kimeeri
17.7.2004, 4:05:54
Tämä idea on muhinut päässäni jo pitkään, mutten ole mitään aikaiseksi saanut. Olisi ehkä pitänyt antaa sen kypsyä viel vähän pidempään, mut olin malttamaton. Varmaan vihaan tätä aamulla.
Lainauksien kanssa tappelin pitkään. Halusin välttämättä saada ne siihen, mutta en sit tiedä kuinka sopivat. Minä pidän, ja sehän on tärkeintä.
Vain harha on totta
Me olimme joskus niin kovin läheisiä, Eveliina ja minä. En tajua, mitä teki särön meidän yhteiseen maailmamme. Särö alkoi laajeta pikkuhiljaa kuiluksi, minä seisoin sen toisella puolella ja hän toisella.
Toisinaan emme puhuneet päiviin. Joskus emme edes koskeneet toisiamme, emme edes maatessamme yhteisessä sängyssämme. Tunsin hirvittävää kaipuuta, enkä osannut tehdä asialle mitään.
Otin sen kerran kyllä puheeksi hänen kanssaan. Hän katsoi minua hieman kummissaan, ja sanoi että se johtui minusta. Olin hänen mukaansa muuttunut niin kylmäksi ja etäiseksi, kaukana kimaltelevaksi jääkimpaleeksi.
Minä syytin sairautta. Olin varma, että se oli taas pesiytynyt minuun - esioireet: tunne ympäristön muuttumisesta, epätavallisten uskomusten esiintyminen, outo käytös, asiaan liittymättömien tunteiden ilmaisu, puheen vaikea seurattavuus, ajatusten köyhtyminen, energiatason lasku, epäilevyys sekä sensitiivisyys – mutta en uskaltanut mainita siitä Eveliinalle. En ollut koskaan kertonut sairaudestani hänelle, pelkäsin että hän ei voisi enää olla tekemisissä kanssani. Se oli ruma peto minun sisälläni, mätä ja heikko kohta minussa. En voisi koskaan kertoa siitä Eveliinalle, hän on aivan liian tahraton ja viaton kestämään sellaista syvää varjoa minussa.
Ja tähän asti sairaus oli pysynyt poissa kiitettävän hyvin. Jopa niin hyvin, että päätin omatoimisesti lopettaa lääkkeideni syömisen, - lääkityksen vähentäminen tai lopettaminen lisää psykoosin uusiutumisen vaaraa - sillä se tuntui täysin turhalta. Eikä mitään oireita ollut esiintynyt, paitsi ehkä nyt. En kuitenkaan ollut varma, oliko tämä sairautta, vai oliko tämä yksinkertaisesti elämää. Niinhän parisuhteissa käy, joskus kasvetaan erilleen.
Päätin odottaa, ja katsoa miten käy.
Meni viikkoja. Mikään ei muuttunut, kunnes –-
”Muutan takaisin vanhempieni luo, en enää voi asua luonasi,” sanoi Eveliina minulle eräänä kylmänä syysaamuna. ”Minä en rakasta sinua enää, Mikael.”
Hän pakkasi laukkunsa, ja sulki oven perässään sanaakaan sanomatta. Hänen katseensa nöyrä, mutta olemuksensa jollain tapaa helpottunut.
Katselin hänen kävelyään poispäin keittiön ikkunasta. Kuivat, ruskeahkot lehdet rusentuivat hänen keveiden askeleittensa alle, ja olisin toivonut itselleni samaa.
Sairaus nosti päätään minussa, tunsin sen nyt. Toivotin sen tervetulleeksi, - yleisimpiä ovat kuuloharhat, jolloin henkilö voi kuulla ääniä jotka huutavat sille, puhuvat sen kanssa tai sitten neuvovat sitä mitä sen pitäisi tehdä – ehkä se voisi täyttää Eveliinan jättämää aukkoa kuvillaan ja äänillään.
Eveliina kävi luonani - potilas ei kykene erottamaan todellisuutta hänen toiveistaan ja mielikuvistaan - vielä samalla viikolla. Haki vähän tavaroitaan, ja hymyili minulle. Tunsin, kuinka kasvoni valuivat visvaa, mutta Eveliina ei nähnyt sitä vaaleanpunaisen verkkokalvonsa läpi. Hän oli niin onnellinen, päästyään minusta eroon luultavasti. Liian onnellinen.
