Sepsku
15.7.2004, 11:35:14
Oman elämänsä valtias
Hento, vaaleahiuksinen tyttö istuu sängynlaidalla ja kääntelee hitaasti painavan ja vanhan valokuva-albumin sivuja.
Steriilin sairaalanvalkoinen lakana toistaa seinien väriä, ja huoneen ainoasta ikkunasta, pitsiverhojen läpi, lankeava valo saa koko huoneen hehkumaan.
Kiiltävät hiukset valuvat tytön olkien yli luonnonvalkealle, yksinkertaiselle mekolle. Sairaalloisen kalpean ihon läpi kuultavat sirot luut, silmät ovat yönmustat, ja huulet kuin verellä maalatut.
Terävät ja hoikat sormet kääntelevät sivuja varmasti; kuiva ja kylmä iho sivelee albumin nahkaista pintaa.
Terävät ja läpikuultavat kynnet raapaisevat silloin tällöin jonkin kuvan pintaa.
Sänky on sijoitettu huoneen peräseinälle, matalalla olevan ikkunan alle, lattialla lojuu vaalea räsymatto ja seinustaa koristaa siro piironki.
Kultakehyksinen peili rikkoo seinien tyhjyyttä, muuten huone on autio. Ikkunasta tytön takaa lankeava valo saa hänen ääriviivansa hohtamaan heikosti. Paljaat jalat lepäävät maton reunalla. Koko asetelma on kuin herkästä maalauksesta.
Tyttö katselee mustavalkoisia valokuvia hymyillen.
Kuvat esittävät onnellisen näköistä perhettä, kaunista, vaaleaa ja eläväistä naista, teräväpiirteistä ja hymyilevää miestä sekä kahta lasta, pikimustatukkaista, kuultavaihoista tyttöä ja tämän ääneen nauravaa siskoa. He näyttävät hyvin onnellisilta, taustalla näkyy kaunis kartanomainen talo ja kukkivia syreenejä.
Tyttö hymyilee hellästi, ja sivelee kuvan naisen kasvoja kapeilla sormillaan.
Toinen sivu paljastaa siskokset samanlaisissa, heleän taivaansinisissä kesämekoissa seisomassa talon kuistilla, käsi kädessä. Oikean alakulman päivämäärä paljastaa hetken palaksi edellistä kesää.
Onnellinen ja hymyilevä perhe täyttää kaikki sivut.
Tyttö sulkee albumin ja nojaa taaksepäin antaen vaaleitten hiusten valua selkäänsä pitkin alas asti. Silmät kapeina viiruina hän katsoo kattoa, ajatellen kulunutta kesää ja sen onnellista muistoa.
Hän nauraa ääneen, ottaa ilonsa lähteen lattialta, nousee ylös ja kävelee piirongin luokse.
Piirongin laatikko paljastaa sisällyksensä, useita suuria, nahkaisia albumeita täynnä onnellista menneisyyttä. Tytön käsi hyväilee niiden kansia, ja pysähtyy lopulta paksun, tummanpunaisen albumin kannelle. Hellästi hän nostaa sen syliinsä, ja astelee varovaisesti takaisin sängylle suljettuaan laatikon ja lukittuaan sen sirolla, hopeisella avaimella. Avain löytää piilopaikkansa untuvatyynyn alta, turvasta muilta.
Tyttö matkustaa jälleen takaisin menneisyyteen, saattajanaan sivujen kuiva rahina.
Käytävältä kuuluvat askeleet saavat tytön hätkähtämään. Hän nostaa päätään ja katsoo ilmeettömänä valkoiseksi maalattua, rautaista ovea. Tummat silmät tuijottavat mustien, tuuheiden ripsien lomasta pientä luukkua, joka on sijoitettu oveen, olemattoman kädensijan kohdalle. Luukusta näkyy pieni palanen ankean tummanharmaata käytävää. Askeleet lähestyvät paksua ovea, ja sen kohdalla ne pysähtyvätkin. Naisen pehmeä ääni kutsuu tyttöä nimeltä, mutta tytöllä on valokuvansa; ei hän muuta kaipaa.
Ääni hiipuu parin yrityksen jälkeen, ja tyttö saa jäädä rauhassa elämään menetettyä uudestaan.
Valkoisiin pukeutunut nainen katsoo yksipuolisen peilin läpi valoisaan huoneeseen. Koko päivän aikana tyttö ei ole tehnyt muuta, kuin katsellut valokuviaan. Ei syönyt, juonut, ei tehnyt turhaa liikettä. Istunut vain kuin patsas, pää nöyrästi alhaalla, niska enkelikiharoiden alla paljaana.
