Eliza Liv
27.5.2004, 8:19:58
Kuparilantti
Se oli pieni lantti, joka makasi kivisellä tiellä, kuparinen, pyöreähkö kolikko, jonka toisella puolella komeili kuninkaan sinetti, toisella kuningas Daavidin jylhät, jopa tarunomaiset kasvot. Saaf otti sen käteensä, pyyhki nuhruisella nutullaan siitä enimmät hiekat pois, sulki käsiinsä ja juoksi kotiin. Se oli hänen ensimmäinen lanttinsa, jonka joku ylhäinen maamies oli nähtävästi vahingossa pudottanut reitilleen, tai sitten se oli rosvojen jälkeen jättämä osuus ryövätystä aarteesta, jonka he olivat uhrin verellä tahrineet. Saaf juoksi läpi lampaiden lauman, joka hajaantui hiljalleen tehden tietä omistajansa nuorimmalle pojalle.
”Isä! Isä, katso mitä minä löysin!”, Saaf kiljahti ja juoksi avojaloin isänsä luokse, joka nojasi raukeasti paimensauvaansa ja katsoi lampaidensa perään huolehtien jokaisesta elukastaan.
”Mitä sinä löysit Saaf?”, isä kysyi polvistuen poikansa likaisen naaman tasolle. Saaf raotti hiljalleen pienet kätösensä ja paljasti lantin. ”Löysin tämän tieltä, mikä johtaa Tamariin.”
”Kuparilantti.” isä hymähti ja silitteli poikansa hiuksia. ”Se on hieno.”
”Minä näytän tämän äidillekin!” Saaf huudahti ja pinkaisi nopeasti kohti kotiaan jättäen isänsä paimentamaan lampaitaan hymy huulillaan.
Saafin vanhin sisko Naham kantoi suurella kannulla vettä kaivolta ja hänen veljensä oli vähällä törmätä vesikannua kantavaan sisareensa ja kaataa kaiken, kovalla työllä hankitun veden kuivalle maalle. ”Saaf!” Naham kiljahti vihaisena järkytyksestä. ”Älä juoksentele katsomatta eteesi!”
Mutta Saaf ei välittänyt sisarestaan vaan jatkoi juoksuaan kohti ovea, jota peitti isoäidin kutoma paksu kangas.
”Äiti! Äiti! Katso mitä löysin!” Saaf huudahti juosten kohti ääntä, jonka tunnisti äitinsä ääneksi.
Atara, Benjamin vaimo ja hänen lastensa äiti hyräillen valmisti jauhoista leipää kivisen alustansa päällä. Saaf ojensi käsiensä välissä olevan lantin äitinsä nähtäville. ”Katso äiti.”
Äiti katsoi, hymähti ja iski käsiään yhteen saaden jauhon leijailemaan huoneen hämärässä. ”Se on hieno lantti, Saaf.”
”Laitan sen talteen! Piilotan sen, ettei kukaan löydä sitä! Sitten, kun ne miehet taas tulevat hakemaan kaikki rahamme, meille jää ainakin tämä lantti.” Saaf selitti innoissaan. Äidin kasvot kivettyivät siltä istumalta, kun hänen poikansa mainitsi ’ne miehet’. ”Mene leikkimään veljesi Ramin kanssa.” Äiti käski yrittäen saada poikansa lopettamaan puheensa.
”Mutta Ram on Elifeletin ja Joelin kanssa isää auttamassa.”
”Mene sitten sinäkin. Olet jo tarpeeksi vanha auttamaan heitä miten kykenet. Mene jo!” äiti ärähti ja oli läikäistä Saafia takamukselle, ellei poika olisi lähtenyt juosten ulos.
Saaf kiersi kotitalonsa taakse ja kaivoi hiekkaan pienen kuopan, johon hän upotti lanttinsa. Hän iski pienen orjantappurapensaan oksan pystyyn aarrepaikkansa merkiksi. Suhteellisen tyytyväisenä tulokseensa Saaf pyyhki likaiset kätensä tunikaansa ja tuijotti hetken tummia kynnenalusiaan, kunnes tajusi ettei voinut tehdä niille yhtään mitään. Saaf kuuli nurkan takaa itkua.
Hänen nuorin siskonsa Maria istui kivellä ja vuodatti kyyneleitään kangasmekolleen. Saafin mielestä Marian oli aika sopimatonta vain istua ja vollottaa tekemättä mitään kesken työpäivän.
”Miksi sinä itket?” Saaf kysyi seisoen yhä nurkalla. Maria ei edes vilkaissutkaan häneen.
”Mene pois.” kuului käsky.
”Vain pikkutytöt vollottavat.” Saaf jatkoi, vaikka tiesi ihan hyvin, ettei Maria enää ollut pikkutyttö. Maria oli kolmanneksi nuorin seitsemästä sisaruksesta, ja nuorin kolmesta tytöistä, mutta hän oli saavuttanut hedelmällisen ikänsä jo useita vuosia sitten. Hänen tummat kutrinsa valuivat alaselkään ja sirot nilkat pilkahtivat esiin tummanvioletin mekon alta. Silmät, jotka saivat jokaisen nuoren miehen jalat lyömään lukua, olivat täynnä kyyneleitä ja tuskaa.
”Sanoin, että häivy”, Maria tiuskaisi ja pyyhki kyyneleistä kostunutta naamaansa.