Keitin teetä, ja istuimme keittiön pöydän ääressä. Aivan niin kuin ennen, paitsi että tällä kertaa hän oli onnellinen. Puhuimme - sanat ovat yhteyksistään irronneita ja käsitesisältönsä menettäneitä – ja hänen hymynsä säteili takuulla ulos asti. Paistattelin sen valossa, kunne hänen oli lähdettävä. Hän lupasi kyllä tulla käymään vielä uudestaan. Muistan, että hän lupasi. Takuulla.
Äitini tuli myös käymään luonani. Hänen seuransa korvensi reikiä mieleeni, hän kertoi miten minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni - realiteettitajun menettämisen lisäksi sairastuneella on tavallisesti ongelmia sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, työelämässä ja itsestä huolehtimisessa – ja tehdä jotain hyödyllistä. Mennä töihin, tai kouluun.
Ainoa, mitä minä halusin tehdä, on nähdä mieleni luomia kuvia ja toteuttaa painajaiseni. Kävin päivittäin keskusteluja omien luomuksieni kanssa, heidän mielipiteistään tuli omiani ja päinvastoin. Viihdyin heidän seurassaan, vaikkakin ne paikoin - asioiden väärin kuuleminen; tapahtumien näkeminen vaikka mitään ei tapahtuisikaan; mielikuvat siitä että joku määrittelee mitä hänen pitää tehdä – yrittivätkin päästä niskan päälle. Panin sille pisteen kuitenkin nopeasti, osoitin niille olevani herra.
Eveliinasta ei kuulunut mitään pitkiin aikoihin. Aloin itse käymään hänen luonaan, oman mieleni syövereissä. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, hän minun käsivarsillani ja hänen huulensa omillani.
Mutta aina kaikki sortui siihen, että hänen silmänsä katsoivat omiini ja ne olivat aivan liian onnelliset. Liian täydelliset, liian elävät. Niistä heijastui jonkun muun kuin minun kuvani, tiesin että hänen sydämeensä oli pesiytynyt tuholainen. Minä olen hänen todellinen rakkautensa, minua hän tarvitsee, vaikkei itse sitä huomaa. Minun olisi saatava hänet itselleni, lopullisesti.
Aloin suunnittelemaan, kuinka saisin hänet omakseni. Verta olisi vuodatettava, ehdottomasti. En tahdo hänen enää koskaan lähtevän luotani, enkä tahdo luisua hänen luotaan. Ainoa ratkaisu oli kuolemankankeiden - jos sairas on väkivaltainen, syytä voi etsiä harhoista, sillä ne ovat yleensä sairaasta itsestäänkin uhkaavia ja pelottavia - ruumiiden syleily. Se oli suorastaan naurettavan yksinkertaista.
Kun kaikki lopulta oli valmiina, soitin Eveliinalle. Hänen äänensä oli niin täynnä kauniita asioita, jotka tahtoivat kuihtua.
Sovimme, että hän tulee luokseni seuraavan päivän illalla. Sanoin vain, että tahdon nähdä hänet pitkästä aikaa ja jutella. Niinhän se olikin, mutta se oli vain osa totuutta. Ei hän ymmärtäisi, jos kertoisin että tiedän, kuinka paljon hän minua rakastaa. Tuskin hän itsekään vielä tietää.
Mutta huomenillalla, silloin kaikki paljastuu ja meistä tulee vihdoinkin yksi kokonainen. Kuolleilla ei ole persoonaa, ne ovat massaa.
Pakkohoitoa käytetään vain silloin, kun henkilö sairautensa takia tarvitsee välitöntä hoitoa tai on erityisen vaarallinen itselleen tai muille ja kun hän ei itse tajua olevansa hoidon tarpeessa.
Sairastuneiden vuorokausiannos on 100–300 mg klooripromatsiinia vastaava, 2-5 mg haloperidolia tai 2-4 mg risperidonia.
Sulkivat minut tänne yksinäni, mokomat tekopyhät irvikuvat. Herättivät minut henkiin, eivät antaneet mennä rakkaani mukaan.
On tärkeää, että potilas itse uskoo selviytymiseensä.