“Voisin vannoa tuon tytön olevan enkeli. Niin kaunis ja hauras, mutta tahdossaan pelottavan vahva. Hän varmasti nauttisi paljon tulevaisuudesta, jos ei niin kovin pelkäisi sitä”, nainen ajattelee, ja sivelee hajamielisesti vaaleita hiuksiaan.
“Tulevaisuutta hänellä ei ole. Se on myönnettävä. Voi, kun olisimme voineet tehdä jotain. Mutta nyt hänet on menetetty, ainiaaksi.“
Kaksi peilin molemmin puolin, kaksi erilaista elämää, kaksi eri kohtaloa.
Kaksi eri päätöstä, miten elämänsä käyttää.
Tulevaisuus. Asia, jota ei voi estää, se on pakko kohdata, eikä mennyttä voi saada ikinä takaisin.
Joka hetki se tulee lähemmäs, se ei kysele tai anna armoa.
Pakko päättää, mitä tahdot huomiselta, ensi viikolta, ensi kuulta, vuodelta, vuosikymmeneltä. Jos et tiedä, et saa mitään aikaan..
Päätä jo, aika kuluu koko ajan.
Ihmiset ympäriltäsi kuolevat; eihän kukaan ikuisesti saa tätä kallista aikaa.
Elä hetkessä, kohta ei sinulle ei jää enää mitään, kuolemasi on taas tullut lähemmäksi. Näetkö, tuolla se on. Jos et sen tullessa ole tehnyt kaikkea, mitä tahdot, se vie sinut kuitenkin, valmistaudu.
Mikä ammatti, montako lasta, auton väri, lasten nimet, puoliso, millä lailla tahdot elämääsi viettää. Mitä saat aikaan, paljonko ansaitset, missä asut, mitä näet tai koet.
Päätä se ennen kuin on liian myöhäistä, jos et ole valmis ajan koittaessa, tulevaisuus on täällä, et ehdi tehdä mitään, mitä tahdot, aikasi kuluu ja lopulta kuolet.
Eikö olisikin parempi valmistautua ajoissa, tietää jo, saada aikaan ja nauttia mahdollisuuksista.
Älä pelkää tulevaisuutta, ole rohkea ja päätä. Ai et vai tahdo mitään lisää elämääsi? Sinulle riittää se, mitä sinulla on nyt? Ethän sinä voi pitää tätä hetkeä ikuisesti.
Aika kuluu, näetkö, syreenisi kukkivat nyt, mutta syksyn tullen ne lakastuvat, ja niitä ei enää ole. Silloin sinulla ei ole enää samaa, kuin nyt.
Näethän siskosi, hän muuttaa syksyllä pois. Kuinka innoissaan hän onkaan, kuinka onnellinen. Ymmärrätkö nyt? Aika kuluu, tahdoit tai et. Päätä, mitä vielä tahdot, mikä voisi olla paremmin, mikä suurempaa, hienompaa, kauniimpaa tai tarpeellista.
Kun tiedät, voit ottaa tulevaisuutesi vastaan, ja toteuttaa kaiken. Kaikkiko on hyvin nyt, suurta, hienoa, kaunista ja hyvää?
Voi rakas lapsi, ymmärtäisit jo, ettei aina tule olemaan näin. Et voi estää aikaa.
Tiesitkös muuten, tuli näin mieleen, miten jotkut kylpevät veressä tai juovat sitä, luulevat raukat näin pysyvänsä nuorina. Aikaa ei voi estää.
Muista, että asiat muuttuvat.
Rakkaasi kuolevat, elämäsi muuttuu, tärkeysjärjestys vaihtuu. Sinulle tai muille saattaa käydä jotain, elämä saattaa kolhia.
Nauti nyt, tiedä mitä tahdot , tiedä mitä aiot tehdä, sillä tämä kaikki saattaa kadota jo huomenna.
Mutta ei se mitään, silloin sinullahan on jo uusi päämäärä. Voit muistella menneitä rauhassa, tietäen kuitenkin, että se on jo mennyttä.
Ilta on hämärtynyt, tyttö sytyttää pienen lukulamppunsa. Yhä vain sivut kääntyvät, ja menneisyys on tässä.
“Penni ajatuksistasi, mitä ajattelet, kertoisitpa sen meille.”
