Taido

[Eliza Liv]

Minä mietin hyvin pitkään ja hartaasti, uskallanko laittaa tämän tänne. No, näinpäs sitten kävi :) (Taido on tuoreimman fantasianovellini päähenkilö ja tässä on aloituskappale hänen tarinastaan.)

Ensiksikin haluan kiittää Endless II hänen tarinoidensa antamasta inspiraatiosta. Master Endo on yksi syypää siihen, että aloittelin taas kirjoittamaan jotain uutta ja vanhasta tavastani poikkeavaa. Kiitokset (tai valitukset) hänelle siitä X)

Toiseksi haluan kiittää Anathoria. Yhden ainoan, viattoman lauseen myötä hän synnytti päässäni Taidon, josta voisin sanoa tässä muutaman sanasen. Ensinnäkin hän on yksi mielenkiintoisimmista ja erikoisimmista hahmoista, joita olen koskaan luonut. Toivottavasti nautitte hänen seurastaan yhtä paljon kuin minä.

Ja ennen kuin pääsemme itse asiaan, haluan vielä erikseen ilmoittaa, että tulen jatkamaan tarinaa sitä mukaan kuin siitä kiinnostutaan lukemaan. Jos kommentteja kasaantuu 0 lopetan julkaisemisen heti paikalla ja ryhdyn tekemään jotain muuta järkevämpää.

Rakastan silti jokaista, joka uskaltaa astua Corinon maailmaan :)

***
Pienotsikoiden merkitykset:
Corino: Taidon puhetta hänen isälleen unessa
Merienda: tapahtumia tarkastellaan sheriffi Ceynin silmin
Colo: tapahtumia tarkastellaan nuoren Hakon silmin
Coneya: tapahtumia tarkastellaan Taidon silmin
Eyea: tapahtumia tarkastellaan vaihtoehtoisten, ulkopuolisten henkilöiden silmin


Sanaton

corino ~*

>>En tunne ajan merkkejä. Ne symboloivat sinulle mahdollisuuksia, avaavat uusia teitä; mutta niitä tutkiessani olen kuin sokea vailla ymmärrystä.
Mistä minä tulen? Sinä vastaat minulle, mutta en kuule ääntäsi. Kuin kuuro minä hukun sanatulvaasi, joka ei kerro minulle mitään.
Sinä kysyt minulta kuka olen. Sinetöity kieleni ei puhu, sillä miten mykkä voi kommunikoida, kun ei hän tunne sanoja.
Kätesi koskettavat omiani. Kuin lämpöhalvaus, käteni valahtavat veltoiksi kosketuksestasi. Sormesi kietoutuvat ympärilleni. Henkesi puhaltaa sisälleni elämää. Se tunne... minä tunsin sen.
Vuosia päälläni levännyt pimeyden verho raottui. Sen raosta pilkahti kirkas valo, joka poltti näkemättömiä silmiäni, puhui kuuroille korvilleni, pakottaen minut vastaamaan mykällä kielelläni. Minä kosketin sinua.>>

merienda ~*

He istuivat veden äärellä. Tuuli silitti pehmeästi järven pintaa saaden sen hellästi lainehtimaan sydämenlyöntien tahtiin. Iho vasten ihoa, varpailla yhteinen leikki. Katseet luotuina järven selkään he istuivat... ja odottivat. Minuutit kuluivat, taivaalle ilmaantui parvi pikkulintuja, joiden iloinen sirkutus sai aikaan onnen sävelen. Siinä pyhässä paikassa ei saanut käyttää sanoja, sillä ne olisivat vain rikkoneet harmonian.

Ceyn, Morea´n sheriffi oli nuori ja vakavamielinen mies, jolle ura oli merkinnyt kaikkea. Hän oli palvellut Morea´n maaherraa uskollisesti ja tehnyt kaikki likaisetkin hommat esittämättä ainoatakaan kysymystä tai vastalausetta. Hänen elämänsä tärkein päämäärä oli ollut palvella Morea´nia ja kuolla sen puolesta. Sitten eräänä päivänä, yhtenä hyisenä talviyönä, kun hän oli viettänyt rauhallista iltaa yhdessä tuoppinsa kanssa, suuren hälinän säestyksellä Taido oli saapunut Morea´niin.

Taido... tuo kaunis nainen, joka istui hänen vieressään, katsoi rauhallisena sinistä vettä ja kutitteli Ceyn varpaita omillaan. Ceynin olisi tehnyt mieli kysyä Taidolta, mitä nainen ajatteli, mutta tukahdutti sanansa. Portilla Taido oli vannottanut häntä pysymään hiljaa, kertomatta kuitenkaan miksi. Ceyn oli luvannut olla vaiti, ja Taido oli avannut portit, tarttunut hänen käteensä, ja johdattanut hänet tämän järven rannalle, jota ympäröi henkien suojelema paratiisi keskellä sotien myllertämää maailmaa.

Tapa, jolla Taido katsoi ympäröivää luontoa kertoi jotain, mitä Ceyn ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt. Taidolla oli aina ollut läheinen suhde luontoon, mutta tämä paikka... tämä tilanne vaikutti jotenkin tärkeämmältä. Taido ei puhunut kääntäessään katseensa Ceyniin. Nainen katsoi tummilla silmillään miestä syvästi ja huokaisi. Tuo huokaus pääsi hänen keuhkoistaan niin, että Ceyn luuli Taidon pidätelleen sitä vuosia, tuskan ja surun alla. Naisen aistilliset huulet kaartuivat hymyyn. Siro käsi tarttui sheriffin käteen ja nosti hänet hellästi pystyyn. Kosketuksessa Ceyn tunsi kuitenkin pientä vastentahtoisuutta, kuin Taido yrittäisikin pitää häntä rannassa, eikä viedä häntä pois. Mutta Sanattoman laakso oli antanut Taidolle merkin, että heidän oli poistuttava.

Ceyn ei tiennyt kuinka kauan he olivat laaksossa olleet, mutta palatessaan Taidon mukana takaisin portille, ulkopuolella ilta olikin jo pitkällä ja taivas täynnä tummia, synkkiä pilviä, jotka riiputtivat harsojaan korkeiden kirkonkattojen kupoleita laahaten. Taido sulki portit, käänsi avainta rautalukossa ja huokaisi taas.

”Kuinka kauan me olimme tuolla?” Ceyn uskalsi kysyä porttien sulkeuduttua.
”Kaksi päivää.”
Ceyn ei yllättynyt. Jotain sellaista hän oli aavistellutkin, vaikka aika tuntui pysähtyneen laaksossa täysin. He lähtivät kävellen polkua pitkin pois portilta ja kun Ceyn vielä kerran vilkaisi taakseen, hän näki vain polun jatkuvan syvälle metsään, eikä laisinkaan Sanattoman laakson porttia.

***

Ceyn avasi oven majataloon ja päästi Taidon sisälle lämpimään. He istuutuivat peräpöytään, joka oli Ceynin vakiopöytä, ja jäivät odottamaan isännän tuloa. Isäntä oli hieman ystävällisempi kuin edellisinä aamuina, muttei siltikään suostunut toivottamaan heitä tervetulleeksi tai kysynyt kuulumisia. Mies vain naputteli hermostuneesti päkiätään lattiaan ja tuijotteli ympäri ruokasalia. Hän ei kiroillut eikä murissut, mikä oli hyvä merkki. Ceyn tilasi heille molemmille annokset ja päästi isännän jatkamaan puuhiaan.

”Ei edes kiitellyt”, Ceyn virnisti ja tarttui Taidon käsiin lämmittääkseen niitä. Pureva viima oli jäähdyttänyt naisen täysin, eikä Ceyn ihmetellyt miksi, kun vain vilkaisi naisen asua. Ohut, kuulaan valkoinen mekko peitti kyllä Taidon kriittiset kohdat, mutta jätti myös näkyville paljon silmänruokaa, minkä johdosta muut miehet innostuivat jakamaan vihellyksiään. Taido eikä sen puolin Ceynkään jakanut häiritsijöille huomiotaan.

”Isäni pyysi minua sanomaan sinulle terveisensä”, Ceyn sanoi hetken hiljaisuuden päätteeksi.
”Kiitä isääsi”, Taido sanoi vaisusti ja jatkoi takkatulen tuijottamista. Liekit piirtyivät naisen silmiin ja antoivat väriä muuten niin kalvakoille kasvoille, ja vaikka Taido oli paikallisia huomattavasti tummempi, siihen vuodenaikaan nainen näytti menettäneen täysin suklaisen ihonvärinsä.

