Yashiza
3.7.2004, 13:52:10
Fading to Grey
A/N: Omistettu Jordanille.
Beta: Jordan [jeejee, tosi rock betata itselle omistettu ficci.. *käkätystä*]
***
Punaiset ruusut puhuvat toisilleen salaisessa puutarhassa, jonne vuoden aikana eksyy ainoastaan muutama ihminen. Siniset liljat halaavat toisiaan ja kaktukset pitävät toisistaan kiinni. Jos ne olisivat ihmisiä, ne ehkä itkisivät ja olisivat masentuneita. Nyt ne ovat kuitenkin ainoastaan kasveja, eivätkä pysty osoittamaan suruaan millään tavalla. Ruusujen varret ehkä satuttavat hieman sitä koskettavaa oliota, liljat kuolevat hetkessä kun jokin hipaisee niitä ja kaktukset puolustautuvat piikeillään.
Kylmät tuulahdukset saavat kukat voimaan huonosti ja pelkäämään tulevaa jonka ne pystyvät jo aistimaan sisällään. Aurinko ei ole noussut pitkiin aikoihin ja jokainen kasvi on yrittänyt selvitä ilman sen antamaa lämpöä. Kylmyys alkaa kuitenkin olla niille liikaa, kaikki lämpö on kadonnut. Yksi ruusun terälehdistä putoaa multaan eikä kukaan pysty nostamaan sitä. Lilja on surullinen katsellessaan ruusun… kuolemaa? Ei, lilja ei tahdo myöntää sitä. Se tahtoo uskoa vielä vahvasti, että joku tulee ja pelastaa ne.
Kaikki muut ovat luovuttaneet, mutta nämä kolme ovat jaksaneet pinnistää. Ne ovat katselleet viimeisten päivien ajan muiden kuolevan, kuulleet niiden varsien menevän katki ja nähneet kuinka valkoinen ruusu on menettänyt väriään hitaasti. Väri on ilonaihe niiden maailmassa, jotka ovat nähneet paljon elämässään ja olleet alusta saakka mukana. Ne ovat kokeneet kuivakausia ja aistineet sitten lehdissään onnentunteen tuovat sadepisarat. Nyt ne kuitenkin kärsivät, kun joutuvat katsomaan muiden ystäviensä kuolevan ja menettävän väriään. Ruusun terälehdet ovat olleet kauniin valkoiset ja upean muotoiset; nyt ne ovat harmahtavat ja ryppyiset. Sinivuokon pienet kukat ovat lakastuneet ja niistäkin on kadonnut se suloinen sinisenvioletti väri; nyt ne ovat lähes mustia.
Kaktus alkaa hiljalleen rappeutua. Sen piikit tipahtelevat hiekkaisen mullan päälle ja vesi, jonka piti olla varastoituneena sen sisään, haihtuu pois. Jos ihminen katsoisi tarkasti, hän huomaisi kaktuksen kyyneleet piikkien päällä. Ehkä hän huomaisi myös kuinka sievä ja kaunis kaktus saattaakaan olla. Vihreää väriään menettäen se hyvästelee liljat ja ruusut. Kaktuksen juuret alkavat värjäytyä harmaiksi ja pian se on menettänyt värinsä. Kaktus kaatuu mustaan multaan, mutta ei kuitenkaan ala maatua. Se on väritön.
Ruusut ja liljat eivät pysty katsomaan kaktuksen katoamista, vaikka tuntevatkin jokaisen hetken lehdissään. Ne eivät kestä enää pitkään, koska niiltä katoaa viimeinenkin elämänripe. Viimeinenkin toivo on menetetty. Liljat luovuttavat hyvin nopeasti antamalla vallan värittömälle hirviölle, joka tuhoaa niiden vihreän ja punertavan värin.
Kärsimystä ei ole paljoakaan, ne nimittäin luopuvat omasta tahdostaan. Verenpunainen ruusu yrittää vielä pelastaa liljaa, mutta joutuu itse ahdinkoon. Jokin valtaa sen ja sen terälehdistä katoaa tunne veren punasta. Varsi katkeaa hiljalleen ja se kaatuu maahan ennen liljoja. Vaaleanharmaa väri tappaa ruusun ja tummanharmaa yrittää tappaa liljoja. Muut ruusut katsovat kaukaa, kun sininen väri ilmestyy ruusujen terälehdille. Ne paljastavat kyyneleensä ensimmäistä kertaa, ainoastaan värittömän maailman vuoksi: taivas on ehtinyt muuttua harmaaksi, pilvetkään eivät pysy valkoisina vaan muuttuvat vaaleanharmahtaviksi, puut ovat ainoastaan mustia ja valkoisia, linnut putoavat maahan värittöminä, ja jopa varikset muuttuvat tummanharmaiksi. Liljat ehtivät nähdä värittömän maailman ja luopuvat kokonaan elämästä.
Pian kaikki pysähtyy. Mikään ei enää liiku, koska edes värejä tuhoavat hirviöt eivät pysty tappamaan haalistuneessa maailmassa. Ei edes pientä hengenvetoa kuulu paikassa, joka kuolee värien menetykseen. Vain pieni kristallinsininen kimallus pilkistää harmauden lomasta. Vaikka ruusut ovatkin kuolleet ja muuttuneet harmaiksi, on yhdellä ruusulla väri terälehdellään. Pieni kyynel on ainoa todiste jo kadonneesta väristä.
"Musta ja valkoinen eivät ole kansamme ystäviä,
koska me emme uskoneet niiden olevan värejä,
tuomitsimme ne ulkopuolisiksi värien maailmassa."
