Deiran tarina
juu'u, vihdoinkin sain tämän tehtyä. Tahdon tiukkaa kritiikkiä. Lisää tulossa taas jonkin ajan päästä, kunhan kliireiltäni kerkiän. Alkuun tulevat vanhat luvut, kertokaa sitten kommenteissanne mitä kappaletta kommentoitte (vaikka quotella) sillä tätä tekstiä on PALJON.
/koko teksti on nyt käyttäjien iloksi editoitu tähän. mMusita tekstiposteista ei tarvitse siis välittääSITÄ ELINTÄRKEÄÄ KRITIIKKIÄ!
Deira....
Deira......
Deira.....................
Heräsin säpsähtäen kesken uneni. Muistin vain irrallisia kuvia, ne eivät suostuneet liittymään yhteen ja muodostamaan mitään järkevää. Mietin mikä herätti minut ja nousen hitaasti istumaan hieroen ohimoani. Tuuli paiskoo puisia ikkunaluukkuja ja saa minut värisemään. Käyn sulkemassa ne, pistän säppiin kuten illallakin. Mikäköhän ne aukaisi?
Vilkaisen taakseni leveään sänkyyn. Siinä nukkuu nuori, tummatukkainen mies, käsi puristuneena peiton ympärille pusertaen sitä tiukasti. Hymyilen vinosti ja kiedon lattialta löytämäni aamutakin paremmin ympärilleni. Kävelen parvekkeenoven luokse paljasjaloin ja tunnen kuinka kylmä kivisen tornini lattia on… Täydellinen vastakohta kesäisen hiekkatien polttavalle kuumuudelle…
Väännän oven kahvan alaspäin, ja se päästää ikävän narinan. Vilkaisen taakseni mutta huojennuksekseni mies ei herännyt. Huokaisen ja avaan oven astuen viileään yöilmaan. Tuuli leyhyttelee pitkiä, mustia hiuksiani, leikittelee niillä samoin kuin kuuvalo hopeisella amuletilla kaulassani. Siihen upotetut ametistit hohtavat tänä yönä koko ympyrässä, sillä kuu paistaa suoraa niihin ja saa ne kimaltamaan. Saan päähäni oudon ajatuksen- on varmaan mahtavaa seistä tuolla kaiteella täysin tuulen armoilla. Tartun käsin sen rosoiseen, osittain ruosteiseen pintaan kiinni ja asetan sitten toisen jalkani käteni viereen. Hitaasti ponnistan vauhtia ja nousen seisomaan.
En oikeastaan ole kauhean korkealla, kotoni kutsuminen torniksi on liioiteltua. Kymmenisen metriä, tämän korkuisiin puihinkin on tullut pienenä kiivettyä. Tuuli suhisee korvissani ja nostan kädet sivuilleni vaakatasoon. En saa tukea mistään ja alan nauramaan omalle uhkarohkeudelleni hoippuessani rautatangolla kädet epävakaina ilmaa halkoen. Suljen silmäni ja kallistun hitaasti eteenpäin...
Taas... Se tapahtuu joka kerta uudelleen. Kuin pelon pakottamana siivet kasvavat selkääni, hopeiset sulat joista pisimmissä turkoosin ja haalean violetit pyörteet välähtelevät. En tunne pelkoa, vain sanoin kuvaamatonta riemua. Poissa, poissa eikä kukaan voi satuttaa minua, kukaan ei pysty. Maailma näyttää niin kauniilta kun sitä katsoo ylhäältä päin.
Takkini on tippunut parvekkeelle, tajuan sen nyt. En välitä siitä, olen huumaantunut tästä tunteesta. Ajaudun jotenkin merelle päin, tunnen suolaisen meren tuoksun ja laineiden liplatuksen vasten laitureita ja aaltojen kohinan niitten koittaessa kiivetä ylöspäin mahtavia kallioita. Annan itseni tipahtaa jonkin matkaa ja sitten otan jälleen ilmaa siipieni alle. Hypin pitkin tummaa pintaa leikitellen, varpaani tekevät siihen väreitä vain hetkittäin. Sitten nousen taas ilmaan.
Minua alkaa paleltaa. Lähden palaamaan kotiin päin, mutten pääse. Siipiini tarttuu vastatuuli, ne eivät kanna. Heittelehdin myrskyn mukana, se kuljettaa minua koko ajan pois päin... Pois... pois kaikesta... En näe edes syytä taistella vastaan... Vain vanha tuttu parvekkeeni, sellaisen löytää varmaan muualtakin... Keksin tekosyitä... Väsytin itseni huumassani, en jaksaisi lentää enää niin kauas...
Ajaudun pois...
Nenääni kutittaa. Herään siihen että joku tökkii selkääni paksulla kepillä. Käännän päätäni hiukan saadakseni kasvoni pois vaaleasta hiekasta ja turkoosit silmäni avautumaan.
Hän tuijottaa minua.
Ja minä pyörryn uudelleen.
*~*~*
Muistan heränneeni siihen että aurinko leikki kasvoillani. Oloni oli raukea, mutta sitten ymmärsin, ettei omassa makuuhuoneessani aurinko herättänyt minua tällä tavalla. Ei kohtisuoraan ikkunasta paistaen. Nousen istumaan ja vilkaisen ympärilleni. Pidän peittoa kädelläni ylhäällä ja lasken jalkani maalattialle. Lämmin tuuli puhaltaa ikkunasta ja leyhyttelee lempeästi peittoa, jonka olen jo kietonut suojakseni. Sivelen bambuisia seiniä ja avaan oven hiljaa.
Vanha mies istuu tuolilla. Hän ei nosta katsettaan piipusta, jota on juuri sytyttämässä, vinkkaa minua vain tulemaan lähemmäksi. Haistan yrttejä, mutten osaa nimetä niitä. Istun häntä vastapäätä pienelle pallille ja odotan että hän saa piippuunsa tulen. Hetken kuluttua pieni savupilvi leijailee välillemme ja unohtuu kiertämään kehää hiljalleen ympyrää pyörivän tuulettimen tienoille katon rajaan. Mies on päivettynyt ja hänen silmänsä muistuttavat paria mustia helmiä. Hän puhuu myös rauhoittavalla äänensävyllä, kuin lapsi puhuu pelästyneelle sisiliskolle jonka on vanginnut ja joka on aikeissa pudottaa häntänsä.
- Tulet varmaan aika kaukaa? hän kysyy ja katsahtaa minuun. Nyökkään, en edes jaksa ihmetellä miten hän osaa kieltäni. Minun täytyy olla kaukana kotoani, ajauduin aika pitkälle tuuliajollani.
- Haaksirikkouduitko sinä?
Pudistan päätäni. Se ei oikeastaan ollut edes kysymys, hän kuulostaa aivan siltä kuin tietäisi vastauksen joka tapauksessa.
Mies nyökkää hitaasti. hän vetää taas henkoset piipustaan ja näyttää mietteliäältä. Hän raapii ohimoaan, ja huomaan että se on pinttynyt tapa. Otsan juonteet ja arvet viittaavat niin ikään pitkään ikään, vaikka ollakseen vanha mies vaikuttaa hyväkuntoiselta.
Hetken päästä hän kohottaa katseensa minuun. Silmät näyttävät tutkailevilta, ja hänen katseensa siirtyy tuon tuostakin amulettiini. Kasvot kertovat, että hän yrittää pinnistää muistinsa pimeitä kolkkia kertomaan salaisuutensa. Pian hän nousee ja kävelee kapealle hyllykölle. Hän ottaa käteensä jadesta tehdyn rasian ja kantaa sen pienelle pöydälle välillämme. Napsautus molemmille puolille, ja sen jälkeen lipas avautuu kun mies painaa sen kannessa olevan mustan lohikäärmeveistoksen mahan virkaa toimittavasta ametistista. Hän avaa sen rauhallisesti, hieman surullinen ilme kasvoillaan. Sisältä punaisella sametilla vuorattu lipas sisältää otsarivan ja kaksi hauiskorua, rannerenkaita, sormuksen ja ilmeisesti jalkaan pujotettavan hopeisen käärmeen, jonka silmät ovat, kuten lähestulkoon kaikki kivet koruissa, ametistit. Jopa ohuet rannerenkaat on kuvioitu ja upotettu täyteen syvän violetin värisiä kiviä.
Mies tutkailee otsaripaa ja polttaa piippuaan samalla. Sitten hän ottaa käteensä rannekorut. Hän viittaa minua ojentamaan käteni, ja ojennan ensin vasemman, sillä oikea pitelee edelleen yllä peittoa. Renkaita on seitsemän, sama määrä mitä amuletissani on ametisteja. Hän pujottaa neljä niistä käteeni. Vaihdan kättä ja ojennan miehelle nyt oikeanpuolimaisen pidellen huopamaista peittoa nyt vasemmalla. Hän pujottaa siihen loput kolme rengasta oikeaan käteeni ja ottaa sitten toisen hauiskorun ja kiinnittää senkin, jos sitä nyt kiinnittämiseksi voi kutsua… Koru kun halkesi kahtia kuin käskystä ja kiinnittyi itsestään. Sitten on jälleen toisen käden vuoro. Seuraavaksi hän ottaa käteensä käärmeen.
