Gabriel
1.7.2004, 20:41:57
Tärkein inspiraation lähde selviää varmasti tarinan aikana. :)
Jel heräsi päässään soivaan kappaleeseen. Tämä oli sinänsä epätavallista, sillä Jel oli niitä ihmisiä jotka tykkäsivät nukkua pitkään ja yleensä hän heräsi aina ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Harvemmin tapahtui sitä, että hän heräsi koska oli nukkunut tarpeeksi ja sellaista, että hän olisi herännyt päässään soivaan kappaleeseen, Jel ei muistanut aiemmin tapahtuneenkaan.
Jel venytteli selkäänsä ja käsivarsiaan. Väsymys ei ollut suinkaan kadonnut, ja vaikka uni oli maistunut hänelle, niin jostakin syystä hän oli varma, ettei kykenisi enää nukahtamaan uudelleen. Ei ainakaan tämän kappaleen soidessa näin intensiivisesti hänen päässään. Jel heitti peiton syrjään ja suuntasi kylpyhuoneeseen hampaanpesulle. All our times have come Hän tuijotti takkutukkaista peilikuvaansa, joka näytti suoraan sanoen hölmöltä hammasharja suussaan. Here but now they're gone Jel oli kuunnellut eilen pitkästä aikaa Blue Öyster Cultia. Tästä syystä olikin ymmärrettävää, että jokin tämän monista biiseistä olisi jäänyt soimaan hänen päähänsä, mutta hitto soikoon; Don't Fear the Reaper? Jel olisi naurahtanut sarkastisesti, ellei hänen suunsa olisi ollut täynnä vaahtoa ja useaa kymmentä grammaa edestakaisin liikkuvaa muovia ja harjaksia. Helvetti soikoon, Metallican The Memory Remains'kin olisi ollut huomattavasti sopivampi kappale jäädäkseen soimaan päähän. Jel tunsi viheliäisen pistoksen rinnassaan ja hän sylkäisi kyllästyneenä vaahdon lavuaariin. Hän vaivautui huuhtomaan suunsa pikaisesti ainoastaan yhdellä siemauksella vettä, ja hammasvaahdon maku tuntui edelleen runsaana Jelin suussa hänen kävellessä keittiöön.
Jelillä oli taipumus pitää itsensä ajan tasalla, ja tästä syystä hänellä oli yhä hieman aamiaismuroja syötävänä eikä maidonkaan viimeinen käyttöpäivä ollut kuin ylihuomenna. Monia vaivoja hänellä oli, Luoja tiesi sen, mutta tyypillinen opiskelijoiden varhaisdementia ei kuulunut niihin. Istuutuessaan pikaiselle aamiaiselle Jel katsoi kelloa ja totesi, että oli oikeastaan hyvä että hän heräsi Seasons don't fear the reaper itsestään. Kello oli kymmentä yli kaksitoista, herätyskellon soimiseen oli yhä viisi minuuttia ja vartin päästä hänen kuului olla T-kioskin edessä läheisellä kadunkulmauksella. Sillä siellähän odottaa Hide. Jelin pulssi hyppäsi kattoon kun hän huomasi, että herätyskellona toimivan kännykän akku oli tyhjentynyt hänen nukkuessaan. Jel ei tiennyt, kykenisikö se siitä huolimatta pikaisesti soimaan herätystilutustaan, mutta hän ei totisesti halunnut ottaa selvää. Yhtäkkiä hän oli äärettömän kiitollinen itselleen siitä, että oli eilen tuntenut äkillistä kiinnostusta Blue Öyster Cultia kohtaan pitkästä aikaa. Ellei juuri tämän bändin biisi, olkoon vaikka kuinka häiritsevä pidemmän päälle, ei olisi alkanut soimaan hänen päässään Nor do the wind, the sun or the rain niin hän olisi saattanut nukkua pommiin, ja pahasti. Useimmissa tapauksissa se ei olisi haitannut, mutta Hide ei ollutkaan mikään usea tapaus, eihän? Hän oli erityinen, erikoinen ja erilainen, ja Jel toivoi kovasti että Hide olisi hänen. "Special someone, yeah, but not of mine", Jel sanoi puoliksi itselleen, puoliksi syömilleen