”Miksi itket Maria?” Saaf kysyi uudemman kerran, tällä kertaa todella huolissaan. Maria taputti kiveä ja Saaf istahti sisarensa viereen. ”Minut naitetaan pian isän vanhan ystävän, Jeterin vanhimmalle pojalle Jafialle, Saaf. Joudun lähtemään täältä kauas uuteen kotiini, enkä näe teitä pitkiin aikoihin.”
”Mikset voi jäädä kotiin kuten Naham jäi?”
”Naham on maho, kukaan mies ei huoli häntä vaimokseen.” Maria sanoi hiljaa, tietäen aiheen olevan kielletty. Jos äiti saisi hänet kiinni puhumasta pikkuveljelleen isosiskonsa ongelmasta, hän saisi ikimuistoisen selkäsaunan eikä varmaan saisi ruokaa päivään.
”Mutta Heleahan on naimisissa? Eikä se riitä?” Saaf kysyi.
”Perhe tarvitsee rahaa. Kun vanhempamme naittavat minut, minun muutoin kuluttama ruokani ja juomani säästyy teille muille. Isä sai sovittua minulle pienet myötäjäiset, joten he jäävät ajan kuluessa voitolle tästä.” Maria selitti surullisena.
”Minä en muista ketään Jafiaa”, Saaf töksäytti.
”Niinpä”, Maria vastasi katkerana.
Atara käveli raskain askelin hiekkatietä kohti lammaslaumaa. ”Benjam! Ram, Elifelet ja Joel! Syömään!” hän kailotti ja heilutti kättään. Ataran mies vastasi huutoon heiluttamalla takaisin merkiksi kuulleensa kutsun. Atara kääntyi takaisin ja lähestyessään kotiaan huomasi vanhimman tyttärensä itkevän tienpientareella vesiastia kaatuneena sylissään.
”Naham! Herran nimeen mitä sinulle on tapahtunut!” Atara kysyi huolissaan.
”Maria! Hän on kertonut Saafille jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt!”
”Mitä se tyttö on taas tehnyt?” Atara kysyi vihaisena.
”Saaf kutsui minua mahoksi. Joku on kertonut siitä Saafille! Sen on pakko olla Maria!” Naham henkäisi ja jatkoi itkemistään.
Atara auttoi lapsensa pystyyn ja kehitteli jo mielessään sopivaa rangaistusta nuorimmalle tyttärelleen.
Maria itki pidellen punaista poskeaan. Sitä tykytti ja sitä särki. Äidillä oli kova käsi.
”Mikä paholaisen työkalu sinustakin on tullut Maria! Tiedät, ettei Saaf ole kyllin vanha sulattelemaan kaikkea sanomaasi. Sitä paitsi Nahamin tila ei kuulu Saafille ollenkaan. Mikä sinuun on mennyt? Pitääkö sinut piestä, että opit pitämään suusi kiinni?”
Maria ei vastannut. Hänen ei tarvinnut. Äiti oli niin vimmoissaan, ettei kuuntelisi kuitenkaan. Se oli hänen kapinansa. Maria ei halunnut mennä naimisiin -- ei vielä, eikä ainakaan miehen kanssa, jonka hänen isänsä oli valinnut hänelle. Maria halusi mennä naimisiin rakkaudesta.
”Äiti! Haluan naimisiin miehen kanssa jota rakastan!” Maria huusi.
”Rakastat? Mitä sinäkin hölmö lapsi tiedät rakkaudesta?”
Karavaanarit, joille isä oli tarjonnut yösijaa tallista, olivat kertoneet illoin lapsille tarinoita kaukaisista maista, prinsessoista ja prinsseistä. Maria oli aina kuvitellut löytävänsä miehen, jota rakastaisi, ja joka rakastaisi häntä.
”Tyhmä tyttö sinä olet. Totisesti toivon että tämä opettaisi sinua pitämään terävän kielesi kurissa. Miehesi tulee päättämään mikä on sinulle parasta ja jos käyttäydyt häntä kohtaan samalla tavalla kuin minua, hän ei välttämättä ole yhtä lempeä. Opi paikkasi tyttö!”
”Toivon, että Jumala tekisi minustakin mahon!”
”Maria!” Äiti huudahti kauhuissaan ja otti tukea seinästä. ”Älä ikinä toivo mitään sellaista!”
”Siksikö, koska muutoin tuleva mieheni lähettäisi minut takaisin kotiin, -- kuten Nahamille kävi -- koska en saisi lasta? Sitä minä juuri toivon äiti! Toivon Jumalan nimeen, että Hän rankaisisi minua teoistani niin!”
Atara oli kuitenkin niin sekaisin, että syöksähti ulos huoneesta suoraan pihalle jättäen tyttönsä itkemään lattialle.
”Atara, vaimoni, mikä sinun on?” Benjam kysyi ryhtyessään yöpuulle.
”Tyttäresi Maria on sanonut kantansa avioliittoaikeista.” Atara sanoi yrittäen vääntää äänensä lempeämmäksi. ”Maria ei haluaisi naimisiin.”
”Miten Maria muka tietäisi, mikä hänelle on parasta? Minä olen hänen isänsä ja olen todennut Jafian olevan kelpo mies.”
”Niin olen minäkin. Maria esitti tänään toivomuksen, että Herramme tekisi hänestä mahon.”
”Miksi ihmeen takia se tyttö nyt sellaista toivoisi?” Benjam kysyi puoliksi kauhuissaan.