Silloin minä todella saan shokin. Hän ei laitta käärmettä pujottamalla, kuten kuvittelin. Hän vain yksinkertaisesti kuiskaa jotain ja silittää käärmeen päätä. Se alkaa täristä, ja pian se avaa ametistisilmänsä. Se luikertaa minua kohti ja kiertyy itsestään oikeaan jalkaani. Sitten se muuttuu taas kylmäksi metalliksi. Katselen peloissani jalkaani, ja luulen hetken, että käärmeen silmissä näkyvä pilkahdus on todellinen. Mies vain hymyilee haikeana ja asettaa päähäni otsarivan.
On kuin taivaanportit aukeaisivat. Valo täyttää huoneen, ja siipeni kasvavat tuskallisen nopeasti. Ne avautuvat ja leikkaavat ilmaa aivan itsestään. En voi kontrolloida niitä, menen minne ne vievät minua.
Kohta maailma muuttuu sinisen sävyiseksi, ja näen miten pitkähiuksinen, laiha nainen on kumartunut lähteen ylle juodakseen siitä. Hän ei huomaa takaansa lähestyvää ratsastajaa, joka kohottaa jousensa hitaasti mutta varmasti. nainen kääntyy, hän kohottaa äkkiä katseensa. Hänen kasvonsa ovat kauhean tutun näköiset...
Mies ampuu, mutta nuoli lentää ohi samaan suuntaan mihin naisen käsi osoittaa. Yhtäkkiä tunnen kauhean kivun lapaluitteni välissä.
Naista on ammuttu selkään. Toinen mies joen toisella puolella, hän oli lähestynyt kuin hiipivä tiikeri. Nainen värisee, yrittää nousta pystyyn. Mies ampuu toisen kerran.
Valkoisen valon ympäröimä hahmo ilmestyy kuin tyhjästä naisen viereen ja aika pysähtyy. Miehet eivät liiku, vain hahmon kädet tekevät työtä ja nainen vaikeroi hiljaa. Mies laulaa hiljaa, ja pienet valokipinät ympäröivät naisenkin. Hän kohoaa ilmaan, jokin yrittää tulla esiin hänen selkänsä puolelta mekon läpi. mekko repii, ja hopeiset sulat levittäytyvät nostaen naista ylöspäin. Sitten ne laskeva hänet hellästi joen rannalle, mistä miehet ovat kadonneet. Viimeinen asia, jonka hohtava hahmo tekee, on muutaman sanan pituinen lause:
Nama koe koa, Nama koe ratsyi.
Nainen nostaa kasvonsa, ja äkillinen tietoisuus valtaa mieleni. Ymmärrän sen samaan aikaa kun vierelläni seisova vanha mies sanoo sen minulle - se olet sinä, Deira.
2.
Deiraa palelsi. Hän heittelehti puolelta toiselle sängyssään ja voihki. Ikkunat olivat taas auki...
Unessaan Deira harhaili sinisessä metsässä. Jokin ajoi häntä takaa, se lähestyi koko ajan. Deira kuuli sen hengityksen, se huohotti aivan hänen selkänsä takana. Se rymisteli metsän halki ja joka askeleesta kantautui sen kokoon viittaava tömähdys. Se katkoi oksia tieltään, risut rasahtelivat sen painon alta. Kylmä, nihkeä ja karvainen käsi tavoittaa Deiran olkapään. Deira kääntyy ympäri ja näkee punaiset silmät ja...
Vanha mies ravistelee Deiraa olkapäästä ja läimi häntä poskelle. Deira kirkuu, olento sai hänet kiinni! Se tappaa hänet! Se raahaa hänet pesäänsä... Syöttää poikasilleen... Pienille epäolioille...
Vanha mies huokaisee ja kerää voimansa. Sitten hän huitaisee kunnolla.
Deira herää iltapäivällä kauheaan jomotukseen poskessaan. Hänen ei tarvitse mennä peilaamaan kasvojaan veteen - kipu kertoo kyllä kaiken. Koko poski oli joko musta tai violetti.
Deira puki päälleen vaalean mekon jonka mies oli asettanut hänen tuolilleen. Se oli puuvillaa, ihan kermanvärinen. Ei Deiran lempiväri mutta sillä tuskin oli väliä... Kunhan sai jotain päälleen. Hän veti kädellään huoneen kaislaverhon sivuun ja astui olohuoneeseen.
Vanha mies istui tupruttelemassa piippuaan, kuten koko ajan yleensäkin sen perusteella mitä Deira oli nähnyt. Hätkähtäen Deira tajusi ettei edes tiennyt vanhuksen nimeä. Hän köhähti.
Mies vilkaisi häneen ja taputti penkkiä vieressään. Vasta nyt Deira huomasi miehen pitelevän jotain sormiensa välissä. Se oli sormus, se sama joka oli eilen löytynyt jadelippaasta. Vasta nyt Deira muistaa että vanhus ei antanut sitä hänelle eilen.
Sormuksen kivi ei ole ametisti kuten olin luullut. Se on hyvin tumma.... Musta. Nyt kun mietin tarkemmin, otsaripani keskimmäinenkin kivi on musta.
"Olen säilyttänyt näitä kauan", mies sanoo ja tarjoaa sormusta minulle, "mutta nyt ne ovat sinun."
Hän tiputtaa korun avonaisille kämmenilleni ja hymyilee vinosti. Sitten hän huokaisee.
"Toivottavasti ne tuottavat sinulle enemmän onnea kuin minulle."
Sitten hän nousee paikaltaan ja kävelee ulos. Seuraan häntä ajatuksissani, yhä sormusta tuijottaen. kun pääsen oviaukkoon, leuto tuuli tarttuu hameeseeni ja leyhyttää sitä. Laitan sormuksen oikean käden keskisormeeni ja suljen silmäni. Tuuli tuo mukanaan tuoksuja kaukaa, monien kilometrien päästä....
Avaan silmäni. Ei ole mitään järkeä muistella tornia, ei sen parveketta jolta lähdin tai miestä joka sinne jäi. Miksi hankkia itselleen ehdoin tahdoin haikea mieli?
Etsin katseellani vanhusta. Näen hänen kulkevan paljasjaloin rantavedessä muutamien satojen metrien päässä. Mietin millaista hänen elämänsä on mahtanut olla. Varmaankin ihanan rauhallista... Ja yksinäistä.
Sormuksessa olevassa kivessä häivähtää hetken sininen juova. Ensin luulen kuvitelleeni, mutta sitten katson uudestaan. Ei, se ei ole kuvittelua... Se pyörii ympyrää, uudelleen ja uudelleen. Sitten se tulee ulos sormuksestani ja alkaa kiertämään minua. Lopulta se ottaa hahmon.
"Kas vain, G'ore. Eipä olla nähty pitkään aikaa."
Vilkaisen miestä vieressäni ja tummaa hahmoa sitten uudemman kerran. G'ore?
"Totta puhut, Freld", hahmo vastaa ja antaa viittansa pudota. Hän nyökkää Freldille puhuessaan ja kääntää sitten kasvonsa minuun. Miehen silmät ovat verenpunaiset.
"Deira..... tapaamme siis jälleen."
* * *
Tuijotin miestä lamaantuneena ja kauhun vallassa. En nähnyt hänen käsiään, mutta mielikuva unessani olleista karvaisista, nihkeistä käsistä nousi pakonomaisesti silmieni eteen aivan kuin olisi ollut todellinen. Kuka mies sitten olikin, hän loikki painajaisiini varsin vallattomasti. Vaistoni varoitti minua miehestä.
"No, kättelisit edes."
Vilkaisen Freldiin ja hän nyökkää muukalaiseen päin. Tämä tuijottaa minua kiinteästi silmiin ja alkaa kohottaa kättään...
Se ei ole nihkeä. Ei edes kylmä, ja vähiten karvainen. Se on aivan tavallinen lukuun ottamatta syviä naarmuja kämmenselässä. Ne kielivät siitä että jokin todella teräväkyntinen peto oli raapaissut miestä joskus.
En osaa irrottaa katsettani miehen kädestä.
Miten ihmeessä...
Nuo silmät...
G'ore...
Voisi kai sanoa, että päässäni napsahti. En muista kuinka, mutta seuraavassa hetkessä hyökkäsin mielipuolisesti miehen kimppuun. Ne silmät, ne silmät..! Mikään elävä ei voi omata tuollaista katsetta!
