Granite
8.6.2004, 22:18:33
Koko elämäni olin etsinyt sinua. Koko elämäni olin unelmoinut kumppanista, jolle voisin omistautua täysin. Kumppani, jota rakastaisin koko sydämestäni, ja joka rakastaisi minua samalla tavoin takaisin, ellei jopa enemmänkin. Rakastettu, joka olisi samalla aaltopituudella kuin minä, kiinnostunut samoista asioista, joka haluaisi tehdä kaiken minun kanssani. Joku, joka haluaisi ehdoitta jakaa elämänsä minun kanssani. Kuolemaan asti.
Muistan, kuinka kauan sinua etsin. Kuinka olin jo luopunut toivosta löytää todellinen sielunkumppani, kuinka uskoin että tulen olemaan yksin loppuelämäni ajan. Kunnes se kaunis päivä koitti, ja tapasin sinut. Rakkaani, uskottuni, kaikkeni.
Voi sitä onnea, minkä koimmekaan! Emme pystyneet olemaan hetkeäkään erossa toisistamme, vietimme kaiken aikamme yhdessä. Pidimme samoista elokuvista, kävimme samoissa harrastuksissa, tykkäsimme kokkailla yhdessä ja kävimme romanttisilla kävelyretkillä. Nauroimme, juhlimme, nautimme elämästä, ja ennen kaikkea toisistamme. Takerruin sinuun kuin lapsi äitiinsä, enkä koskaan halunnut päästää irti. Muistan, kuinka sanoit rakastavasi minua, ja kuinka olin kaikkea sitä, mitä olit koko elämäsi ajan toivonut. Muistan, kuinka sanasi lämmittivät sydäntäni, tunsinhan täysin samoin sinua kohtaan. Se oli täydellisintä onnea, mitä kukaan saattaa kuvitella.
Tein kaiken sinua ajatellen, jotta olisit onnellinen kanssani, ja jotta tulisit päivä päivältä onnellisemmaksi. Ostin sinulle toistuvasti kukkia ja muita pieniä lahjoja, jotka tekisivät sinut iloiseksi. Osasin aina valita juuri oikeat lahjat, jopa koruja ja kenkiä myöten. Järjestin sinulle yllätyksiä, kuten illallisia hienoissa ravintoloissa, käyntejä mielihuvipuistossasi tai piknik-reissuja saarella, josta niin kovasti pidit. Olit aina etusijalla kaikessa, mitä tein. Olithan vastaus rukouksiini, syy olemassaololleni, armaani, kaikkeni. Rakkaani.
Kunnes eräs päivä epäilykseni heräsi.
Voiko tämä autuus olla totta? Voiko todella olla niin, että olen tavannut niin ihanan ihmisen kuin sinä? Voiko tämä niin ihanalta, valtavalta, kaiken voittavalta, ja päättymättömältä tuntuva rakkaus olla todellista? Mitä jos olen kuvitellut kaiken? Suuret tunteeni ovatkin yksipuolisia? Mitä jos sinä et tunnekaan samoin?
Ei. Se ei voi olla niin. Olen varma tunteistasi, olen varma siitä, että rakastat minua yhtä suuresti kuin minäkin sinua. Kaikki yhdessä kokemamme asiat ja toisillemme sanotut asiat ovat todellisia. Rakkautemme ei ole vale. Olet enkelini, elämäni tärkein asia. Kaikkea mitä olen koskaan uskaltanut toivoa. Olet juuri sitä, mitä olen mielessäni unelmieni kumppanista koskaan halunnut. Ajatusmaailmasi, vartalosi, kasvosi, hiuksesi, harrastuksesi, kaikki sinussa on juuri sitä, mitä olen haaveissani toivonut. Ja tiesin, että ajattelet minusta samalla tavalla.
Kylmä koura kietoutui sydämeni ympärille kysymyksen iskeytyessä mieleeni.
Oletko sinä todellinen?
Olet kaikkeni. Kaikkea sitä, mitä olen ikinä toivonut. Olit unelmatyttöni suoraan haaveistani, edustit kaikkea sitä, mitä unelmakumppaniltani halusin, mitä olin rakkaimmastani koskaan uneksinut. Enkelini, armaani, uskottuni, rakkaani. Et ikinä tuottanut minulle pettymystä, et ikinä loukannut minua, kaikki sinussa oli täydellistä.
Epätodellisen täydellistä.
Voiko todella olla niin? Olinko haaveissani luonut harhakuvitelman täydellisestä kumppanista? Halusin niin kovasti löytää sinut, elämäni rakkauden, että olin luonut pääni sisällä mielikuvitusolennon? Mielikuvitusolento, jonka olemassaoloon halusin uskoa niin paljon, että pidin sinua todellisena henkilönä? Olinko todella ainoastaan kuvitellut sinut? Oletko pelkkää harhaa?
Muistelin yhteisiä hetkiämme. Kuinka rakkautemme oli maailmaa suurempaa, kuinka sain olosi hyväksi. Kuinka olin aina oikeaan aikaan paikalla, kun tarvitsit minua. Kuinka osasin hankkia sinulle lahjoja, joista pidit. Kuinka sain sinut niin onnelliseksi. Kuinka sinusta oli muodostunut elämäni tärkein asia. Ja kuinka minä olin tärkein asia sinulle.
Kuinka olin kaikkea sitä, mitä olit toivonutkin.
