Aiona
10.1.2004, 10:51:42
Unet ovat hyvä inspiraation lähde..
~Tapettu, muttei kuollut~
Niin kuin kuolee ihminen, niin kuolen minäkin. Silti kuolemani oli erilainen. Suoraan sanottuna yliluonnollinen, koska jäin henkiin. Minut oli tapettu, mutten ollut kuollut. Ja minä tapoin hänet, joka murhasi minut, mutta hänkään ei kuollut.
Oli tammikuun 13. päivä, mutta vuotta en muista. Olin koulussa, lukiossa opiskelemassa, kun se tapahtui. Minun olisi pitänyt mennä tunnille, mutta en jaksanut. Nukahdin vastoin tahtoani erään pöydän ääreen. Nukuin sen tunnin, jonka minun olisi pitänyt viettää oppimisen parissa. Ja herätessäni oli osa koulumme opiskelijoista kokoontunut ympärilleni, noin viiden metrin päähän minusta ja hahmosta, joka seisoi välillämme.
"Hän joka kantaa Merkkiä, kuolee." Kuulin jonkun sanovan. Katsoin ihmisiä, opiskelijatovereitani hätääntyneesti ja näin parhaan ystäväni tuijottavan minua peloissaan. Hahmolla, miehellä, joka seisoi edessäni, oli kädessään pitkä miekka. Kaunis ja koristeltu, kymmenen sentin levyinen. En nähnyt miehen kasvoja, huppu peitti ne, mutta kun hän puhui, minä ymmärsin, mitä hän sanoi. Muut eivät, sillä hän puhui kielellä, jota olin kuullut jo aikaa sitten. Omassa huoneessani ollessani yksin tai kävellessäni lumisia katuja jonnekin, istuessani jossain yksin. Minä kuulin puhuvani itsekin tuota kieltä ja väistin ensimmäisen piston, jonka hän suuntasi minua kohden.
Toisella kerralla hän osui - ja tämä, jos mikä oli outoa - kilpeen, jonka olin luonut nostamalla käteni rintani päälle ristin muotoon. Kauan hän yritti päästä sen läpi ja minä sain aikaa ajatella. Silloin kuulin, että tein väärin yrittäessäni torjua iskut. Lopulta päätin alistua ja laskin käteni. Kuulin miehen nauravan ennen kuin hän työnsi miekkansa lävitseni.
Vajosin polvilleni. Tunsin lämmön virtaavan käsistäni, mutta silti jaksoin vetää miekan itsestäni irti ja sanoa selkeästi: "Miekka, joka on verhoutunut Merkityn verellä.." "Päästää minutkin vapaaksi."
Nousin. Vaivalloisesti ja viimeisillä voimillani ennen pimeyttä, jonka armoille en tulisi jäämään, minä työnsin miekan hänen sisälleen. Hänen, joka oli minutkin lävistänyt tuolla samalla miekalla.
Tunsin vajoavani, laskeutuvani pimeyteen, mutta estin sen tapahtuvan. Lopulta heräsin. Olin hengissä. Makasin lattialla ihmisten ympäröimänä, jotka eivät pystyneet tekemään mitään. He vain katsoivat. Nousin seisomaan. Tällä kertaa nopeasti ilman, että olisin tuntenut haavan aiheuttamat tuskat. Nostin miekan lattialta ja nostin sen kärjellä miehen kaulaa, vaikken hänen kasvojaan vielä nähnytkään.
"Jätä minut rauhaan. Haluan elää tässä maailmassa, sillä on olemassa ihminen jota rakastan enkä halua, että hän itkisi." Sanoin miehelle ja käänsin selkäni hänelle. Lähtiessäni kävelemään minä pysähdyin sillä hän oli sanonut nimeni. Ei sen, jolla tässä maailmassa minua kutsutaan, vaan sen, joka on ollut lempinimeni jo kauan. Ja hän laski huppunsa minun kääntyessäni katsomaan enkä voinut välttyä siltä säikähdykseltä, joka sai minut värisemään kuin olisin seisonut ulkona pakkasessa. Sillä hän oli minun rakastettuni. Maailmasta, jonne minun olisi pitänyt mennä kuoltuani. Mutta tiesin, ettei ollut aika. Ei vielä, sillä en ollut valmis lähtemään ja jättämään tätä maailmaa sekä itselleni rakkaita ihmisiä. Ei vielä. Ehkä joskus, myöhemmin, mutta ei vielä.
-----------------------------------------------------------------------------------
Tämmönen pikkujuttu. Unet ovat hyvä inspiraation lähde.