”En tiedä mikä tai kuka sitä tyttöä on puhutellut, mutta ei se hyvääkään ennusta.” Atara sanoi ja sai miehensä hetkeksi hiljenemään. Benjam hieroi partaansa ja mietti. ”Pitäisikö minun lähettää Jeterille sana, että avioliiton vihkimistilaisuutta pitäisi aikaistaa?” Benjam kysyi vaimoltaan.
”Se saattaisi koitua ihan hyväksi ratkaisuksi. Mitä pikimmiten saamme Marian naitettua, sitä aiemmin hän tajuaisi, miten suurella lahjalla hänet on siunattu, kun hän saa ensimmäisen poikalapsensa.”
” Puhut viisaita sanoja, Atar”, Benjam sanoi ylpeänä vaimolleen. ”Lähetän Joelin heti aamusta viemään sanan Jeterille. Sinä Atar saat ryhtyä valmistamaan Marialle sopivaa pukua, minä lasken myötäjäiset ja punnitsen ne. Saaf saa tulla auttamaan minua.”
”Tehkäämme niin”, Atar myöntyi. He toivottivat toisilleen hyvää yötä ja nukahtivat.
Saaf heitteli kiviä ruudukkoon, jonka hän oli Ramin kanssa piirtänyt hiekkaan. Se oli peli, jonka heidän vanhin veljensä Elifelet oli heille opettanut.
”Ram! Saaf! Tulette mukaani”, isä huusi pojilleen ja viittoili heitä tulemaan talliin. Pojat jättivät pelin kesken ja juoksivat kilpaa isänsä luokse.
”Tänään punnitsemme rahat Marian myötäjäisiin ja haemme laumasta muutaman lampaan. Ram ja Saaf, te haette Elifeletiltä kolme lammasta. Tuokaa ne varovasti tänne, onko selvä? Älkää kadottako niitä.”
”Kyllä isä”, sanoi Ram, joka oli kaksitoistavuotiaaksi pitkä ja vahva poika. Saaf, perheen seitsemänvuotias kuopus taas oli kahta päätä lyhyempi veljestään Ramista. Heidän setänsä Daniel yleensä vertasikin Ramia vahvaan härkään ja Saafia heikkoon varsaan. Veljensä vitsailuista huolimatta Benjam kuitenkin luotti siihen, että hänen nuorin poikansa vielä varttuessaan kasvaisi vähintäänkin yhtä pitkäksi ja vahvaksi kuin vanhimmat poikansa, Elifelet ja Joel.
Benjam lähetti Ramin ja Saafin matkaa. Veljekset kävelivät nopeaa tahtia läpi karun, kivikkoisen taipaleen laidunmaalle, jossa Elifelet paimensi perheen tärkeintä omaisuutta, viisikymmenpäistä lammaslaumaa.
”Veljet! Tänne näin!” Elifelet huusi nähtyään Saafin ja Ramin. ”Ram, sinä tiedät miten näitä käsitellään. Saaf saa auttaa tarvittaessa. Ohjatkaa ne turvallisesti kotiin, matkaa ei ole kuin kolme virstaa, tuskin ne siinä ajassa villiintyvät. Ottakaa tästä nämä kolme ja lähtekää”, Elifelet opasti nuorempia veljiään ja istahti takaisin kivelle, mistä hän näki koko lauman ja pystyi parhaiten tarkkailemaan niitä.
Saaf ja Ram lähtivät kotia kohti hätystellen edessään kolmea, lihavaa lammasta.
”Maria, haluan antaa sinulle tämän”, Saaf sanoi ja tiputti siskonsa kämmenelle pienen hiekkaisen kuparilantin.
”Lanttisi... Saaf, miksi annat sen minulle?” Maria kysyi. Äiti oli pukenut Marian hienoimpaan pukuunsa, sillä oli Marian aika lähteä uuden miehensä luokse kolmen päivämatkan päähän.
”Että muistaisit joskus meitäkin, Maria. Minulla tulee ainakin sinua kova ikävä.”
”Voi Saaf...” Sisko otti pikkuveljensä rutistavaan syleilyyn, eikä päästänyt irti ennen kuin heidän äitinsä keskeytti sanoen: ”Maria, on aika lähteä.”
Benjamin oli määrä saattaa tyttärensä tulevaan kotiinsa, joka sijaitsi Tamarin ja Bosran välimaastossa. Uutinen, että häitä aikaistettiin, oli saanut Marian itkun partaalle. Nälkälakot ja mykkäkoulut eivät kuitenkaan olleet saaneet Ataraa muuttamaan mieltään. Marian aika oli avioitua, tahtoi tyttö sitä itse tai ei.
Benjam otti mukaansa ne kolme lammasta laumastaan, jotka lisättiin Marian myötäjäisiin, sekä pienen nahkapussin hopeakolikoita. Ne rahat Benjam oli varta vasten säästänyt siihen tarkoitukseen, että Marialle saataisiin hyvä liitto.
Maria hyvästeli veljensä Ramin ja jätti terveiset veljelleen Elifetille, joka oli edelleen paimentamassa lampaita. Hän sanoi hyvästit myös sisarelleen Nahamille, jonka kanssa välit olivat kylmenneet, mutta silti säilyneet.
”Äiti...” Maria aloitti, mutta hänen lauseensa katkesi nyyhkytystulvaan, jota ei voinut estää mikään.
