Darruel
22.2.2004, 22:18:58
No sanotaan nyt vaikka, että I'm Back! Eli olen taas aloittanut kirjoittamisen, mutta nyt olen sotatarinoiden kirjoittamisen hylännyt, ja siirtynyt enemmän mielikuvitukseni tuotteen puolelle. Toivottavasti nyt pidätte tästä yhtä paljon kuin silloisesta sotatarinastani. Ainakin palautteenne perusteella piditte siitä.
***
Kyyneleet valuivat poskilleni. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja rutistin häntä tiukasti. Toivoin, että hän edes älähtäisi. Osoittaisi jonkinlaisia elonmerkkejä, mutta ei. Ei mitään. Ei minkäänlaista ääntä, ei liikettä. Vain veltto ruumis. Hän oli kuollut. Rakkaani oli kuollut.
Joku tarttui minua käsivarrestani. Ote oli kova ja voimakas. "Tule!" ääni huusi. "Et voi tehdä mitään hänen hyväkseen enää!"
Riuhtaisin itseni irti huutajan otteesta. "Ei!" huusin. "En jätä häntä tänne! En jätä häntä yksin!"
"Werli! Et voi auttaa häntä! Hän ei kuule sinua! Hän ei näe sinua! Hän kuollut Werli!"
En suostunut uskomaan sitä. En suostunut uskomaan, että Mailin, minun rakkaani, oli kuollut. Torjuin ajatuksen. Hylkäsin sen mielestäni. Muiden ajatusteni joukosta. Tai ainakin yritin. Sinne se kuitenkin jäi. Kummittelemaan muiden ajatusteni ja muistojeni joukkoon. Tuskaani vain lisäsi se, että nuo ajatukset ja muistot olivat onnellisia. Muistoja ja ajatuksia siitä, kuinka minä ja Mailin rakastimme toisiamme.
"Werli!" ääni huusi taas. Tunsin uudelleen voimakkaan käden tarttuvan minuun ja kiskovan minua. Itkin ja yritin riuhtoa itseäni uudelleen irti, mutta voimani eivät riittäneet. Olin aivan puhki. Itkin vain ja heittäydyin veltoksi. Itkin ja annoin raahata itseäni pitkin lattiaa. Housuni kuluivat puhki. Terävät kivensirut repivät ihoni auki. Hiekkaa pääsi auenneisiin haavoihin ja niitä alkoi kirvellä. En kuitenkaan kiinnittänyt kirvelyyn minkäänlaista huomiota. Olin niin surullinen. Ainut asia, johon kiinnitin huomiota, oli rakkaani loittoneva ruumis. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää erottuneet. Pian minua raahaava mies kääntyi kulman taakse, ja Mailinin ruumis katosi kokonaan.
Kimppuumme hyökänneet hirviöt olivat lähteneet pakoon, kun pelottelimme niitä tulisilla soihduilla, mutta heitimme soihdut pois niiden lähdettyä. Ennen kuin ne pötkivät pakoon, yksi niistä kerkesi antaa Mailinille kuolettavan iskun.
Nyt kuulimme noiden petojen kynsien raapivan lattiaa. Ne kiljuivat ilosta haistaessaan meidät. Ne tiesivät, että me olimme aseettomia.
"Nopeammin", sanoin miehelle, joka raahasi minua. "Ne ovat jo kannoillamme."
Mies kiskaisi minut jaloilleni. Katsoin hänen kivikoviin kasvoihinsa. Hiuksia en nähnyt, sillä ne olivat hupun peittämät. "Juokse", hän sanoi ja otti taskustaan pitkän veitsen. Minä en koskaan ollut tiennyt tuosta aseesta. Tämä mies oli aina täynnä yllätyksiä. "Minä pidättelen niitä."
Katsoin hetken miehen silmiin. "Fain", sanoin ja otin askeleen kohti häntä. Hän löi käteni syrjään. "Ei hyvästejä!" hän sanoi. "Minä en aio kuolla täällä!"
Hymyilin hänelle. Tiesin, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun ja liikuttunut, muttei vain halunnut näyttää sitä. Tiesin myös, ja hänkin tiesi, että hän kuolisi tässä luolassa.
"Mene", hän sanoi ja taputti minua olkapäälle. "Kerro isäukollesi terveisiä minulta."
Katsoin häntä vielä hetken, mutta sitten kuului petojen kiljuntaa jo aivan kulman takaa. "Mene!" hän huusi.
Pinkaisin juoksuun. Kun ensimmäinen käännös tuli vastaan, vilkaisin taakseni. Näin Fainin seisomassa siellä. Tuo pitkä veitsi paljastettuna. Aseen terä loisti kuin aurinko. Aina kun Fain huitaisi sillä, se jätti jälkeensä jonkinlaisen säteen.
Jatkoin juoksemista. Kuulin vielä Fainin raivonkarjaisut hänen taistellessa hirviöitä vastaan. Kuulin myös petojen tuskanhuudot, kun Fain iski niitä veitsellään.
Kun näin luolansuun. Käännyin ympäri. Mietin olikohan Fain vielä elossa. Hetken jo mietin takaisin lähtemistä, mutta tiesin, että jos tekisin sen, pettäisin Fainin luottamuksen. Oli hän sitten kuollut tai ei.
Käännyin taas ympäri, ja astuin ulos raittiiseen ilmaan ja auringonpaisteeseen.
***
Ottaisin tästäkin mielelläni sitä kommentia vastaan.
***
Kyyneleet valuivat poskilleni. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja rutistin häntä tiukasti. Toivoin, että hän edes älähtäisi. Osoittaisi jonkinlaisia elonmerkkejä, mutta ei. Ei mitään. Ei minkäänlaista ääntä, ei liikettä. Vain veltto ruumis. Hän oli kuollut. Rakkaani oli kuollut.
Joku tarttui minua käsivarrestani. Ote oli kova ja voimakas. "Tule!" ääni huusi. "Et voi tehdä mitään hänen hyväkseen enää!"
Riuhtaisin itseni irti huutajan otteesta. "Ei!" huusin. "En jätä häntä tänne! En jätä häntä yksin!"
"Werli! Et voi auttaa häntä! Hän ei kuule sinua! Hän ei näe sinua! Hän kuollut Werli!"
En suostunut uskomaan sitä. En suostunut uskomaan, että Mailin, minun rakkaani, oli kuollut. Torjuin ajatuksen. Hylkäsin sen mielestäni. Muiden ajatusteni joukosta. Tai ainakin yritin. Sinne se kuitenkin jäi. Kummittelemaan muiden ajatusteni ja muistojeni joukkoon. Tuskaani vain lisäsi se, että nuo ajatukset ja muistot olivat onnellisia. Muistoja ja ajatuksia siitä, kuinka minä ja Mailin rakastimme toisiamme.
"Werli!" ääni huusi taas. Tunsin uudelleen voimakkaan käden tarttuvan minuun ja kiskovan minua. Itkin ja yritin riuhtoa itseäni uudelleen irti, mutta voimani eivät riittäneet. Olin aivan puhki. Itkin vain ja heittäydyin veltoksi. Itkin ja annoin raahata itseäni pitkin lattiaa. Housuni kuluivat puhki. Terävät kivensirut repivät ihoni auki. Hiekkaa pääsi auenneisiin haavoihin ja niitä alkoi kirvellä. En kuitenkaan kiinnittänyt kirvelyyn minkäänlaista huomiota. Olin niin surullinen. Ainut asia, johon kiinnitin huomiota, oli rakkaani loittoneva ruumis. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää erottuneet. Pian minua raahaava mies kääntyi kulman taakse, ja Mailinin ruumis katosi kokonaan.
Kimppuumme hyökänneet hirviöt olivat lähteneet pakoon, kun pelottelimme niitä tulisilla soihduilla, mutta heitimme soihdut pois niiden lähdettyä. Ennen kuin ne pötkivät pakoon, yksi niistä kerkesi antaa Mailinille kuolettavan iskun.
Nyt kuulimme noiden petojen kynsien raapivan lattiaa. Ne kiljuivat ilosta haistaessaan meidät. Ne tiesivät, että me olimme aseettomia.
"Nopeammin", sanoin miehelle, joka raahasi minua. "Ne ovat jo kannoillamme."
Mies kiskaisi minut jaloilleni. Katsoin hänen kivikoviin kasvoihinsa. Hiuksia en nähnyt, sillä ne olivat hupun peittämät. "Juokse", hän sanoi ja otti taskustaan pitkän veitsen. Minä en koskaan ollut tiennyt tuosta aseesta. Tämä mies oli aina täynnä yllätyksiä. "Minä pidättelen niitä."
Katsoin hetken miehen silmiin. "Fain", sanoin ja otin askeleen kohti häntä. Hän löi käteni syrjään. "Ei hyvästejä!" hän sanoi. "Minä en aio kuolla täällä!"
Hymyilin hänelle. Tiesin, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun ja liikuttunut, muttei vain halunnut näyttää sitä. Tiesin myös, ja hänkin tiesi, että hän kuolisi tässä luolassa.
"Mene", hän sanoi ja taputti minua olkapäälle. "Kerro isäukollesi terveisiä minulta."
Katsoin häntä vielä hetken, mutta sitten kuului petojen kiljuntaa jo aivan kulman takaa. "Mene!" hän huusi.
Pinkaisin juoksuun. Kun ensimmäinen käännös tuli vastaan, vilkaisin taakseni. Näin Fainin seisomassa siellä. Tuo pitkä veitsi paljastettuna. Aseen terä loisti kuin aurinko. Aina kun Fain huitaisi sillä, se jätti jälkeensä jonkinlaisen säteen.
Jatkoin juoksemista. Kuulin vielä Fainin raivonkarjaisut hänen taistellessa hirviöitä vastaan. Kuulin myös petojen tuskanhuudot, kun Fain iski niitä veitsellään.
Kun näin luolansuun. Käännyin ympäri. Mietin olikohan Fain vielä elossa. Hetken jo mietin takaisin lähtemistä, mutta tiesin, että jos tekisin sen, pettäisin Fainin luottamuksen. Oli hän sitten kuollut tai ei.
Käännyin taas ympäri, ja astuin ulos raittiiseen ilmaan ja auringonpaisteeseen.
***
Ottaisin tästäkin mielelläni sitä kommentia vastaan.