muroille ja joksikin irrationaaliseksi kvanttikaaosluvuksi ei kenellekään. Mutta voi, miten hän toivoikaan että Hide olisi hänen. Eikä mikään suoranaisesti estänyt tätä olemasta hänen, eihän? Ei mikään muu paitsi se, ettei Hide ollut vielä sanonut kyllä, mutta ensin Jelin oli kysyttävä. Joten mitä vittua sinä täällä enää kuhnit? Jelillä oli ollut aamiaismuroja jäljellä, mutta niitä ei ollut paljon. Ja siitäkin vähästä hän oli ehtinyt syödä vain runsaat puolet ennen kuin hän tunsi ruokahalunsa katoavan. Jel vilkaisi seinäkelloaan. Hänen ei pitänyt olla T-kioskin edessä kadunkulmauksella vielä kolmeentoista minuuttiin, mutta yhtäkkiä hän tunsi pakottavaa tarvetta olla siellä. Jel kippasi nopeasti murokulhoon jääneet aamiaismuronsa roskikseen, työnsi murokulhon lavuaariin ja ryntäsi takkiaan napittaen ulos unohtaen pöydälle maitotölkkinsä, jossa oli yhä maitoa jonka viimeinen käyttöpäivä ei ollut kuin ylihuomenna.
Come on baby, don't fear the Reaper Jel odotti ne kymmenen minuuttia kioskin edessä kesäisestä auringosta nauttien. Loma oli tosiaan ihanaa, ja hän huomasi viehättyvänsä jälleen kerran siitä absurdista ajatuksesta, että kaikki saisi jatkua näin ikuisesti, vailla loppua. Hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan viipyneet pelkästään auringossa, kesäpäivän autuudessa ja unelmissa (joskin on myönnettävä, että varsinkin jälkimmäisissä ne viipyivät paljon). Hän ajatteli Hideä ja huomasi harmittelevansa, että oli jättänyt kännykkänsä kotiin. Joskin heti perään iski muisto siitä, että kännykän akku oli ollut tyhjä eikä näin lyhyessä ajassa sitä olisi ehtinyt millään lataamaan käyttökelpoiseksi. Mutta minkäpä tiikeri raidoilleen voi, Jel ajatteli. Hän oli tottunut pitämään kännykkäänsä mukana aina, kaikkialla. Varsinainen informaatioyhteiskunnan orja ja unelmatuote. Jel huokasi. Älä turhaan Hideä mieti, hän on täällä kohta etkä sinä tarvitse puhelintasi. Sen sijaan voisit keskittyä joihinkin pieniin obsessioihisi, kuten esimerkiksi typerään tarpeeseesi olla jatkuvasti ärsyttävien ihmisten tavoiteltavissa. Jel päätti kiskaista ajatuksensa irti itsensä soimaamisesta ja keskittyä yksinkertaisesti... no, olemaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, ettei hän voinut juuri nyt paljon muutakaan tehdä. Onneksi Hiden sentään pitäisi olla paikalla minä hetkenä hyvänsä, ja kappas, kun asia kerran puheeksi tuli niin Baby take my hand, don't fear the Reaper siinähän hän jo olikin. Jel hymyili. Hide oli kaunis, ei ehkä missi-kaunis, mutta kauneus oli hitto vieköön katsojan silmissä. Ja Jel oli sangen varma siitä, että Hide oli hoikalla ruumiinrakenteellaan ja näteillä kasvoillaan aika monen silmissä sangen kaunis. He halasivat niin kuin heillä oli tapana tehdä melkein joka kerta kun he tapasivat tai lähtivät omille teilleen. Jel tiesi, ettei se välttämättä merkinnyt mitään, mutta hän toivoi että se merkitsi. Sitä paitsi Hide ei ollut koskaan suhtautunut negatiivisesti Jelin tälle lähettämiin valomerkkeihin, vaikka onkin myönnettävä että ne olivat varovaisia. Jel ei osannut olla varma, arvasiko Hide joskus edes sitä, mitä Jel ajatteli, mutta jos arvasi, niin hän ei reagoinut ainakaan negatiivisesti. Huh huh sentään millaista juonittelua. Jel hymyili taas, tällä kertaa itselleen.