Naisen työpöytä on siivottu päivän töistä. Tietokone sammuu, valo syttyy ja kansiota selataan. Viimein löytyy raportti, lähete, syyte, tuomio, kohtalo.
Naisen lukulasien sangat sointuvat kauniisti sinisiin silmiin, jotka seuraavat tekstiä surullisina.
Nyt tiedän. Olen tehnyt päätökseni.
Tiedän, mitä tahdon. Tiedän, mitä aion tehdä. Ehkä tämä on väärin, mutta minulle se on ainoa oikea, harkittavissa oleva vaihtoehto.
Portaat valittavat. Kukaan ei herää.
Oksat raapivat ikkunoita, lattiat narisevat, tuuli huokailee. Kukaan ei herää.
Keittiön ovi kirskahtaa, vetolaatikko kolahtaa kiinni. Kukaan ei herää.
Lääkekaapilla käteen osuu lääkepakkaus, se on jo tehnyt osuutensa. Pakkaus lentää takkaan matkalla olohuoneen läpi. Portaat valittavat taas, ja yläkerrassa mukaan liimautuu rakas lemmikki, häntää heiluttaen.
Peittoa vasten piirtyy kahden ääriviivat, unesta raskas hengitys sekoittuu sydämenlyönteihin. Kaksi hidasta viiltoa kahdelle nukkujalle, punaista verta huulille. Suolaista lämpöä ja ikuista elämää.
Toinen huone. Punaisten verhojen takana pylvässängyssä nukkuva neito. Kaunis, tumma , kalpea, veri virtaa taas. Koira katsoo kummissaan, haistaa veren, nuolee haavaa. Tummat, surulliset, mutta päättäväiset silmät, veitsi karvojen seassa, hiljaisuus.
Talo täynnä kuolemaa.
Keveät, voittajan jalat lattialla, kädet hieman täristen, kasvot nauraen takaisin alakertaan, veitsi tiskipöydälle.
Olohuoneeseen, hyllykön luo. Vanhat albumit. Kuvia. Mustavalkoisia, värillisiä, koulukuvia, vahinkolaukauksia. Täysosumia ja punaisia vampyyrinsilmiä.
Mielisairaala, valkoinen ja ankea. Teennäisen ystävällisiä tohtoreita.
Valkoinen huone, pehmeä sänky, lämpö, ruoka, hiljaisuus. Rauha, loppuelämän turva. Vakavasti sairaaksi väittävät, olo silti parempi kuin koskaan. Melkein ikuisuus aikaa, kaikki muu mitä tarvitaan turvassa albumeissa. Ikuisesti kesä. Kaikki on niin tuttua ja turvallista, voitto.
Voitto ajasta.
Nainen lukee raporttia tytön suorittamista raaoista murhista. Kuvia poltetusta talosta. Kuvia ilmeettömästä tytöstä, analyysi mielenterveydestä. Vakituinen paikka mielisairaalasta.
“Ainoastaan valokuvia katsoo, hautookohan itsemurhaa. Hän näyttää niin tyyneltä, vaikka onkin täysin rikki. Seisoi siellä palavan kotitalonsa pihatiellä, kimppu syreeninkukkia sylissä, nuo albuminsa mukanaan. Tyynesti uhmaten kohua, vaiti myrskyä odottaen.
Eikä hän ole sanonut sanaakaan sen jälkeen. Liekö shokissa vieläkin, ei kerro ikinä mitään.”
Huokaisten nainen kokoaa tavaransa, sammuttaa valonsa ja katoaa käytävään. Huikkaa hyvät yöt aulan virkailijalle ja katoaa iltaan, omaan elämäänsä.
Huoneessaan tyttö katselee yhä uudestaan ja uudestaan valokuviaan, hymyillen elää elämäänsä uudestaan.
Ainahan kerrotaan, että kun kuolee, näkee elämänsä kulkevan nauhana silmien edessä.
Tuossa siis ensimmäinen tänne laittamani novelli. Se on homehtunut kovalevyllä jo jotain pari viikkoa, ja vihdoin sain aikaiseksi laittaa sen tännekkin... Ideaa ei aluksi ollut, aloin vain kirjoittaa. Eli tämän takana ei ole niin minkäänlaista syvällisempää ja tarkasti pohdittua tarkoitusta, aikaa meni terrorisoivan pikkusiskon takia noin tunti. Yritä siinä sitten kirjoittaa kun 3 vee kakara kyselee kokoajan... :eh:
Mutta risuja/ruusuja kiitos.
Hento, vaaleahiuksinen tyttö istuu sängynlaidalla ja kääntelee hitaasti painavan ja vanhan valokuva-albumin sivuja.
Steriilin sairaalanvalkoinen lakana toistaa seinien väriä, ja huoneen ainoasta ikkunasta, pitsiverhojen läpi, lankeava valo saa koko huoneen hehkumaan.
Kiiltävät hiukset valuvat tytön olkien yli luonnonvalkealle, yksinkertaiselle mekolle. Sairaalloisen kalpean ihon läpi kuultavat sirot luut, silmät ovat yönmustat, ja huulet kuin verellä maalatut.
Terävät ja hoikat sormet kääntelevät sivuja varmasti; kuiva ja kylmä iho sivelee albumin nahkaista pintaa.
Terävät ja läpikuultavat kynnet raapaisevat silloin tällöin jonkin kuvan pintaa.
Sänky on sijoitettu huoneen peräseinälle, matalalla olevan ikkunan alle, lattialla lojuu vaalea räsymatto ja seinustaa koristaa siro piironki.
Kultakehyksinen peili rikkoo seinien tyhjyyttä, muuten huone on autio. Ikkunasta tytön takaa lankeava valo saa hänen ääriviivansa hohtamaan heikosti. Paljaat jalat lepäävät maton reunalla. Koko asetelma on kuin herkästä maalauksesta.
Tyttö katselee mustavalkoisia valokuvia hymyillen.
Kuvat esittävät onnellisen näköistä perhettä, kaunista, vaaleaa ja eläväistä naista, teräväpiirteistä ja hymyilevää miestä sekä kahta lasta, pikimustatukkaista, kuultavaihoista tyttöä ja tämän ääneen nauravaa siskoa. He näyttävät hyvin onnellisilta, taustalla näkyy kaunis kartanomainen talo ja kukkivia syreenejä.
Tyttö hymyilee hellästi, ja sivelee kuvan naisen kasvoja kapeilla sormillaan.
Toinen sivu paljastaa siskokset samanlaisissa, heleän taivaansinisissä kesämekoissa seisomassa talon kuistilla, käsi kädessä. Oikean alakulman päivämäärä paljastaa hetken palaksi edellistä kesää.
Onnellinen ja hymyilevä perhe täyttää kaikki sivut.
Tyttö sulkee albumin ja nojaa taaksepäin antaen vaaleitten hiusten valua selkäänsä pitkin alas asti. Silmät kapeina viiruina hän katsoo kattoa, ajatellen kulunutta kesää ja sen onnellista muistoa.
Hän nauraa ääneen, ottaa ilonsa lähteen lattialta, nousee ylös ja kävelee piirongin luokse.
Piirongin laatikko paljastaa sisällyksensä, useita suuria, nahkaisia albumeita täynnä onnellista menneisyyttä. Tytön käsi hyväilee niiden kansia, ja pysähtyy lopulta paksun, tummanpunaisen albumin kannelle. Hellästi hän nostaa sen syliinsä, ja astelee varovaisesti takaisin sängylle suljettuaan laatikon ja lukittuaan sen sirolla, hopeisella avaimella. Avain löytää piilopaikkansa untuvatyynyn alta, turvasta muilta.
Tyttö matkustaa jälleen takaisin menneisyyteen, saattajanaan sivujen kuiva rahina.
Käytävältä kuuluvat askeleet saavat tytön hätkähtämään. Hän nostaa päätään ja katsoo ilmeettömänä valkoiseksi maalattua, rautaista ovea. Tummat silmät tuijottavat mustien, tuuheiden ripsien lomasta pientä luukkua, joka on sijoitettu oveen, olemattoman kädensijan kohdalle. Luukusta näkyy pieni palanen ankean tummanharmaata käytävää. Askeleet lähestyvät paksua ovea, ja sen kohdalla ne pysähtyvätkin. Naisen pehmeä ääni kutsuu tyttöä nimeltä, mutta tytöllä on valokuvansa; ei hän muuta kaipaa.
Ääni hiipuu parin yrityksen jälkeen, ja tyttö saa jäädä rauhassa elämään menetettyä uudestaan.
Valkoisiin pukeutunut nainen katsoo yksipuolisen peilin läpi valoisaan huoneeseen. Koko päivän aikana tyttö ei ole tehnyt muuta, kuin katsellut valokuviaan. Ei syönyt, juonut, ei tehnyt turhaa liikettä. Istunut vain kuin patsas, pää nöyrästi alhaalla, niska enkelikiharoiden alla paljaana.
“Voisin vannoa tuon tytön olevan enkeli. Niin kaunis ja hauras, mutta tahdossaan pelottavan vahva. Hän varmasti nauttisi paljon tulevaisuudesta, jos ei niin kovin pelkäisi sitä”, nainen ajattelee, ja sivelee hajamielisesti vaaleita hiuksiaan.
“Tulevaisuutta hänellä ei ole. Se on myönnettävä. Voi, kun olisimme voineet tehdä jotain. Mutta nyt hänet on menetetty, ainiaaksi.“
Kaksi peilin molemmin puolin, kaksi erilaista elämää, kaksi eri kohtaloa.
Kaksi eri päätöstä, miten elämänsä käyttää.
Tulevaisuus. Asia, jota ei voi estää, se on pakko kohdata, eikä mennyttä voi saada ikinä takaisin.
Joka hetki se tulee lähemmäs, se ei kysele tai anna armoa.
Pakko päättää, mitä tahdot huomiselta, ensi viikolta, ensi kuulta, vuodelta, vuosikymmeneltä. Jos et tiedä, et saa mitään aikaan..
Päätä jo, aika kuluu koko ajan.
Ihmiset ympäriltäsi kuolevat; eihän kukaan ikuisesti saa tätä kallista aikaa.
Elä hetkessä, kohta ei sinulle ei jää enää mitään, kuolemasi on taas tullut lähemmäksi. Näetkö, tuolla se on. Jos et sen tullessa ole tehnyt kaikkea, mitä tahdot, se vie sinut kuitenkin, valmistaudu.
Mikä ammatti, montako lasta, auton väri, lasten nimet, puoliso, millä lailla tahdot elämääsi viettää. Mitä saat aikaan, paljonko ansaitset, missä asut, mitä näet tai koet.
Päätä se ennen kuin on liian myöhäistä, jos et ole valmis ajan koittaessa, tulevaisuus on täällä, et ehdi tehdä mitään, mitä tahdot, aikasi kuluu ja lopulta kuolet.
Eikö olisikin parempi valmistautua ajoissa, tietää jo, saada aikaan ja nauttia mahdollisuuksista.
Älä pelkää tulevaisuutta, ole rohkea ja päätä. Ai et vai tahdo mitään lisää elämääsi? Sinulle riittää se, mitä sinulla on nyt? Ethän sinä voi pitää tätä hetkeä ikuisesti.
Aika kuluu, näetkö, syreenisi kukkivat nyt, mutta syksyn tullen ne lakastuvat, ja niitä ei enää ole. Silloin sinulla ei ole enää samaa, kuin nyt.
Näethän siskosi, hän muuttaa syksyllä pois. Kuinka innoissaan hän onkaan, kuinka onnellinen. Ymmärrätkö nyt? Aika kuluu, tahdoit tai et. Päätä, mitä vielä tahdot, mikä voisi olla paremmin, mikä suurempaa, hienompaa, kauniimpaa tai tarpeellista.
Kun tiedät, voit ottaa tulevaisuutesi vastaan, ja toteuttaa kaiken. Kaikkiko on hyvin nyt, suurta, hienoa, kaunista ja hyvää?
Voi rakas lapsi, ymmärtäisit jo, ettei aina tule olemaan näin. Et voi estää aikaa.
Tiesitkös muuten, tuli näin mieleen, miten jotkut kylpevät veressä tai juovat sitä, luulevat raukat näin pysyvänsä nuorina. Aikaa ei voi estää.
Muista, että asiat muuttuvat.
Rakkaasi kuolevat, elämäsi muuttuu, tärkeysjärjestys vaihtuu. Sinulle tai muille saattaa käydä jotain, elämä saattaa kolhia.
Nauti nyt, tiedä mitä tahdot , tiedä mitä aiot tehdä, sillä tämä kaikki saattaa kadota jo huomenna.
Mutta ei se mitään, silloin sinullahan on jo uusi päämäärä. Voit muistella menneitä rauhassa, tietäen kuitenkin, että se on jo mennyttä.
Ilta on hämärtynyt, tyttö sytyttää pienen lukulamppunsa. Yhä vain sivut kääntyvät, ja menneisyys on tässä.
“Penni ajatuksistasi, mitä ajattelet, kertoisitpa sen meille.”
