Mickey
1.6.2004, 21:14:28
Tällainen tuli. Ei kamalan hyvä mutta postataan kuitenkin. Mitään ei kannata eikä saa ottaa vakavasti. Yritin aluksi saada tarinalle jotain symbolista merkitystä, mutta sitä(kään) tähän ei tullut. Liiallisella pituudella ei ole ainakaan pilattu, se on varmaa.
Aurinko
Päivä valkeni kauniina kaupungin kaduilla. Aurinko valaisi ikkunat ja kirkkaimmat ja innokkaimmat valonsäteet hyppelehtivät vesilätäköiden pinnalla. Aurinko kipusi hitaasti mutta varmasti yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes se viimein ylsi kauniin, keltaisen puutalon ylimmän kerroksen ikkunaan. Suljettujen verhojen välistä valo syöksyi huoneen poikki suoraan sängyllä makaavan hahmon silmiin. Sängyllä makaava kaunis olento alkoi kääntelehtiä vuoteessa rauhattomasti, kuin karkottaakseen valon pois huoneesta. Itsepäisesti valo kuitenkin tulvi huoneeseen ja pakotti naisen viimein avaamaan silmänsä. Silmät vielä melkein kiinni hän nousi sängystä hitaasti ja meni lähemmäs ikkunaa. Saavuttuaan ikkunan luo hänen silmänsä olivat jo lähes täysin auki ja niinpä hän tarttui verhoihin ja kiskaisi ne täysin auki, jolloin valo tulvi huoneeseen. Jokainen nurkka hohti kultaa ja välkehti timantteja. Myös Heldyn silmistä valo kajastui kauniisti kun hän katseli ikkunastaan heräilevää, vielä hiljaista kaupunkia. Heldy pukeutui nopeasti ja tuuppasi ohimennen toista, vielä valolta piilossa olevaa hahmoa, herättääkseen tämänkin uuteen päivään. Unenpöpperöisenä mies kohotti katseensa ikkunaan ja laski päänsä tyynylle kevyesti huokaisten. Päivä oli alkanut liian pian, sillä tuossa sändyssä hän olisi halunnut nukkua rakkaansa vieressä tunteja, viikkoja ja vuosia kärsimättä. Heldyn iloisen hymyn nähdessään hän kuitenkin hypähti ylös sängystä ja alkoi pukeutua; aamu ei ehkä sittenkään olisi niin paha. Näin lintujen aamukonsertin saattelemana myös Gabriel heräsi uuteen päivään ja uuteen elämään.
Kävellessään portaita pitkin alas nuoret olivat vaiti, hymyilivät vain kainosti. Kumpikaan ei huomannut tavanomaisesta poikkeavaa hiljaisuutta, joka leijui koko talossa. Ääntäkään ei kuulunut, mikään ei liikkunut. Keittiöön päästessään he kuitenkin hämmästyivät, sillä Candice ei ollut laittamassa aamiaista eikä Jackal ollut lukemassa lehteä pöydän päässä. Missä kummassa Heldyn vanhemmat oikein olivat? Joka aamu ennen tätä päivää he olivat olleet aamulla keittiössä. Aamiaisen tuoksun seasta oli joka päivä voinut nähdä Candicen hymyn ja Jackalin viisaudesta kielivät hymyn peittämät kasvot. Tänään ne olivat kuitenkin poissa. Ketään ei ollut missään, ei edes mitään merkkiä.
Heldy käveli äänettömästi keittiön ja ruokasalin poikki ulko-ovelle ja avasi sen. Ulkonakaan ei liikkunut ketään. Ei edes naapurin kiltti täti angi, joka yleensä oli talonsa kuistilla, varjossa auringosta, lukemassa jotain kirjaa tai keskittyneenä johonkin aivan muuhun. Nyt mitään ei kuitenkaan ollut missään. Nuoret katsoivat toisiaan täyden ymmärtämättömyyden vallassa, sanomatta yhtään mitään. Gabriel työnsi Heldyn edellään sisään ja veti oven varovasti kiinni. Kysymyksiä tulvi heidän mieleensä, mutta kumpikaan ei kysynyt kysymyksiä ääneen, koska he tiesivät, että kysymyksiin oli mahdotonta vastata. Tuntui aivan siltä kuin kaikki olisivat vaipuneet uneen. Mietteissään he kävelivät rappusia pitkin takaisin yläkertaan ja menivät molemmat ikkunan ääreen. Kaduilla ei ollut ketään, ainoastaan aurinko tervehti heitä. Heldy istui sängylle ja näytti todella masentuneelta. Hän kuitenkin kätki tuon tunteen ja veti kasvoilleen sellaisen hymyn, joka olisi sulattanut jäävuorenkin. Gabriel huomasi tuon hymyn ja kulki huoneen poikki ja istahti sängylle Heldyn vieree ja otti hänen kätensä omaansa. He katsoivat toisiiaan loputtoman pitkältä tuntuvat ajan toisiaan silmin, kunnes molemmat kaatuivat taaksepäin sängylle makaamaan. He kietoivat kädet toistensa ympärille ja vetivät keuhkonsa täyteen toistensa tuoksua. Viimein he sulkivat silmänsä ja kulkivat onnellisten unien ja kuvitelmien halki kohti seuraavaa päivää ja auringon pirteää herätystä, joka Gabrielin mielestä kilpaili kauneudessa vain Heldyn hymylle.