A/N: Omistettu Jordanille.
Beta: Jordan [jeejee, tosi rock betata itselle omistettu ficci.. *käkätystä*]
***
Punaiset ruusut puhuvat toisilleen salaisessa puutarhassa, jonne vuoden aikana eksyy ainoastaan muutama ihminen. Siniset liljat halaavat toisiaan ja kaktukset pitävät toisistaan kiinni. Jos ne olisivat ihmisiä, ne ehkä itkisivät ja olisivat masentuneita. Nyt ne ovat kuitenkin ainoastaan kasveja, eivätkä pysty osoittamaan suruaan millään tavalla. Ruusujen varret ehkä satuttavat hieman sitä koskettavaa oliota, liljat kuolevat hetkessä kun jokin hipaisee niitä ja kaktukset puolustautuvat piikeillään.
Kylmät tuulahdukset saavat kukat voimaan huonosti ja pelkäämään tulevaa jonka ne pystyvät jo aistimaan sisällään. Aurinko ei ole noussut pitkiin aikoihin ja jokainen kasvi on yrittänyt selvitä ilman sen antamaa lämpöä. Kylmyys alkaa kuitenkin olla niille liikaa, kaikki lämpö on kadonnut. Yksi ruusun terälehdistä putoaa multaan eikä kukaan pysty nostamaan sitä. Lilja on surullinen katsellessaan ruusun… kuolemaa? Ei, lilja ei tahdo myöntää sitä. Se tahtoo uskoa vielä vahvasti, että joku tulee ja pelastaa ne.
Kaikki muut ovat luovuttaneet, mutta nämä kolme ovat jaksaneet pinnistää. Ne ovat katselleet viimeisten päivien ajan muiden kuolevan, kuulleet niiden varsien menevän katki ja nähneet kuinka valkoinen ruusu on menettänyt väriään hitaasti. Väri on ilonaihe niiden maailmassa, jotka ovat nähneet paljon elämässään ja olleet alusta saakka mukana. Ne ovat kokeneet kuivakausia ja aistineet sitten lehdissään onnentunteen tuovat sadepisarat. Nyt ne kuitenkin kärsivät, kun joutuvat katsomaan muiden ystäviensä kuolevan ja menettävän väriään. Ruusun terälehdet ovat olleet kauniin valkoiset ja upean muotoiset; nyt ne ovat harmahtavat ja ryppyiset. Sinivuokon pienet kukat ovat lakastuneet ja niistäkin on kadonnut se suloinen sinisenvioletti väri; nyt ne ovat lähes mustia.
Kaktus alkaa hiljalleen rappeutua. Sen piikit tipahtelevat hiekkaisen mullan päälle ja vesi, jonka piti olla varastoituneena sen sisään, haihtuu pois. Jos ihminen katsoisi tarkasti, hän huomaisi kaktuksen kyyneleet piikkien päällä. Ehkä hän huomaisi myös kuinka sievä ja kaunis kaktus saattaakaan olla. Vihreää väriään menettäen se hyvästelee liljat ja ruusut. Kaktuksen juuret alkavat värjäytyä harmaiksi ja pian se on menettänyt värinsä. Kaktus kaatuu mustaan multaan, mutta ei kuitenkaan ala maatua. Se on väritön.
Ruusut ja liljat eivät pysty katsomaan kaktuksen katoamista, vaikka tuntevatkin jokaisen hetken lehdissään. Ne eivät kestä enää pitkään, koska niiltä katoaa viimeinenkin elämänripe. Viimeinenkin toivo on menetetty. Liljat luovuttavat hyvin nopeasti antamalla vallan värittömälle hirviölle, joka tuhoaa niiden vihreän ja punertavan värin.
Kärsimystä ei ole paljoakaan, ne nimittäin luopuvat omasta tahdostaan. Verenpunainen ruusu yrittää vielä pelastaa liljaa, mutta joutuu itse ahdinkoon. Jokin valtaa sen ja sen terälehdistä katoaa tunne veren punasta. Varsi katkeaa hiljalleen ja se kaatuu maahan ennen liljoja. Vaaleanharmaa väri tappaa ruusun ja tummanharmaa yrittää tappaa liljoja. Muut ruusut katsovat kaukaa, kun sininen väri ilmestyy ruusujen terälehdille. Ne paljastavat kyyneleensä ensimmäistä kertaa, ainoastaan värittömän maailman vuoksi: taivas on ehtinyt muuttua harmaaksi, pilvetkään eivät pysy valkoisina vaan muuttuvat vaaleanharmahtaviksi, puut ovat ainoastaan mustia ja valkoisia, linnut putoavat maahan värittöminä, ja jopa varikset muuttuvat tummanharmaiksi. Liljat ehtivät nähdä värittömän maailman ja luopuvat kokonaan elämästä.
Pian kaikki pysähtyy. Mikään ei enää liiku, koska edes värejä tuhoavat hirviöt eivät pysty tappamaan haalistuneessa maailmassa. Ei edes pientä hengenvetoa kuulu paikassa, joka kuolee värien menetykseen. Vain pieni kristallinsininen kimallus pilkistää harmauden lomasta. Vaikka ruusut ovatkin kuolleet ja muuttuneet harmaiksi, on yhdellä ruusulla väri terälehdellään. Pieni kyynel on ainoa todiste jo kadonneesta väristä.
"Musta ja valkoinen eivät ole kansamme ystäviä,
koska me emme uskoneet niiden olevan värejä,
tuomitsimme ne ulkopuolisiksi värien maailmassa."