Echo

Ensimmäinen varsinainen kirjoitukseni käsittelee PS2:lle viitisen vuotta sitten julkaistua fps-peli Cold Winteriä. Arvostelun kirjoitin jo aikaa sitten ja kovalevyllä tarpeeksi kauan muhineena pääsköön se nyt päivänvaloon.

---
Cold Winter



Cold Winter on yksi harvoja fps-pelejä, joita olen PlayStation 2:lla pelannut. Xbox kun on aina tuntunut olevan enemmän se edellisen sukupolven konsoleista, jolle tämätyyppisiä pelejä julkaistaan, eikä PS2:lla hyviä FPS-pelejä hirmuisesti olekaan. Killzone, Timesplitters-sarja, Red Faction ja Black tulevat lähinnä mieleen, eivätkä nekään varsinaisesti mitään mestariteoksia ole. Cold Winter on kuitenkin selkeästi sieltä parhaasta päästä joistain ongelmistaan huolimatta.

Peli alkaa kiinalaisesta vankilassa, jossa MI6-agentti Andrew Sterling on vangittuna ja kidutettavana. Sterlingin avuksi kuitenkin saapuu Kim, joka on Sterligille menneisyydestä tuttu ystävä. Vähitellen päästään käsiksi tapahtumiin, jotka (yllättäen) uhkaavat koko maailmaa, ja kukapa muukaan estäisi homman kuin sinä.

Pelin tarina on selvästi keskitasoa parempi kyhäelmä, joka ei voittaisi kirjallisuuspalkintoja, mutta ajaa kuitenkin asiansa varsin hyvin ja omalta osaltaan innostaa pelaamaan. Andrew on tylsän mitäänsanomattoman oloinen ja -näköinen kyyninen junttura eikä solakka Kimkään hahmona kiinnosta juurikaan, vaikka hieman taustatarinaa välivideoissa hänelle luodaankin. Juonenkuljetus on silti pääasiassa toimivaa, ja etenkin tehtävien välissä oleviin pelimoottorilla tehtyihin videopätkiin on selvästi panostettu. Ääninäyttely on hyvää tasoa, ja kertojaääni miellyttävä. Andrewn pomo, joka kertoo kulloisestakin tehtävästä latausruudussa, puhuu erittäin vahvaa murretta, joten tehtävänannoista on toisinaan hankala saada selvää. Kuitenkin taukovalikosta näkee tehtävien päämäärät ja seuraavaan kohteeseen osoittaa aina nuoli, joten suurempia epäselvyyksiä pelissä ei tästä huolimatta ole, vaan räiskintä rullaa enimmäkseen tasaista tahtia aivoja liiemmin rassaamatta.

Yksinpeli on jaettu kymmenkuntaan tehtävään, joiden pituus on yleensä puolesta tunnista tuntiin, riippuen vähän pelityylistä. Jos tykkää nuohota jokaisen pölyisen nurkan ja tehdä kaikki vapaaehtoiset tehtävät, tulee kestoa jonkin verran lisää. Vapaaehtoiset objektiivit ovat hyvä kannuste pelata kentät uudestaan, joskaan ne eivät ole mielenkiinnoltaan läheskään samaa tasoa kuin vaikkapa Nintendo 64:n GoldenEyen moninaiset tehtävät. Loppupäässä peli myös muuttuu jonkin verran haastavammaksi ja kentät pidemmiksi, mikä hidastaa etenemistä.

Kenttien ympäristöissä on vaihtelua mukavan paljon: alkupäässä tallustellaan tomuisissa kortteleissa lähi-idässä, josta siirrytään varastorakennukseen ja ahtaisiin maanalaisiin käytäviin ja laboratorioihin ja lopulta päästään nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta lumisissa maisemissa kaapelihissillä matkaten. Tehtävien päämäärät vaihtelevat myös jonkin verran tuoden kaivattua piristettä pelaamiseen. Useimmissa kentissä toki riittää kun luovii tiensä läpi vihollismassojen käyttäen raivaamiseen jotain lukuisista aseista, mutta toisinaan päätä joutuu vaivaamaan pienten puzzlejen kimpussa. Ne ovat kuitenkin loogisia ja helppoja, mikä sopii pelin luonteeseen mainiosti.