En, ehkä onnekseni, onnistunut vahingoittamaan itseäni paljon pitempää miestä. Freld tarttui minua olkapäistä kiinni ja piti aloillaan. Yritin rynnätä miehen päälle uudestaan, tai niin hän minulle kertoi. Itse en muista koko raivonpurkauksesta mitään.
Kun myöhemmin me kaikki kolme istuimme Freldin talossa, katselin koko ajan varpaitani enkä puhunut paljoakaan. En yleensäkään ole mikään suurisuu, mutta se ilta antoi puitteet luulla että olen mykkä. Freld ja G'ore puhelivat vaiteliaalla äänensävyllä kaikenlaisista asioista, joista minä en ymmärtänyt mitään. Sota Trombin vuorilla... Atlaksen meren kuivuminen... Mieran vallankumous... Lopetin jossain vaiheessa kuuntelemisen koska en ollut ikinä kuullutkaan moisista paikoista. Niiden poliittinen tilanne oli minulle... Yhdentekevä. niin kauan kun se ei vaikuttaisi Doreen.
Minä muutin sinne kun olin 8... En oikeastaan saata enää muistaa miksi. Tai mistä. Saati sitten miksi olin matkallani yksin. Ne ovat asioita jota mieleni on kätkenyt kauas muistojeni syvinpiin sopukkoihin. Jotenkin minusta tuntuu etten edes haluaisi tietää. Ainoa muistikuva joka mieleeni juolahtaa on kun kävelen paljasjaloin mutaista maantietä pitkin vankkureiden vierellä koleassa syysilmassa. Taputan aasiani, se on vetänyt kuormaani pitkän matkan... Se hirnahtaa tyytyväisenä ja minä hymyilen. Kiedon huivia paremmin ympärilleni, sade piiskaa minua selkään. Tahdon pian jonnekin lämpöiseen...
Majatalon ovi avautuu ja muutama humalassa oleva mies tulee laulaen ovesta ulos. Sisältä kantautuu kynttilöiden loiste ja pianon soittoa. Sidon aasini liekaan ja astelen varovasti ovelle. Se paiskautui miesten perässä kiinni ja yritän saada sen kahvasta kiinni heiveröisillä käsilläni. Kurkotan ja onnistun, sitten avaan sen tuskaloisen hitaasti sillä voimani ovat niin pienet. Lopulta pääsen sisälle.
Seison oven suussa ja tipun vettä ja jalkani toivat sisälle mutaa. Iloinen naurunremakka keskeytyy ja pianonsoittajallekin joku käy hyssyttämässä. Kaikki tuijottavat minua hetken aikaa. Katson lattiaan, toivon vain että joku tullisi ja veisi minut kotiinsa. Kohta baarin perimmäisestä pöydästä nouseekin nainen. Hän on keski-ikäinen, punatukkainen ja taitavasti meikattu. Hänellä on punainen, pystymustaraidallinen tiukka puku ja musta kaulanauha. Kiharaiset, putousmaiset hiukset on koottu vain toiselta puolelta ylös. Hän tulee ja halaa minua, nostaa minut syliinsä ja lähtee ulos. Joku huutaa hänen peräänsä : "Fria, ilta on vasta nuori!" Mutta hän ei joko kuule tai sitten ei välitä. Hän vie minut kotiinsa, muutaman talon päähän ja istuttaa minut penkille. Kohta hän taluttaa minut ison soikon luokse ja käskee minun riisumaan ja astumaan höyryävään veteen. Seisoessani vedessä hän kaataa sitä sangosta vielä päällenikin ja pesee pikkuisen selkäni. Sitten hän kietoo minut pyyhkeeseen, ojentaa minulle jonkinlaisen paidan tapaisen nukkumista varten ja kampaa hiukseni. Letitettyään ne yöksi hän opastaa minut vuoteen luo ja nostaa minut siihen istumaan. Hän silittää poskeani ja sanoo lempeästi: "Enää ei ole hätää. Lähden hakemaan muulisi talliini, pikkuinen, ja voit alkaa nukkumaan... Mikä on nimesi?"
Pudistan päätäni ja hän nousee seisomaan pudistellen mekkonsa etumusta, olihan hän ollut polvillaan. Hän katsoo minua hetken miettivästi ja sanoo sitten: "Olkoon nimesi Deira."
Sitten hän lähtee huoneesta ja minä vedän peiton pääni yli. Nukahdan suloiseen olkipatjan hajuun.
Doren oli hyvä maa. Asukkaat olivat ehkä sisäänpäin kääntyneitä mutta lämmettyään ajatukselle uudesta asukkaasta ystävällisiä. He auttoivat minua rakentamaan kivisen tornini kun olin 14... Siihen asti olin asunut Frian luona. Hän opetti minulle kaiken, mitä elämässä tarvitsi tietää - moraalin, laskemisen, lukemisen, kirjoittamisen, tanssimisen... Ja monta muuta. Fria oli hyvä ihminen.
G'ore taputtaa minua selkään ja nostan pääni käsieni välistä johon olin sen laskenut. Hän toivottaa hyvää yötä ja lisää vielä:
"Huomenna lähdemmekin sitten matkaan."
3.
Aamu valkeni yllättävän pitkän ajan päästä.
Deira oli tosin valvonut lähes koko yön peläten painajaisia jotka tuntuivat vainoavan häntä sitä tiukemmin mitä enemmän hän G'orea ajatteli... Miehen katse muistutti aivan kylmää tulta ja se pelotti Deiraa. Mikä hän sitten ikinä olikin, sai hän Deiran peloteltua hikoilemaan vuoteessaan jo pelkillä mielikuvilla omista silmistään.
G'ore oli tietenkin jo pihalla odottamassa kun Deira kömpi ulos Freldin talosta. Mies tuntui aavemaisesti aavistaman hänen jokaisen liikkeensä, aivan kuin hän olisi lukenut Deiraa kuin avointa kirjaa. Eilen illallakin kun Deira oli hieman nukkumaanmenon jälkeen aikonut hiipiä katsomaan miehen matkatavaroita, tämä oli istunut kynttilänvalossa huoneessa ja näyttänyt yrmeältä. Kun Deira hämillisenä oli yrittänyt livahtaa takaisin nukkumaan ilman että mies olisi huomannut, oli tämä tokaissut: "Ei täällä ole mitään nähtävää. Matkustan kevyesti" ja vilkaissut vahingoniloisena varjoihin joissa Deira piileskeli. Se hämmensi Deiraa ja nosti tämän karvat pystyyn. Hän ei tiennyt miten käyttäytyisi miehen seurassa aiheuttamatta moista...
G'ore piteli suitsista kiinni kahta hevosta; Deira ei tiennyt mistä mies oli ne saanut eikä oikeastaan tahtonutkaan tietää. Deiran ratsu oli harmaa tamma, jonka laikukas kaula kaartui kauniisti valkoisten jouhien alla. Sen vaaleansiniset silmät olivat lempeän mutta älykkään näköiset. Deiran seisahtui katsomaan sitä. Se pärskähti ja käveli hänen luokseen laskien kaulaansa hiukan. Deira silitti sen kaunista kaulaa mutta nousi ponnahtaen sen selkään kuullessaan merkitsevän yskähdyksen takaansa.
Deira seurasi G'orea ja tämän vaaleaa oria, jonka karva oli myöskin laikukas. Deiralle tuli aivan sellainen olo, että G'oren hevonen oli valkoinen muuten mutta joku oli räiskäissyt siihen harmaata maalia niin että vain muutama täpliä valkoista oli enää näkyvissä sen rungossa - tosin sama juttu hänenkin hevosestaan tuli mieleen, vain toisin päin.
Ajatuksissaan ollessaan Deira ei ollut huomannut, että he ravasivat pitkin umpeenkasvanutta polkua. Deira ei tiennyt mitä kautta he sinne olivat tulleet ja kääntyi katsomaan. Vaikka vanha tie mutkittelikin aika paljon, saattoi hän vielä erottaa bambumökin takaikkunan. He siis olivat kiertäneet talon taakse.
Deira katseli hetken kiinnostuneena kaikkia eksoottisia lintuja ja kukkia sekä puita mutta alkoi väsyä muutaman tunnin ratsastuksen jälkeen. Ratsu tuntui osaavan asiansa ja Deiran pää alkoi nuokkumaan...
"Missä minä olen?!" minä huusin. Kelluin ilmassa enkä saanut mistään kiinni. Kauhoin eteenpäin ja koitin huutaa, en edes koittanut ymmärtää miksi onnistuin hengittämään avaruudessa. Vai olinko edes avaruudessa? Ei mikään muu voi olla noin painotonta ja avaraa. Mutta miksi missään ei näy tähtiä?