Kuinka olit muodostunut syyksi olemassaololleni.
Sinä.
Ainoa syy olemassaololleni.
Viimein ymmärsin.
Ymmärsin, että sinä et ollut harhaa.
Sinä et ollut minun mielikuvitukseni tuotetta.
Vaan minä olin sinun.
Muistan, kuinka kauan sinua etsin. Kuinka olin jo luopunut toivosta löytää todellinen sielunkumppani, kuinka uskoin että tulen olemaan yksin loppuelämäni ajan. Kunnes se kaunis päivä koitti, ja tapasin sinut. Rakkaani, uskottuni, kaikkeni.
Voi sitä onnea, minkä koimmekaan! Emme pystyneet olemaan hetkeäkään erossa toisistamme, vietimme kaiken aikamme yhdessä. Pidimme samoista elokuvista, kävimme samoissa harrastuksissa, tykkäsimme kokkailla yhdessä ja kävimme romanttisilla kävelyretkillä. Nauroimme, juhlimme, nautimme elämästä, ja ennen kaikkea toisistamme. Takerruin sinuun kuin lapsi äitiinsä, enkä koskaan halunnut päästää irti. Muistan, kuinka sanoit rakastavasi minua, ja kuinka olin kaikkea sitä, mitä olit koko elämäsi ajan toivonut. Muistan, kuinka sanasi lämmittivät sydäntäni, tunsinhan täysin samoin sinua kohtaan. Se oli täydellisintä onnea, mitä kukaan saattaa kuvitella.
Tein kaiken sinua ajatellen, jotta olisit onnellinen kanssani, ja jotta tulisit päivä päivältä onnellisemmaksi. Ostin sinulle toistuvasti kukkia ja muita pieniä lahjoja, jotka tekisivät sinut iloiseksi. Osasin aina valita juuri oikeat lahjat, jopa koruja ja kenkiä myöten. Järjestin sinulle yllätyksiä, kuten illallisia hienoissa ravintoloissa, käyntejä mielihuvipuistossasi tai piknik-reissuja saarella, josta niin kovasti pidit. Olit aina etusijalla kaikessa, mitä tein. Olithan vastaus rukouksiini, syy olemassaololleni, armaani, kaikkeni. Rakkaani.
Kunnes eräs päivä epäilykseni heräsi.
Voiko tämä autuus olla totta? Voiko todella olla niin, että olen tavannut niin ihanan ihmisen kuin sinä? Voiko tämä niin ihanalta, valtavalta, kaiken voittavalta, ja päättymättömältä tuntuva rakkaus olla todellista? Mitä jos olen kuvitellut kaiken? Suuret tunteeni ovatkin yksipuolisia? Mitä jos sinä et tunnekaan samoin?
Ei. Se ei voi olla niin. Olen varma tunteistasi, olen varma siitä, että rakastat minua yhtä suuresti kuin minäkin sinua. Kaikki yhdessä kokemamme asiat ja toisillemme sanotut asiat ovat todellisia. Rakkautemme ei ole vale. Olet enkelini, elämäni tärkein asia. Kaikkea mitä olen koskaan uskaltanut toivoa. Olet juuri sitä, mitä olen mielessäni unelmieni kumppanista koskaan halunnut. Ajatusmaailmasi, vartalosi, kasvosi, hiuksesi, harrastuksesi, kaikki sinussa on juuri sitä, mitä olen haaveissani toivonut. Ja tiesin, että ajattelet minusta samalla tavalla.
Kylmä koura kietoutui sydämeni ympärille kysymyksen iskeytyessä mieleeni.
Oletko sinä todellinen?
Olet kaikkeni. Kaikkea sitä, mitä olen ikinä toivonut. Olit unelmatyttöni suoraan haaveistani, edustit kaikkea sitä, mitä unelmakumppaniltani halusin, mitä olin rakkaimmastani koskaan uneksinut. Enkelini, armaani, uskottuni, rakkaani. Et ikinä tuottanut minulle pettymystä, et ikinä loukannut minua, kaikki sinussa oli täydellistä.
Epätodellisen täydellistä.
Voiko todella olla niin? Olinko haaveissani luonut harhakuvitelman täydellisestä kumppanista? Halusin niin kovasti löytää sinut, elämäni rakkauden, että olin luonut pääni sisällä mielikuvitusolennon? Mielikuvitusolento, jonka olemassaoloon halusin uskoa niin paljon, että pidin sinua todellisena henkilönä? Olinko todella ainoastaan kuvitellut sinut? Oletko pelkkää harhaa?
Muistelin yhteisiä hetkiämme. Kuinka rakkautemme oli maailmaa suurempaa, kuinka sain olosi hyväksi. Kuinka olin aina oikeaan aikaan paikalla, kun tarvitsit minua. Kuinka osasin hankkia sinulle lahjoja, joista pidit. Kuinka sain sinut niin onnelliseksi. Kuinka sinusta oli muodostunut elämäni tärkein asia. Ja kuinka minä olin tärkein asia sinulle.
Kuinka olin kaikkea sitä, mitä olit toivonutkin.
Kuinka olit muodostunut syyksi olemassaololleni.
Sinä.
Ainoa syy olemassaololleni.
Viimein ymmärsin.
Ymmärsin, että sinä et ollut harhaa.
Sinä et ollut minun mielikuvitukseni tuotetta.
Vaan minä olin sinun.