Aiona
4.2.2004, 13:49:16
Amanda katsoi kartanoa.
Sen tummuus ja villi ulkonäkö pelotti pikkukylän asukkaita. Kukaan ei ollut käynyt siellä vuosiin.
Joskus öisin kuului musiikkia ja naurua. Hereillä olleet tiesivät niiden lähteen olevan kartano. Useimmat sanoivat valojenkin palaneen.
Amanda käveli hiekkatietä ylös kukkulalle ohitse hoitamattoman puutarhan. Tuuli lauloi läheisen metsän puissa hänen saapuessaan oven lähelle. Korpit raakkuivat katolla.
Hän painoi kätensä ruosteiselle ovenkahvalle. Termiitit olivat syöneet lautoja lahoamispisteeseen saakka. Ne narisivat tuulessa pahaenteisesti ja ikkunat olivat rikki.
Ovi aukesi narahtaen. Eteinen oli tyhjä ja paksun pölykerroksen peittämä. Ikkunoista pääsevä kuunvalo sai harmaan aineen kimmeltämään hopeaisen kankaan lailla.
Hän katsoi seinällä olevaa taulua.
Se oli nuoren miehen muotokuva. Kylmä katse miehen silmissä sai hänet värisemään ja kietomaan harmaan takin tiukemmin ympärilleen.
Hän näki kissan istuvan portailla.
Keltaiset silmät katsoivat Amandaa ja musta karva hohti kuunvalossa. Kävellessään pölykerroksen päällä kohti salia eivät tassut jättäneet jälkeensä jälkiä.
Hän haparoi taaksepäin yrittäen päästä pois.
- Mutta vastahan te tulitte!
Miehen ääni sai hänet kääntymään.
Kaikki oli muuttunut. Ei enää rikkinäisiä ikkunoita, ei pölyisiä lattioita eikä mitään, mikä olisi saanut tuon kartanon näyttämään hylätyltä. Ei edes Amandan vihertävää mekkoa vaan punaista samettia oleva tanssiaispuku.
- Minne olette menossa? Pyydän, Teidän korkeutenne. Vastatkaa.
Mies oli sama kuin muotokuvassa. Komea nuori mies yllään juhlallinen ja vanhanaikainen puku.
Hän oli palannut menneisyyteen.
- Teidän korkeutenne. Sallinette minun johdattaa teidät teille tarkoitettuun huoneeseen. Näytätte väsyneeltä.
Miksi näin oli käynyt? Mikä oli saanut ajan vaihtamaan paikkaa?
Amanda seurasi miestä toiseen kerrokseen ja suureen huoneeseen. Hän jäi seisomaan ovensuuhun miehen sytyttäessä kynttilät valaisemaan huonetta.
Suurista ikkunoista pääsi hienoinen kuunpaiste ja kynttilöiden auttavassa valaistuksessa hän näki huoneen kokonaisuudessaan.
Siellä oli katettu pylvässänky, mahonkinen piironki, viininpunainen matto ja kullattu kattokruunu.
Huone oli kuin jostain historiankirjasta tai maalauksesta. Kaikki oli niin vanhaa ja kaunista.
- Teidän pitäisi levätä, prinsessa.
Amanda ei kuunnellut. Hän ei pystynyt, sillä kuullessaan kutsuttavan itseään prinsessaksi ja nähdessään huoneen seinällä toisen muotokuvan, hän ymmärsi kaiken.
Hän käveli ikkunan ääreen katsomaan ulos.
Täysikuun loisteessa näkyi kaupunki, jollainen se oli ollut ennen tulipaloa, jonka Amandan seurana oleva mies oli sytyttänyt, kun prinsessa ei ollut tullut kutsun saatuaan kreivi von Hoogenin juhliin. Kreivin oli tarkoitus kosia prinsessaa, mutta niin ei ollut käynyt. Mutta nyt kaikki oli toisin.
Uteliaisuudesta hän oli kartanolle lähtenyt ja sinne hän jäisi.
Hän tiesi, ettei voinut enää palata takaisin omaan aikaansa.
***
Mitä pidätte? Laitoin tännekin vain huvikseni, koska halusin. Ja sanottakoon nyt sitten, että tämä on koenovellini erästä äidinkielenkurssia varten. Valmistunut kolmen päivän aikana.