”Maria...”, äiti sanoi kyynelsilmin ja halasi nuorinta tytärtään lujasti. ”Me lähdemme pian peräänne. Odotamme vain Elifeletin ja tulemme juhlaasi. Onni myötä, rakas lapsonen. Herran siunausta.”
Maria istutettiin aasin vetämälle kärrylle ja lampaat sidottiin siihen kiinni. Benjam heilutti vaimolleen ja lapsilleen, ja lähti Marian kanssa kohti Jeterin asuinsijaa.
Saaf katsoi siskonsa perään ja vilkutti Marialle. Ramin tapaan Maria oli ollut Saafille sisaruksista kaikkein tärkein. Marian menettäminen sai Saafin hyvin surulliseksi, mutta pieni onnellisuus oli hänen kanssaan siksi, koska Saaf oli antanut onnenlanttinsa Marialle. Se suojelisi Mariaa, jos tämän mies olisikin paha.
”Äiti, milloin me lähdemme perään?” Saaf kysyi.
”Pian”, äiti sanoi ja hätysteli poikansa tieltään. Istahtaessaan raskaan päivän jälkeen talonsa edustalla olevalle kivelle Atara näki horisontissa hiekkapilviä. Tummia hiekkapilviä, joiden keskeltä saattoi erottaa miehiä ja hevosia... miehiä.
”Ram! ota veljesi Saaf ja vie hänet äkkiä luolille! Pysykää siellä, kunnes tulen hakemaan teidät! Äkkiä!” Atara huudahti juostessaan sisälle poikiensa luo.
”Mikä hätänä?” Ram kysyi. Äiti osoitti ulos. ”Sieltä tulee rosvojoukko, eikä Benjam ole täällä. Juoskaa lapseni! Juoskaa!”
Ram tarttui Saafia kädestä kiinni ja lähti raahaamaan tätä kohti luolia, jonne he hyvin usein olivat paenneet luonnonmullistuksia ja pahoja miehiä.
Saaf oli väsynyt. Pienet jalat eivät jaksaneet kantaa enää.
”Ram! Minä en jaksa enää!”
”Sinun on pakko!”
”Minuun sattuu! Haluan äidin luo!”
”Tule nyt”, veli kehotti ja nosti itkua tuhertelevan Saafin pystyyn. ”Ei ole enää pitkää matkaa tielle. Sieltä ei ole pitkä matka luolille, muistathan?”
Saaf nyökkäsi.
Tie oli täynnä rikottuja ruukkuja ja revittyjä kankaanpalasia. Aasia tai lampaita ei näkynyt missään.
”Isä?” Ram kysyi varovasti ja tönäisi isänsä kylkeä. Isä ei vastannut. Tämä makasi tien pientareella hakattuna ja verissään. Ram silitti isänsä mustia hiuksia. ”Isä...”
Hyökkäyksen jäljet näkyivät selvästi. Kaikki rahan arvoinen oli joko rikottu tai viety mukaan.
Saaf seisoi muutaman kyynärän päässä veljestään ja tuijotti varpaidensa juuressa nököttävää kuparista lanttia.
Mutta missä oli Maria?
Hitaasti Ram nousi ylös ja tuijotti kyynelsilmin pikkuveljeensä. ”Saaf... he ovat vieneet Marian.”
”Ei!” Saaf itki ja poimi maasta kuparilanttinsa. ”Ei Mariaa!”
Läheisestä luolasta kuului rapinaa. Sotkuisiin vaatteisiin pukeutunut mies astui esiin pimennosta. Tämän parta oli ruokkoamaton harmaa risukko, jonka yläpuolella killuivat kaksi pientä silmää tuuheiden kulmakarvojen alla. Mies röyhtäisi.
Ram asettui puolustavasti veljensä eteen seisomaan.
”Mitä te olette tehneet isällemme?”
Mies kaivoi nivusiaan.
”Mitä olette tehneet sisarellemme?”
Mies virnisti, jolloin hänen hoitamaton hammasrivinsä pilkahti esiin. ”Teinä miettisin enemmänkin, mitä minä aion tehdä teille.”
***
Oli kevät, yksinäinen matkaaja kulki huonokuntoista kivitietä pitkin Tamaran suuntaan. Tämä oli valkeapartainen vanhus, joka nojasi arvokkaasti sauvaansa ja asteli paljain jaloin läpi luolasolan rikkinäisiin ryysyihin puettuna. Aurinko paistoi korkealla yläpuolella ja loi ilmaan painostavan helteen. Auringon säde iski johonkin kiiltävään, joka viilsi vanhuksen silmiä.
Tämä pysähtyi sen eteen, polvistui ja kouraisi hieman hiekkaa suureen, känsäiseen kouraansa.
”Kas, kuparilantti.”
Vanhus puhdisti sitä hieman vaatteisiinsa saadakseen enimmät pölyt pois. Hän sulki sen taskuunsa ja jatkoi vihellellen matkaansa.
Se oli hänen ensimmäinen lanttinsa, jonka joku ylhäinen maamies oli nähtävästi vahingossa pudottanut reitilleen, tai sitten se oli rosvojen jälkeen jättämä osuus ryövätystä aarteesta, jonka he olivat uhrin verellä tahrineet.
***
Inspiraation sain Raamattutiedon kurssilta.
Tarina sijoittuu n. 1000 eKr. Israelina tunnetun valtion maahan. Historiallisia pikkujuttuja hieman muutettu.