Mielipiteitä?
~Tapettu, muttei kuollut~
Niin kuin kuolee ihminen, niin kuolen minäkin. Silti kuolemani oli erilainen. Suoraan sanottuna yliluonnollinen, koska jäin henkiin. Minut oli tapettu, mutten ollut kuollut. Ja minä tapoin hänet, joka murhasi minut, mutta hänkään ei kuollut.
Oli tammikuun 13. päivä, mutta vuotta en muista. Olin koulussa, lukiossa opiskelemassa, kun se tapahtui. Minun olisi pitänyt mennä tunnille, mutta en jaksanut. Nukahdin vastoin tahtoani erään pöydän ääreen. Nukuin sen tunnin, jonka minun olisi pitänyt viettää oppimisen parissa. Ja herätessäni oli osa koulumme opiskelijoista kokoontunut ympärilleni, noin viiden metrin päähän minusta ja hahmosta, joka seisoi välillämme.
"Hän joka kantaa Merkkiä, kuolee." Kuulin jonkun sanovan. Katsoin ihmisiä, opiskelijatovereitani hätääntyneesti ja näin parhaan ystäväni tuijottavan minua peloissaan. Hahmolla, miehellä, joka seisoi edessäni, oli kädessään pitkä miekka. Kaunis ja koristeltu, kymmenen sentin levyinen. En nähnyt miehen kasvoja, huppu peitti ne, mutta kun hän puhui, minä ymmärsin, mitä hän sanoi. Muut eivät, sillä hän puhui kielellä, jota olin kuullut jo aikaa sitten. Omassa huoneessani ollessani yksin tai kävellessäni lumisia katuja jonnekin, istuessani jossain yksin. Minä kuulin puhuvani itsekin tuota kieltä ja väistin ensimmäisen piston, jonka hän suuntasi minua kohden.
Toisella kerralla hän osui - ja tämä, jos mikä oli outoa - kilpeen, jonka olin luonut nostamalla käteni rintani päälle ristin muotoon. Kauan hän yritti päästä sen läpi ja minä sain aikaa ajatella. Silloin kuulin, että tein väärin yrittäessäni torjua iskut. Lopulta päätin alistua ja laskin käteni. Kuulin miehen nauravan ennen kuin hän työnsi miekkansa lävitseni.
Vajosin polvilleni. Tunsin lämmön virtaavan käsistäni, mutta silti jaksoin vetää miekan itsestäni irti ja sanoa selkeästi: "Miekka, joka on verhoutunut Merkityn verellä.." "Päästää minutkin vapaaksi."
Nousin. Vaivalloisesti ja viimeisillä voimillani ennen pimeyttä, jonka armoille en tulisi jäämään, minä työnsin miekan hänen sisälleen. Hänen, joka oli minutkin lävistänyt tuolla samalla miekalla.
Tunsin vajoavani, laskeutuvani pimeyteen, mutta estin sen tapahtuvan. Lopulta heräsin. Olin hengissä. Makasin lattialla ihmisten ympäröimänä, jotka eivät pystyneet tekemään mitään. He vain katsoivat. Nousin seisomaan. Tällä kertaa nopeasti ilman, että olisin tuntenut haavan aiheuttamat tuskat. Nostin miekan lattialta ja nostin sen kärjellä miehen kaulaa, vaikken hänen kasvojaan vielä nähnytkään.
"Jätä minut rauhaan. Haluan elää tässä maailmassa, sillä on olemassa ihminen jota rakastan enkä halua, että hän itkisi." Sanoin miehelle ja käänsin selkäni hänelle. Lähtiessäni kävelemään minä pysähdyin sillä hän oli sanonut nimeni. Ei sen, jolla tässä maailmassa minua kutsutaan, vaan sen, joka on ollut lempinimeni jo kauan. Ja hän laski huppunsa minun kääntyessäni katsomaan enkä voinut välttyä siltä säikähdykseltä, joka sai minut värisemään kuin olisin seisonut ulkona pakkasessa. Sillä hän oli minun rakastettuni. Maailmasta, jonne minun olisi pitänyt mennä kuoltuani. Mutta tiesin, ettei ollut aika. Ei vielä, sillä en ollut valmis lähtemään ja jättämään tätä maailmaa sekä itselleni rakkaita ihmisiä. Ei vielä. Ehkä joskus, myöhemmin, mutta ei vielä.
-----------------------------------------------------------------------------------
Tämmönen pikkujuttu. Unet ovat hyvä inspiraation lähde.
Mielipiteitä?