Kohta jossain aukeaa ovi. Ovi? Ei avaruudessa ole ovia! Otan silti suunnan kohti ainoaa valopilkkua jonka näen. Lyhyt mies tummanruskeassa kaavussa seisoo kumarassa asennossa lyhty kädessä oven edessä. Hän kääntyy kun olen uinut ovelle asti ja odottaa ilmeisesti että seuraan häntä. Jatkan matkaani ja saavumme lopulta harmaan kivipaaden vierelle. Siinä nukkuu nainen jonka silmät ovat kiinni ja kädet lepäävät hänen olkapäillään ristissä. Lähemmäs päästyään huomaan että nainen onkin kuollut... mutta...!
"Miksi jätit ruumiisi Deira? Miksi palasit takaisin elämään joka on vain riepotellut sinua? Palaa Deira, palaa Shoéen. Sinun sielusi kuuluu lepoon."
"Ei......!"
Peruutan taaksepäin tajutessani että ruumis on nainen jonka näin joella. Katson järkyttyneenä mieheen ja hän lähtee seuraamaan minua kasvot vihaisina ja lyhty kiivaasti heiluen.
"Kukaan ei koskaan ole karannut... Ei Kiroltalta!"
Ja miehen ulkomuoto muuttuu samaksi otukseksi jonka näin viimeisimmässä unessani. Edestä päin katsottuna olento on vielä kauheampi- sen verenpunaiset silmät joissa on hullun kiilto, sen karvainen ruumis joka kimaltelee verestä, sen suuret kourat joiden päissä terävät kynnet huitovat ilmaa. Peruutan lisää, mutta yhtäkkiä tila jalkojeni alla loppuu... Ilma ei enää kannatakaan minua, minä putoan...!
Herään siihen että G'ore läiskii kasvojani. Olen selälläni maassa, tipuin hevosenselästä. Hän ei sano mitään mutta näen, että hän tietää jotain... Jotain mikä vaivaa häntä. Nousen häpeissäni takaisin satulaan ja matkamme jatkuu uudelleen. Vilkuilen G'orea ja huomaan että hänen hartiansa tärisevät raivosta. Hiljennän ratsuni tahtia ja yritän päästä suuremman välimatkan päähän miehestä. Ratsuni kolauttaa kavionsa hieman suurempaan kiveen polulla ja äänen kuultuaan mies kääntyy ja pysäyttää ratsunsa.
"Mitä helvettiä sinä touhuat?! Haluatko eksyä! Älä matele siellä takana! Pistä vauhtia siihen kopukkaan!" hän huutaa ja hänen silmänsä loimottavat kuin kaksi kekälettä. Peloissani kannustan ratsuani maiskauttamalla hiukan. Mies kääntää päänsä takaisin ja kannustaa oman ratsunsakin matkaan. Hänen hartiansa tärisevät edelleen.
4.
Deira oli seurannut G'oren jäljessä jo monta päivää. Mies ei ollut puhunut tai pukahtunut koko matkan aikana muutamaa erikoistapausta lukuunottamatta ja se hermostutti Deiraa, jos mahdollista, jopa vielä enemmän kuin se että mies olisi huutanut. Mies ei myöskään tuntunut koskaan nukkuvan. Kerran, tavallista kauheamman painajaisen jälkeen Deira oli noussut ylös keskellä yötä ja keräänyt tavaransa kaikessa hiljaisuudessa pelkän nuotionrätinän ja tuulen suhinan kannustamana matkaan. Kun hän loppujen lopuksi oli noussut makuupaikkallansa seisomaan ja kääntynyt lähteäkseen, hänet oli vallannut kauhea tarve kääntyä takaisin ja vilkaista nuotion suuntaan.
Mies istui sen ääressä ja nosti päänsä katsoakseen Deiraa silmiin.
Silmien tuli kilpaili nuotion kanssa varsin varteenotettavasti.
Deira nielaisi ja pudotti tavaransa maahan ja meni kiltisti takaisin nukkumaan. Ei niin että hän olisi saanut unta - hän tunsi miehen katseen vartalollaan, hän tiesi olevansa kiikissä tämän muukalaisen kanssa. Aamulla he molemmat varmasti tiesivät ettei kumpikaan ollut nukkunut silmäystäkään- Deiran silmät olivat punaiset sekä kyyneleistä että unenpuutteesta ja G'oren silmien alle, vahamaiseen ihoon ilmestyneet silmäpussit puolestaan kertoivat omaa tarinaansa.
Sinä aamuna Deira ja G'ore vihdoin pääsivät kaukana siintäneittein vuorien juurelle. G'ore alkoi kapuamaan vuoristopolkua ylöspäin taluttaen kimoa hevostaan suitsista ja piti toista kättään sen kupeella. Hän suojasi silmiään kirkkaalta auringonvalolta ja Deira lähti seuraamaan häntä koittaen suojautua kovalta tuulelta.
Vietimme vuorilla monta päivää. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä kylmemmäksi ilma muuttui ja oheni, sillä hengittäminen alkoi tuntua raskaalta. G'ore taivalsi edellä eikä edes vilkuillut taakseen. En silti uskaltanut kääntyä jäisellä polulla peläten, että vaikkei hän huomaisikaan katoamistani vapaudesta ei olisi minulle mitään iloa sen jälkeen kun tipahtaisin kielekkeeltä.
G'orella oli jonkinlainen telttakangas mukana jonka hän pystytti aina pimeän tultua kahden paalun varaan. pöllyävä lumi kasaantui sitä vasten ja tuulensuojamme ei kertaakaan aikonut lentää taivaan tuuliin. Ajatus miehen kanssa nukkumisesta tosin vähensi iloani siitä että saattaisin pelastua kylmyyteen kuolemisesta.
Pääsimme vihdoin laskeutumaan vuorilta. olimme taivaltaneet varmaan suunnillen kaksi viikkoa ja jokainen askel alaspäin tuntui taivaalliselta. Alemmas mentäessä myös linnut alkoivat livertämään.
Olimme alkaneet laskeutua ehkä sellaiset kolme päivää sitten. Aloimme päästä lumirajan alapuolelle ja muutama soliseva vuoristopuro kuljetti vettä alaspäin. G'ore jatkoi edellen myrtyneenä matkamme johtamista ja minä seurasin ajatuksissani perässä.
Minun olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mihin astun.
Talutin hevostani suitsista aivan kuin G'orekin. En ymmärtänyt ottaa huomioon sitä että tammani painoi huomattavasti enemmän kuin minä.
Yhtäkkiä tunsin kuinka suitset vetivät minua mukanaan alas.
Tammani tippui lumikerroksen läpi kuiluun.
Viime hetkellä päästin irti suitsista ja sain kielekkeestä kiinni. Suljin silmäni sillä en uskaltanut katsoa hirnuen putoavan hevosen perään.
Kun kuulin viimeisen äänen haipuvan uskalsin vihdoin avata silmäni ja katsoa ylöspäin.
G'ore seisoo aivan yläpuolellani.
Hän kumartuu kyykkyyn ja katsoo minua suoraa silmiin. Punaisten silmien hehku tuntuu polttavan ja minun on pakko sulkea silmäni uudestaan.
Sitten tunnen kuinka hän alkaa irrottamaan sormiani kielekkeen reunasta.
5.
Juuri kun luulen tipahtavani, tunnen kuinka hän ottaa ranteistani kiinni. G'ore on vahva ollakseen sairaalloisen laiha ja nostaa minut kevyesti takaisin reunalle. Katson häntä peloissani mutta kun hän päästää lopulta irti käsivarsistani, joista hän pitelee kiinni etten horjahtaisi taaksepäin, hänen kasvoillaan ei näy merkkiäkään minkäänlaisesta kiintymyksestä jonka vuoksi hän olisi saattanut minut pelastaa. Itse asiassa hänen kasvonsa eivät kuvasta minkäänlaisia tunteita.
G’ore astelee hevosensa luokse ja ottaa siltä satulan pois. Katson häntä jähmettyneenä aloilleni ja mietin mitä hän aikoo. Ori korskahtelee ja kuopii hermostuneena ohutta lumikerrosta. G’ore ottaa repustaan pitkävartisen kirveen. Sen vastateroitetun näköinen terä välähtää kirkkaassa auringonvalossa ja pelästyn toden teolla. En edes tiennyt että hän kantaa mukanaan kirvestä.
Luulin hetkeni koittaneen vielä silloinkin kun ymmärsin ettei maahan valuva veri tulekaan minusta.