Se oli pieni lantti, joka makasi kivisellä tiellä, kuparinen, pyöreähkö kolikko, jonka toisella puolella komeili kuninkaan sinetti, toisella kuningas Daavidin jylhät, jopa tarunomaiset kasvot. Saaf otti sen käteensä, pyyhki nuhruisella nutullaan siitä enimmät hiekat pois, sulki käsiinsä ja juoksi kotiin. Se oli hänen ensimmäinen lanttinsa, jonka joku ylhäinen maamies oli nähtävästi vahingossa pudottanut reitilleen, tai sitten se oli rosvojen jälkeen jättämä osuus ryövätystä aarteesta, jonka he olivat uhrin verellä tahrineet. Saaf juoksi läpi lampaiden lauman, joka hajaantui hiljalleen tehden tietä omistajansa nuorimmalle pojalle.
”Isä! Isä, katso mitä minä löysin!”, Saaf kiljahti ja juoksi avojaloin isänsä luokse, joka nojasi raukeasti paimensauvaansa ja katsoi lampaidensa perään huolehtien jokaisesta elukastaan.
”Mitä sinä löysit Saaf?”, isä kysyi polvistuen poikansa likaisen naaman tasolle. Saaf raotti hiljalleen pienet kätösensä ja paljasti lantin. ”Löysin tämän tieltä, mikä johtaa Tamariin.”
”Kuparilantti.” isä hymähti ja silitteli poikansa hiuksia. ”Se on hieno.”
”Minä näytän tämän äidillekin!” Saaf huudahti ja pinkaisi nopeasti kohti kotiaan jättäen isänsä paimentamaan lampaitaan hymy huulillaan.
Saafin vanhin sisko Naham kantoi suurella kannulla vettä kaivolta ja hänen veljensä oli vähällä törmätä vesikannua kantavaan sisareensa ja kaataa kaiken, kovalla työllä hankitun veden kuivalle maalle. ”Saaf!” Naham kiljahti vihaisena järkytyksestä. ”Älä juoksentele katsomatta eteesi!”
Mutta Saaf ei välittänyt sisarestaan vaan jatkoi juoksuaan kohti ovea, jota peitti isoäidin kutoma paksu kangas.
”Äiti! Äiti! Katso mitä löysin!” Saaf huudahti juosten kohti ääntä, jonka tunnisti äitinsä ääneksi.
Atara, Benjamin vaimo ja hänen lastensa äiti hyräillen valmisti jauhoista leipää kivisen alustansa päällä. Saaf ojensi käsiensä välissä olevan lantin äitinsä nähtäville. ”Katso äiti.”
Äiti katsoi, hymähti ja iski käsiään yhteen saaden jauhon leijailemaan huoneen hämärässä. ”Se on hieno lantti, Saaf.”
”Laitan sen talteen! Piilotan sen, ettei kukaan löydä sitä! Sitten, kun ne miehet taas tulevat hakemaan kaikki rahamme, meille jää ainakin tämä lantti.” Saaf selitti innoissaan. Äidin kasvot kivettyivät siltä istumalta, kun hänen poikansa mainitsi ’ne miehet’. ”Mene leikkimään veljesi Ramin kanssa.” Äiti käski yrittäen saada poikansa lopettamaan puheensa.
”Mutta Ram on Elifeletin ja Joelin kanssa isää auttamassa.”
”Mene sitten sinäkin. Olet jo tarpeeksi vanha auttamaan heitä miten kykenet. Mene jo!” äiti ärähti ja oli läikäistä Saafia takamukselle, ellei poika olisi lähtenyt juosten ulos.
Saaf kiersi kotitalonsa taakse ja kaivoi hiekkaan pienen kuopan, johon hän upotti lanttinsa. Hän iski pienen orjantappurapensaan oksan pystyyn aarrepaikkansa merkiksi. Suhteellisen tyytyväisenä tulokseensa Saaf pyyhki likaiset kätensä tunikaansa ja tuijotti hetken tummia kynnenalusiaan, kunnes tajusi ettei voinut tehdä niille yhtään mitään. Saaf kuuli nurkan takaa itkua.
Hänen nuorin siskonsa Maria istui kivellä ja vuodatti kyyneleitään kangasmekolleen. Saafin mielestä Marian oli aika sopimatonta vain istua ja vollottaa tekemättä mitään kesken työpäivän.
”Miksi sinä itket?” Saaf kysyi seisoen yhä nurkalla. Maria ei edes vilkaissutkaan häneen.
”Mene pois.” kuului käsky.
”Vain pikkutytöt vollottavat.” Saaf jatkoi, vaikka tiesi ihan hyvin, ettei Maria enää ollut pikkutyttö. Maria oli kolmanneksi nuorin seitsemästä sisaruksesta, ja nuorin kolmesta tytöistä, mutta hän oli saavuttanut hedelmällisen ikänsä jo useita vuosia sitten. Hänen tummat kutrinsa valuivat alaselkään ja sirot nilkat pilkahtivat esiin tummanvioletin mekon alta. Silmät, jotka saivat jokaisen nuoren miehen jalat lyömään lukua, olivat täynnä kyyneleitä ja tuskaa.
”Sanoin, että häivy”, Maria tiuskaisi ja pyyhki kyyneleistä kostunutta naamaansa.