He olivat jo päättäneet mitä tekisivät tänään, ja sää suosi sitä. Niinpä he ottivat lähijunan päästäkeen Hailsongin keskustaan, josta he jatkaisivat Torisatamasta lähtevällä lautalla Estlossiin. Junamatka kesti vaivaiset kymmenen minuuttia, ja sinä aikana Jel ja Hide juttelivat niitä näitä. Mielessään Jel valmistautui hiljaa tulevaan, mutta hän ei suonut sille paljon ajatuksia. Osittain siksi, koska se tuntui vielä niin etäiseltä ja osittain siksi, koska eräs jo aika tuttu kappale We'll be able to fly soi yhä hänen päässään. Don't fear the Reaper
Hailsongin keskusta oli ehkäpä kauneimmillaan mitä se saattoi kesäpäivänä olla. Taivas oli kirkkaansininen eikä pilviä näkynyt missään. Aurinko paistoi estoitta, mutta tuulta oli silti tarpeeksi, jottei ilma olisi liian kuuma. Jelille ehti tosin tulla jano, ja kun he kävelivät läheiseen T-kioskiin ostamaan juotavaa, Jel huomasi seinällä olevan julisteen, joka pani hänet hymyilemään. Kyseessä oli rokkikonserttimainos (Hailsongin Areena, 14.7.!!! Musiikin aateliston LIVE-esitys!!!) ja julisteessa oli neljä pitkähiuksista miestä, joiden kasvot oli maalattu pääkallonnäköisiksi. Seikka, jolle Jel hymyili, oli bändin nimi. Jollakin sopivalla tavalla se oli La la la la la, la la la la la The Reaper. "Baby I'm your man", Jel sanoi itselleen ja kääntyi sitten äkisti ympäri varmistaakseen, ettei Hide ollut kuullut häntä. Väärinkäsityksiin ei ollut varaa. Jel rentoutui, sillä Hide oli limukaapin edessä ja valitsi itselleen juotavaa. Jel vilkaisi vielä pikaisesti julistetta, kääntyi ympäri ja tuli Hiden luo. Tämä oli päättänyt, ettei hänellä ole jano, joten Jel nappasi nopeasti yhden purkin Nozz-A-Lata ja käveli kassalle. Jelin maksettua ostoksensa he kävelivät ulos ja jatkoivat matkaansa kohti Torisatamaa. Jeliä janotti sen verran, että kuivuus hänen suussaan oli juuri sopiva. Niinpä hän tarttui sormellaan tölkin avausrinkulaan, veti sen auki ja antoi tumman nesteen valua suuhunsa. Dad-a-chum, dad-a-chaa, have a can of Nozz-A-La. Juoman pippurinen maku oli virkistävä. Jel ei ymmärtänyt, miten jotkut saattoivat olla pitämättä siitä, mutta makukysymyksiähän tämä oli.
He ehtivät juuri sopivasti Estlossiin lähtevään lauttaan. Paikka oli kummallekin tuttu, he olivat käyneet siellä useita kertoja, mutta kumpikin oli myös sitä mieltä että sinne jaksoi mennä nytkin. Estloss oli valtaisa linnarakennelma, joka sijaitsi Hailsongin ulkopuolella omalla saarellaan, joskin sangen lähellä rantaa. Paikalla oli ikää ja asutusta, josta osa oli ympärivuotista ja vakituista, jo usean sadan vuoden ajan, joten se oli suosittu turistikohde. Tämä ei kuitenkaan pilannut Estlossin keskiaikaista tunnelmaa, johon saattoi helposti uppoutua vaikka parinkymmenen metrin päässä olisikin kameroiden kanssa kiertelevä itämaalaisjoukko. Paikan rakennukset olivat yksinkertaisesti niin valtavia ja vanhanaikaisia, ettei turismin mukana tuleva moderni turhuus onnistunut pilaamaan tunnelmaa. Jelillä ja Hidellä ei kuitenkaan ollut tarkoituksena uppoutua linnaleikkeihin, vaan yksinkertaisesti kierrellä paikasta toiseen ja nauttia kauniista maisemista. Jel mietti, laskettaisiinko heidät turisteiksi sillä he asuivat kuitenkin Hailsongissa, muttei tullut minkäänlaiseen tulokseen. Eipä sillä kuitenkaan väliä ole, hän ajatteli. Jel vilkaisi pikaisesti Hideä ja käänsi ajatuksensa takaisin kesäpäivästä, paikasta ja hyvästä seurasta nauttimiseen.