En pysty käsittämään miksi G’ore ei yksinkertaisesti antanut minun ratsastaa hevosta pois vuorilta ja myynyt sitä sitten jos kerran halusi siitä eroon. Huomasin kyllä G’oren kauhean teon kylmän käytännöllisyyden- meillä ei kuluisi pienissä paikoissa joita matkamme varrella saattaisi olla yhtään rahaa eläimen rehuun tai majapaikkaan jos sitä ei saisikaan myytyä oudon värinsä ja pienikokoisuutensa vuoksi työhevosta kaipaaville maalaisille. Meillä ei kummallakaan ollut kantamuksia matkassamme joten emme tarvinneet hevosta mihinkään. En silti olisi halunnut nähdä kuinka sen kaunis, valkoinen karva värjääntyi verestä tummanpunaiseksi puhumattakaan siitä kuinka sen viimeiset hirnunnat kantautuivat korvissani. Olkoonkin että se oli ”vain” eläin, sillä olisi mielestäni ollut oikeus elää.
Pääsimme jalkapatikalla hitaammin kuin ennen ja matkamme tuntui kestävän ikuisuuden. Kahden päivän päästä pääsimme täysin lumettomalle alueelle ja siellä täällä alkoi näkymään muutakin vihreää kuin havupuiden neulaset. luonto tuntui heräävän henkiin ja väriloistoon. Niityt joiden läpi kuljimme olivat täynnä ihania kukkia jotka muistuttivat minua jostain kauan sitten unohtuneesta… Siitä kuinka minä joskus pienenä tyttönä kirmasin niityillä ja piilouduin pitkään heinikkoon muitten lasten kanssa kuurupiiloa leikkien. Kuinka solmin ruiskaunoista seppeleen ja annoin sen äidilleni kun pääsin samana iltana kotiin.
Äiti…
En muista hänestä paljoakaan. Vain pitkät, ohuet, taipuisat ja tummat hiukset ja sen kuinka hän tuoksui aina vaniljalle. Ja hänen kätensä. Muistan kuinka hän nosti minut syliinsä… Mutta en muista hänen kasvojaan. En mitään hänen piirteitään erityisesti. Se on outoa. Kuinka joku minulle niin rakas ihminen saattaa vaipua unohdukseen niin helposti… Aivan kuin jokainen sana jonka hän sanoi, jokainen teko minkä hän teki olisi pois pyyhkäisty. Aivan kuin olisin ollut vain polvenkorkuinen kun äiti kuoli.
Äiti… kuoli?
Niin. Hän kuoli. Olin kai unohtanut senkin. Se oli syy siihen että lähdin… Ei ollut paikkaa johon mennä. Isäni kadottua jokainen sukulainen oli karttanut äitiä. Muistan kuinka monta kertaa olin jäänyt sinne niityn korkeaa heinikkoon yksin… Muut lapset oli käsketty pois. He eivät olisi saaneet leikkiä kanssani. Isättömän äpärän. Häpeällisen suhteen tuotoksen. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta äänet tuntuvat palaavan takaisin. Aivan kuin he huutaisivat korvani juuressa minun olevan syyllinen, syyllinen! Syyllinen siihen että isä lähti, siihen että äiti kuoli yksin. Siihen ettei äiti lähtenyt isän perään ja koittanut saada hänen päätään kääntymään.
Syyllinen kaikkeen.
Se ajoi pienen tytön epätoivoon.
Herään ajatuksistani siihen että törmään edelläni kävelevään G’oreen. Hän on pysähtynyt kielekkeelle ja osoittaa jotakin alhaalla päin.
Kylä.
Huokaisen helpotuksesta. Huomenna pääsemme perille.
6.
Olimme perillä seuraavana iltana. Kylän lyhdyt oli jo sytytetty ja ainoastaan kapakoitten ja muutaman majatalon ovet olivat enää auki. Paria varhain ryyppäämisen aloittanutta miestä ja pientä lastaan kantavaa äitiä lukuun ottamatta ihmiset olivat jo menneet koteihinsa eivätkä aikoneet ilmeisesti liikkua perheittensä luota enää illemmalla.
G’ore suunnisti suoraa katua eteenpäin kohti jonkinlaista majapaikkaa. Kävelin perässä kovaksi tallautunutta tietä ja koitin olla upottamatta jalkojani vankkureitten tekemiin pyöränuriin. Oli siinä kai jokunen yksittäinenkin hevonen kävellyt, mutta täällä ”maalla” ihmiset yleensä ostivat hevosia vain maanviljelyä varten. Jossain päin maailmaa moiset työt kai tehtiin jo jonkinlaisilla koneilla, mutta täällä niistä ei olisi ollut mitään hyötyä kun kukaan ei olisi osannut niitä huoltaa ja niitten käyttämä polttoainekin oli kiven alla.
Majatalo tuoksui tuoreelle puulle ja uskoin, että se oli kuurattu vasta vähän aikaa sitten kitisevän kirkkaaksi. Lattia tosin oli jo täynnä soraa jota oli kulkeutunut miesten saappaissa sisätiloihin ja jonkin verran mutaakin saattoi havaita siellä täällä, olihan ulkona alkanut tihkuttamaan ja hiekkaiset maantiet muuttivat mutavelliksi.
En kuunnellut G’oren ja majatalon isännän välistä keskustelua. Ainoastaan äänensävyt olivat erottuvia - majatalon isännän äänensävy oli välillä hurjistunut ja kimakka mutta G’oren äänestä kuultava kylmä välinpitämättömyys taisi kuitenkin vetää pidemmän korren. Olisin oikeastaan halunnut kysyä mistä he kiistelivät mutten tiennyt miten puhua G’orelle. Hän oli pelastanut henkeni, mutta miksi, sitä en tiennyt.
Seurasin miehiä yläkertaan, enkä voinut olla nauramatta kun tajusin, että G’ore oli ylipuhunut miehen luovuttamaan itselleen oman huoneensa. Majatalon isäntä näytti aivan myrskynmerkiltä kerätessään lattialta vaatteitaan ja vilkaisi minua pahasti ennen kuin lähti huoneesta. G’ore antoi minulle avaimen ja käski minua menemään vastapäiseen huoneeseen. Nyökkäsin ja poistuin.
Huone ei ollut järin suuri, mutta ei minulla tosin mitään tilaa vievää mukanani ollutkaan. Rojahdin sängylleni ja nukahdin hetkessä.
Sinä yönä en nähnyt mitään unta. Aivan kuin jonkinlainen kupoli olisi suojellut minua niiltä… Tunsin sen ympäröivän minua, mutten tiennyt mistä se tuli. Kuulin heikkoa ääntä uneni läpi, mutten herännyt vaikka yritinkin saada selville mistä se tulee. Olin niin väsynyt… Ei se mitään tärkeää voinut olla, miksi minä siitä olisin ollut kiinnostunut. Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan.
En tiedä kauanko olin nukkunut, mutta kun heräsin, tuuli lepytteli hiuksiani. Se oli outoa, eihän huoneessani ollut ikkunaa…?
Käänsin päätäni ja olin saada sydänkohtauksen. En nähnyt mitään muuta kuin pilviä.
G’ore koputti minua olkapäähän. käänsin katseeni ja huomasin, että istuin jonkinlaisen sinisen… linnun selässä? Vilkaisin alaspäin ja näin, että olin kiinni G’oressa jonkinlaisen vyön avulla vyötäröltä. Siksi siis en ollut tippunut. Oli vielä yö, taivas oli tumma ja tähdet näkyivät aivan selvästi. Mutta alapuolelta loimotti outoa valoa… Minun alkoi tulla kuuma.
Lintu kaarsi pilven läpi alaspäin. Ilmavirta kutitti minua ja aloin kikattaa. hiukseni osuivat G’orea naamaan ja hän hymähti. Pilvi oli kuin tiivistettyä, kosteaa ja viileää ilmaan. Sen tuntui ihanalle ympärilläni.
Sitten näin maan allamme.
Kylä johon olimme illalla saapuneet loimotti ilmivalkeassa. Ihmiset kirkuivat ja huusivat, pienet lapset itkivät. päämärättömän näköisesti kyläläiset ryntäilivät sinne tänne koittaen pelastaa elämänsä, kaiken rakkaan mihin he olivat luottaneet. Ikkunoita rikottiin, tavaroita särjettiin matkalla. Niitä jätettiin taakse kun ihmiset pakenivat kauemmas katselemaan, kuinka heidän menneisyytensä kohosi savuna ilmaan.
Sinä päivänä tuhoutui monta unelmaa.
Juuri kun luulin, että laskeutuisimme maahan, G’ore käänsi linnun ympäri nahkaisten narujen avulla ja lensimme toiseen suuntaan. Koitin katsoa taakseni, mutten pystynyt kääntymään paljoakaan. näin miten pieni tyttö istui maassa palanutta nukkeaan halaten… Olisin tahtonut mennä hänen luokseen ja lohduttaa häntä. Mutta en voinut.
Tiedän, että muutama kyynel vierähti poskelleni. En kuivannut niitä, viileä yöilma sai ne kulkemaan noiroina kaulalleni jossa ne lopulta haihtuivat. En osaa selittää sitä… Ne ihmiset eivät olleet minulle mitään, ei heidän pitänyt merkitä. Mutta minä silti välitin. En ymmärtänyt, miksi G’ore tahtoi minun näkevän sen kaiken. Olisin halunnut lyödä häntä, aivan kuin hän olisi ollut kaikkeen syyllinen.