”Miksi itket Maria?” Saaf kysyi uudemman kerran, tällä kertaa todella huolissaan. Maria taputti kiveä ja Saaf istahti sisarensa viereen. ”Minut naitetaan pian isän vanhan ystävän, Jeterin vanhimmalle pojalle Jafialle, Saaf. Joudun lähtemään täältä kauas uuteen kotiini, enkä näe teitä pitkiin aikoihin.”
”Mikset voi jäädä kotiin kuten Naham jäi?”
”Naham on maho, kukaan mies ei huoli häntä vaimokseen.” Maria sanoi hiljaa, tietäen aiheen olevan kielletty. Jos äiti saisi hänet kiinni puhumasta pikkuveljelleen isosiskonsa ongelmasta, hän saisi ikimuistoisen selkäsaunan eikä varmaan saisi ruokaa päivään.
”Mutta Heleahan on naimisissa? Eikä se riitä?” Saaf kysyi.
”Perhe tarvitsee rahaa. Kun vanhempamme naittavat minut, minun muutoin kuluttama ruokani ja juomani säästyy teille muille. Isä sai sovittua minulle pienet myötäjäiset, joten he jäävät ajan kuluessa voitolle tästä.” Maria selitti surullisena.
”Minä en muista ketään Jafiaa”, Saaf töksäytti.
”Niinpä”, Maria vastasi katkerana.
Atara käveli raskain askelin hiekkatietä kohti lammaslaumaa. ”Benjam! Ram, Elifelet ja Joel! Syömään!” hän kailotti ja heilutti kättään. Ataran mies vastasi huutoon heiluttamalla takaisin merkiksi kuulleensa kutsun. Atara kääntyi takaisin ja lähestyessään kotiaan huomasi vanhimman tyttärensä itkevän tienpientareella vesiastia kaatuneena sylissään.
”Naham! Herran nimeen mitä sinulle on tapahtunut!” Atara kysyi huolissaan.
”Maria! Hän on kertonut Saafille jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt!”
”Mitä se tyttö on taas tehnyt?” Atara kysyi vihaisena.
”Saaf kutsui minua mahoksi. Joku on kertonut siitä Saafille! Sen on pakko olla Maria!” Naham henkäisi ja jatkoi itkemistään.
Atara auttoi lapsensa pystyyn ja kehitteli jo mielessään sopivaa rangaistusta nuorimmalle tyttärelleen.
Maria itki pidellen punaista poskeaan. Sitä tykytti ja sitä särki. Äidillä oli kova käsi.
”Mikä paholaisen työkalu sinustakin on tullut Maria! Tiedät, ettei Saaf ole kyllin vanha sulattelemaan kaikkea sanomaasi. Sitä paitsi Nahamin tila ei kuulu Saafille ollenkaan. Mikä sinuun on mennyt? Pitääkö sinut piestä, että opit pitämään suusi kiinni?”
Maria ei vastannut. Hänen ei tarvinnut. Äiti oli niin vimmoissaan, ettei kuuntelisi kuitenkaan. Se oli hänen kapinansa. Maria ei halunnut mennä naimisiin -- ei vielä, eikä ainakaan miehen kanssa, jonka hänen isänsä oli valinnut hänelle. Maria halusi mennä naimisiin rakkaudesta.
”Äiti! Haluan naimisiin miehen kanssa jota rakastan!” Maria huusi.
”Rakastat? Mitä sinäkin hölmö lapsi tiedät rakkaudesta?”
Karavaanarit, joille isä oli tarjonnut yösijaa tallista, olivat kertoneet illoin lapsille tarinoita kaukaisista maista, prinsessoista ja prinsseistä. Maria oli aina kuvitellut löytävänsä miehen, jota rakastaisi, ja joka rakastaisi häntä.
”Tyhmä tyttö sinä olet. Totisesti toivon että tämä opettaisi sinua pitämään terävän kielesi kurissa. Miehesi tulee päättämään mikä on sinulle parasta ja jos käyttäydyt häntä kohtaan samalla tavalla kuin minua, hän ei välttämättä ole yhtä lempeä. Opi paikkasi tyttö!”
”Toivon, että Jumala tekisi minustakin mahon!”
”Maria!” Äiti huudahti kauhuissaan ja otti tukea seinästä. ”Älä ikinä toivo mitään sellaista!”
”Siksikö, koska muutoin tuleva mieheni lähettäisi minut takaisin kotiin, -- kuten Nahamille kävi -- koska en saisi lasta? Sitä minä juuri toivon äiti! Toivon Jumalan nimeen, että Hän rankaisisi minua teoistani niin!”
Atara oli kuitenkin niin sekaisin, että syöksähti ulos huoneesta suoraan pihalle jättäen tyttönsä itkemään lattialle.
”Atara, vaimoni, mikä sinun on?” Benjam kysyi ryhtyessään yöpuulle.
”Tyttäresi Maria on sanonut kantansa avioliittoaikeista.” Atara sanoi yrittäen vääntää äänensä lempeämmäksi. ”Maria ei haluaisi naimisiin.”
”Miten Maria muka tietäisi, mikä hänelle on parasta? Minä olen hänen isänsä ja olen todennut Jafian olevan kelpo mies.”
”Niin olen minäkin. Maria esitti tänään toivomuksen, että Herramme tekisi hänestä mahon.”
”Miksi ihmeen takia se tyttö nyt sellaista toivoisi?” Benjam kysyi puoliksi kauhuissaan.