Päivä oli ollut hyvin mukava ja ehtinyt kääntyä illaksi. Jel ja Hide istuivat yhdellä Estlossin kalliojyrkänteistä nauttien merelle aukeavasta maisemasta sekä upeasta auringonlaskusta. Alhaalla oli yli kahdenkymmenen metrin pudotus suoraan rantakiviin, mutta kumpikaan ei kärsinyt vakavasta korkeanpaikankammosta. Silloin Blue Öysrer Cultin Valentine is done Don't Fear the Reaper alkoi soida uudestaan Jelin päässä. Samalla palasivat hänen ajatuksensa Hidestä Here but now they're gone ja siitä, mitä hän täksi päiväksi aikonut. Mahdollisimman hiljaa huokaisten hän käänsi katseensa Hideen. Tämä ei ollut suhtautunut yhteenkään hänen merkkiinsä negatiivisesti, muttei toisaalta myöskään kovin näkyvästi vastannut. Silti Jel oli valmis ottamaan riskin, sillä muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ja eikö koko elämä ollut yhtä riskinottamista? Silti Jel epäröi. Häntä häiritsi yksinäisyys, se oli totta, eikä hän halunnut juuri mitään muuta kuin sitoutua johonkin. Hän halusi päästä eroon syvästä yksinäisyyden tunteesta, siitä kalvavasta rauhattomuudesta, jonka syvyyttä ja luonnetta muut eivät tuntuneet ymmärtävän. Se yksinäisyys tuntui edustavan itsensä elämän heittämistä hukkaan ja entropian, kylmyyden ja ikuisen kuoleman voittoa kaiken sen yli, mikä oli hänelle rakasta. Tilanne olisi ollut helpompi, mikäli kyseessä olisi ollut ainoastaan yksinäisyys, sillä sitoutuminen keneen tahansa olisi auttanut, mutta kyse ei ollut pelkästään siitä. Jel ei hakenut Hidestä pelkkää helpotusta yksinäisyyteensä. Hän tunsi olevansa myös ihastunut tähän. Ja toisin kuin silloin jos hän olisi halunnut Hidestä ainoastaan jotakuta, johon sitoutua, kielteinen vastaus olisi satuttava.
Jel veti syvään henkeä, tällä kertaa kuuluvasti, ja kääntyi katsomaan Romeo and Juliet Hideä silmiin. Hän epäröi hetken, mutta kysyi sitten Are together in eternity olisiko heillä mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Hide ei vastannut heti. Jeliä alkoi jo kaduttaa hänen kysymyksensä, ja yhtäkkiä hän tuli hyvin tietoiseksi auringonlaskun jättämien varjojen syvyydestä, ohikiitävien hetkien peruuttamattomuudesta ja siitä, miten valtavan kiskova ja voimakas painovoima olisi, mikäli hän päättäisi heittäytyä alhaalla ammottaviin kivikkoihin. Jel toivoi, ettei olisi kysynyt, sillä hän oli varma vastauksen kielteisyydestä. Ja yhtäkkiä kielteisen vastauksen mahdollisuus tuntui huomattavasti hirveämmältä kuin miltä se oli tuntunut vielä hetki sitten.
(Romeo and Juliet)
40,000 men and women everyday
(Like Romeo and Juliet)
40,000 men and women everyday
(Redefine happiness)
Another 40,000 coming everyday
(We can be like they are)
"Juu", Hide vastasi.