Ceyn tarkasteli Taidon ranteissa killuvia renkaita, joiden kultaisia pintoja peittivät erilaiset riimut ja jalokivet. Kaulassaan nainen kantoi paksua kaulakorua, joka peitti melkein hänen sirot olkapäänsäkin, ja josta harsomainen mekko lähti laskeutumaan Taidon muodokkaalle, uhkealle povelle, ja sieltä polviin asti. Keskivartaloa kiersi lukemattomat kultaiset helmiäisnauhat ja nilkoissa nainen kantoi kolmea rengasta. Taido oli harvinaisen kaunis nainen, jonka jokainen ohikulkija laittoi merkille. Hieman pohjoisempana kauneus olisi ollut samalla hänen kirouksensa, sillä kaunis nainen ei ollut muuta kuin kauppatavara miesten sopimuksissa, ja jos joku pohjolan mies iskisi silmänsä Taidoon omalla maallaan, mikään lakipykälä ei estäisi miestä saamasta Taidoa, paitsi avioliiton kahleet toisen miehen kanssa.

"Kuinka kauan me joudumme olemaan täällä, Ceyn?" Taido kysyi.
"Voimme lähteä huomenna. Minne haluaisit?"
"Orasvuo voi olla Lothlonissa, haluan sinne."
"Pohjoiseen?" Ceyn alkoi tuntea ahdistusta. "Ehkei kannattaisi hätiköidä Taido... hän voi tulla huomenna."
"Isäni sanoi, että hän tulisi ennen lehtiä. Hän ei ole vielä tullut."
"Eivät lehdetkään", Ceyn totesi, "harkitsisit vielä."
"Hyvä on. Ellei hän tule viikon sisällä, lähdemme pohjoiseen." Taido sanoi ja venytteli.

Isäntä laahusti tuoden heille lautaselliset keittoa ja korin leipää.
”Kiitos!” Ceyn huikkasi iloisesti miehen perään, muttei saanut palkaksi kuin tympeän murahduksen. He söivät kaikessa rauhassa iltastaan ja painuivat sitten pehkuun. Taido riisuutui ripeästi, kömpi hiljalleen sänkyynsä, veti peiton korvilleen ja nukahti. Ceyn taas pyöri omassa sängyssään unta saamatta.

Miten ihmeessä hän kertoisi Taidolle, että vapaana naisena tämän olisi miltein mahdotonta matkustaa pohjolan maille? Miten hän pystyisi kääntämään naisen mielen? Vastaus oli todella helppo; ei mitenkään. Kun kerran Taido oli päättänyt etsiä yhteyshenkilöään Lothlonista, ei edes Ceyn pystyisi häntä estämään.
Ceynin teki mieli kirota Orasvuo alimpaan helvettiin, jos se outo mies ei saapuisikaan Alestairiin viikon sisällä. Lopulta Ceyn oli liian väsynyt pyöriäkseen sängyssä ja nousi ylös.

Huoneen hämärässä hän erotti Taidon petin ja näki peiton nousevan ja laskevan naisen hengityksen mukaan. Tummat kutrit olivat levinneet tyynylle viuhkamuodostelmaan ja verhojen läpi pilkistävä kuunvalo laski hohteensa juuri naisen kasvoille, muodostaen hänen päälleen helmimäisen pinnan. Ceyn näki, että Taido nukkui sikeästi ja uskaltautui siis sängyn viereen katsomaan Taidoa. Näky oli henkeäsalpaavan kaunis.

Peitto paljasti naisen kurvikkaat muodot ja pitkän kaulan, jossa Taido kantoi yötä päivää hopeoitua medaljonkia. Päivisin hän piilotti sen rintojensa vakoon muiden raskaiden korujensa alle, mutta öisin se valahti tyynylle Taidon kaulan viereen. Ceyn lähestyi medaljonkia jokseenkin ennakoivan varovaisesti. Sen keskellä oli riimu, jonka merkitystä edes muinaishistorian tutkija Ceyn itse ei tiennyt. Se oli hyvin vanhaa perua, jopa ajalta ennen Alestairin kuningaskuntaa. Mielenkiintoisinta oli se, mitä riimu tarkoitti ja miten ihmeessä se oli joutunut Taidolle?

Ceyn tiesi kuitenkin sen, että riimu oli kahden henkiriimun sulatettu yhteys, jonka perimmäisestä tarkoituksesta kenelläkään ei tainnut olla varmuutta. Sen muodosti riimut "khian", joka tarkoitti lehteä ja riimu "rudya", sarastus. Näistä antimista jopa Ceynin oli mahdoton päätellä, mitä sulatetulla riimulla oikein mahdettiin tarkoittaa.

"Mitä sinä teet?"
Ceyn hätkähti ja tuijotti Taidoa pelokkaana. "Lu-luulin että nukuit."
"Niin minä teinkin. Tunsin vain lämpimän hengityksen kaulallani ja ihmettelin, miksi sinä höngit naamaani kesken unieni." Taido nousi istumaan ja peitto valahti hänen päältään paljastaen naisen alastoman yläruumiin. Ceyn käänsi kohteliaasti selkänsä.
"En voinut olla tutkimatta medaljonkiasi", mies tunnusti selin.
"Mikset pyytänyt nähdä sitä päivällä?"
"Piilottelet sitä jatkuvasti. Luulin ettet halua näyttää sitä kenellekään."
"Ja sinä hiivit keskellä yötä kuin varas tutkimaan sitä?"
Ceyn tunsi häpeänpunan nousevan kasvoilleen. "Anteeksi."

"Mitä suotta. Istu viereeni niin tutkitaan sitä yhdessä.” Taido sanoi ja taputti sängynlaitaa.
"Etkö pukisi jotain päällesi?" Ceyn ehdotti kohteliaasti. Taido päästi helisevän naurun. "Etkä ole ennen nähnyt alastonta naista?"
"Ei se sitä tarkoita... tarkoitan, että ehkä se olisi sivistyneempää... tarkoitan, että emmehän me ole edes naimisissa...Ó,
"Ja silti jaamme saman huoneen? Älä ole noin tekosiveä! Mutta hyvä on, sinun mielenrauhasi vuoksi", Taido sanoi ja kaivoi laukustaan harsomaisen mekkonsa. "Joko nyt on parempi?"

Ceyn istahti sängylle ja sytytti yöpöydälle muutaman kynttilän. Taido otti riipuksen käteensä esitelläkseen sitä. "Sain tämän lahjaksi isältäni, kun lähdin Udurdomista. Hän sanoi, että tämä olkoon merkkinä Orasvuolle, tämän avulla Orasvuo tunnistaa minut viestinviejäksi."
"Se on hyvin kaunis." Ceyn tunnusti. Nyt hän näki riimun kokonaisuudessaan, ilman synkkiä varjoja. Sen koukerot oli kaiverrettu ammattitaitoisesti ja medaljongilla oli ikää varmasti tuhansia vuosia.
"Ceyn? Tiedätkö sinä mitä siinä lukee?"
"Etkä sinä tiedä?" mies kysyi hämmentyneenä. Taido pudisti päätään. "Tehtäväni on myös ottaa selville sen riimun merkitys. Vain silloin voin viedä viestin Orasvuolle."
"Hetkinen... sinun siis on ratkaistava tämän riimun merkki ennen kuin tapaat Orasvuon? Onko tämä riimu viestisi?"
Taido nyökkäsi.

"Voi pyhä Fasalius... osaako Orasvuo tulkita tämän?" Ceyn kysyi ja sai takaisin vain epävarman katseen.
"Ehkä, ehkä ei. Meidän on silti saatava sen merkitys selville ja sen tiedon on mentävä Orasvuolle, mieluiten niin pian kuin mahdollista."
"Ja entä jos se ei mene perille ajoissa...? Mitä sitten tapahtuu?"
Taido kohautti tietämättömänä olkapäitään.

Ceyn puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan ja päästi irti medaljongista. "Tiedän vain, että siihen on kaiverrettu kaksi riimua päällekkäin. Toinen on lehti ja toinen sarastus, mutta minulla ei ole hajuakaan mitä ne mahtavat tarkoittaa yhdessä."
"Lehti ja sarastus?" Taido kysyi kurtistaen kulmiaan. Hänen huulensa pusertuivat suppuun naisen yrittäessä saada asioihin jonkinlaista selkoa. "Ei kerro minulle mitään."