Hetkinen…entäs jos hän tiesi kaikesta?
Käännyin katsomaan häntä, kerrankin silmiin. Ne tuntuivat palavan edelleen ja joudun jälleen kääntymään pois.
Mikä yhteys palolla ja G’orilla oli? Hänen täytyi tietää, muuten mekin olisimme olleet alhaalla juoksemassa henkemme edestä.
Kylää ei näkynyt enää, vaikka koitin kääntyä katsomaan sitä. Jouduin tyytymään siihen, että olin taas G’oren armoilla. En pitänyt siitä, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Joten suljin sekä suuni että silmäni ja koitin unohtaa koko asian. G’ore jatkoi olennon ohjaamista, minä nukkumista. Tai no, silmäni olivat joka tapauksessa kiinni. Tuuli tuntui kantavan mukanaan hiljaista, surullista kehtolaulua ja minä tuudituin sen turvaan. Olisin niin halunnut takaisin kotiin… Takaisin parvekkeelle torniini, kapakkaan, jopa yksinäiseen sänkyyni jossa nukkuu mies jota en kunnolla tunne. Silloin kaikki oli ollut niin yksinkertaista.
Ensimmäsitä kertaa todella toivoin, että tämä kaikki oli vain unta.
7.
On kulunut jo viikkoja siitä, kun lähdimme kylästä. Yritän rentoutua kuumassa lähteessä, pesen itseni kunnolla ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Minua väsyttää ihan kamalasti... Ei fyysisesti, vaan henkisesti. Pää tuntuu raskaalta. Se, että G'ore on hidastanut matkatahtinsa minun tahtiini eikä enää herätä minua aamuisin, vaan odottaa siihen asti kun herään, ei ole auttanut yhtään. Kuulen joka yö päässäni tulen loimutusta ja nään, kuinka se pieni tyttö halaa nukkeaan...
Kuva iskostuu päähäni ja avaan silmäni päästäkseni siitä eroon. Ja onnistunkin yllättävän hyvin.
"Kuka olet ja mitä teet kylpyammeessani?!"
***
Katson silmästä silmään valkohiuksista, laihaa naista joka osoittaa minua nuolella. Hänen hiuksensa ovat kynityn näköiset ja vaatteet, joita hän kantaa, käytössä ratkenneet ja kuluneet. Yksiolkaimiseksi repeytynyt nahasta tehty toppi toimittaa napapaidan virkaa ja ihoamyötäilevät, myöskin nahasta valmistetut housut ovat kärsineen näköiset. Naisen toinen saapas on pitkävartinen ja toinen varreton. Lisäksi hänen kasvoissaan on jotain outoa.... täpliä rivissä silmien yläpuolella mutta ei lainkaan kulmakarvoja.
Nyt hän katselee minua kullanvärisillä silmillään ja osoittaa aseellaan suoraa sydämmeeni. Nään, että hänellä on tikari vasemma puolella vyötäröään kiinni samassa narussa, jossa nahkainen raha tai lääkepussi roikkuu oikealla puolella. Mietin saisinko tartuttua siihen...
"Xoria! olen etsinyt sinua!" huutaa G'ore jostain yläpuoleltani. Nainen laskee jousensa alas ja tuhahtaa kyllästyneenä. Sitten hän loikkaa ylös vedestä suoraa kalliolle ja juoksee G'oren perään.
Katselen hänen peräänsä mutta käännän pääni kun häntä ei enää näy. Nostan varpaani pinnan yläpuolella ja heiluttelen niitä. Huokaan syvään ja ja uin lähteen reunalle noustakseni pois. Vedän vaatteet päälleni välittämättä siitä että olen vielä märkä, sillä mistäs minä pyyhkeen saisin. Lisäksi aurinko on pilvessä ja minua paleltaa.
Lähden kävelemään mäleä ylöspäin nyörittäen samalla pukuani. Näen, kuinka nainen potkiskelee hermostuneena pikkukiveä maassa ja miten G'ore yrittää kärsivällinen ilme kasvoillaan selittää tälle jotakin.
"...Mutta Xoria, ymmärräthän taatusti, että luettelemiasi tavaroita oli uskomattoman vaikea tuoda?" G'ore sanoo hänelle luonnottoman rauhallisella äänensävyllä.
"Lupaus on lupaus, G'ore, ja sinä olet minulle velkaa."
"Mutta entä jos annan sinulle rahaa..."
"En TARVITSE rahaa, milloin oikein ymmärrät sen?! En lähde metsästäni mihinkään! Tavarat joita pyysin, eivät ole elinehto- jollen saa niitä muuten, kuin itse ostamalla, en hanki niitä ollenkaan.
"Miten väität veistäväsi kivestä uuden tikarin ilman työvälineitä? Nehän olivat pitkällä listalla jonka minulle annoit?"
Sen takia G'ore varmaan oli käymässä Dorean lähistöllä, mietin itsekseni, keräämässä niitä tavaroita.
"Kas näin!" Xoria huudahtaa ja vetää tikarinsa tupestaan. Alan voimaan pahoin katsoessani sitä- se on todellakin kivestä tehty, alkeellisesti veistetty ja uskomattoman terävän näköinen. Koska sitä ei ole viilattu, siinä on särmiä ja piikkejä, jotka luultavasti tuntuvat hyvin ilkeiltä upotessaan ihmis- tai eläinlihaan. Vaistomaisesti käteni nousevat hieromaan toisiaan käsivarsista. Vilunväreet ovat väistämättömiä.
"Eikö se olekin kaunis?" Xoria sanoo ja nostaa tikarinsa valoon. Hän hymyilee lempeää hymyä, aivan kuin ase olisi hänen lapsensa joka on juuri onnistunut tekemään ensimmäisen onnituneen piruetin baletissa varpaillaan seisoen pitkän ja tuskallisen harjoittelun jälkeen. Xoriaksi kutsuttu nainen pyöräyttelee tikariaan valossa. Nyt huomaan, kuinka tummunut sen pää on.
"Äidin pikku aarre..."
"Xoria, entäs mitä minä nyt teen kun sinä et kerran suostu ottamaan vastaan rahaani? Suostutko tekemään minulle uuden palveluksen?"
"Valitan G'ore.... Olet mukava mies mutta metsällä on sääntönsä. Joten..." Xoria kurkotti rauhallisesti nuolen selkäpakistaan samalla kun katseli maahan ja tähtäsi sitten G'orea suoraa otsaan.
"Onko sinulla siis viimeisiä sanoja?"
8.
Seisoin Xorian vieressä ja tarkastelin hänen kasvojaan. Ilmeettömät, kultaiset silmät eivät hetkeksikään hellitä katsettaan G'oren kasvoista. En oikein tiedä miten tilanteeseen suhtautuisin. Toisaalta G'ore on ainoa, joka voi tarjota minulle kaipaamani vastaukset, mutta en voi hyvällä tahdollakaan väittää pitäväni hänen seurastaan. Kaiken kaikkiaan, olen pattitilanteessa.
"Teet suuren virheen, Xoria", sanoo G'ore ja hymyilee vinosti, "tiedät että tarvitset minua."
Xoria hymähtää ja hänen silmissään välähtää vaarallisisti. "En tarvitse ketään, vanhus. Olen elänyt yksikseni jo hyvin, hyvin kauan."
"Minä tunnen sinut Xoria. Minä tiedän, mistä sinä tulet. Ilman minua menneisyytesi jää salaisuudeksi, jonka vien mukanani hautaan."
Xoria heilauttaa päätään ylöspäin niin, että vaaleat suortuvat liikkuvat pois hänen silmisltään.
"Sepä sääli."
Sitten hän ampuu.
***
"Hmph, olisi pitänyt arvata", Xoria sanoo ja talloo vasemmalla jalallaan tummaa viittaa, joka on kurtussa kohdassa, jossa G'ore hetki sitten seisoi. "Gaashat tekevät aina näin. Miksi tämä typeryskään olisi ollut poikkeus."
Kävelen nutun luokse ja noukin verisen nuolen sen kätköistä. Sanaakaan sanomatta ojennan sen Xorialle.
"Tuo nyt ei todista mitään", hän sanoo ja puhdistaa nuolen verestä ja laittaa sen selässään olevaan nuolipakkiin, "saattaa olla vain hämäystä. Minua sitten inhottaa tappaa Gaashoja, niistä kun ei koskaan tiedä kuolivatko ne vai kerkisivätkö ne liikkumaan. Saman verran niistä kummassakin tapauksessa jää jälkeen."
