Kreifi
7.6.2004, 20:36:11
Tällaista satuilua tällä kertaa. Tuskin viimeinen versio, mutta ainakaan toistaiseksi en löytänyt mitääne rikoista parannettavaa. Palaute on tervetullutta.
TOISESSA MAAILMASSA
Ilta oli laskeutunut metsään ja puut olivat hukanneet varjonsa joitakin minuutteja sitten. Yöstä näytti tulevan hiljainen, olihan iltakin ollut hyvin äänetön. Pian kuitenkin maan alta nousi punaisia, sinisiä ja keltaisia värejä. Hetken kuluttua pienellä aukiolla seisoi kaksi hahmoa valoin koristeltuna. Ne olivat nousseet pinnalle maan uumenista kyllästyttyään kuuntelemaan tuntitolkulla tylsiä talousjuttuja.
Kauempaa näytti kuin kaksi joulukuusta olisi seisonut paikoillaan. Näky ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun nuo valoilmiöt alkoivat tanssimaan. Pian aukiolla tanssi kaksi ihmishahmoa valoin koristeltuna.
Ankka ei pystynyt pidättelemään nauruaan, vaan se kellahti selälleen ja alkoi kieriskelemään samalla nauraen. Kun se naurultaan pystyi, se osoitteli siivellään tuota tanssivaa paria.
Mies ja nainen istuivat kalliolla meren rannalla. He katselivat veden tyyntä pintaa ja nauttivat illan hiljaisuudesta. Mies kuuli kauempaa ankan kaakatusta ja katseli kuinka heiluvat oksat saivat kaukana olevat valot näyttämään tanssivilta ihmishahmoilta.
Pian mies havahtui liikkeeseen vedessä, "kas, kalojen syömäaika", mies totesi, mutta nainen ei ollut kaloista kiinnostunut, ei sitten lainkaan.
"Aijaa", nainen mutisi hiukan tylsistyneellä äänellä ja näpersi valkoisen hameensa helmaa.
"Syömäaika todellakin, mutta ei pikkukalojen", mies säpsähti, kun hän huomasi veden pinnalla valtavan vesikäärmeen selän.
"Naitana, juokse!" Mies huusi, sillä hän tiesi, että käärmeiden suurinta herkkua olivat nuoret kauniit naiset pukeutuneena valkoiseen mekkoon. Jotenkin hän vain tiesi.
Nainen hyppäsi seisomaan säikähtäneenä, mutta ei tajunnut lähteä juoksemaan, hän vain tuijotti miestä.
"No mene!" mies huusi lujempaa kuin äsken. Tällä kertaa nainen totteli kyselemättä.
Käärme oli kuitenkin nopea ja valpas. Se myös tiesi, että häntä yritettäisiin paeta, joten oli hyvinkin loogista yrittää iskeä mahdollisimman pian ja nopeasti. Valtava vesikäärme syöksähti ylös vedestä rannalle ja yritti napata juoksevan naisen valtaviin hampaisiinsa, mutta käärmeen matka tyssäsi kun mies tarrasi sitä pään takaa kiinni.
"Juokse!" mies huusi ja pidätteli käärmettä, "juoksee rakkaimpain!"
Käärme riuhtoi ja repi, mutta miehen ote oli tiukka - selvä ritarin, kuuluisan sankarin ote - kunnes se petti. Käärme pääsi irti miehen otteesta ja singahti matkaan. Otus oli kuin salama, nappasi naisen suuhunsa ja vetäytyi takaisin veteen.
Mies ei antanut kuitenkaan periksi ja nyt hän oli erittäin vihainen. Hän sai juuri ja juuri veteen vetäytyvän käärmeen hännästä kiinni.
"Haiseva otus, nyt kyllä", mies mylvi ja veti käärmettä hännästä. Yli 25 metriä vetämistä ja koko käärme makasi rannalla. Tietenkin se yritti rimpuilla, se oli sen tehtävä, mutta vihainen mies oli liian voimakas käärmeelle.
Mies hyppäsi käärmeen päälle, juoksi valtavalla vauhdilla sen pään taakse ja alkoi takomaan nyrkeillään käärmeen päätä.
"Päästä rakkaani, päästä hänet tai sinusta ei jää mitään jäljelle!" mies huusi jatkaen takomistaan.