Love of two is one
Here but now they're gone
Came the last night of sadness
And it was clear she couldn't go on
Then the door was open and the wind appeared
The candles blew and then disappeared
The curtains flew then he appeared
(Saying don't be afraid, come on baby)
And she had no fear
And she ran to him
(Then they started to fly)
They looked backward and said goodbye
(She had become like they are)
She had taken his hand
(She had become like they are)
Come on baby, don't fear the Reaper
(Blue Öyster Cult, "Don't Fear the Reaper")
Jel heräsi päässään soivaan kappaleeseen. Tämä oli sinänsä epätavallista, sillä Jel oli niitä ihmisiä jotka tykkäsivät nukkua pitkään ja yleensä hän heräsi aina ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Harvemmin tapahtui sitä, että hän heräsi koska oli nukkunut tarpeeksi ja sellaista, että hän olisi herännyt päässään soivaan kappaleeseen, Jel ei muistanut aiemmin tapahtuneenkaan.
Jel venytteli selkäänsä ja käsivarsiaan. Väsymys ei ollut suinkaan kadonnut, ja vaikka uni oli maistunut hänelle, niin jostakin syystä hän oli varma, ettei kykenisi enää nukahtamaan uudelleen. Ei ainakaan tämän kappaleen soidessa näin intensiivisesti hänen päässään. Jel heitti peiton syrjään ja suuntasi kylpyhuoneeseen hampaanpesulle. All our times have come Hän tuijotti takkutukkaista peilikuvaansa, joka näytti suoraan sanoen hölmöltä hammasharja suussaan. Here but now they're gone Jel oli kuunnellut eilen pitkästä aikaa Blue Öyster Cultia. Tästä syystä olikin ymmärrettävää, että jokin tämän monista biiseistä olisi jäänyt soimaan hänen päähänsä, mutta hitto soikoon; Don't Fear the Reaper? Jel olisi naurahtanut sarkastisesti, ellei hänen suunsa olisi ollut täynnä vaahtoa ja useaa kymmentä grammaa edestakaisin liikkuvaa muovia ja harjaksia. Helvetti soikoon, Metallican The Memory Remains'kin olisi ollut huomattavasti sopivampi kappale jäädäkseen soimaan päähän. Jel tunsi viheliäisen pistoksen rinnassaan ja hän sylkäisi kyllästyneenä vaahdon lavuaariin. Hän vaivautui huuhtomaan suunsa pikaisesti ainoastaan yhdellä siemauksella vettä, ja hammasvaahdon maku tuntui edelleen runsaana Jelin suussa hänen kävellessä keittiöön.
Jelillä oli taipumus pitää itsensä ajan tasalla, ja tästä syystä hänellä oli yhä hieman aamiaismuroja syötävänä eikä maidonkaan viimeinen käyttöpäivä ollut kuin ylihuomenna. Monia vaivoja hänellä oli, Luoja tiesi sen, mutta tyypillinen opiskelijoiden varhaisdementia ei kuulunut niihin. Istuutuessaan pikaiselle aamiaiselle Jel katsoi kelloa ja totesi, että oli oikeastaan hyvä että hän heräsi Seasons don't fear the reaper itsestään. Kello oli kymmentä yli kaksitoista, herätyskellon soimiseen oli yhä viisi minuuttia ja vartin päästä hänen kuului olla T-kioskin edessä läheisellä kadunkulmauksella. Sillä siellähän odottaa Hide. Jelin pulssi hyppäsi kattoon kun hän huomasi, että herätyskellona toimivan kännykän akku oli tyhjentynyt hänen nukkuessaan. Jel ei tiennyt, kykenisikö se siitä huolimatta pikaisesti soimaan herätystilutustaan, mutta hän ei totisesti halunnut ottaa selvää. Yhtäkkiä hän oli äärettömän kiitollinen itselleen siitä, että oli eilen tuntenut äkillistä kiinnostusta Blue Öyster Cultia kohtaan pitkästä aikaa. Ellei juuri tämän bändin biisi, olkoon vaikka kuinka häiritsevä pidemmän päälle, ei olisi alkanut soimaan hänen päässään Nor do the wind, the sun or the rain niin hän olisi saattanut nukkua pommiin, ja pahasti. Useimmissa tapauksissa se ei olisi haitannut, mutta Hide ei ollutkaan mikään usea tapaus, eihän? Hän oli erityinen, erikoinen ja erilainen, ja Jel toivoi kovasti että Hide olisi hänen. "Special someone, yeah, but not of mine", Jel sanoi puoliksi itselleen, puoliksi syömilleen muroille ja joksikin irrationaaliseksi kvanttikaaosluvuksi ei kenellekään. Mutta voi, miten hän toivoikaan että Hide olisi hänen. Eikä mikään suoranaisesti estänyt tätä olemasta hänen, eihän? Ei mikään muu paitsi se, ettei Hide ollut vielä sanonut kyllä, mutta ensin Jelin oli kysyttävä. Joten mitä vittua sinä täällä enää kuhnit? Jelillä oli ollut aamiaismuroja jäljellä, mutta niitä ei ollut paljon. Ja siitäkin vähästä hän oli ehtinyt syödä vain runsaat puolet ennen kuin hän tunsi ruokahalunsa katoavan. Jel vilkaisi seinäkelloaan. Hänen ei pitänyt olla T-kioskin edessä kadunkulmauksella vielä kolmeentoista minuuttiin, mutta yhtäkkiä hän tunsi pakottavaa tarvetta olla siellä. Jel kippasi nopeasti murokulhoon jääneet aamiaismuronsa roskikseen, työnsi murokulhon lavuaariin ja ryntäsi takkiaan napittaen ulos unohtaen pöydälle maitotölkkinsä, jossa oli yhä maitoa jonka viimeinen käyttöpäivä ei ollut kuin ylihuomenna.