Yksinäisyyteni katoaa vain niiden tullessa luokseni. Muut kutsuvat niitä harhoiksi, mutta minulle ne ovat todellisempia kuin itse todellisuus.
Lainauksien kanssa tappelin pitkään. Halusin välttämättä saada ne siihen, mutta en sit tiedä kuinka sopivat. Minä pidän, ja sehän on tärkeintä.
Vain harha on totta
Me olimme joskus niin kovin läheisiä, Eveliina ja minä. En tajua, mitä teki särön meidän yhteiseen maailmamme. Särö alkoi laajeta pikkuhiljaa kuiluksi, minä seisoin sen toisella puolella ja hän toisella.
Toisinaan emme puhuneet päiviin. Joskus emme edes koskeneet toisiamme, emme edes maatessamme yhteisessä sängyssämme. Tunsin hirvittävää kaipuuta, enkä osannut tehdä asialle mitään.
Otin sen kerran kyllä puheeksi hänen kanssaan. Hän katsoi minua hieman kummissaan, ja sanoi että se johtui minusta. Olin hänen mukaansa muuttunut niin kylmäksi ja etäiseksi, kaukana kimaltelevaksi jääkimpaleeksi.
Minä syytin sairautta. Olin varma, että se oli taas pesiytynyt minuun - esioireet: tunne ympäristön muuttumisesta, epätavallisten uskomusten esiintyminen, outo käytös, asiaan liittymättömien tunteiden ilmaisu, puheen vaikea seurattavuus, ajatusten köyhtyminen, energiatason lasku, epäilevyys sekä sensitiivisyys – mutta en uskaltanut mainita siitä Eveliinalle. En ollut koskaan kertonut sairaudestani hänelle, pelkäsin että hän ei voisi enää olla tekemisissä kanssani. Se oli ruma peto minun sisälläni, mätä ja heikko kohta minussa. En voisi koskaan kertoa siitä Eveliinalle, hän on aivan liian tahraton ja viaton kestämään sellaista syvää varjoa minussa.
Ja tähän asti sairaus oli pysynyt poissa kiitettävän hyvin. Jopa niin hyvin, että päätin omatoimisesti lopettaa lääkkeideni syömisen, - lääkityksen vähentäminen tai lopettaminen lisää psykoosin uusiutumisen vaaraa - sillä se tuntui täysin turhalta. Eikä mitään oireita ollut esiintynyt, paitsi ehkä nyt. En kuitenkaan ollut varma, oliko tämä sairautta, vai oliko tämä yksinkertaisesti elämää. Niinhän parisuhteissa käy, joskus kasvetaan erilleen.
Päätin odottaa, ja katsoa miten käy.
Meni viikkoja. Mikään ei muuttunut, kunnes –-
”Muutan takaisin vanhempieni luo, en enää voi asua luonasi,” sanoi Eveliina minulle eräänä kylmänä syysaamuna. ”Minä en rakasta sinua enää, Mikael.”
Hän pakkasi laukkunsa, ja sulki oven perässään sanaakaan sanomatta. Hänen katseensa nöyrä, mutta olemuksensa jollain tapaa helpottunut.
Katselin hänen kävelyään poispäin keittiön ikkunasta. Kuivat, ruskeahkot lehdet rusentuivat hänen keveiden askeleittensa alle, ja olisin toivonut itselleni samaa.
Sairaus nosti päätään minussa, tunsin sen nyt. Toivotin sen tervetulleeksi, - yleisimpiä ovat kuuloharhat, jolloin henkilö voi kuulla ääniä jotka huutavat sille, puhuvat sen kanssa tai sitten neuvovat sitä mitä sen pitäisi tehdä – ehkä se voisi täyttää Eveliinan jättämää aukkoa kuvillaan ja äänillään.
Eveliina kävi luonani - potilas ei kykene erottamaan todellisuutta hänen toiveistaan ja mielikuvistaan - vielä samalla viikolla. Haki vähän tavaroitaan, ja hymyili minulle. Tunsin, kuinka kasvoni valuivat visvaa, mutta Eveliina ei nähnyt sitä vaaleanpunaisen verkkokalvonsa läpi. Hän oli niin onnellinen, päästyään minusta eroon luultavasti. Liian onnellinen.