Aurinko
Päivä valkeni kauniina kaupungin kaduilla. Aurinko valaisi ikkunat ja kirkkaimmat ja innokkaimmat valonsäteet hyppelehtivät vesilätäköiden pinnalla. Aurinko kipusi hitaasti mutta varmasti yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes se viimein ylsi kauniin, keltaisen puutalon ylimmän kerroksen ikkunaan. Suljettujen verhojen välistä valo syöksyi huoneen poikki suoraan sängyllä makaavan hahmon silmiin. Sängyllä makaava kaunis olento alkoi kääntelehtiä vuoteessa rauhattomasti, kuin karkottaakseen valon pois huoneesta. Itsepäisesti valo kuitenkin tulvi huoneeseen ja pakotti naisen viimein avaamaan silmänsä. Silmät vielä melkein kiinni hän nousi sängystä hitaasti ja meni lähemmäs ikkunaa. Saavuttuaan ikkunan luo hänen silmänsä olivat jo lähes täysin auki ja niinpä hän tarttui verhoihin ja kiskaisi ne täysin auki, jolloin valo tulvi huoneeseen. Jokainen nurkka hohti kultaa ja välkehti timantteja. Myös Heldyn silmistä valo kajastui kauniisti kun hän katseli ikkunastaan heräilevää, vielä hiljaista kaupunkia. Heldy pukeutui nopeasti ja tuuppasi ohimennen toista, vielä valolta piilossa olevaa hahmoa, herättääkseen tämänkin uuteen päivään. Unenpöpperöisenä mies kohotti katseensa ikkunaan ja laski päänsä tyynylle kevyesti huokaisten. Päivä oli alkanut liian pian, sillä tuossa sändyssä hän olisi halunnut nukkua rakkaansa vieressä tunteja, viikkoja ja vuosia kärsimättä. Heldyn iloisen hymyn nähdessään hän kuitenkin hypähti ylös sängystä ja alkoi pukeutua; aamu ei ehkä sittenkään olisi niin paha. Näin lintujen aamukonsertin saattelemana myös Gabriel heräsi uuteen päivään ja uuteen elämään.
Kävellessään portaita pitkin alas nuoret olivat vaiti, hymyilivät vain kainosti. Kumpikaan ei huomannut tavanomaisesta poikkeavaa hiljaisuutta, joka leijui koko talossa. Ääntäkään ei kuulunut, mikään ei liikkunut. Keittiöön päästessään he kuitenkin hämmästyivät, sillä Candice ei ollut laittamassa aamiaista eikä Jackal ollut lukemassa lehteä pöydän päässä. Missä kummassa Heldyn vanhemmat oikein olivat? Joka aamu ennen tätä päivää he olivat olleet aamulla keittiössä. Aamiaisen tuoksun seasta oli joka päivä voinut nähdä Candicen hymyn ja Jackalin viisaudesta kielivät hymyn peittämät kasvot. Tänään ne olivat kuitenkin poissa. Ketään ei ollut missään, ei edes mitään merkkiä.
Heldy käveli äänettömästi keittiön ja ruokasalin poikki ulko-ovelle ja avasi sen. Ulkonakaan ei liikkunut ketään. Ei edes naapurin kiltti täti angi, joka yleensä oli talonsa kuistilla, varjossa auringosta, lukemassa jotain kirjaa tai keskittyneenä johonkin aivan muuhun. Nyt mitään ei kuitenkaan ollut missään. Nuoret katsoivat toisiaan täyden ymmärtämättömyyden vallassa, sanomatta yhtään mitään. Gabriel työnsi Heldyn edellään sisään ja veti oven varovasti kiinni. Kysymyksiä tulvi heidän mieleensä, mutta kumpikaan ei kysynyt kysymyksiä ääneen, koska he tiesivät, että kysymyksiin oli mahdotonta vastata. Tuntui aivan siltä kuin kaikki olisivat vaipuneet uneen. Mietteissään he kävelivät rappusia pitkin takaisin yläkertaan ja menivät molemmat ikkunan ääreen. Kaduilla ei ollut ketään, ainoastaan aurinko tervehti heitä. Heldy istui sängylle ja näytti todella masentuneelta. Hän kuitenkin kätki tuon tunteen ja veti kasvoilleen sellaisen hymyn, joka olisi sulattanut jäävuorenkin. Gabriel huomasi tuon hymyn ja kulki huoneen poikki ja istahti sängylle Heldyn vieree ja otti hänen kätensä omaansa. He katsoivat toisiiaan loputtoman pitkältä tuntuvat ajan toisiaan silmin, kunnes molemmat kaatuivat taaksepäin sängylle makaamaan. He kietoivat kädet toistensa ympärille ja vetivät keuhkonsa täyteen toistensa tuoksua. Viimein he sulkivat silmänsä ja kulkivat onnellisten unien ja kuvitelmien halki kohti seuraavaa päivää ja auringon pirteää herätystä, joka Gabrielin mielestä kilpaili kauneudessa vain Heldyn hymylle.