Come on baby, don't fear the Reaper Jel odotti ne kymmenen minuuttia kioskin edessä kesäisestä auringosta nauttien. Loma oli tosiaan ihanaa, ja hän huomasi viehättyvänsä jälleen kerran siitä absurdista ajatuksesta, että kaikki saisi jatkua näin ikuisesti, vailla loppua. Hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan viipyneet pelkästään auringossa, kesäpäivän autuudessa ja unelmissa (joskin on myönnettävä, että varsinkin jälkimmäisissä ne viipyivät paljon). Hän ajatteli Hideä ja huomasi harmittelevansa, että oli jättänyt kännykkänsä kotiin. Joskin heti perään iski muisto siitä, että kännykän akku oli ollut tyhjä eikä näin lyhyessä ajassa sitä olisi ehtinyt millään lataamaan käyttökelpoiseksi. Mutta minkäpä tiikeri raidoilleen voi, Jel ajatteli. Hän oli tottunut pitämään kännykkäänsä mukana aina, kaikkialla. Varsinainen informaatioyhteiskunnan orja ja unelmatuote. Jel huokasi. Älä turhaan Hideä mieti, hän on täällä kohta etkä sinä tarvitse puhelintasi. Sen sijaan voisit keskittyä joihinkin pieniin obsessioihisi, kuten esimerkiksi typerään tarpeeseesi olla jatkuvasti ärsyttävien ihmisten tavoiteltavissa. Jel päätti kiskaista ajatuksensa irti itsensä soimaamisesta ja keskittyä yksinkertaisesti... no, olemaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, ettei hän voinut juuri nyt paljon muutakaan tehdä. Onneksi Hiden sentään pitäisi olla paikalla minä hetkenä hyvänsä, ja kappas, kun asia kerran puheeksi tuli niin Baby take my hand, don't fear the Reaper siinähän hän jo olikin. Jel hymyili. Hide oli kaunis, ei ehkä missi-kaunis, mutta kauneus oli hitto vieköön katsojan silmissä. Ja Jel oli sangen varma siitä, että Hide oli hoikalla ruumiinrakenteellaan ja näteillä kasvoillaan aika monen silmissä sangen kaunis. He halasivat niin kuin heillä oli tapana tehdä melkein joka kerta kun he tapasivat tai lähtivät omille teilleen. Jel tiesi, ettei se välttämättä merkinnyt mitään, mutta hän toivoi että se merkitsi. Sitä paitsi Hide ei ollut koskaan suhtautunut negatiivisesti Jelin tälle lähettämiin valomerkkeihin, vaikka onkin myönnettävä että ne olivat varovaisia. Jel ei osannut olla varma, arvasiko Hide joskus edes sitä, mitä Jel ajatteli, mutta jos arvasi, niin hän ei reagoinut ainakaan negatiivisesti. Huh huh sentään millaista juonittelua. Jel hymyili taas, tällä kertaa itselleen.