”En tiedä mikä tai kuka sitä tyttöä on puhutellut, mutta ei se hyvääkään ennusta.” Atara sanoi ja sai miehensä hetkeksi hiljenemään. Benjam hieroi partaansa ja mietti. ”Pitäisikö minun lähettää Jeterille sana, että avioliiton vihkimistilaisuutta pitäisi aikaistaa?” Benjam kysyi vaimoltaan.
”Se saattaisi koitua ihan hyväksi ratkaisuksi. Mitä pikimmiten saamme Marian naitettua, sitä aiemmin hän tajuaisi, miten suurella lahjalla hänet on siunattu, kun hän saa ensimmäisen poikalapsensa.”
” Puhut viisaita sanoja, Atar”, Benjam sanoi ylpeänä vaimolleen. ”Lähetän Joelin heti aamusta viemään sanan Jeterille. Sinä Atar saat ryhtyä valmistamaan Marialle sopivaa pukua, minä lasken myötäjäiset ja punnitsen ne. Saaf saa tulla auttamaan minua.”
”Tehkäämme niin”, Atar myöntyi. He toivottivat toisilleen hyvää yötä ja nukahtivat.
Saaf heitteli kiviä ruudukkoon, jonka hän oli Ramin kanssa piirtänyt hiekkaan. Se oli peli, jonka heidän vanhin veljensä Elifelet oli heille opettanut.
”Ram! Saaf! Tulette mukaani”, isä huusi pojilleen ja viittoili heitä tulemaan talliin. Pojat jättivät pelin kesken ja juoksivat kilpaa isänsä luokse.
”Tänään punnitsemme rahat Marian myötäjäisiin ja haemme laumasta muutaman lampaan. Ram ja Saaf, te haette Elifeletiltä kolme lammasta. Tuokaa ne varovasti tänne, onko selvä? Älkää kadottako niitä.”
”Kyllä isä”, sanoi Ram, joka oli kaksitoistavuotiaaksi pitkä ja vahva poika. Saaf, perheen seitsemänvuotias kuopus taas oli kahta päätä lyhyempi veljestään Ramista. Heidän setänsä Daniel yleensä vertasikin Ramia vahvaan härkään ja Saafia heikkoon varsaan. Veljensä vitsailuista huolimatta Benjam kuitenkin luotti siihen, että hänen nuorin poikansa vielä varttuessaan kasvaisi vähintäänkin yhtä pitkäksi ja vahvaksi kuin vanhimmat poikansa, Elifelet ja Joel.
Benjam lähetti Ramin ja Saafin matkaa. Veljekset kävelivät nopeaa tahtia läpi karun, kivikkoisen taipaleen laidunmaalle, jossa Elifelet paimensi perheen tärkeintä omaisuutta, viisikymmenpäistä lammaslaumaa.
”Veljet! Tänne näin!” Elifelet huusi nähtyään Saafin ja Ramin. ”Ram, sinä tiedät miten näitä käsitellään. Saaf saa auttaa tarvittaessa. Ohjatkaa ne turvallisesti kotiin, matkaa ei ole kuin kolme virstaa, tuskin ne siinä ajassa villiintyvät. Ottakaa tästä nämä kolme ja lähtekää”, Elifelet opasti nuorempia veljiään ja istahti takaisin kivelle, mistä hän näki koko lauman ja pystyi parhaiten tarkkailemaan niitä.
Saaf ja Ram lähtivät kotia kohti hätystellen edessään kolmea, lihavaa lammasta.
”Maria, haluan antaa sinulle tämän”, Saaf sanoi ja tiputti siskonsa kämmenelle pienen hiekkaisen kuparilantin.
”Lanttisi... Saaf, miksi annat sen minulle?” Maria kysyi. Äiti oli pukenut Marian hienoimpaan pukuunsa, sillä oli Marian aika lähteä uuden miehensä luokse kolmen päivämatkan päähän.
”Että muistaisit joskus meitäkin, Maria. Minulla tulee ainakin sinua kova ikävä.”
”Voi Saaf...” Sisko otti pikkuveljensä rutistavaan syleilyyn, eikä päästänyt irti ennen kuin heidän äitinsä keskeytti sanoen: ”Maria, on aika lähteä.”
Benjamin oli määrä saattaa tyttärensä tulevaan kotiinsa, joka sijaitsi Tamarin ja Bosran välimaastossa. Uutinen, että häitä aikaistettiin, oli saanut Marian itkun partaalle. Nälkälakot ja mykkäkoulut eivät kuitenkaan olleet saaneet Ataraa muuttamaan mieltään. Marian aika oli avioitua, tahtoi tyttö sitä itse tai ei.
Benjam otti mukaansa ne kolme lammasta laumastaan, jotka lisättiin Marian myötäjäisiin, sekä pienen nahkapussin hopeakolikoita. Ne rahat Benjam oli varta vasten säästänyt siihen tarkoitukseen, että Marialle saataisiin hyvä liitto.
Maria hyvästeli veljensä Ramin ja jätti terveiset veljelleen Elifetille, joka oli edelleen paimentamassa lampaita. Hän sanoi hyvästit myös sisarelleen Nahamille, jonka kanssa välit olivat kylmenneet, mutta silti säilyneet.
”Äiti...” Maria aloitti, mutta hänen lauseensa katkesi nyyhkytystulvaan, jota ei voinut estää mikään.