Vilkaisen taakseni nuttuun ja kohautan olkapäitäni. Tämä maailma tuntuu niin oudolta... Aivan kuin olisin elänyt ajan ulkopuolella pikku tornissani. Olen kaikesta aivan pihalla.
"No, tuletko sinä?"
Käännyn ja lähden kulkemaan Xorian perässä näkymätöntä polkua metsän läpi. Katselen, kuinka Xorian kasvot sulavat hymyyn satakielen lentäessä hänen olkapäälleen. Xoria on kaunis kun hymyilee...
Alan itsekin hymyillä, kun katselen ympärilleni. Metsä on niin täynnä... elämää. Xoria kumartuu silittämän kettuemon korvia ja nostaa yhden sen pennusita syliinsä. Xoria kääntyy minuun päin, ja näen, että pennun toisen silman yli kulkee ilkeän näköinen arpi.
"Pelastin sen käärmeeltä."
"Arvasin sen", sanon ja katson merkitsevästi Xorian vyötäröllä roikkuvaa pussukkaa. Se on tehty käärmeennahasta.
"Olet tarkkasilmäinen."
"Kiitos."
"Noh, alkaa tulla piemeää. Yövyt tänään luolassani, huomenna näytän sinulle, minne sinun kannattaa matkaasi jatkaa. Gaashan lähellä oleskeleminen on pidemmän päälle epäterveellistä, enkä halua tänne järjestäytyneitten Gaashojen armeijan joukkoja. He ovat sangen ikävää sakkia."
9.
Pyörin luolan lattialla puolelta toiselle. Tällä hetkellä antaisin mitä tahansa edes majatalon olkipatjasta, mutta tiedän, että niinkin tavallisen kuuloinen toive kuin kunnon sänky on tetoutuskyvyn ulottumattomissa Xorian luolassa. Käännyn selälleni ja tuijotan kattoon. Montakohan lepakkoa tuollakin lymyilee? Nielaisen ja pelästyn, kuinka ääni, joka kurkustani pääsi, synnyttää kaiun tyhjyyttään kumisevaan luolaan. Kaikkein ikävintä pimeän pelkäämisessä on se, ettei sitä pysty pakenemaan minnekään.
Käännän hitaasti katseeni luolansuuaukon lähettyvillä nukkuvaan Xoriaan päin. Kuu valaisee hänen kasvojaan ja nään, että kynittyjen hiuksien alle piiloutunut nainen on hyvin kaunis, jossei katsele hänen laihaa runkoaan. Huomaan myös, että valo heijastuu Xorian silmissä: hänkään ei nuku.
Nostan käteni ylös ja tutkailen siinä killuvia rannerenkaita. Pidän korujani öisinkin – ne eivät lähde irti edes voimaa apuna käyttäen. Ainoa koru, jonka olen saanut tähän mennessä irti, on käärme oikeassa nilkassani – eikä sekään ollut minun ansiotani. itseasiassa, silloin tällöin se herää itsestään ja luikertelee tiehensä joksikin aikaa – kai sillä oli pölyisessä korulippaassa aika nälkä. Minusta ainakin tuntuu, että se painaa joka kerta enemmän ja enemmän, ihan varmasti se lihottaa itseään minun kiusakseni.
Kuin ajatuksen voimastani pelästyneenä tunnenkin kohta nilkassani liikettä – Saash on herännyt. Nimesin pikku käärmeeni vanhan Dorealaisen murteen mukaan luikertelijaksi – eihän se muuta tee. Nytkin se matelee pitkin vatsaani päätäni kohti.Kohta kuulenkin sen sihinän korvani juuressa. Poloisela on varmaan kylmä, onhan se sentään jalometallia ja nyt on pakkanen.
Juuri, kun olen miettimässä miten saisin Saashan lämmitettyä, se sujahtaa korvani sisälle, ja kylmä aalto kulkee lävitseni. Hyppään pystyyn huutaen ja Xoria vetää puukkonsa esiin ja katselee ympärilleen etsien merkkejä jousiampujasta. Saash on mennyt jo kokoaan korvaani ja päässäni tuntuu kylmältä. Kaikki sumenee....
-Ei vielä tyttöseni, ei vielä.
-Vielä mitä? Kuka puhuu!
-Vielä ei ole aika sinun kuolla.
-Mitä... Kuka? Miksi kuulen äänesi?
-Etkö todellakaan tunnista ääntäni?
-G’.... G’ore? Luulin että kuolit?
-Kuolla voi monella tapaa, Deira.
-...
-Kuuntele minua. Sinä luulet pesseesi kätesi koko jutusta, vai mitä? Luulet, että nyt voit unohtaa koko homman ja rentoutua, kun kukaan ei pakota sinua seuraamaan itseään? Olet väärässä! Nyt vasta tarina alkaakin.
-Mikä tarina?
-Sinun tarinasi, Deira.
Sitten se oli ohi. Heräsin huohottaen luolan kivilattialta hieman ennen sarastusta. Saash nukkui siinä, missä pääni hetki sitten oli, ja hyrisi hiljaa. Tunnustelin oikeaa korvaani, mutta mitään erikoista siinä ei tuntunut. Saashkin aukaisi silmänsä, haukotteli ja kiertyi takaisin nilkkaani. Hetken, vain hetken, sen silmissä välähti sininen juova.
Kun katsoin uudestaan, se oli jo paikallaan silmänsä sulkeneena.
Katsoin luolan suuaukolle ja näin, kuinka aurinko tuskallisen hitaasti kohosi horisonttiin. Xoriakin oli herännyt, hän keräsi nuolia viiniinsä. SEN päällä hän ei sentään nukkunut.
Xoria vilkaisi minuun ja minä nöykkäsin. Olin valmiina lähtöön.
10.
Kävelimme yhdessä metsän poikki jonkinlaista polkua pitkin. Xoria tunsi tietävän tiensä, joten seurasin häntä ajattelematta asiaa sen enempää. Metsä tuntui vasta heräilevän eloon ja auringon valo siivilöityi kauniistu lehtien lomasta ruohoiseen maahan osuen. Aivan kuin olisi kävellyt pehmeän, vihreän meren päällä.
Aloin miettimään viime öistä. En ollut ollenkaan varma, että olisin jälleen nähnyt vain unta, mutta en sukaltanut, enkä oikeastaan edes halunnut kysyä asiaa Xorialta. Jos hän oli todellakin yöllä herännyt huutamiseeni, olin varma, että hän piti minuakin gaashana eikä auttaisi minua ulos metsästä. Tuskinpa tavallinen ihminen selvisi hengissä siitä, että käärme meni hänen päänsä sisään. Lisäksi minulla ei ollut varaa päivien harhailuun ties kuinka suuressa metsässä ilman ruokaa ja vaihtovaatteita.
Otin itseäni niin sanotusti niskasta kiinni ja päätin lopettaa öisen murehtimisen. Asiat eivät muuttuisi suuntaan tai toiseen vaikka kaikki tuo olisikin oikeasti tapahtunut, joten miksi vaivasin asialla päätäni. Olisin halunnut unohtaa koko roskan, mutta G'oren sanat olivat jääneet kaikumaan tajuntaani. Tämä oli MINUN tarinani...
Törmäsin ajatuksissani Xoriaan ja hän vilkaisi minua omituisesti. Huomasin vasta nyt, että hän oli aika lyhyt, vaikka näyttikin pitkältä koska oli niin hoikka. Käänsin katseeni hänen kasvoistaan ja katsoin hänen osoittamaansa suuntaan.
Olimme tulleet metsän laitaan. Nyt näin jo alas kulkevan polun selvästi ja otin muutaman askeleen sitä pitkin hymy kasvoillani. Sitten käännyin sanoakseni kiitokseni, mutta Xoria oli jo kadonnut. En oikeastaan ollutkaan odottanut hänen jäävän hyvästelemään, mutta jotenkin silti petyin. Käännyin uudestaan ja jatkoin matkaani pienehköä kylää kohti ja tunsin ensimmäistä kertaa, kuinka minua väsytti.
***
Katselin Deiran kulkua rinnettä alas ja huokaisin. En voi sanoa oikeasti välittäneeni siitä, mitä hänelle tapahtuisi, mutta hänen ilmestymisensä kuvioihin oli sotkenut kaiken totaalisesti. Jo se, että olin saanut "kontolleni" tämän naisen oli tarpeeksi harmillista, mutta öiset tapahtumat sotkivat pakkaa ennestäänkin.
"Luuletko, että hän tietää?" kuulin Donde-nimisen pöllö-ystäväni sanovan, ja käännyin katsomaan läheiseen puuhun. En sanoisi olevani kauhean sosiaalinen persoona, mutta kyllä monen vuoden yksistäänolon jälkeen sitä kaipaa hiukan juttuseuraa. En oikeastaan vieläkään tiedä, miksi muut ihmiset eivät ymmärrä eläimiä - minulle niiden kielen puhuminen tulee aivan luonnostaan. On täyttä potaskaa, että jokaisella niillä olisi oma kieli - sudet puhuvat aika puhtaasti, mutta muitten eläinten kieli on erilaista slangia ja murretta. En vieläkään saa välillä selvää pääskysten laulelusta, ne pirulaiset kun puhuvat runomuodossa.