He olivat jo päättäneet mitä tekisivät tänään, ja sää suosi sitä. Niinpä he ottivat lähijunan päästäkeen Hailsongin keskustaan, josta he jatkaisivat Torisatamasta lähtevällä lautalla Estlossiin. Junamatka kesti vaivaiset kymmenen minuuttia, ja sinä aikana Jel ja Hide juttelivat niitä näitä. Mielessään Jel valmistautui hiljaa tulevaan, mutta hän ei suonut sille paljon ajatuksia. Osittain siksi, koska se tuntui vielä niin etäiseltä ja osittain siksi, koska eräs jo aika tuttu kappale We'll be able to fly soi yhä hänen päässään. Don't fear the Reaper
Hailsongin keskusta oli ehkäpä kauneimmillaan mitä se saattoi kesäpäivänä olla. Taivas oli kirkkaansininen eikä pilviä näkynyt missään. Aurinko paistoi estoitta, mutta tuulta oli silti tarpeeksi, jottei ilma olisi liian kuuma. Jelille ehti tosin tulla jano, ja kun he kävelivät läheiseen T-kioskiin ostamaan juotavaa, Jel huomasi seinällä olevan julisteen, joka pani hänet hymyilemään. Kyseessä oli rokkikonserttimainos (Hailsongin Areena, 14.7.!!! Musiikin aateliston LIVE-esitys!!!) ja julisteessa oli neljä pitkähiuksista miestä, joiden kasvot oli maalattu pääkallonnäköisiksi. Seikka, jolle Jel hymyili, oli bändin nimi. Jollakin sopivalla tavalla se oli La la la la la, la la la la la The Reaper. "Baby I'm your man", Jel sanoi itselleen ja kääntyi sitten äkisti ympäri varmistaakseen, ettei Hide ollut kuullut häntä. Väärinkäsityksiin ei ollut varaa. Jel rentoutui, sillä Hide oli limukaapin edessä ja valitsi itselleen juotavaa. Jel vilkaisi vielä pikaisesti julistetta, kääntyi ympäri ja tuli Hiden luo. Tämä oli päättänyt, ettei hänellä ole jano, joten Jel nappasi nopeasti yhden purkin Nozz-A-Lata ja käveli kassalle. Jelin maksettua ostoksensa he kävelivät ulos ja jatkoivat matkaansa kohti Torisatamaa. Jeliä janotti sen verran, että kuivuus hänen suussaan oli juuri sopiva. Niinpä hän tarttui sormellaan tölkin avausrinkulaan, veti sen auki ja antoi tumman nesteen valua suuhunsa. Dad-a-chum, dad-a-chaa, have a can of Nozz-A-La. Juoman pippurinen maku oli virkistävä. Jel ei ymmärtänyt, miten jotkut saattoivat olla pitämättä siitä, mutta makukysymyksiähän tämä oli.
He ehtivät juuri sopivasti Estlossiin lähtevään lauttaan. Paikka oli kummallekin tuttu, he olivat käyneet siellä useita kertoja, mutta kumpikin oli myös sitä mieltä että sinne jaksoi mennä nytkin. Estloss oli valtaisa linnarakennelma, joka sijaitsi Hailsongin ulkopuolella omalla saarellaan, joskin sangen lähellä rantaa. Paikalla oli ikää ja asutusta, josta osa oli ympärivuotista ja vakituista, jo usean sadan vuoden ajan, joten se oli suosittu turistikohde. Tämä ei kuitenkaan pilannut Estlossin keskiaikaista tunnelmaa, johon saattoi helposti uppoutua vaikka parinkymmenen metrin päässä olisikin kameroiden kanssa kiertelevä itämaalaisjoukko. Paikan rakennukset olivat yksinkertaisesti niin valtavia ja vanhanaikaisia, ettei turismin mukana tuleva moderni turhuus onnistunut pilaamaan tunnelmaa. Jelillä ja Hidellä ei kuitenkaan ollut tarkoituksena uppoutua linnaleikkeihin, vaan yksinkertaisesti kierrellä paikasta toiseen ja nauttia kauniista maisemista. Jel mietti, laskettaisiinko heidät turisteiksi sillä he asuivat kuitenkin Hailsongissa, muttei tullut minkäänlaiseen tulokseen. Eipä sillä kuitenkaan väliä ole, hän ajatteli. Jel vilkaisi pikaisesti Hideä ja käänsi ajatuksensa takaisin kesäpäivästä, paikasta ja hyvästä seurasta nauttimiseen.
