Lumba
8.1.2004, 18:16:18
Potilas
Ympärilläni on mustaa. Makaan yksin pehmeällä vuoteella, menneestä elämästäni tietämättä. En tiedä olenko maannut tässä huoneessa päiviä, vuosia vai kuukausia. Minulla ei ole kalenteria eikä kelloa, ikkunaani peittävät tiiviit mustat verhot.
Täällä ollessani en ole edes havainnut päivien ja öiden vaihtelua, olen tottunut jatkuvaan pimeään. Sitä rikkovat vain hetkittäiset hämärän hetket - silloin luonani käy nainen valkoisissa. Hämärässäkin erotan kaistaleen hohtavaa vaaleutta, Hänen pukunsa. Se muistuttaa minua valosta, joka minulta nyt on riistetty. Hänellä ei ole nimeä, ainakaan sellaista jolla Häntä voisin puhutella. Käydessään Hän kokeilee pulssiani, tarkistaa ettei suonissani virtaava veri syöksähtele liian nopeaan ja runtele heikkoa ruumistani yli rajan.
Viimeksi käydessään nainen kertoi, että ikkunalaudalleni tuotiin narsissi. Joku, vaikkakin minulle tuntematon, oli muistanut minua ja tunnustanut olemassaoloni. Ajatuksissani kiitin tätä muukalaista.Elämästäni ennen tätä aikaa en tiedä mitään, en muista eikä Hän ole minulle siitä kertonut. En tiedä edes ikääni, mutta enää ajalla ei ole minulle merkitystä.Muistan vain valon ja lämmön tunteen ihollani. Nyt kehoni tuntee vain pehmeää autiutta, ja välillä ranteeni koskettaa kylmää metallista sängyn reunaa.
Pyysin naista avaamaan verhot ikkunani edestä. Haluan nähdä valon, haluan nähdä ikkunalaudalleni tuodun kukan. Jotain joka todistaisi minun yhä elävän - rajoitetusti ehkä, mutta olevan olemassa silti. Nainen ei vastaa, ehkä hän pudistaa hymyillen päätään. Hänen kasvonsa ovat hämärän peitossa, ne eivät kerro minulle mitään. Ehkä Hän ei ymmärrä puhettani, ehkä sanani eivät tulekaan ulos kuten kuvittelen. Pelkään kukan kuihtuvan valon puutteeseen.
**
Minusta tuntuu, ettei Hän ole käynyt ikuisuuksiin, odottaminen on vaikeaa. Olen janoinen ja huuleni ovat rohtuneet.
**
Nainen saapui vihdoin, pyysin häntä jälleen avaamaan verhot. Hän vastasi, mutta ei kuten olisin toivonut. Hän avaisi verhot, mutta vasta sitten kun olisin vahvempi, vasta sitten kun se olisi turvallista. Nainen lähti eikä edes mitannut pulssiani, ensimmäistä kertaa tänä aikana. Ehkä hän oli aiemmin tehnyt niin vain tavan vuoksi. En halua odottaa, nousen ylös vuoteesta. Askeleeni horjuvat, jalkojeni lihakset ovat surkastuneet. Olen ollut täällä kauan, tai ehkä en ole koskaan muualla ollutkaan. Ehkä tämä on minun elämäni, ehkä tämä on kaikki. Ajatus huimaa minua, tarraudun kiinni verhoihin. Pian lattia täyttyy mustista verhojen riekaleista.
Ikkunasta näen ulos, mutten näe kauan kaipaamani valoa, vaan loputonta hämärää. Taivas on täynnä tummia pilvenriekaleita, mutta ulkoa tulvii katulamppujen keinotekoista valoa. Niiden kelmeässä loisteessa tuijotan tyhjää ikkunalautaa - narsissiani ei näy, eikä edes tyhjää kukkavaasia. Kaadun lattialle.
Pimeys.
Eli jälleen kerran yritin novellia kirjoittaa, taustavaikutteena toimi Katatonian Sweet Nurse-biisi. Kritisoida ja lynkata saa, jotta voisi leikkiä kärsivää ja väärinymmärrettyä taiteilijaa. Tjsp.