Aseina on perinteinen, joskin monipuolinen valikoima pistooleita, konepistooleita, haulikoita, räjähteitä jne. Monet räjähteistä täytyy kasata itse yhdistelemällä kentistä löytyviä osia. Molotovin koktail tehdään esimerkiksi bensasta, tyhjästä pullosta ja kangaspalasta. Tavaroita yhdistelemällä voi tehdä muitakin esineita, kuten tiirikoita joilla saa lukittuja ovia ja laatikoita auki. Yhdisteleminen kuulostaa siistimmältä kuin onkaan, sillä käytännössä sitä kerää kaiken roinan mitä löytää ja valitsee valikosta mitä tavaroita haluaa. Idea on kuitenkin ihan hyvä.

Koska aseita on paljon, on hyvä että niillä ampuminen myös tuntuu hyvältä. Viholliset reagoivat osumiin hienosti, itse asiassa hienommin kuin valtaosassa vielä nykyisiäkin fps-pelejä: raajat sinkoilevat ja vastustajista saa halutessaan vaikka tehtyä jauhelihaa. Perushyvä fysiikanmallinuskin löytyy, mikä yhdistettynä tehokkaisiin aseisiin saa aikaan hauskoja tilanteita kun ruumiit lentelevät komeissa kaarissa räjähdysten voimasta. Peli on jopa häiritsevän brutaali, mutta juuri sen ja erinomaisesti toimivan osumakohtien mallinnuksen takia aseilla ampuminen jopa tuntuu siistiltä. Kun käsiinsä saa kranaatinheittimen tai järeän kiikarikiväärin (jolla hävittää kätevästi vaikka jalan juoksevalta viholliselta) niin fiilis on yhtä munakas kuin Rambo 3:n lopussa:


Pelattavuus on tavanomaista räiskintää, eikä mitään nykyään joka pelissä olevaa suojautumista tai muuta kikkailua ole. Kyykkyyn pääsee ja sivuaskeleita pystyy ottamaan ja niillä pärjääkin ihan hyvin. Pelin selkeästi huonoin puoli on silti sen ohjaus, joka on aluksi melkoista huitomista verrattuna PC:n tarkkaan hiiriohjaukseen tai Halon todella hyvään tattiohjaukseen. DualShockin tatit eivät mielestäni ole kovinkaan hyvät, mikä lisää turhautumista. Asian kanssa oppii kuitenkin elämään, eikä se pääse pilaamaan peli-iloa kunhan siihen totuttelee. Andrew ei ole liikkeiltään kovin ketterä tai nopea, mikä on omiaan lisäämään tahmaista vaikutelmaa, mutta rauhallinen eteneminen on minusta parempi kuin yliluonnollisen nopea liukuminen, mitä näkee monissa fps-peleissä. Uudemmista peleistä Killzone 2:ssa on samantapainen raskas fiilis. Mielenkiintoa taisteluihin tuo myös harvinaisen hyvä tekoäly. Viholliset osaavat suojautua ja ampua sieltä ja panevat hanttiin varsin hyvin.

Graafisesti Cold Winter noudattaa kliinisen funktionaalista linjaa, minkä takia peli on hyvin geneerisen näköinen, eikä vaihtelevista ympäristöistään huolimatta onnistu säväyttämään. Ruudunpäivitys sentään pysyy tasaisena eikä peliä nyt rumaksikaan voi sanoa PS2:n rajoitukset huomioon ottaen, tylsäksi vain. Äänipuolella suurimmat ilonaiheet koetaan jo alkuvalikossa, jossa on ihan kiva musiikki. Aseiden äänet ovat varsin ponnettomia tuhahduksia ja kenttien musiikki mitäänsanomatonta ambienttia, joka toisinaan nousee esiin toimintaa tukemaan.

Nykykonsoleilla ja PC:llä fps-genre on niin kovasti kilpailtu ja taso niin korkealla, että voisi luulla ettei Cold Winteriä ole mitään syytä pelata tänä päivänä. Ongelmistaan huolimatta se tärkein ominaisuus löytyy: peliä on yksinkertaisesti hauska pelata. Ampuminen tuntuu osumakohtien ansiosta hyvältä, ja varsinkin ensimmäisen läpipeluun jälkeen peli käy hyvästä aivot nollille -viihteestä kun eteneminen on tutuissa kentissä sutjakkaa ja osumat napsahtelevat haluttuihin paikkoihin. Neljän pelaajan moninpelikin löytyy, mutta sitä en ole päässyt kokeilemaan. Suosittelen nappaamaan hyllyyn jos sopivaan hintaan sattuu löytymään.

Pelikuvaa: