Seyana
5.6.2004, 16:52:50
Syytetään vaikkapa aamuyötä ja päiväkirjoja.
Tuijotusverkko
Minä tuijotan puiden latvoista roikkuvia pilvettömiä taivaita. Tuijotan maailman korkeimpia nostalgiapuita, naapureiden vihreälehtisiä tuulenpesäkoivuja. Joka ikinen aamuyö seison avonaisen ikkunan luona hyttysverkon takana, kuuntelen CD-soittimesta taivashyvästejä ja tuijotan, katselen, näen. Suora runko keinuttaa koukeroisia lehtihuiskujaan, hiipii hiljaa paikoiltaan ja tiputtaa lintuja siiviltään.
Ja joka yö sade kuihtuu kasteeksi ikkunani alle.
Minä olen kuullut sen äänen, joka syntyy, kun sade lakkaa. Olen kuiskannut sille rakastavani sitä, kuiskannut asioita, joita en ole koskaan kyennyt sanomaan ihmisille. Sillä minä tiedän; tiedän, että sade lakkaa aina, huokaisee jokainen kerta aja antaa äänensä rakastaa minua. Ihmiset? Niitä minä en tunne enkä tiedä.
Joka yö sama juna palvoo ruostepölyn ja kivien alta kurkottavien koivuluonnosten peittämiä ratakiskoja, näkee ne kaikki rakastamani mustaviisariset kellot, asemalaiturit, tunnelit ja vaihtoraiteet. Joka yö kuulen, kuinka viisi junaa ajaa ohitseni, enkä minä saa niitä kiinni. Niiden määränpäänä on tahdon_onnellisen_elämän.html.
Minä tuijotan puut paikoilleen, tuijotan ne liikkumattomiksi ääriviivoiksi, jotka erottavat taivaan linnunlaulusta. Ja joka talvi seison ikkunani takana, näen pimennettyjä taloja, lumisadetta katulamppujen valokeiloissa, huuruhengitystä ja roudan kalvamia pakkaslukemia. Ja joka ikinen talviyö tuijotan puita silmät kiinni, peitän niiden paljaat ja värisevät oksat tuulen suhinaan lehvistössä. Kuvittelen ja kuvittelen, kaikki on niin paljon paremmin, ja minä kaadan kiehuvaa vettä silmiini sammuttaakseni tulipalon.
Minä tahdon, että ruoho on kylmänkosteaa jalkoja vasten, että apilankukkia tarttuu hampaiden väliin, että pyjama kastuu vesidasesaavissa. Tahdon, että kaikki maailman ihmiset ovat menneet pois, pudonneet portaita alas, taittaneet niskansa ja unohtaneet salakielensä. Tahdon hyppiä niiden talojen katoilla, juosta ilman kenkiä aikaa eteenoäin asfaltilla, vetää sitä näkymätöntä hiuksista. Tahdon, että tämä kaikki on olemassa vain ja ainoastaan minulle, että joki peilaa puita taivaalta pohjaan ja että minä voin keinua saippuakuplakeinussa puun latvassa väärinpäin, eikä aamunkajo koskaan nousisi ja näyttäisi, että maailma on ruma ja verinen siksi, että ihmiset luulevat, että on hyvä nähdä sydämellä, vaikka se on vain verta sykkivä punainen lihas.
Tuijotusverkko
Minä tuijotan puiden latvoista roikkuvia pilvettömiä taivaita. Tuijotan maailman korkeimpia nostalgiapuita, naapureiden vihreälehtisiä tuulenpesäkoivuja. Joka ikinen aamuyö seison avonaisen ikkunan luona hyttysverkon takana, kuuntelen CD-soittimesta taivashyvästejä ja tuijotan, katselen, näen. Suora runko keinuttaa koukeroisia lehtihuiskujaan, hiipii hiljaa paikoiltaan ja tiputtaa lintuja siiviltään.
Ja joka yö sade kuihtuu kasteeksi ikkunani alle.
Minä olen kuullut sen äänen, joka syntyy, kun sade lakkaa. Olen kuiskannut sille rakastavani sitä, kuiskannut asioita, joita en ole koskaan kyennyt sanomaan ihmisille. Sillä minä tiedän; tiedän, että sade lakkaa aina, huokaisee jokainen kerta aja antaa äänensä rakastaa minua. Ihmiset? Niitä minä en tunne enkä tiedä.
Joka yö sama juna palvoo ruostepölyn ja kivien alta kurkottavien koivuluonnosten peittämiä ratakiskoja, näkee ne kaikki rakastamani mustaviisariset kellot, asemalaiturit, tunnelit ja vaihtoraiteet. Joka yö kuulen, kuinka viisi junaa ajaa ohitseni, enkä minä saa niitä kiinni. Niiden määränpäänä on tahdon_onnellisen_elämän.html.
Minä tuijotan puut paikoilleen, tuijotan ne liikkumattomiksi ääriviivoiksi, jotka erottavat taivaan linnunlaulusta. Ja joka talvi seison ikkunani takana, näen pimennettyjä taloja, lumisadetta katulamppujen valokeiloissa, huuruhengitystä ja roudan kalvamia pakkaslukemia. Ja joka ikinen talviyö tuijotan puita silmät kiinni, peitän niiden paljaat ja värisevät oksat tuulen suhinaan lehvistössä. Kuvittelen ja kuvittelen, kaikki on niin paljon paremmin, ja minä kaadan kiehuvaa vettä silmiini sammuttaakseni tulipalon.
Minä tahdon, että ruoho on kylmänkosteaa jalkoja vasten, että apilankukkia tarttuu hampaiden väliin, että pyjama kastuu vesidasesaavissa. Tahdon, että kaikki maailman ihmiset ovat menneet pois, pudonneet portaita alas, taittaneet niskansa ja unohtaneet salakielensä. Tahdon hyppiä niiden talojen katoilla, juosta ilman kenkiä aikaa eteenoäin asfaltilla, vetää sitä näkymätöntä hiuksista. Tahdon, että tämä kaikki on olemassa vain ja ainoastaan minulle, että joki peilaa puita taivaalta pohjaan ja että minä voin keinua saippuakuplakeinussa puun latvassa väärinpäin, eikä aamunkajo koskaan nousisi ja näyttäisi, että maailma on ruma ja verinen siksi, että ihmiset luulevat, että on hyvä nähdä sydämellä, vaikka se on vain verta sykkivä punainen lihas.