Ceyn huokaisi. Näköjään he eivät saisi sitä selville ilman apua. "Yritetään nukkua ensin, jookos? Etsitään huomenna joku joka osaa tulkita riimuja ja tietää menneestä ajasta paljon enemmän kuin minä."

He toivottivat toisilleen hyvää yötä, Taido hankkiutui eroon mekostaan ja kietoi peiton vasten alastonta ruumistaan. Pian huoneessa vallitsi hiljaisuus, joka rikkoutui myöhemmin aamuyöstä Ceynin levottomaan kuorsaukseen.

***
Alku on hieman hataran avonainen taivaankappale, mutta jos mukana pysytte, menneisyys avautuu tulevaisuuden rinnalla.
Any comments?

[Sarabi]

Tässä on jotain aivan ihanan salaperäistä ja kiinnostavaa. Suorastaan halkean mielenkiinnosta tietää mitä tapahtuu ja ennen kaikkea tietää näiden edellisten asioden tarkoitukset, ja saada lisää selvyyttä niihin. Olet myös kirjoittanut todella hauskasti. Pariin otteeseen meni suu väkisinkiin hymyyn. Siis sinun ON aivan PAKKO kirjoittaa lisää! Muuten jään ikuiseen epätietoisuuteen. Ja eihän se haittaa vaikkei muita tähän vastaisikaan... edes minun vuoksi? :doggy: :D

[Aiona]

Elizaaaaa:
Toiseksi haluan kiittää Anathoria. Yhden ainoan, viattoman lauseen myötä hän synnytti päässäni Taidon, josta voisin sanoa tässä muutaman sanasen. Ensinnäkin hän on yksi mielenkiintoisimmista ja erikoisimmista hahmoista, joita olen koskaan luonut. Toivottavasti nautitte hänen seurastaan yhtä paljon kuin minä.

Kiitos, Eliza. Ja emmehän me kerro, mikä se lause oli? (Elleivät sitten jotkut välttämättä tahdo tietää).
Tuota lukiessani minä olin hiljaa. Istuin lumoutuneena tämän pöydän ja tietokoneen ääressä ja luettuani tuon, olin sanaton.
En aluksi tiennyt,mitä sanoisin, mutta pitää minunkin nyt jotain sanoa.
Laitathan lisää, sillä näethän, että minä olen jo toinen, joka tätä kommentoi. Minä pidin tuosta ja olen kiinnostunut lukemaan lisää.
Taido on erittäin mielenkiintoinen hahmo. ^^
Eliza kiltti! Laita lisää! :doggy:

[Eliza Liv]

Siis ihanaa ihanaa! - Sarabi ja Anathor, kiitos teille kommenteista. Tootta ihania^^

Pienen ilmoitusasiana sitten, että tällä hetkellä minulla on menossa koeviikko, joten kirjoittaminen ei varmaankaan ole pahemmin mahdollista (ellen kyrsisty koulukirjoihin ja ala protestoimaan kirjoittamalla Taidoa), joten jatkoa on varmaankin luvassa vasta pääsiäisen jälkeen, viikon-kahden viikon kuluttua. Kyllä te kestätte, hymyä vaan huuleen.

Ja toinen ilmoitusasia, että koska minä kirjoitan pääosin Taidoa macin appleworksillä ja joudun sitten muuttamaan ulkoasun microsoftin wordiin sopivaksi, joudun tappelemaan tekstin kanssa jopa kaksi tuntia, että kaikki vaihdon aika ilmestyneet virheet ovat karisseet poies. Joskus siis se voi tuntua koulupäivän jälkeen ylivoimaiselta, eli voi vierähtää reippaasti aikaa ennen kuin saan uusia osia tänne laitettua. Tulihan varmasti selväksi? Tässäpä tuorein pätkiäinen.

***

corino ~*

>>Isä. Sinun sanoistasi tulee kasvava puu, joka levittää lehtensä suojaamaan lapsiaan. Jokaisella sanallasi on vaikuttava voima, kuten lehdellä, joka tekee seuraa yksinäiselle matkaajalle syystuulessa. Sanot, että tuo syystuuli olen minä. Minun tehtäväni on tuoda sanasi näille ihmisille. Mutta miten voin puhua, kun en tunne sanojasi?>>

merienda ~*

”Taido? Oletko jo hereillä?”
”Hhhmmm....” kuuluu sängynpohjalta, kun nainen vetää peiton tiukemmin ympärilleen. Ceyn pukee vaatteet päällensä ja pysähtyy raapimaan päänahkaansa. Pahka tuntui vieläkin, vaikka hän oli saanut sen viisi päivää sitten. Isku takaraivoon oli ollut julma temppu, vaikka sen tekijä olikin ollut Taidot itse.
"Päätäni särkee vieläkin. Sietäisit saada selkääsi tästä hyvästä."
"Minä vain puolustauduin." nainen huokaisee ja kääntää kylkeään katsoakseen sheriffiä peittonsa alta. "Vieläkinkö sinä jaksat jauhaa siitä? Sitä paitsi, saisit itse hieman ajatella, ennen kuin hyökkäät pimeään vajaan ottamatta ensin selvää, kuka siellä on."
"Sitähän minä olin tekemässäkin!"
“Ceyn. Olet hassu.“

Sheriffi vaikeni. Hän ei saisi Taidolta anteeksipyyntöä, ei ainakaan inttämällä naisen kanssa asiasta. Oli totta, että hänen olisi pitänyt ensin ajatella ennen kuin ryntäsi vajaan ase valmiina iskemään varkaan tainnuksiin. Ja hän sai iskun päähänsä ruukusta, jonka Taido oli paniikissa iskenyt häiritsijän päähän. Nainen oli ollut siellä rukoilemassa.
“Taido, nouse ylös ja pue päällesi. Minä menen alakertaan aamiaiselle.“ Ceyn sai vastaukseksi vain matalaa hyminää ja hiljaisuuden. Sheriffi huokaisi ja sulki oven. Hän asteli käytävän päähän puurappusille, joita pitkin hän pääsi majatalon vastaanottotiskille ja ruokasaliin. Aamiaisella oli vain muutama majatalon asiakas ja kaksi kulkuria, jotka astuivat sisään ruokasaliin, mutta siirtyivät hyvin pian kapakan puolelle. Ceyn tilasi aamiaisen ja istui odottamaan Taidoa.

Majatalo oli pieni ja idyllinen, jonka huollosta ja mukavuudesta vastasi isäntä itse. Ceyn ja isäntä vain eivät jostain syystä tulleet toimeen keskenään, vaikka Ceyn olikin viettänyt siinä paikassa useitakin kuukausia yhteen menoon, usean vuoden ajan. Isäntä palveli häntä - vain kuulema sen takia, että Ceyn kantoi sheriffin arvoa. Muussa tapauksessa isäntä olisi antanut hänen korkeintaan yöpyä sikalassa. Ceyn ei kuitenkaan menettänyt yöuniaan sen takia. Oli totta, etteivät kaikki ihmiset tulleet toimeen keskenään. Siispä hän ei tahallaankaan yrittänyt hyppiä isännän varpaille - vaikka silloin tällöinkin uskaltautui kiusoittelemaan tätä. Ceyn yritti olla isännälle mahdollisimman kohtelias ja pitäytyä mahdollisimman etäällä tämän puuhista. Mutta sama ei pätenyt tämän tyttäriin...

Ceyn hymähteli muistoilleen. Vielä jokin aikaa sitten isännän vanhin tytär oli ollut töissä kapakan puolella. Kukaan ei ollut huomannut miten he olivat katsoneet toisiaan, hymyilleet toisilleen ja kosketelleet toisiaan vaivihkaa kapakan tungoksessa. Sitten Ceyn oli itse joutunut toteamaan Daryinin kuolleeksi. Sheriffinä olemisen paskamaisin homma oli ollut löytää kadonnut nuori nainen kuolleena sikalan takaa, hyväksikäytettynä, pahoinpideltynä ja häpäistynä. Kusireissusta oli tullut painajainen. Sen jälkeen tytön isä oli sietänyt häntä silmissään vielä vähemmän. Syynä oli kai se, että Ceyn oli sheriffi, ja sheriffin tehtävänä olisi ollut estää moinen surmatyö. Siitä yöstä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Joskus Ceyn heräili öisin painajaisiin, joissa hän löysi Daryinin ruumiin yhä uudelleen ja uudelleen, pääsemättä kierteestä eroon kuin säpsähtämällä hereille.

