee."
"Siihen tarvitaan teidän antama kirjallinen lupa, herra kapteeni."

Junnola käveli takaisin pöytänsä luokse, repäisi paperin palaisen kirjoituslehtiöstä, kirjoitti jotain ja sutaisi allekirjoituksensa siihen. "Siinä on. Nyt häipykää."

Ulkona oli pirullisen kylmä. Lienikö neljänkymmenen pakkanen. Pari toisen joukkueen miestä seisoskeli palelemassa vartiovuorossa. Minultakin he olivat papereita vaatineet, ennen kuin laskivat kapteenia tapaamaan.

Joukkueemme oli majoitettu pieneen ja kylmään pirttiin keskelle metikköä. Muut joukkueet majailivat melko lähellä kapteenin ja komppanianvääpelin pirttiä. Tämä oli taas sitä luutnantti Matikaisen ja kapteenin välistä riitaa.

Sotamies Pakarinen seisoskeli vartiossa pirtin edessä. Hän oi hieman vanhempi kuin me muut, mutta ei hänkään ollut silloin aikoinaan Suojeluskuntaan liittynyt.

"No mitäs Ville?" Pakarinen kysyi, kun näki minun tulevan. "Mitäs tässä", vastasin.

Turisin hetken Pakarisen kanssa. Vaihdettiin kuulumiset ja minä kerroin menetyksistämme siinä viimeisessä partiossa. Pakarinen otti sen raskaasti, olihan hänen paras ystävänsä kuollut. Sotamies Mattila nimittäin.

Sisälläkin oli muutaman asteen pakkanen. Muut neljä ryhmäni miestä olivat jo siellä. He istuivat luutnantin kanssa tuvan pöydän ääressä syömässä kuivaa leipää ja juomassa vedeksi sulatettua lunta.

"Katsos Ville", sanoi Matikainen. "Pojat tässä jo kertoivatkin minulle, mitä Vänttiselle ja muille tapahtui. Ikävä juttu. Siinä meni joukkueen paras pikakiväärimies."

Ojensin kapteenin kirjoittaman lupalappusen sotamies Hallikaiselle. "Kapteeni antoi luvan hakea uuden pikakiväärin. Menepä nyt."

Hallikainen nousi ylös ja meni eteiseen. Hän pisti vielä hatun päähänsä, sitten hän aukaisi oven.

Kävin istumaan hänen paikalleen Matikaisen viereen. "Ollaanko me koska lähdössä?" kysyin. "Ei tiedetä", vastasi Matikainen. "Mäkiläinen sanoo, että viikon sisällä, mutteipä se taida olla totta. Pikemminkin kahden viikon sisällä. Ellei ryssä oikein röyhkeäksi käy."

Minä nyökkäsin. "Eipä siihen Mäkiläiseen ole koskaan ollut uskomista."

Puoli tuntia istuimme siinä turisemassa turhia. Söimme ja joimme, sitten minä menin vapauttamaan Pakarisen vartiosta.


Kommentia pyytäisin tästäkin osasta.

[Eliza Liv]

Luin tämän jo aikaa sitten, mutta silloin minulla ei ollut mahdollista vastata mitään ja kotona koneeni meni hajalle :confused:

Tämäkin pätkä on tosi hyvä, vaikka tässäkin on näitä. Turhan pätkittyjä. Lauseita. Älä ota itseesi, mutta toivon että otat asian vakavasti, sillä vaikka tarina on kuinka hyvä fiilis menee jos tarinan ulkoasuun ei ole panostettu. Toisaalta siksihän näitä tarinoita muun muassa tänne laitetaan, että otetaan korjausehdotuksia vastaan, eh?

Jatkoa, kiitos. Pidempiäkin pätkiä saisi olla...

//edit:


by Darruel
Kiitokset sinulle Eliza kun olet jaksanut kommentoida näitä minun kirjoituksiani ja antaa neuvoja, jos siellä jotain on mennyt pieleen. Ja mukavaa jos olet pitänyt, mutta nyt joudun ikävikseni ilmoittamaan, että se inspiraation lintunen, joka olkapäälläni on yleensä sotatarinoita kirjoitellessani istunut, on lentänyt pois, ja pahoin pelkään, että tällä kertaa lopullisesti.

No voi rähmän käpälä... mielellänihän minä näitä olisin lukenut enemmänkin, mutta jos päätit jättää kirjoittelemisen niin en kai minä viitsi ruveta veitselläkään uhkaamaan pakollista jatkoa.

Toivotaan, että papukaijasi palaa takaisin :)

[Darruel]

Kiitokset sinulle Eliza kun olet jaksanut kommentoida näitä minun kirjoituksiani ja antaa neuvoja, jos siellä jotain on mennyt pieleen. Ja mukavaa jos olet pitänyt, mutta nyt joudun ikävikseni ilmoittamaan, että se inspiraation lintunen, joka olkapäälläni on yleensä sotatarinoita kirjoitellessani istunut, on lentänyt pois, ja pahoin pelkään, että tällä kertaa lopullisesti. Kaikki ideani taisin tuhlata siihen edelliseen, Wordissa seitsemäntoista sivun pituiseen tarinaan. Nyt minä vetäydyn pois tältä sotakirjoittajan alalta, ja saatanpa poistua jopa hetkeksi kirjoittamisen piireistä kokonaan, kunnes taas löydän sen lintuseni (joka muuten on papukaija) ja ajatukseni alkaa taas kulkea.
*laskee kynän pöydälle, heittää paperinipun roskikseen ja vetäytyy kyyneleet silmissä pimeyteen* :(