Merikäärmeen suunpielestä alkoi valua verta ja käärme alkoi menettää tajuaan. Se yritti taistella vastaan, heittää miehen selästään, mutta siihen se ei pystynyt. Lopulta käärme sylki naisen ulos suustaan. Takominen loppui ja käärme oli vapaa. Nälkäinen, mutta ainakin vapaa.
"Rakkaani, oletko kunnossa?" mies kysyi sännätessään naisen luokse.
Vastausta ei kuulunut ja pian miehelle selvisi miksi näin oli; naisen valkoinen märkä mekko oli värjäytynyt osittain punaiseksi, eikä veri ollut käärmeen. Mies repäisi mekon rikki ja katsoi haavaa, joka sylki verta jokaisella sydämenlyönnillä. Pian haava ei enää sylkisi verta jos pelastaja ei toimisi. Niin hän tekikin, painoi kätensä haavan päälle ja alkoi lausumaan loitsua, joka parantaisi haavan ja nainen jäisi eloon.
Muutaman hetken kuluttua nainen nosti päätänsä, "sankarini", ja he suutelivat.
Mies palasi mielikuvistaan todellisuuteen. Hän mietti miten saisi tuon naisen rakastumaan itseensä. Tuo nainen oli hänelle kaikki kaikessa, mutta nainen ei tainnut tuntea ihan samoin. Jokin sankariteko, jolla hän pelastaisi naisen, toimisi aivan varmasti. Ongelmaksi muodostui sankaritekojen mahdottomuus tässä maailmassa - ei täällä asustellut vesikäärmeitä, eikä mies pärjäisi edes sellaiselle hirviölle. Jotenkin hänen piti kuitenkin näyttää naiselle rakkautensa. Jotain joka vankalla varmuudella todistaisi tämän suhteen ikuisuutta.
"Minä taidan lähteä pian kotiin", nainen sanoi.
"Nyt jo? Älä nyt vielä, tarjoan sinulle jäätelön. Käydään ostamassa jäätelöä ja mennään sitten vaikka puistoon istuskelemaan."
Nainen näytti hyvin kyllästyneeltä ja totesi sitten hiukan tylysti, "minä söin jo kaksi jäätelöä ja me istumme puistossa juuri nyt."
Mies nolostui hiukan, mutta nolostuminen ei häntä hiljentänyt, "no keksitään jotain muuta kivaa."
"Kivaa?" Naisen olisi tehnyt mieli nauraa. "Ejei, kyllä minä taidan tässä tosiaan lähteä kotiin."
Nyt oli tiukka paikka, nyt oli tehtävä jotain. Nyt oli hetki ja nyt oli pakko todistaa naiselle kaikki se rakkaus, joka miehen pienessä kehossa asusti.
"Sinulla on kauniit silmät, rakastan niitä", mies sanoi äkisti juuri kun nainen oli nousemassa penkiltä.
"Ai?" Nainen hymyili. "No kiitos."
Hetki muuttui hiukan vaivaantuneeksi - eli tuli hiljaista.
Juuri kun mies oli avaamassa suutansa sanoakseen jotain nainen tokaisi, "mutta hei, kyllä minun on kuitenkin pakko mennä, paljon kaikkea tekemistä."
"Rakastan silmiäsi", mies sanoi ja hyökkäsi naisen päälle.
Pian nainen huusi verisenä ja tuskissaan maassa. Mies oli repinyt häneltä silmät.
"Nämä vien kotiin."
Mies asteli uulos talosta venytellen kävellessään. Oli hänen aamu-uintinsa paikka. Joka aamu mies hyppäsi altaaseensa, oleskeli siellä puolisen tuntia kunnes palvelustyttö toi hänelle kahvia. Se oli merkki siitä, että pian oli aika lähteä töihin. Näin mies oli tehnyt jo 356 vuotta ja tässä aamutoimituksessa piilikin hänen pitkän ikänsä salaisuus.
Mies hyppäsi verellä täytettyyn altaaseen komealla loikalla. Veri roiskahti korkealle ilmaan ja mies upposi kokonaan tuon punaisen liejun alle.
"Ah, mikä ihana aamu", hän totesi noustessaan pinnalle.
Mies nojaili altaan raunaan ja katseli taivaasta laskeutuvaa putkea. Tuo putki toi kaiken vuodatetun veren toisesta maailmasta tähän altaaseen. Miehen nerokkain keksintö elämänsä aikana.