Päivä oli ollut hyvin mukava ja ehtinyt kääntyä illaksi. Jel ja Hide istuivat yhdellä Estlossin kalliojyrkänteistä nauttien merelle aukeavasta maisemasta sekä upeasta auringonlaskusta. Alhaalla oli yli kahdenkymmenen metrin pudotus suoraan rantakiviin, mutta kumpikaan ei kärsinyt vakavasta korkeanpaikankammosta. Silloin Blue Öysrer Cultin Valentine is done Don't Fear the Reaper alkoi soida uudestaan Jelin päässä. Samalla palasivat hänen ajatuksensa Hidestä Here but now they're gone ja siitä, mitä hän täksi päiväksi aikonut. Mahdollisimman hiljaa huokaisten hän käänsi katseensa Hideen. Tämä ei ollut suhtautunut yhteenkään hänen merkkiinsä negatiivisesti, muttei toisaalta myöskään kovin näkyvästi vastannut. Silti Jel oli valmis ottamaan riskin, sillä muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ja eikö koko elämä ollut yhtä riskinottamista? Silti Jel epäröi. Häntä häiritsi yksinäisyys, se oli totta, eikä hän halunnut juuri mitään muuta kuin sitoutua johonkin. Hän halusi päästä eroon syvästä yksinäisyyden tunteesta, siitä kalvavasta rauhattomuudesta, jonka syvyyttä ja luonnetta muut eivät tuntuneet ymmärtävän. Se yksinäisyys tuntui edustavan itsensä elämän heittämistä hukkaan ja entropian, kylmyyden ja ikuisen kuoleman voittoa kaiken sen yli, mikä oli hänelle rakasta. Tilanne olisi ollut helpompi, mikäli kyseessä olisi ollut ainoastaan yksinäisyys, sillä sitoutuminen keneen tahansa olisi auttanut, mutta kyse ei ollut pelkästään siitä. Jel ei hakenut Hidestä pelkkää helpotusta yksinäisyyteensä. Hän tunsi olevansa myös ihastunut tähän. Ja toisin kuin silloin jos hän olisi halunnut Hidestä ainoastaan jotakuta, johon sitoutua, kielteinen vastaus olisi satuttava.
Jel veti syvään henkeä, tällä kertaa kuuluvasti, ja kääntyi katsomaan Romeo and Juliet Hideä silmiin. Hän epäröi hetken, mutta kysyi sitten Are together in eternity olisiko heillä mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Hide ei vastannut heti. Jeliä alkoi jo kaduttaa hänen kysymyksensä, ja yhtäkkiä hän tuli hyvin tietoiseksi auringonlaskun jättämien varjojen syvyydestä, ohikiitävien hetkien peruuttamattomuudesta ja siitä, miten valtavan kiskova ja voimakas painovoima olisi, mikäli hän päättäisi heittäytyä alhaalla ammottaviin kivikkoihin. Jel toivoi, ettei olisi kysynyt, sillä hän oli varma vastauksen kielteisyydestä. Ja yhtäkkiä kielteisen vastauksen mahdollisuus tuntui huomattavasti hirveämmältä kuin miltä se oli tuntunut vielä hetki sitten.
(Romeo and Juliet)
40,000 men and women everyday
(Like Romeo and Juliet)
40,000 men and women everyday
(Redefine happiness)
Another 40,000 coming everyday
(We can be like they are)
"Juu", Hide vastasi.
Love of two is one
Here but now they're gone
Came the last night of sadness
And it was clear she couldn't go on
Then the door was open and the wind appeared
The candles blew and then disappeared
The curtains flew then he appeared
(Saying don't be afraid, come on baby)
And she had no fear
And she ran to him
(Then they started to fly)
They looked backward and said goodbye
(She had become like they are)
She had taken his hand
(She had become like they are)
Come on baby, don't fear the Reaper
(Blue Öyster Cult, "Don't Fear the Reaper")