”Maria...”, äiti sanoi kyynelsilmin ja halasi nuorinta tytärtään lujasti. ”Me lähdemme pian peräänne. Odotamme vain Elifeletin ja tulemme juhlaasi. Onni myötä, rakas lapsonen. Herran siunausta.”
Maria istutettiin aasin vetämälle kärrylle ja lampaat sidottiin siihen kiinni. Benjam heilutti vaimolleen ja lapsilleen, ja lähti Marian kanssa kohti Jeterin asuinsijaa.
Saaf katsoi siskonsa perään ja vilkutti Marialle. Ramin tapaan Maria oli ollut Saafille sisaruksista kaikkein tärkein. Marian menettäminen sai Saafin hyvin surulliseksi, mutta pieni onnellisuus oli hänen kanssaan siksi, koska Saaf oli antanut onnenlanttinsa Marialle. Se suojelisi Mariaa, jos tämän mies olisikin paha.
”Äiti, milloin me lähdemme perään?” Saaf kysyi.
”Pian”, äiti sanoi ja hätysteli poikansa tieltään. Istahtaessaan raskaan päivän jälkeen talonsa edustalla olevalle kivelle Atara näki horisontissa hiekkapilviä. Tummia hiekkapilviä, joiden keskeltä saattoi erottaa miehiä ja hevosia... miehiä.
”Ram! ota veljesi Saaf ja vie hänet äkkiä luolille! Pysykää siellä, kunnes tulen hakemaan teidät! Äkkiä!” Atara huudahti juostessaan sisälle poikiensa luo.
”Mikä hätänä?” Ram kysyi. Äiti osoitti ulos. ”Sieltä tulee rosvojoukko, eikä Benjam ole täällä. Juoskaa lapseni! Juoskaa!”
Ram tarttui Saafia kädestä kiinni ja lähti raahaamaan tätä kohti luolia, jonne he hyvin usein olivat paenneet luonnonmullistuksia ja pahoja miehiä.
Saaf oli väsynyt. Pienet jalat eivät jaksaneet kantaa enää.
”Ram! Minä en jaksa enää!”
”Sinun on pakko!”
”Minuun sattuu! Haluan äidin luo!”
”Tule nyt”, veli kehotti ja nosti itkua tuhertelevan Saafin pystyyn. ”Ei ole enää pitkää matkaa tielle. Sieltä ei ole pitkä matka luolille, muistathan?”
Saaf nyökkäsi.
Tie oli täynnä rikottuja ruukkuja ja revittyjä kankaanpalasia. Aasia tai lampaita ei näkynyt missään.
”Isä?” Ram kysyi varovasti ja tönäisi isänsä kylkeä. Isä ei vastannut. Tämä makasi tien pientareella hakattuna ja verissään. Ram silitti isänsä mustia hiuksia. ”Isä...”
Hyökkäyksen jäljet näkyivät selvästi. Kaikki rahan arvoinen oli joko rikottu tai viety mukaan.
Saaf seisoi muutaman kyynärän päässä veljestään ja tuijotti varpaidensa juuressa nököttävää kuparista lanttia.
Mutta missä oli Maria?
Hitaasti Ram nousi ylös ja tuijotti kyynelsilmin pikkuveljeensä. ”Saaf... he ovat vieneet Marian.”
”Ei!” Saaf itki ja poimi maasta kuparilanttinsa. ”Ei Mariaa!”
Läheisestä luolasta kuului rapinaa. Sotkuisiin vaatteisiin pukeutunut mies astui esiin pimennosta. Tämän parta oli ruokkoamaton harmaa risukko, jonka yläpuolella killuivat kaksi pientä silmää tuuheiden kulmakarvojen alla. Mies röyhtäisi.
Ram asettui puolustavasti veljensä eteen seisomaan.
”Mitä te olette tehneet isällemme?”
Mies kaivoi nivusiaan.
”Mitä olette tehneet sisarellemme?”
Mies virnisti, jolloin hänen hoitamaton hammasrivinsä pilkahti esiin. ”Teinä miettisin enemmänkin, mitä minä aion tehdä teille.”
***
Oli kevät, yksinäinen matkaaja kulki huonokuntoista kivitietä pitkin Tamaran suuntaan. Tämä oli valkeapartainen vanhus, joka nojasi arvokkaasti sauvaansa ja asteli paljain jaloin läpi luolasolan rikkinäisiin ryysyihin puettuna. Aurinko paistoi korkealla yläpuolella ja loi ilmaan painostavan helteen. Auringon säde iski johonkin kiiltävään, joka viilsi vanhuksen silmiä.
Tämä pysähtyi sen eteen, polvistui ja kouraisi hieman hiekkaa suureen, känsäiseen kouraansa.
”Kas, kuparilantti.”
Vanhus puhdisti sitä hieman vaatteisiinsa saadakseen enimmät pölyt pois. Hän sulki sen taskuunsa ja jatkoi vihellellen matkaansa.
Se oli hänen ensimmäinen lanttinsa, jonka joku ylhäinen maamies oli nähtävästi vahingossa pudottanut reitilleen, tai sitten se oli rosvojen jälkeen jättämä osuus ryövätystä aarteesta, jonka he olivat uhrin verellä tahrineet.
***
Inspiraation sain Raamattutiedon kurssilta.
Tarina sijoittuu n. 1000 eKr. Israelina tunnetun valtion maahan. Historiallisia pikkujuttuja hieman muutettu.