Ympärilläni on mustaa. Makaan yksin pehmeällä vuoteella, menneestä elämästäni tietämättä. En tiedä olenko maannut tässä huoneessa päiviä, vuosia vai kuukausia. Minulla ei ole kalenteria eikä kelloa, ikkunaani peittävät tiiviit mustat verhot.
Täällä ollessani en ole edes havainnut päivien ja öiden vaihtelua, olen tottunut jatkuvaan pimeään. Sitä rikkovat vain hetkittäiset hämärän hetket - silloin luonani käy nainen valkoisissa. Hämärässäkin erotan kaistaleen hohtavaa vaaleutta, Hänen pukunsa. Se muistuttaa minua valosta, joka minulta nyt on riistetty. Hänellä ei ole nimeä, ainakaan sellaista jolla Häntä voisin puhutella. Käydessään Hän kokeilee pulssiani, tarkistaa ettei suonissani virtaava veri syöksähtele liian nopeaan ja runtele heikkoa ruumistani yli rajan.
Viimeksi käydessään nainen kertoi, että ikkunalaudalleni tuotiin narsissi. Joku, vaikkakin minulle tuntematon, oli muistanut minua ja tunnustanut olemassaoloni. Ajatuksissani kiitin tätä muukalaista.Elämästäni ennen tätä aikaa en tiedä mitään, en muista eikä Hän ole minulle siitä kertonut. En tiedä edes ikääni, mutta enää ajalla ei ole minulle merkitystä.Muistan vain valon ja lämmön tunteen ihollani. Nyt kehoni tuntee vain pehmeää autiutta, ja välillä ranteeni koskettaa kylmää metallista sängyn reunaa.
Pyysin naista avaamaan verhot ikkunani edestä. Haluan nähdä valon, haluan nähdä ikkunalaudalleni tuodun kukan. Jotain joka todistaisi minun yhä elävän - rajoitetusti ehkä, mutta olevan olemassa silti. Nainen ei vastaa, ehkä hän pudistaa hymyillen päätään. Hänen kasvonsa ovat hämärän peitossa, ne eivät kerro minulle mitään. Ehkä Hän ei ymmärrä puhettani, ehkä sanani eivät tulekaan ulos kuten kuvittelen. Pelkään kukan kuihtuvan valon puutteeseen.
**
Minusta tuntuu, ettei Hän ole käynyt ikuisuuksiin, odottaminen on vaikeaa. Olen janoinen ja huuleni ovat rohtuneet.
**
Nainen saapui vihdoin, pyysin häntä jälleen avaamaan verhot. Hän vastasi, mutta ei kuten olisin toivonut. Hän avaisi verhot, mutta vasta sitten kun olisin vahvempi, vasta sitten kun se olisi turvallista. Nainen lähti eikä edes mitannut pulssiani, ensimmäistä kertaa tänä aikana. Ehkä hän oli aiemmin tehnyt niin vain tavan vuoksi. En halua odottaa, nousen ylös vuoteesta. Askeleeni horjuvat, jalkojeni lihakset ovat surkastuneet. Olen ollut täällä kauan, tai ehkä en ole koskaan muualla ollutkaan. Ehkä tämä on minun elämäni, ehkä tämä on kaikki. Ajatus huimaa minua, tarraudun kiinni verhoihin. Pian lattia täyttyy mustista verhojen riekaleista.
Ikkunasta näen ulos, mutten näe kauan kaipaamani valoa, vaan loputonta hämärää. Taivas on täynnä tummia pilvenriekaleita, mutta ulkoa tulvii katulamppujen keinotekoista valoa. Niiden kelmeässä loisteessa tuijotan tyhjää ikkunalautaa - narsissiani ei näy, eikä edes tyhjää kukkavaasia. Kaadun lattialle.
Pimeys.
Eli jälleen kerran yritin novellia kirjoittaa, taustavaikutteena toimi Katatonian Sweet Nurse-biisi. Kritisoida ja lynkata saa, jotta voisi leikkiä kärsivää ja väärinymmärrettyä taiteilijaa. Tjsp.