Mielipiteitä kokonaisuudesta? Risut ja ruusut kehiin! Minen niitä pelkää. :D
Sen tummuus ja villi ulkonäkö pelotti pikkukylän asukkaita. Kukaan ei ollut käynyt siellä vuosiin.
Joskus öisin kuului musiikkia ja naurua. Hereillä olleet tiesivät niiden lähteen olevan kartano. Useimmat sanoivat valojenkin palaneen.
Amanda käveli hiekkatietä ylös kukkulalle ohitse hoitamattoman puutarhan. Tuuli lauloi läheisen metsän puissa hänen saapuessaan oven lähelle. Korpit raakkuivat katolla.
Hän painoi kätensä ruosteiselle ovenkahvalle. Termiitit olivat syöneet lautoja lahoamispisteeseen saakka. Ne narisivat tuulessa pahaenteisesti ja ikkunat olivat rikki.
Ovi aukesi narahtaen. Eteinen oli tyhjä ja paksun pölykerroksen peittämä. Ikkunoista pääsevä kuunvalo sai harmaan aineen kimmeltämään hopeaisen kankaan lailla.
Hän katsoi seinällä olevaa taulua.
Se oli nuoren miehen muotokuva. Kylmä katse miehen silmissä sai hänet värisemään ja kietomaan harmaan takin tiukemmin ympärilleen.
Hän näki kissan istuvan portailla.
Keltaiset silmät katsoivat Amandaa ja musta karva hohti kuunvalossa. Kävellessään pölykerroksen päällä kohti salia eivät tassut jättäneet jälkeensä jälkiä.
Hän haparoi taaksepäin yrittäen päästä pois.
- Mutta vastahan te tulitte!
Miehen ääni sai hänet kääntymään.
Kaikki oli muuttunut. Ei enää rikkinäisiä ikkunoita, ei pölyisiä lattioita eikä mitään, mikä olisi saanut tuon kartanon näyttämään hylätyltä. Ei edes Amandan vihertävää mekkoa vaan punaista samettia oleva tanssiaispuku.
- Minne olette menossa? Pyydän, Teidän korkeutenne. Vastatkaa.
Mies oli sama kuin muotokuvassa. Komea nuori mies yllään juhlallinen ja vanhanaikainen puku.
Hän oli palannut menneisyyteen.
- Teidän korkeutenne. Sallinette minun johdattaa teidät teille tarkoitettuun huoneeseen. Näytätte väsyneeltä.
Miksi näin oli käynyt? Mikä oli saanut ajan vaihtamaan paikkaa?
Amanda seurasi miestä toiseen kerrokseen ja suureen huoneeseen. Hän jäi seisomaan ovensuuhun miehen sytyttäessä kynttilät valaisemaan huonetta.
Suurista ikkunoista pääsi hienoinen kuunpaiste ja kynttilöiden auttavassa valaistuksessa hän näki huoneen kokonaisuudessaan.
Siellä oli katettu pylvässänky, mahonkinen piironki, viininpunainen matto ja kullattu kattokruunu.
Huone oli kuin jostain historiankirjasta tai maalauksesta. Kaikki oli niin vanhaa ja kaunista.
- Teidän pitäisi levätä, prinsessa.
Amanda ei kuunnellut. Hän ei pystynyt, sillä kuullessaan kutsuttavan itseään prinsessaksi ja nähdessään huoneen seinällä toisen muotokuvan, hän ymmärsi kaiken.
Hän käveli ikkunan ääreen katsomaan ulos.
Täysikuun loisteessa näkyi kaupunki, jollainen se oli ollut ennen tulipaloa, jonka Amandan seurana oleva mies oli sytyttänyt, kun prinsessa ei ollut tullut kutsun saatuaan kreivi von Hoogenin juhliin. Kreivin oli tarkoitus kosia prinsessaa, mutta niin ei ollut käynyt. Mutta nyt kaikki oli toisin.
Uteliaisuudesta hän oli kartanolle lähtenyt ja sinne hän jäisi.
Hän tiesi, ettei voinut enää palata takaisin omaan aikaansa.
***
Mitä pidätte? Laitoin tännekin vain huvikseni, koska halusin. Ja sanottakoon nyt sitten, että tämä on koenovellini erästä äidinkielenkurssia varten. Valmistunut kolmen päivän aikana.
Mielipiteitä kokonaisuudesta? Risut ja ruusut kehiin! Minen niitä pelkää. :D