"Ai sen, miksi G'ore raahasi häntä perässään?" minä kysyin ja tuhahdin. Donde katsoi minua pää kallellaan ja kysyi sitten kujeilevaan sävyyn, etteihän minua vaan ärsyttänyt se, että en saanut sittenkään kuulla juuristani.
"Ei. Minua ärsyttää se, että jälleen kerran jäin ilman hyvitystä vanhoista veloista."
"Huijaat itseäsi, Xoria."
"Ehkä niin, mutta olen täällä onnellinen. Muistan jonkun joskus sanoneen, että tieto tuo tuskaa, ja pidän sen mielelläni ainoana muistonani ”ihmiselämästäni”. Metsättären rooli sopii minulle kuin nokka sinun päähäsi, joten pidä suutasi supussa tästä asiasta."
"Kuten tahdot", se sanoi ja liiti tiehensä.
Vilkaisin vielä kerran polulle päin ennen kuin lähdin luolaani kohti. Deira oli jo varmaan kylässä, sillä en nähnyt häntä enää. Mietin mitä Donde oli sanonut, ja totesin, etten itsekään tiennyt enää, mitä oikein ajttelin. Kunnon yöunet varmaan selvittäisivät pääni.
***
Istuin majatalon kapakassa ja huoksin syvään. Tämä oli niin pieni kylä, ettei täällä ilmeisesti ollut mitään tarvetta työntekijöille missään. Lisäki kaikki vaikuttivat liian kunniallisilta, että voisin harjoittaa ainoaa ammattia, jonka kunnolla osasin. Laskin pääni käsieni varaan ja mietin, mitä tekisin seuraavaksi.
"NYT SAA RIITTÄÄ!"
Nostin hätkähtäen pääni pois käsivarsistani ja vilkaisin baaritiskin suuntaan. Nuori nainen heitti juuri essunsa päin isännän näköä ja kalppi ulos koko talosta huutaen maailman epäoikeudenmukaisuutta. Hänen perässään pomppi pitkä, nuori mies joka veti paitaa päälleen juostessaan armaansa perään. Isäntä katseli järkyttyneenä heidän peräänsä ja alkoi voivotella itsekseen. Rohkaisin mieleni ja menin kysymään häneltä, mikä oli hätänä.
"Tyttö hyvä, tämä on kunniallinen kylä!" hän huudahti ja katsoi minua kuin olisin saanut ruton. Kun kysin, mitä väärää oli tapahtunut, isäntä selitti minulle, että taisin olla ulkopaikkauntalainen kun en tiennyt, etteivät nuo kaksi olleet saaneet Liven, äiti Jumalan pyhää siunausta liitolleen ja olivat näin ollen rikkoneet teoillaan häntä vastaan. puraisin huultani, kun isäntä sanoi, että hän oli pulassa ilman työntekijäänsä. Rykäisin hiukan, ja kysyin aristellen, josko hän antaisi työn minulle. Hänen simänsä kirkastuivat ja hän kysyi vain, että olenko hyvä kertomaan tarinoita. Mietin tätä hetken aikaa, ja muistelin sitten kaikkea, mitä minulle oli lähiaikoina sattunut. Lupasin, että pudottaisin hänet tuolilta. Hän läimäytti minua varmaankin tahtomattiman kovaa selkään ja sanoi, että huone yläkerrasta oli juuri vapautunut käyttööni. Hymy kasvoillani nousin rappuset yläkertaan ja suunnitin miehen ohjeiden mukaisesti viimeiseen huoneeseen käytävän oikealla puolella.
Siellä oli kaikki tarvittava. Pieni komero vaatteille, sänky ja Pöytä piianpeilillä. Kyllä, minä voisin tehdä sen. Minä voisin elää täällä. Minä unohtaisin G'oren, Freldin, siipeni, kaiken. Minä asuisin täällä ja tulisin onnelliseksi. Saisin tuon kaikkien kaipaaman mahdollisuuden aloittaa alusta.
Heittäydyin sängylleni hymy kasvoillani. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tässä kaikessa tuntui olevan järkeä.
Loppunäytös.
- Herrani, halusitte raporttini?
- Annahan tulla, G’ore.
- Kuten epäilitte, Tashkanit ovat sekaantuneet asiaan.
- He eivät ole saaneet käskyä toimia omin päin!
- Heillä näyttäisi olevan omat päämääränsä. En tiedä vielä heidän suunnitelmiaan, mutta yritän saada urkituksi jotakin. Ilmeisesti he aikovat tehdä Dariasta järjettömän.
- He eivät uskaltaisi!
- He eivät ymmärrä sen vaikutuksia. Eikä heidän tekonsa olisi itse asiassa sen pahempi kuin korut jotka te annoitte.
- Mutta ne eivät satuta häntä mitenkään tai tee häntä onnettomaksi.
- Eihän järjetöntäkään satu jossei joku potki tai lyö häntä. Onnellisuudestakaan en menisi takuuseen. Kohtalonsa täyttänyt on kuollessaan onnellinen.
- Tuo sana saa minut sitten aina värisemään. En ymmärrä, miten kuolevaiset kestävät sitä.
- Mitä niin, herrani?
- Kuolemaa. En pidä tästä, G’ore. En pidä tästä lainkaan. Ei tämä ole välttämätöntä. Kirottu Live! Sen jälkeen, kun hän sotkeentui tähän, koko juttu on mennyt mönkään. Hänen on täytynyt muuttaa Elämän Kirjaa, mutta en ymmärrä, miten hän pystyi siihen.
- Ehkä Pyhät Sisarukset auttoivat häntä?
- Mahdotonta. Ventin muutettua itsensä ilmaksi Gunga pakeni metsään, elämään rauhaisaa elämää lähellä Maata. Feuerilla ei luonteensa ja elementtinsä palonkaan avulla ole tarpeeksi voimaa tekemään sitä yksin, ja Laola on liian lempeä ja viisas muuttaakseen sen, mikä on kerran yhteistyöllä ja ymmärryksellä kirjoitettu. He ovat lapsia, G’ore. Vanhoja ehkä, mutta lapsia silti. Typerä Vent. Muuttaa nyt itsensä ”rakkauden tähden”. Mokoma runollinen riutuja. Hänen olisi pitänyt lähteä Shoén Viimeisestä Ulottuvuudesta kuten minunkin, etsiä itselleen ihmisvaimo ja unohtaa Gunga. Mutta ei. Tälläkin hetkellä tyttöparan niskahaivenia kutittelee lämmin etelätuuli kuiskaillen Ventin nimeä, muistuttaen koko ajan tyttöä mokomasta. Vent osasi olla pirullinen tehdessään valintansa. Mikä kohtalon oikku, että hän hallitsi ilmaa. Nyt hän voi ympäröidä sisartaan kokopäiväisesti ilman, että se on yhtään epäsovinnaista.
- Luulin, ettette usko kohtaloon.
- Uskon toki, silloin kun se minulle itselleni sopii.
- Mestari, olette parantumaton.
- Joka tapauksessa, tämä menee liian pitkälle. En pidä tästä, enkä tahdo saattaa sitä loppuun. Päiväni Maan päällä ovat herättäneet minut huomaamaan, etten enää välitä siitä, vaikka gaashat olisivatkin kääntäneet minulle selkänsä.
- Herrani, teidän ei tarvitse pitää siitä. Se on velvollisuutenne. Ette voi sallia heidän uppiniskaisuuttaan, se järkyttää luonnon tasapainoa.
- Sinun velvollisuutesi ei ole puhua minulle noin, G’ore.
- Anteeksi, herrani. Mutta toivoisin teidän ymmärtävän, että korut, jotka Darialle taoitte, eivät estä hänen kohtaloaan toteutumasta. Teidän jos jonkun pitäisi tietää, että Elämän Kirjan sana on vääjäämätön. Se pätee teihin aivan yhtä vahvasti kuin Dariaankin.
- Mutta Sanan kirjoittajat ovat eronneet. Sana on hauras. Jos Live on pystynyt muuttamaan sitä, täytyy minunkin pystyä.
- Ette pääse kirjaan enää käsiksi. Sana on ja pysyi siellä. Se seisoo kirjassa edelleen. Eikä Live pyyhi sitä pois, joten valmistautukaa vain tulevaan.
- Mutta toivoin… Ei sillä väliä. Katsotaan mitä tapahtuu, ja päätetään sitten. Ehkä kaikki kääntyy parhain päin.
- Kuten tahdotte, herrani.
Vastaa siteeraten