Mutta ihmeen kumman syystä painajaiset olivat loppuneet. Heti sen jälkeen, kun hän oli tavannut ensimmäisen kerran Taidon sen majatalon kapakassa, jossa he nyt yönsä nukkuivat. Siitäkin oli kulunut jo kaksi kuukautta. Ceyn pudisteli päätään kummissaan. Kaksi kuukautta. Hän ei edelleenkään tiennyt miten nainen oli päässyt ylittämään meren ilman laivaa, miten nainen kesti rannikon kovan tuulen ja talven pakkaset, ja kuinka kummassa Taido oli valinnut seurakseen juuri hänet. No, olihan se päivän selvä asia, kun kyseessä oli yhtä komea sheriffi kuin Ceyn itse, mutta silti se sai hänet miettimään.

Taido oli tupsahtanut ulkoilman lumimyrskystä kapakkaan kuin taivaan lahja. Taidoa ei voinut olla huomaamatta, kun tämä oli astellut tiskille ja udellut isännältä Orasvuota. Taido, pukeutuneena etelän ohueen silkkiin ja lukemattomiin koruihin, oli selvinnyt Alestairin myrskystä ilman paleltuneita raajoja. Jo silloin Ceyn oli tajunnut, miten erikoinen Taido oli. Hän oli keskeyttänyt isännän ja Taidon kahakan, pyytänyt naista seuraansa ja saanut tästä erikoisen tuttavuuden. Nyt he jakoivat saman huoneen, ajatukset ja ehkä jotain muuta... jotain paljon syvempää kuin heidän ystävyytensä. Samalla Ceyn oli tullut tietoiseksi Taidon erikoisesta tehtävästä, ja saanut itse olla todistamassa yliluonnollisia tapahtumia. Vaikka Ceyn uskoi Taidon taitojen olevan lahja, alkoi kylässä kiertää ikäviä huhuja siitä, että Taido voitaisiin julistaa noidaksi hetkellä millä hyvänsä, jos joku vain saisi naisen kiinni itse teossa.

***

Kapakkaan asteli turkiksiin pukeutunut mies, joka oli peittänyt päänsä turbaaniin. Hän näytti olevan liian kiireinen edes ajatellakseen mitään napatessaan ensimmäisestä pöydästä tuolin ja siirtäessä sen Ceyn pöydän ääreen.
“Terve mieheen“, muukalainen sanoi ja ojensi kätensä virnuillen sheriffiä hopeahaivenisen partansa yli. Ceyn ei oikein tiennyt miten reagoida, mutta tarttui miehen käteen ja pohti mitä ihmettä oli tekeillä. Muukalainen ryhtyi vatkaamaan sheriffin kättä ja jatkoi virnuiluaan.

“Älä väitä ettet tunnista minua“, muukalainen sanoi, “sheriffi Ceyn, Morea´nin maakunnasta.“
Ceyn meni hämilleen. “En kyllä voi todellakaan sanoa muistavani teidät herra...?“
“Eipäs niin nopeasti, kaikki hauskuushan loppuisi siihen paikkaan! Käytä hoksottimiasi poika. Ja tilaa minulle jotain juotavaa.“

Ceyn ei oikein itsekään ymmärtänyt, miksi hän pyysi tarjoilijaa tuomaan muukalaiselle mitä tämä tahtoi. Ehkä mies oli saanut hänet kiinnostumaan tämän henkilöllisyydestään. Ceyn ei siltikään tunnistanut miestä, ennen kuin tämä sai juoman käteensä, repi tekoparran irti ja ryysti mallasolutta janoista kurkkuaan kohden kuin se olisi ainoa asia maailmassa pitääkseen hänet elossa.
“Faroum! Sinä kelmi!“ Ceyn huudahti ja läikäisi kämmenen pöytäänsä. “Fasaliuksen kautta, mikä sinut tänne lennätti?“
“Siinäpä se. Fasalius itse.“
“Kerro.“

Faroum lipoi huuliaan ja pyyhki naamansa hihaan. Tekoparta lensi hänen jalkoihinsa. “Hänen kuninkaallinen majesteettinsa Fasalius XVI on saanut jostain kummasta päähänsä haluavansa itselleen vaimon.“
“Mitä?“
“Niin. Se vanha rähjä on hankkimassa lämpöä vuoteeseensa rakkaan kuningattaremme Heylin - rauha hänen sielulleen - äkillisen poismenon vuoksi.“
“Kuningatarhan kuoli viisi vuotta sitten, Faroum.“ Ceyn totesi.
“Aivan. Fasalius on harkinnut asiaa jo jonkin aikaa, mutta viime kuussa hän kutsui meidät koolle ja lähetti meidät jokaisen kaikkiin maakuntiin etsimään hänelle sopivaa morsiota. En vain ymmärrä, mitä hän luulee löytävänsä Morea´nista, täällä ei pahemmin nuoria, naimakelpoisia aatelisneitoja kasva joka pensaassa valmiina poimittavaksi. Ja täällä on pirun kylmä.“ Faroum otti taas uuden kulauksen tuopistaan ja naurahti. “Vaan olenpa yllättynyt, että näin sinut istumassa täällä ihan yksiksesi. Mikset ole laitoksella? Vai onko kunnollinen sheriffi vihdoin ottanut hieman 'luvatonta virkavapaata', kuten teillä on tapana sanoa?“

“Vähän sinne päin. Olen itse asiassa harkinnut irtisanovani itseni, mutta myönnetään, että työ on ollut kauan minulle elämäni suola.“
“Mitä? Kaikista ihmisistä sinä olet harkinnut lopettaa työsi? Jotain on vialla.“
“Niin on.“ Ceyn myönsi. Faroum kohotti kulmiaan. “No? Kuka se on?“
“Eräs... et tunne häntä.“
“Paikallisia?“
“Ei.“
“Tahtoisin tavata hänet. Onko hän täällä?“
“Nukkumassa. Odotan aamiaiselle.“
“Ahaa... vai sillä lailla.“ Faroum myhäili kujeellisena. “Joko olet rengastanut hänet?“
“En...“ Ceyn keskeytti nähdessään Taidon lähestyvän pöytää.

“Ceyn? Kuka hän on?“ nainen kysyi. Faroum oli nielaista juomansa väärään kurkkuun.
“Saanko esitellä vanhan tuttavani, Faroum Groye. Hän kuuluu kuningas Fasaliuksen neuvonantajiin. Faroum, tässä on Taido.“
Faroum katsoi Taidoa mykistyneenä. “Hurmaava, kerta kaikkiaan hurmaava.“ mies mumisi.

Taido otti viereisestä pöydästä tuolin ja istahti miesten seuraan. Sopivasti tarjoilija toi Ceynille ja Taidolle aamiaisen. Taido keskittyi syömiseen ja hänen tietämättä miehet jatkoivat keskusteluaan sormilla, liikutellen niitä syödessä ja juodessa.
“Tuollaisesta vaimosta kuningas maksaisi sinulle hyvän hinnan, vanha ystävä“, Faroum elehti. “noista lanteista syntyisi vahva kruununperillinen Alestairin valtaistuimelle.“
“Hän ei ole myytävänä, ei edes kuninkaalle.“ Ceyn vastasi.
“Mistä sinä tiedät, mikä on hyvää kuninkaalle ja mikä ei? Nainenhan on kuin jumalatar!“
“Kuninkaalle sopimaton.“
“Älä ole hölmö, Ceyn.“
“Ei, Faroum. En salli sitä.“ Ceyn sanoi ääneen ja tarttui leipään.
“Kuninkaan tahto on laki.“
“Kuninkaan ei tarvitse tietää hänestä. Minä luotan sinuun Faroum, sinä et puhu hänestä mitään, et mainitse sanallakaan.“ Miehet mulkoilivat toisiaan.

Taido tuijotti vuoroin Ceyniä, vuoroin Faroumia. “Mistä te puhutte?“
“Liikeasioista.“ Ceyn vastasi. Faroumin ilme muuttui kylmäksi.
“Jos luulet, että sinä pystyt päättämään kuninkaan asioista, olet väärässä.“
“Tästä ei enää puhuta, Faroum. Taido ei ole mikään kauppatavara.“
“Kauppatavara...?“ Taido näytti järkyttyneen. “Aiotko sinä Ceyn myydä minut?“
“En. Mutta hän haluaa.“ Sheriffi sanoi osoittaen katseensa Faroumiin, jonka punaiset kasvot viestittivät miehen raivosta.
“Tämän loukkauksen sinä tulet vielä maksamaan, Ceyn.“
“Mitä suotta.“
“Itse Morea´nin sheriffi uskaltaa vastustaa kuningasta.“
“Taido ei ole sen enempää kuninkaan kuin minunkaan.“
“Kuninkaan sana on laki! Jos hän haluaa tämän naisen, et edes sinä voi häntä estää!“
“Entä jos joku on jo löytänyt kuninkaalle sopivan morsiamen?“
“Jos ei, me palaamme hakemaan hänet.“ Faroum lupasi, heitti muutaman kolikon pöydälle ja poistui pois majapaikasta.

Ceyn lysähti tuolille ja hautasi kasvot käsiinsä. Pehmeä käsi kosketti hänen hiuksiaan.
“Me emme ole enää täällä, kun he palaavat.“ Taidon ääni sanoi.
“Taido, me emme voi mennä pohjoiseen.“
“Miksi emme?“
“Lothlonissa laki on hiukan erilaisempi kuin täällä. Siellä sinut voisi lunastaa kuka tahansa mies omaksi vaimokseen, ei yksinomaan kuningas.“
“Mutta minun on löydettävä Orasvuo.“
“Tiedän.“

***

Ceyn vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja tuijotti hermostuneesti huoneen katonrajoja. Hämähäkinseitit olivat juurtuneet kiinni talon perustuksiin ja seinät olivat täynnä lahoja hyllyjä, jotka kannattelivat satojen pienten pussien ja lasipurnukoiden epäilyttävää sisältöä. Se oli ihan oikean ennustajaeukon koti. Taido oli mennyt eukon kanssa takahuoneeseen tutkimaan medaljongin arvoitusta. Ceyn tunsi olonsa pitkästä aikaa hyvin epämiellyttäväksi. Kukapa ei olisi tuntenut jaloissaan pientä velttoutta, kun huoneen perällä olevalla pöydällä häntä tuijotti kaksi kellertävää, kalvomaista silmämunaa.
Takahuoneen verho liikahti ja Taido asteli näkyviin pitäen medaljonkia käsiensä välissä.

“No? Tiesikö hän mitään?“
Taido huokaisi hennosti. “Ei sen pahemmin enempää kuin sinäkään. Hän mainitsi vain sarastuksen, lehdet ja sanan "hy", josta eukko itsekään ei tuntunut ymmärtävän mitään.“
“Hy? säde?“
“Sanooko se sinulle jotain?“ Taido kysyi. Äänestä päätellen hän elätteli edelleen toivoa, mutta Ceyn ei voinut muutakaan kuin pudistaa päätään ja murskata naisen unelma. “Näytä vielä sitä medaljonkia“, Ceyn ehdotti ja yritti etsiä riimua, jonka ennustajaeukko oli sanonut nähneensä. Siinä se olikin, keskellä sarastusta ja lehteä, säteen riimu. “Käsittämätöntä, etten minä sitä aiemmin huomannut.“
“Hän sanoi sen vain yhtäkkiä ilmestyneen siihen. Hänkin tutki sitä kauan aikaa ennen kuin edes huomasi sen.“ Taido vastasi.

“Olisiko mahdollista, että se lisää itsekseen riimuja ajan myötä?“
“Ei aavistustakaan. Mutta se helpottaisi arvoituksen ratkaisemista, eikö totta?“
“Jos vain se sallinee paljastaa viestisi ennen kuin näemme Orasvuon, eli hyvin pian.“ Ceyn sanoi ja otti askeleen taaksepäin katsellakseen Taidoa päästä varpaisiin. Idea, jota Ceyn oli harkinnut jo muutaman päivän, muhi edelleen hänen mielessään kirkkaana kuin Alestairin rannikon majakka.

“Taido. Meidän täytyy keskustella vakavasti eräästä asiasta, jos olemme menossa Lothloniin.“
“Mistä?“
“Olenhan sanonut sinulle jo aikaisemmin, että Lothlonissa pätee täysin erilainen laki kuin täällä? Se mitä tarkoitan on... että...“
“Ceyn? Olisitko sinä valmis menemään kanssani naimisiin pelastaaksesi minut?“ Taido kysyi hellästi ja se sai punan nousemaan sheriffin kasvoille. Ceyn rykäisi yrittäen aukaista tahdasta kurkkuaan. “Sellainen kävi mielessäni...“
“Olisit valmis rikkomaan uskoasi vastaan tekemällä sen vain tilapäiseksi ratkaisuksi?“

“Ni-iin... Sinun vuoksesi mitä vain. Taido? Käykö se sinulle?“ Ceyn kysyi puristaen kätensä nyrkkiin. Häntä jännitti ihan helvetisti. Ceynin tunteet Taidoa kohtaan olivat voimistuneet hetki hetkeltä ja nyt hän oli melkein valmis heittäytymään polvilleen naisen eteen tunnustamaan palavaa rakkauttaan. Mutta hän pidätteli itseään. Syystä, jonka hän vain tiesi.
Taido tarttui sheriffin käteen suloisesti, mutta hieman kujeellisesti hymyillen. “Mitä me vielä odotamme?“

***

Jatkoa seuraa, mikäli joku kommentoi.

//edit: typot riistetty irti ulkoasusta.

[Braska]

Aarrgh, ei saa jättää tarinaa noin jännittävään kohtaan! :)
Mutta hyvä hyvä. Miten sinä keksitkin näin hyvää tarinaa? Olet myös keksinyt hyvin hahmot. Tätä on vaikeata kommentoida... :/ Mutta hyvää on kuitenkin! Lisää, lisää!

[Aiona]

Elizaaa!!
Miten sinä voitkaan tehdä meille näin?! Miten sinä osaatkaan katkaista tarinan juuri sellaisesta kohdasta, että sitä tekee mieli lukea vielä enemmän?
Voi Elzu, sun kanssas! Sinun täytyy saada tänne lisää, vaikka tämä prkl koeviikko painaakin päälle.
Tuo on niin hyvä, että minä ihan itken.. =)

[Endless II]

Anteeksi Eliza, mutta... sain luettua sen ensimmäisen osan, mutta silmäni alkavat menemään ristiin, ja vatsaani vääntää kun minä yritän lukea tuota. minä kun itse en ole kirjoittanut mitään vähään aikaan, ja kun luen sinun kirjotuksiasi alkaa syyllisyys piinaamaan... (asiaa ei auta se että päähenkilö on nainen (jos Taido siis on päähenkilö...), sinä varmaan tiedätkin että ei-shonen ai/yaoi tarinat menee minulta yli hilseen (Ei sillä, kyllä minä silloin tällöin ei-niin-kovin-sekopäisiä tarinoitakin luen, tämä saattaisi olla yksi niistä harvoista joita onnistuisin lukemaan))

Hyvä se oli, sitä ei käy kieltäminen, oikein loistava. Ei ollenkaan vaikea lukea, oikeastaan se oli mukavan helppoa luettavaa, sellaista että se jotenkin soljuu silmien alitse, silleen mukavasti ja jotenkin viileästi. Niin kuin vesi. (Miksi minä aina saan jonkin vesi vertauksen muiden kirjoitelmista? Älä ota pahalla, se on tarkoitus olla positiivinen sanonta, minä kun rakastan vettä.) Teksti ei ole liian täyteen ängettyä niin kuin jotkin minun tarinat, mutta kuvailuja on kiitettävästi. Taido, ainakin ensimmäisen pätkän perusteelta, oli mukavan mielenkiintoinen hahmo, eikä Ceyn jäänyt yhtään jälkeen... Waawh, minunkin pitää alkaa taas kirjoittamaan.

Mielenkiintoinen, ja sujuvasti kirjoitettu tarina. Minä yritän lukea eteenpäin, sitten kun minua ei syyllisyys enää niin piinaavasti paina.

[Sarabi]

Aivan yhtä ihanaa tasoa kuin se eka osakin! Ainoa asia joka jäi mietityttämään niin oli se, että minkä ikäinen se kuningas on? Eli jos hän on kovinkin vanha niin aika pervolta vaikuttaa, mutta ehkä se selviää myöhemmin ja eihän se kovin keskeistä tarinan kannalta ole. Jatkoa pliis :doggy: Ainiin, eihän sitä doggya saanutkaan käyttää... Mutta joka tapauksessa odotan innolla :)

[Eliza Liv]

Koeviikko on ohi ja on aika palata normaaliin arkirytmiin. Kesti hieman tämän jatkon kanssa, anteeksi siitä.