Televisio sammutettiin. "Karseita ohjelmia tekevät nykyään", kissa totesi ja jatkoi, "ei tuolta oikeasti voi katsoa enää muuta kuin talousuutsisia. Mau. Verta ja veressä uimista. Järjetöntä, sanon minä."
Kissa istui alas, sytytti sikarin ja pyysi palvelusneitoa tuomaan toisen lasillisen konjakkia.
"No, mites bisnekset?" Toinen kissa kysyi.
"Siinähän ne, ihan hyvin, ei siis valittamista. Mau."
"Entäpä sinulla, von Kattenberg?"
"Älä edes kysy. Mau. Ulkoministeri Mjaukaksen päätös kauppasaartaa Hiirilandia on aiheuttanut minulle vakavia tappioita. Jos en pääse pian taas avaamaan kauppaani sieltä tänne, teen konkurssin. Mourr."
"Se olisi jo kolmas", Misu Tassupää sanoi hiukan ivallisesti.
"Mau. Älä edes puhu, kun kaksi henkeä meni ihan turhaan autokolareissakin."
"Mjaaaaaaauuu!" Kuului ääni, kun kissa suhahti ikkunan ohi. Huoneessa olevat viisi kissaa nauroivat.
Ainoa naispuolinen kissakin uskaltautui mukaan jutusteluun vaikka ujoudesta paikoin kärsikin, "Latz, sinä se vain kyselet meidän muiden menestyksestä, mutta et kerro omastasi."
"Mjau", Latz nauroi. "Ymmärrettävää ettet ole oikein asioista perillä kun olet kuulunut rikkaiden kissojen kerhoon vasta kaksi kuukautta --", jossakin soi puhelin ja Latz keskeytti juttunsa hetkeksi.
"Mau. Niin, olin siis sanomassa sitä, että kun otat tuosta Kattimani-lehden tassuusi, niin aika usein etusivulta jo näet miten minulle menee", Latz kertoi ylpeänä omasta menestyksestään.
"Mau. Wau. Sinä oletkin sitten menestynyt kissa."
"Kyllä kyllä", Latz rehenteli ja korjasi kravaattinsa asentoa paremmaksi. "Tätä menoa olen maailman rikkain kissa."
"Mjahaaaau, värihiiret ovat olleet myyntimenestys. Tulokseni on kaksinkertaistunut!" Catti huusi yllättäen ja sai huoneen hiljenemään hetkeksi.
TOISESSA MAAILMASSA
Ilta oli laskeutunut metsään ja puut olivat hukanneet varjonsa joitakin minuutteja sitten. Yöstä näytti tulevan hiljainen, olihan iltakin ollut hyvin äänetön. Pian kuitenkin maan alta nousi punaisia, sinisiä ja keltaisia värejä. Hetken kuluttua pienellä aukiolla seisoi kaksi hahmoa valoin koristeltuna. Ne olivat nousseet pinnalle maan uumenista kyllästyttyään kuuntelemaan tuntitolkulla tylsiä talousjuttuja.
Kauempaa näytti kuin kaksi joulukuusta olisi seisonut paikoillaan. Näky ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun nuo valoilmiöt alkoivat tanssimaan. Pian aukiolla tanssi kaksi ihmishahmoa valoin koristeltuna.
Ankka ei pystynyt pidättelemään nauruaan, vaan se kellahti selälleen ja alkoi kieriskelemään samalla nauraen. Kun se naurultaan pystyi, se osoitteli siivellään tuota tanssivaa paria.
Mies ja nainen istuivat kalliolla meren rannalla. He katselivat veden tyyntä pintaa ja nauttivat illan hiljaisuudesta. Mies kuuli kauempaa ankan kaakatusta ja katseli kuinka heiluvat oksat saivat kaukana olevat valot näyttämään tanssivilta ihmishahmoilta.
Pian mies havahtui liikkeeseen vedessä, "kas, kalojen syömäaika", mies totesi, mutta nainen ei ollut kaloista kiinnostunut, ei sitten lainkaan.
"Aijaa", nainen mutisi hiukan tylsistyneellä äänellä ja näpersi valkoisen hameensa helmaa.
"Syömäaika todellakin, mutta ei pikkukalojen", mies säpsähti, kun hän huomasi veden pinnalla valtavan vesikäärmeen selän.
"Naitana, juokse!" Mies huusi, sillä hän tiesi, että käärmeiden suurinta herkkua olivat nuoret kauniit naiset pukeutuneena valkoiseen mekkoon. Jotenkin hän vain tiesi.