Keitin teetä, ja istuimme keittiön pöydän ääressä. Aivan niin kuin ennen, paitsi että tällä kertaa hän oli onnellinen. Puhuimme - sanat ovat yhteyksistään irronneita ja käsitesisältönsä menettäneitä – ja hänen hymynsä säteili takuulla ulos asti. Paistattelin sen valossa, kunne hänen oli lähdettävä. Hän lupasi kyllä tulla käymään vielä uudestaan. Muistan, että hän lupasi. Takuulla.
Äitini tuli myös käymään luonani. Hänen seuransa korvensi reikiä mieleeni, hän kertoi miten minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni - realiteettitajun menettämisen lisäksi sairastuneella on tavallisesti ongelmia sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, työelämässä ja itsestä huolehtimisessa – ja tehdä jotain hyödyllistä. Mennä töihin, tai kouluun.
Ainoa, mitä minä halusin tehdä, on nähdä mieleni luomia kuvia ja toteuttaa painajaiseni. Kävin päivittäin keskusteluja omien luomuksieni kanssa, heidän mielipiteistään tuli omiani ja päinvastoin. Viihdyin heidän seurassaan, vaikkakin ne paikoin - asioiden väärin kuuleminen; tapahtumien näkeminen vaikka mitään ei tapahtuisikaan; mielikuvat siitä että joku määrittelee mitä hänen pitää tehdä – yrittivätkin päästä niskan päälle. Panin sille pisteen kuitenkin nopeasti, osoitin niille olevani herra.
Eveliinasta ei kuulunut mitään pitkiin aikoihin. Aloin itse käymään hänen luonaan, oman mieleni syövereissä. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, hän minun käsivarsillani ja hänen huulensa omillani.
Mutta aina kaikki sortui siihen, että hänen silmänsä katsoivat omiini ja ne olivat aivan liian onnelliset. Liian täydelliset, liian elävät. Niistä heijastui jonkun muun kuin minun kuvani, tiesin että hänen sydämeensä oli pesiytynyt tuholainen. Minä olen hänen todellinen rakkautensa, minua hän tarvitsee, vaikkei itse sitä huomaa. Minun olisi saatava hänet itselleni, lopullisesti.
Aloin suunnittelemaan, kuinka saisin hänet omakseni. Verta olisi vuodatettava, ehdottomasti. En tahdo hänen enää koskaan lähtevän luotani, enkä tahdo luisua hänen luotaan. Ainoa ratkaisu oli kuolemankankeiden - jos sairas on väkivaltainen, syytä voi etsiä harhoista, sillä ne ovat yleensä sairaasta itsestäänkin uhkaavia ja pelottavia - ruumiiden syleily. Se oli suorastaan naurettavan yksinkertaista.
Kun kaikki lopulta oli valmiina, soitin Eveliinalle. Hänen äänensä oli niin täynnä kauniita asioita, jotka tahtoivat kuihtua.
Sovimme, että hän tulee luokseni seuraavan päivän illalla. Sanoin vain, että tahdon nähdä hänet pitkästä aikaa ja jutella. Niinhän se olikin, mutta se oli vain osa totuutta. Ei hän ymmärtäisi, jos kertoisin että tiedän, kuinka paljon hän minua rakastaa. Tuskin hän itsekään vielä tietää.
Mutta huomenillalla, silloin kaikki paljastuu ja meistä tulee vihdoinkin yksi kokonainen. Kuolleilla ei ole persoonaa, ne ovat massaa.
Pakkohoitoa käytetään vain silloin, kun henkilö sairautensa takia tarvitsee välitöntä hoitoa tai on erityisen vaarallinen itselleen tai muille ja kun hän ei itse tajua olevansa hoidon tarpeessa.
Sairastuneiden vuorokausiannos on 100–300 mg klooripromatsiinia vastaava, 2-5 mg haloperidolia tai 2-4 mg risperidonia.
Sulkivat minut tänne yksinäni, mokomat tekopyhät irvikuvat. Herättivät minut henkiin, eivät antaneet mennä rakkaani mukaan.
On tärkeää, että potilas itse uskoo selviytymiseensä.
Yksinäisyyteni katoaa vain niiden tullessa luokseni. Muut kutsuvat niitä harhoiksi, mutta minulle ne ovat todellisempia kuin itse todellisuus.