Suurkiitos kaikille kommentoijille;

Braska: Kiva että pidit. En minä tiedä mistä näitä tarinoita tulee, uneksin varmaan liian paljon ruotsintunnilla^^

Anathor: Hehheh... tarinan katkaiseminen on kuin kirurginen toimenpide; en tiedä miten se tehdään mutta häslään silti ja eteenpäin mennään vaikka henki menisi.

Endo: Älä vielä nuolaise (kiltti!), ei tämä välttämättä ole mitään verrattuna shonen ai/yaoi tarinoihin, mutta lupaan, että yllätyt vielä, mikäli mukana pysyt. Trust me! ;) Ja tästä tarinasta saan kiittää suuresti sinua.

Sarabi: Kuningas Fasalius on noin viidenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Pervoa tai ei, patriarkaallisessa kuningaskunnassa miehen ikä ei avioliiton solmimista mitenkään estä, as you know. Ja minä olen hulluna keskiaikaiseen ritariromantiikkaan!

No, kello alkaa olla jos sitä luokkaa, että tuutilullaa untenmaille, huomenna kun pitäisi vielä yrittää opiskellakin.

Mutta nyt pääsette hetkeksi aikaa nuoren Hakon matkaan. Enjoy your ride!

***

colo ~*

Rannikon kylmä viima puhalsi suoraan mereltä pienen kalastajakylän päälle. Se loihti esiin suuria aaltoja, jotka iskivät voimalla päin satamalaitureita ja veneitä. Pilvet hiipuivat raskaina massoina yli taivaankannen ja näyttivät hetkellä millä hyvänsä tarttuvan punaiseen leijaan, joka tulevasta myrskystä huolimatta pysyi taivaalla sinnikkäästi, kuin nuoren pojan mieli pitäisi sitä ylhäällä. Pellavaiset kutrit lentelivät vähän väliä silmien haitaksi, mutta toisella kädellään poika siirsi ne korvansa taakse, kunnes ne taas päättäisivät häiritä häntä.

"Hako! Hako! Tule sisälle sieltä!" kuului huuto venevajan takaa. Se oli hänen isoisänsä, jonka kumara hahmo näkyi vajan nurkalta ja käsi viittoi poikaa tulemaan. "Hako! Kohta tulee ukkosmyrsky! Lopeta ja tule tänne ennen kuin tapatat itsesi!"

Hakon mielestä isoisä oli vain liian taikauskoinen, mutta ryhtyi taistelemaan tuulta vastaan saadakseen leijaansa takaisin. Tuuli näytti tykästyneen siihen, eikä malttanut päästää irti.

"Isoisä! Leijani!" Hako huusi. Isoisän tumma hahmo juoksi pojan avuksi. Vanhoilla, mutta vahvoilla käsillään isoisä ryhtyi pyörittämään narua takaisin kerälle puisen kepin ympärille. Jopa isoisäkin näytti joutuvan käyttämään kaikkia voimiaan saadakseen leijan takaisin maahan. Ollessaan muutaman metrin korkeudella tuuli päästi irti leijasta ja se rysähti Hakon ja isoisän silmien eteen.

"Ota leijasi niin mennään sisälle." Isoisä sanoi ja tarttui Hakoa kädestä. Rantahietikon yläpuolella oleva nurmikenttä muuttui hetkessä myrskyn turmelemaksi maaksi.

"Isoisä. Kiitos kun autoit minua leijan kanssa."
"Mitäs tuosta. Mene nyt äkkiä pesulle tai tätisi retuuttaa meitä molempia niskavilloista. Mehän tiedämme miten äksy hän osaa olla jos jäähdytämme keittomme lautaselle koskematta siihen."

Täti oli isoisän vanhin - ja ainoa - tytär. Täti hoiti kotiaskareet, siivosi, kokkasi ja pesi pyykit. Hako oli oppinut puhuttelemaan häntä vain tädiksi, eikä Hako edes muistanut koskaan kuulleensa tädin oikeaa nimeä. Isoisä puhutteli häntä vain tädiksi tai tyttärekseen, ja täti kutsui isoisää vain isäkseen. Se laittoi Hakon miettimään, mistä moinen johtui, mutta kuullessaan tätinsä kutsun ruokapöytään "niin kuin olisitte jo" - lisäyksen kera, Hako säntäsi vadille, otti saippuan ja pesi kätensä ja kasvonsa huolellisesti, mutta ripeästi. Isoisä ojensi hänelle pyyhkeen johon kuivattuaan kasvonsa Hako loi riemullisen katseen.
"Äitini tekemä pyyheliina!" Hako huudahti. Pyyheliinan oikeassa alakulmassa oli kirjailtu nimikirjaimet A.H.
"Niin on." isoisä vastasi ja meni keittiöön, jossa leijui lämpimän kalakeiton rasvainen tuoksu.

Keittiö oli kodikas ja lämmin. Ruokapöytä oli katettu kolmelle; Hakolle, tädille ja isoisälle. Täti ja isoisä olivat hänen perheensä ja vaikka Hako olikin saanut kuulla syyn vanhempiensa poissaoloon, usein Hako vietti yönsä miettien tilannetta, jossa hän eläisi tätinsä ja isoisänsä lisäksi omien vanhempiensa kanssa.

Täti kauhoi keittoa Hakon lautaselle ja loi kujeellisen hymyn pojalle. "Missä ajatuksesi leijuvat?"
"Varmaan vieläkin siellä, missä leija äsken", isoisä lisäsi ja naurahti. "Olet huima poika. Saisit olla varuillasi leijasi kanssa."
"Olen kyllä, isoisä."
"Hirveä myrsky ulkona", täti sanoi ja istahti tuolilleen. "Toivottavasti kaikki veneet on saatu kiskottua rantaan ja ihmiset ehtineet koteihinsa. Ei tässä paikassa muuta vikaa ole kuin ainaiset pohjoismeren myrskyt!" Täti jatkoi tuhisemistaan säästä, "Alestairin rannikko ei ole sopiva paikka kodille eikä varsinkaan suurille turistirysille, kuten Keyseinin rapakkokaupunki ja Geiho. Onhan sitä tälläkin mantereella sisämaa, jossa sää on paljon suotuisampi loman viettoon ja peltojen hoivaamiseen."
"Sisämaa ja etelärannikko on jo täynnä asutusta, tytär. Joidenkin on pakko asua takamailla", isoisä sanoi puolustelevaan sävyyn.
"Ja meidän täytyy vielä sietää lothlonlaisten ikäviä lähentelyjä." täti marisi.
"He eivät tule rajan tälle puolelle, ellemme me mene sinne."
"Sitä paitsi täällä kolme neljäsosaa kalenterista on talvea ja se vähäinenkin kesä pelkkää myrskyä."

"Minusta on ihan mukava asua täällä", Hako keskeytti.
"Onko?" isoisä kysyi kiinnostuneena.
"Eihän poika parka tiedä pahemmin mistään muusta kuin merestä, kaloista, talvesta ja myrskystä." täti lohkaisi. Isoisä mulkaisi tätiä vihaisesti. "Hänen ei tarvitse", isoisä sanoi.
"Ei vai? Tynnyrissäkö sinä aiot hänet tästä eteenpäin kasvattaa?"
"Hän tietää sen mitä tarvitsee."
"Ei minusta."

"Loria!" isoisä huudahti ja nousi ylös läimäisten kämmenensä pöytään.
Hako seurasi tilannetta tietyllä tapaa jännittyneesti, kuitenkin hyvin peloissaan. Harvoin täti ja isoisä ottivat yhteen näin voimakkaasti. He eivät olleet koskaan tapelleet asiasta, joka liittyi Hakoon.
Täti vaikeni, muttei erottanut katsettaan isästään. "Hänen täytyy tietää."
"Hako, mene huoneeseesi", isoisä sanoi vakavalla äänellä laskematta katsettaan tyttärestään.
"Entä ruokani?"
"Tuon sen sinulle ylös. Mene nyt."