Nainen hyppäsi seisomaan säikähtäneenä, mutta ei tajunnut lähteä juoksemaan, hän vain tuijotti miestä.
"No mene!" mies huusi lujempaa kuin äsken. Tällä kertaa nainen totteli kyselemättä.
Käärme oli kuitenkin nopea ja valpas. Se myös tiesi, että häntä yritettäisiin paeta, joten oli hyvinkin loogista yrittää iskeä mahdollisimman pian ja nopeasti. Valtava vesikäärme syöksähti ylös vedestä rannalle ja yritti napata juoksevan naisen valtaviin hampaisiinsa, mutta käärmeen matka tyssäsi kun mies tarrasi sitä pään takaa kiinni.
"Juokse!" mies huusi ja pidätteli käärmettä, "juoksee rakkaimpain!"
Käärme riuhtoi ja repi, mutta miehen ote oli tiukka - selvä ritarin, kuuluisan sankarin ote - kunnes se petti. Käärme pääsi irti miehen otteesta ja singahti matkaan. Otus oli kuin salama, nappasi naisen suuhunsa ja vetäytyi takaisin veteen.
Mies ei antanut kuitenkaan periksi ja nyt hän oli erittäin vihainen. Hän sai juuri ja juuri veteen vetäytyvän käärmeen hännästä kiinni.
"Haiseva otus, nyt kyllä", mies mylvi ja veti käärmettä hännästä. Yli 25 metriä vetämistä ja koko käärme makasi rannalla. Tietenkin se yritti rimpuilla, se oli sen tehtävä, mutta vihainen mies oli liian voimakas käärmeelle.
Mies hyppäsi käärmeen päälle, juoksi valtavalla vauhdilla sen pään taakse ja alkoi takomaan nyrkeillään käärmeen päätä.
"Päästä rakkaani, päästä hänet tai sinusta ei jää mitään jäljelle!" mies huusi jatkaen takomistaan.
Merikäärmeen suunpielestä alkoi valua verta ja käärme alkoi menettää tajuaan. Se yritti taistella vastaan, heittää miehen selästään, mutta siihen se ei pystynyt. Lopulta käärme sylki naisen ulos suustaan. Takominen loppui ja käärme oli vapaa. Nälkäinen, mutta ainakin vapaa.
"Rakkaani, oletko kunnossa?" mies kysyi sännätessään naisen luokse.
Vastausta ei kuulunut ja pian miehelle selvisi miksi näin oli; naisen valkoinen märkä mekko oli värjäytynyt osittain punaiseksi, eikä veri ollut käärmeen. Mies repäisi mekon rikki ja katsoi haavaa, joka sylki verta jokaisella sydämenlyönnillä. Pian haava ei enää sylkisi verta jos pelastaja ei toimisi. Niin hän tekikin, painoi kätensä haavan päälle ja alkoi lausumaan loitsua, joka parantaisi haavan ja nainen jäisi eloon.
Muutaman hetken kuluttua nainen nosti päätänsä, "sankarini", ja he suutelivat.
Mies palasi mielikuvistaan todellisuuteen. Hän mietti miten saisi tuon naisen rakastumaan itseensä. Tuo nainen oli hänelle kaikki kaikessa, mutta nainen ei tainnut tuntea ihan samoin. Jokin sankariteko, jolla hän pelastaisi naisen, toimisi aivan varmasti. Ongelmaksi muodostui sankaritekojen mahdottomuus tässä maailmassa - ei täällä asustellut vesikäärmeitä, eikä mies pärjäisi edes sellaiselle hirviölle. Jotenkin hänen piti kuitenkin näyttää naiselle rakkautensa. Jotain joka vankalla varmuudella todistaisi tämän suhteen ikuisuutta.
"Minä taidan lähteä pian kotiin", nainen sanoi.
"Nyt jo? Älä nyt vielä, tarjoan sinulle jäätelön. Käydään ostamassa jäätelöä ja mennään sitten vaikka puistoon istuskelemaan."
Nainen näytti hyvin kyllästyneeltä ja totesi sitten hiukan tylysti, "minä söin jo kaksi jäätelöä ja me istumme puistossa juuri nyt."
Mies nolostui hiukan, mutta nolostuminen ei häntä hiljentänyt, "no keksitään jotain muuta kivaa."
"Kivaa?" Naisen olisi tehnyt mieli nauraa. "Ejei, kyllä minä taidan tässä tosiaan lähteä kotiin."
Nyt oli tiukka paikka, nyt oli tehtävä jotain. Nyt oli hetki ja nyt oli pakko todistaa naiselle kaikki se rakkaus, joka miehen pienessä kehossa asusti.
"Sinulla on kauniit silmät, rakastan niitä", mies sanoi äkisti juuri kun nainen oli nousemassa penkiltä.
"Ai?" Nainen hymyili. "No kiitos."
Hetki muuttui hiukan vaivaantuneeksi - eli tuli hiljaista.
Juuri kun mies oli avaamassa suutansa sanoakseen jotain nainen tokaisi, "mutta hei, kyllä minun on kuitenkin pakko mennä, paljon kaikkea tekemistä."
"Rakastan silmiäsi", mies sanoi ja hyökkäsi naisen päälle.
Pian nainen huusi verisenä ja tuskissaan maassa. Mies oli repinyt häneltä silmät.
"Nämä vien kotiin."
Mies asteli uulos talosta venytellen kävellessään. Oli hänen aamu-uintinsa paikka. Joka aamu mies hyppäsi altaaseensa, oleskeli siellä puolisen tuntia kunnes palvelustyttö toi hänelle kahvia. Se oli merkki siitä, että pian oli aika lähteä töihin. Näin mies oli tehnyt jo 356 vuotta ja tässä aamutoimituksessa piilikin hänen pitkän ikänsä salaisuus.
Mies hyppäsi verellä täytettyyn altaaseen komealla loikalla. Veri roiskahti korkealle ilmaan ja mies upposi kokonaan tuon punaisen liejun alle.
"Ah, mikä ihana aamu", hän totesi noustessaan pinnalle.
Mies nojaili altaan raunaan ja katseli taivaasta laskeutuvaa putkea. Tuo putki toi kaiken vuodatetun veren toisesta maailmasta tähän altaaseen. Miehen nerokkain keksintö elämänsä aikana.
Televisio sammutettiin. "Karseita ohjelmia tekevät nykyään", kissa totesi ja jatkoi, "ei tuolta oikeasti voi katsoa enää muuta kuin talousuutsisia. Mau. Verta ja veressä uimista. Järjetöntä, sanon minä."
Kissa istui alas, sytytti sikarin ja pyysi palvelusneitoa tuomaan toisen lasillisen konjakkia.
"No, mites bisnekset?" Toinen kissa kysyi.
"Siinähän ne, ihan hyvin, ei siis valittamista. Mau."
"Entäpä sinulla, von Kattenberg?"
"Älä edes kysy. Mau. Ulkoministeri Mjaukaksen päätös kauppasaartaa Hiirilandia on aiheuttanut minulle vakavia tappioita. Jos en pääse pian taas avaamaan kauppaani sieltä tänne, teen konkurssin. Mourr."
"Se olisi jo kolmas", Misu Tassupää sanoi hiukan ivallisesti.
"Mau. Älä edes puhu, kun kaksi henkeä meni ihan turhaan autokolareissakin."
"Mjaaaaaaauuu!" Kuului ääni, kun kissa suhahti ikkunan ohi. Huoneessa olevat viisi kissaa nauroivat.
Ainoa naispuolinen kissakin uskaltautui mukaan jutusteluun vaikka ujoudesta paikoin kärsikin, "Latz, sinä se vain kyselet meidän muiden menestyksestä, mutta et kerro omastasi."
"Mjau", Latz nauroi. "Ymmärrettävää ettet ole oikein asioista perillä kun olet kuulunut rikkaiden kissojen kerhoon vasta kaksi kuukautta --", jossakin soi puhelin ja Latz keskeytti juttunsa hetkeksi.
"Mau. Niin, olin siis sanomassa sitä, että kun otat tuosta Kattimani-lehden tassuusi, niin aika usein etusivulta jo näet miten minulle menee", Latz kertoi ylpeänä omasta menestyksestään.
"Mau. Wau. Sinä oletkin sitten menestynyt kissa."
"Kyllä kyllä", Latz rehenteli ja korjasi kravaattinsa asentoa paremmaksi. "Tätä menoa olen maailman rikkain kissa."
"Mjahaaaau, värihiiret ovat olleet myyntimenestys. Tulokseni on kaksinkertaistunut!" Catti huusi yllättäen ja sai huoneen hiljenemään hetkeksi.