Naisen työpöytä on siivottu päivän töistä. Tietokone sammuu, valo syttyy ja kansiota selataan. Viimein löytyy raportti, lähete, syyte, tuomio, kohtalo.
Naisen lukulasien sangat sointuvat kauniisti sinisiin silmiin, jotka seuraavat tekstiä surullisina.
Nyt tiedän. Olen tehnyt päätökseni.
Tiedän, mitä tahdon. Tiedän, mitä aion tehdä. Ehkä tämä on väärin, mutta minulle se on ainoa oikea, harkittavissa oleva vaihtoehto.
Portaat valittavat. Kukaan ei herää.
Oksat raapivat ikkunoita, lattiat narisevat, tuuli huokailee. Kukaan ei herää.
Keittiön ovi kirskahtaa, vetolaatikko kolahtaa kiinni. Kukaan ei herää.
Lääkekaapilla käteen osuu lääkepakkaus, se on jo tehnyt osuutensa. Pakkaus lentää takkaan matkalla olohuoneen läpi. Portaat valittavat taas, ja yläkerrassa mukaan liimautuu rakas lemmikki, häntää heiluttaen.
Peittoa vasten piirtyy kahden ääriviivat, unesta raskas hengitys sekoittuu sydämenlyönteihin. Kaksi hidasta viiltoa kahdelle nukkujalle, punaista verta huulille. Suolaista lämpöä ja ikuista elämää.
Toinen huone. Punaisten verhojen takana pylvässängyssä nukkuva neito. Kaunis, tumma , kalpea, veri virtaa taas. Koira katsoo kummissaan, haistaa veren, nuolee haavaa. Tummat, surulliset, mutta päättäväiset silmät, veitsi karvojen seassa, hiljaisuus.
Talo täynnä kuolemaa.
Keveät, voittajan jalat lattialla, kädet hieman täristen, kasvot nauraen takaisin alakertaan, veitsi tiskipöydälle.
Olohuoneeseen, hyllykön luo. Vanhat albumit. Kuvia. Mustavalkoisia, värillisiä, koulukuvia, vahinkolaukauksia. Täysosumia ja punaisia vampyyrinsilmiä.
Mielisairaala, valkoinen ja ankea. Teennäisen ystävällisiä tohtoreita.
Valkoinen huone, pehmeä sänky, lämpö, ruoka, hiljaisuus. Rauha, loppuelämän turva. Vakavasti sairaaksi väittävät, olo silti parempi kuin koskaan. Melkein ikuisuus aikaa, kaikki muu mitä tarvitaan turvassa albumeissa. Ikuisesti kesä. Kaikki on niin tuttua ja turvallista, voitto.
Voitto ajasta.
Nainen lukee raporttia tytön suorittamista raaoista murhista. Kuvia poltetusta talosta. Kuvia ilmeettömästä tytöstä, analyysi mielenterveydestä. Vakituinen paikka mielisairaalasta.
“Ainoastaan valokuvia katsoo, hautookohan itsemurhaa. Hän näyttää niin tyyneltä, vaikka onkin täysin rikki. Seisoi siellä palavan kotitalonsa pihatiellä, kimppu syreeninkukkia sylissä, nuo albuminsa mukanaan. Tyynesti uhmaten kohua, vaiti myrskyä odottaen.
Eikä hän ole sanonut sanaakaan sen jälkeen. Liekö shokissa vieläkin, ei kerro ikinä mitään.”
Huokaisten nainen kokoaa tavaransa, sammuttaa valonsa ja katoaa käytävään. Huikkaa hyvät yöt aulan virkailijalle ja katoaa iltaan, omaan elämäänsä.
Huoneessaan tyttö katselee yhä uudestaan ja uudestaan valokuviaan, hymyillen elää elämäänsä uudestaan.
Ainahan kerrotaan, että kun kuolee, näkee elämänsä kulkevan nauhana silmien edessä.
Tuossa siis ensimmäinen tänne laittamani novelli. Se on homehtunut kovalevyllä jo jotain pari viikkoa, ja vihdoin sain aikaiseksi laittaa sen tännekkin... Ideaa ei aluksi ollut, aloin vain kirjoittaa. Eli tämän takana ei ole niin minkäänlaista syvällisempää ja tarkasti pohdittua tarkoitusta, aikaa meni terrorisoivan pikkusiskon takia noin tunti. Yritä siinä sitten kirjoittaa kun 3 vee kakara kyselee kokoajan... :eh:
Mutta risuja/ruusuja kiitos.