Hako totteli ja juoksi pirtin poikki portaille, joita ylös noustessa hän pääsi makuukammareihin. Hako sulki oven perässään, nojautui ovea vasten ja odotti. Mitään ei kuulunut. Joko he puhuivat liian hiljaa tai vain jatkoivat toistensa tuijottamista kuin pöllöt. Hako ei ymmärtänyt heitä. Mistä moinen kimpaantuminen isoisällä? Miksi täti oli sitä mieltä, että Hako ei tiennyt tarpeeksi? Ja mistä asiasta? Kyllä Hako tiesi paljonkin kalojen perkaamisesta sisiliskojen paritteluun. Mikä asia olisi sitten niin tärkeä, että Hakon pitäisi se tietää, muttei jos isoisä ei halunnut? Mitä he salasivat?

Ovi avautui ja isoisä kantoi tarjottimella Hakon keiton ja mukillisen vettä sisälle huoneeseen. Hän asetti tarjottimen ensin pöydälle ennen kuin kääntyi katsomaan poikaa.
"Hako. En tiedä mitä sanoisin..."
"Miksi te vihaatte minua?"
"Vihaamme...? Miksi sinä moista kyselet? Emme me sinua vihaa!"
"Olenko minä teille riesana? Tiedän, ettei teillä ole varaa lähettää minua kouluun tai luostariin opiskelemaan ja tulen loppuelämäni toimimaan kalastajana... mutta miksi te salaatte minulta asioita?"
Isoisä istahti Hakon viereen ja vei kätensä tämän olkapäiden ympäri.

"Kuules poika... aikuisilla asiat ovat hieman monimutkaisempia eikä se kaikki tieto välttämättä ole sopivaa lapsille. Kyllä sinä tiedät sitten kun kasvat vanhemmaksi."
"Tuota te jankutatte aina... mutta miksi täti sitten sanoi etten tiedä tarpeeksi? Pitääkö hän minua... tyhmänä?"
Isoisä huokaisi. "Ei hän sinua tyhmänä pidä. Asia vain koskee tulevaisuuttamme ja etenkin huomista päivää. Ymmärrän hyvin miksi tätisi on hermona. Minä joudun lähtemään matkalle."
"Minne? Mikset kertonut minulle tästä aiemmin, isoisä?"
"Eh... ei ole oikein ollut tilaisuutta. Joudun näet viipymään matkallani jopa useita kuunkiertoja."
"Mikset voi ottaa minua mukaan?"
"Se ei valitettavasti käy päinsä."
"Olen hiljaa koko ajan ja teen kaikki mitä käsket! Isoisä! Ota minut mukaasi!" Hako pyysi.
Mutta isoisä pudisti päätään. "En voi. Kyse on asiasta, jonka ei pitäisi mennä muiden tietoon."

"Minusta olisi ihan hyvä asia, jos ottaisit pojan mukaan", täti sanoi raottaen ovea. Hänen silmänsä olivat punaiset ja posket täynnä kyynelvanojen jälkiä.
"Kuules nyt..."
"Kuule itse, isä! Sinä et voi jättää Hakoa iäksi tänne. Hänen on opittava jotain ja lähdettävä maailmalle. Luojani... katso nyt häntä! Kohta kolmetoistakesäinen ja sinä pullotat Hakon hankeen, ettei hän vain satuttaisi itseään."
"Nyt vain ei ole sen aika." isoisä väitti kiivaasti, vaikka saikin vastaansa yhtä kovapäisen ihmisen kuin tyttärensä. "Minä menen nyt sinne minne minut on kutsuttu ja jätän teidät molemmat tänne. Sitten kun tulen takaisin, voimme ottaa asian uudelleen esille. Lupaan sitten harkita Hakon siirtämistä... jonnekin missä hän voi oppia jotain hyödyllistä", isoisän viimeiset sanat olivat kuin piikkinä hänen tyttärelleen. Täti vain tuijotti uhmakkaasti takaisin ja hymyili väkinäisesti.

***

"Olit kyllä tosi kiltti, kun lupasit tädille ottavasi minut mukaan! Hitsi, en ole koskaan ennen ollut näin kaukana kotoa!"
"Niinpä niin",
"Minne me olemme menossa?"
"Kaupunkiin nimeltä Geiho."
"Missä se on?"
"Kolmen päivämatkan päässä täältä. Meille tulee kiire ja olen jo muutenkin myöhässä."
"Myöhässä mistä?"
Isoisä kääntyi Hakon puoleen. "Minulla on tärkeä tapaaminen erään henkilön kanssa. Äläkä sitten ihmettele, jos ihmiset kutsuvat minua Orasvuoksi."
"Onko se sinun oikea nimesi?"
"Oikea ja oikea...", isoisä tuhahti. "Sillä nimellä minut ainakin tunnetaan."

Isoisä löysäsi hevosen ohjaksia ja otti rennomman asennon rattailla. Sää oli hieman laantunut eilisestä myrskystä, mutta vettä tipahteli pieninä hentoina kuuroina, eivätkä ne saaneet kuin päällysvaatteet hiukan kosteiksi. Hako istui rattailla isoisänsä vieressä ja nuuhki märkää ulkoilmaa. Ruohonkorret olivat painuneet taivaan kasteesta alas ja nuokkuivat tuulenpuuskien mukana. Puiden lehdet näyttivät yhtä surkeilta tummanharmaata taivasta vasten. Sää Alestairin pohjoisrannikolla oli aina yhtä tylsä, vaikka Hako olikin oppinut nauttimaan siitä. Ei hänellä ollut kokemusta muusta. Sen takia matka alkoikin tuntua seikkailulta, johon hän sukeltaisi silmät sidottuna.

"Onko lohikäärmeitä olemassa?"
Isoisä hätkähti niin ajatuksistaan, että kiskaisi suitsista ja hevonen pysähtyi.
"Mitä?"
"Onko lohikäärmeitä olemassa?"
"Ei." isoisä sanoi ja naksautti kieltään. Hevonen jatkoi löntystelyään.
"Oletko sinä nähnyt lohikäärmeitä muinaisessa nuoruudessasi?"
"Muinaisessa...? Poika pentele!" isoisä naurahti, "minähän olen nuori vielä."
"Sinulla on parta. Kaikilla vanhoilla miehillä on parta."
"Ai niinkö? Muutaman vuoden kuluttua sinullakin kasvaa haivenia. Nauran sitten takaisin 'vanhukselle'", isoisä sanoi ja hymyili. "Kuules Hako... itse asiassa ei ollut suurikaan virhe ottaa sinua mukaan. Kerrankin minulla on matkan aikana seuraa."
"Onneksi täti sai muuttamaan mielesi. Minua jännittää ihan kamalasti."
"Matkako?"
"Lohikäärmeet." Hako sanoi uneksiva katse silmissään. "Minä tulen näkemään lohikäärmeen, isoisä. Aivan varmasti tulen."
Isoisä ei voinut kuin nauraa nuoren pojan vilkkaalle mielelle.

***

Kommentit ovat enemmänkin kuin tervetulleita.

//edit: typåi korjattu

[Aiona]

Ja heti minä olen ilkeä ja hutkin aloitusta parilla kirveniskulla..



colo ~*

Rannikon kylmä viima puhalsi suoraan mereltä pienen kalastajakylän päälle, loihti esiin suuria aaltoja, jotka iskivät voimalla päin satamalaitureita ja veneitä. Pilvet hiipuivat raskaina massoina yli taivaankannen ja näyttivät hetkellä millä hyvänsä tarttuvan punaiseen leijaan, joka tulevasta myrskystä huolimatta pysyi taivaalla sinnikkääsi, kuin nuoren pojan mieli pitäisi sitä ylhäällä. Pellavaiset kutrit lentelivät vähän väliä silmien haitaksi, mutta toisella kädellään poika siirsi ne korvansa taakse, kunnes ne taas päättäisivät häiritä häntä.

Ei minulla muuten mikään koko tekstissä häirinnyt, mutta nuo kaksi punaisella merkittyä kohtaa pistivät pahasti silmään. Ensimmäinen lause vieläkin pahemmin.
Siihen minulla olisi tämmöinen kirveellä hutkittu ehdotus:

Rannikon kylmä viima puhalsi suoraan mereltä pienen kalastajakylän päälle. Se loihti esiin suuria aaltoja, jotka iskivät voimalla päin satamalaitureita ja veneitä.

Ja tästä sanasta sinä ehdottomasti unohdit yhden kirjaimen:
sinnikkääsi= sinnikkäästi

Lisää Elizaizeni. Kirjoitathan lisää? No tottakai sinä kirjoitat! Kyllä minä sen ny tiärän.

Kokonaisuudessaan mainiota jatkoa sille, mitä olin jo lukenut. Mukavaa päästä tutustumaan Orasvuohon, hahmoon, josta Taido puhui ja jonka hän haluaa tavata.
Ehdottomasti haluan lukea lisää, sehän on selvää. Niin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kuin se onkin. ^^
Muuta sanottavaa minulla ei sitten olekaan. Ainakaan tällä kertaa.. Ehkä sitten seuraavalla kerralla, kun olet laittanut tänne lisää jatkoa.
Olkaapas hyvät, ja näkemisiin, siskoseni!


Jännittääkö?
Älä ees kysy. ^^

[Eliza Liv]

Juu, kiitti noista virheistä. Olin aika sokea viime yönä, joten sitä sattuu. Nonny korjattu. Lisää on tulossa... jännittääkö?

[Eliza Liv]

Ensinnäkin olen hyvin pahoillani siitä, että tässä on kestänyt näin kauan. Sitä joskus huomaa survovansa aikaa kaikkeen muuhun kuin lempipuuhaansa ja sitten sitä ollaan näreissään moisesta. Valitan, tässä on vain vähän jatkoa, sillä tiedoston kääntäminen on paskamaista touhua ja juuri nyt en ehdi enempää.

Päästänpäs Taidon irti.

***

coneya~*

Taido kuuli kellojen soiton. Kirkon kellotornin mekaaninen rumpukoneisto soittaa viiden sekunnin välein kelloja, joiden ääni kantautuu koko kylän korviin. Uteliaita kyläläisiä alkaa kokoontua kirkon lähiympäristöön. Monien silmäparien tuijotus tuntui piinaavalta. Hän ei tuntenut heitä, eivätkä he Taidoa. Osan Taido oli nähnyt kapakassa tai kaupassa, mutta muut olivat hänelle vain pelkkää suurta ihmismassaa, joka ei tiennyt mitään hänen tilanteestaan. Taido epäili, josko ratkaisu olisikin ollut väärä. Kellojen äänet ilmoittivat hänelle seremonian loppumisesta ja kahleista, jotka sitoivat hänet nyt mieheen, joka seisoi hänen vierellään ryhdikkäästi sheriffin univormuun puettuna kirkon kivisillä portailla, pyhimyksiä esittävien patsaiden ja kyläläisten ympäröimänä. Miehen kasvoilta saattoi erottaa puhtaan ilon.
"Taido?" Ceyn kysyi. "Oletko kunnossa?"
"Olen", hän vastasi ja vilkaisi nopeasti niittykukkia, joita hän oli pitänyt omissa häissään morsiuskimppuna. "Ihmisten tuijotus saa minut vain hermostumaan."
"Heidän sheriffinsä meni juuri naimisiin, joten totta kai ihmiset ovat kiinnostuneita sinusta, minun nuorikostani", Ceyn lähestyi Taidoa suudellakseen häntä, mutta Taido käänsi hänelle poskensa.
"Mikä nyt on?"
"Ei vielä." Taido sanoi ja sulki hetkeksi silmänsä.
Hän tunsi pettäneen isänsä. Ennen vihkiseremoniaa Taido oli joutunut kolmen papin ja neljän todistajan läsnäollessa kieltämään muut jumalat kuin Yhden Ainoan, toteuttamaan rituaalin, johon hän syvällä sisimmässään ei edes uskonut ja naimaan valheessa miehen, joka oli sen likaisen teon synnin ulkopuolella. Taido tiesi, että Ceyn rakasti häntä. Se näkyi Ceynin tavasta puhua hänelle ja tavasta koskea ja katsoa häntä. Ne silmät... synnittömät, puhtaat, rakkauden täyttämät silmät, jotka silläkin hetkellä olivat naulittuna Taidoon. Kirous, mikä häntä nyt varjosti omien uskojensa pettämisestä ja vääräksi vannomisesta sai naisen mielen tummaksi ja mustanpuhuvaksi kuin heidät vihkineen papin kaapu.
Hän oli kieltänyt oman uskonsa.
"Taido, voitko huonosti?" Cern kysyi aidosti huolissaan.
"Haluan äkkiä pois täältä", Taido sanoi. Seremonian mukaisesti he laskeutuivat alas kirkon portaita muiden onnitellessa Ceyniä. Kukaan ei onnitellut Taidoa. Kukaan ei tuntenut tai luottanut häneen. Hän kantoi otsassaan noidan leimaa ja sen vuoksi osa Ceynille osoitetuista onnitteluista olikin sääliviä osanottoja miehelle, joka oli tietämättään nainut noidan -- luultavasti joutunut lumotuksi. Kukaan ei siltikään uskaltanut sanoa sitä ääneen. Kenenkään ei tarvinnut. Se lemusi ilmassa.

Taido heitti kimpun lattialle ja ryhtyi kiireen vilkkaa vaihtamaan asuaan. Hän oli joutunut pukeutumaan tiukkaan, tummanpunaiseen korsettiin ja tyllihameeseen, mikä oli saanut hänet melkein pakokauhun valtaan. Ennen kuin Ceyn ehti edes sulkea oven, Taido seisoi huoneessa alastomana ja kaivoi laukusta silkkimekkoaan. Ceyn pysähtyi ovelle ja hänen kasvonsa vakavoituivat.
"Taido. Tein tämän vain auttaakseni sinua pääsemään Lothloniin. Sano heti jos haluat, että perumme liiton."
Taido pysähtyi paikalleen.
"Minun on pakko päästä Lothloniin." hän sanoi ja jatkoi pukunsa kiinnittämistä kultaiseen kaulakoruunsa.
"Mikä sitten painaa mieltäsi? Eilen olit niin innoissasi, kun kävimme papin puheilla ja varasimme kirkon. Olit jopa innoissasi ennen seremoniaa, mutta sitten sinä vain... muutuit. Mitä seremonian jälkeen oikein tapahtui?"
"Et ymmärtäisi. Pakkaa, meidän on aika lähteä."
"Taido. Kerro minulle." Ceyn pyysi, milteipä aneli. Taido painoi päänsä alas. Kaiketi hänen käytöksensä loukkasi Ceyniä.
Katse sheriffin silmiin melkein mursi naisen. Ei. Hän ei voisi kertoa, ei vielä. Tehtävä oli kesken.
"Olen pahoillani Ceyn... ", Taido aloitti, mutta näki vain oven sulkeutuvan sheriffin ja hänen välilleen. Taido lysähti sängylleen.
Ceyn ei siis jäänyt kuuntelemaan selityksiä. Miten hän koskaan voisi kertoa miehelle, että kirous kirouksen jälkeen jäi lepäämään hänen päälleen? Teki hän mitä tahansa, meni minne tahansa, aina hän teki asioita, joiden rikos oli suurtakin suurempi. Taido tuijotti vihaisena käsiään. Sirot, hellät ja lempeät kädet eivät olleet aina näyttäneet siltä. Kerran ne olivat kovat ja karheat, työllä voideltu ja rakot ansaittuja. Nyt killuivat kultarenkaat hänen ranteissaan ja kultasormus sormessa, jonka pelkkä symboli teki hänelle pahaa. Rikos hänen oikeaa olemustaan vastaan.
Sen sormuksen mahti silti voi turvata hänen seuraavan matkansa. Orasvuon löytäminen ja medaljongin arvoituksen ratkaiseminen olivat sillä hetkellä tärkeimmät asiat hänen taipaleellaan. Taido ei aikonut tuottaa enää pettymystä isälleen, vaikka tämä olikin tehnyt hänelle ylitsepääsemättömiä tehtäviä lukemattomine vaikeuksineen. Isä testasi häntä, mutta hänen epäonnistumisensa voisi maksaa koko kuningaskunnan rappion hinnan, jos hän epäonnistuisi. Viestin olisi mentävä perille ajoissa, tai muuten...

***

Kommentit ovat enemmänkin kuin tervetulleita.

[Aiona]

Vau! Eliza, et kyllä usko, mutten löytänyt yhtään ainuttakaan kirjoitusvirhelöistä tuosta tekstinpätkästä, jonka kuljimme Taidon matkassa. ^^
Olet edistynyt huomattavasti oikeinkirjoituksen maailmassa. -_-

Kokonaisuus on suorastaan toimiva! Miten vaikuttavasti oletkaan saanut nuo kaikki tuntemukset juuri sellaiseksi, että ne itsekin tuntee! Todella vaikuttavaa, Eliza.
Minä niin rakastan Taidoa! ^^