Veljekset - FF9:n perustuva fan ficci.
Varoitus etukäteen! Tämä sisältää spoilereita koko pelin ja eritoten loppuratkaisun osalta!
Oikeita fan ficceja - eli Final Fantasyyn perustuvia on täällä näkynyt todella vähän. Kehitys on ainut jota olen kirjoittanut tätä ennen ja vain Penetrator, sekä eräs toinen jäsen ovat kirjoittaneet Final Fantasyyn perustuvia fan ficceja aiemmin. Niinpä minä kerran pohdiskelin FFIX:n loppua ja keksin enemmän tai vähemmän vakaan juonen, joka jatkuisi siitä mistä peli loppui. Aina sopii yrittää.
Tässä on sitten ensimmäinen luku. Käytin tähän vain suunnilleen puolisen tuntia, joten kirjoitusvirheitä varmaan löytyykin. Minulla on tosin vielä Viimeinen Unelma menossa, mutta kaipa näitä voi rinnakkain tehdä myös. Ajasta ei ainakaan puutetta ole, kunhan eivät vain puutu sormet.
1. luku.
Se aamu oli valjennut kauniina ja kirkkaana, kuin uhmaten menneisyyden synkkiä varjoja. Kaikki oli ollut melkein yhden ainoan hetken varassa. Ja hänen. Ja hänen ystäviensä. Nyt oli aika juhlia ja tuntea riemua. Rauha vallitsi taas koko mantereella. Kenelläkään ei ollut mahtia manata eidoloneja yllättäen jonkun kimppuun. Tulevaisuus näytti valoisalta. Silti kuningatar Daggerin sydämessä vallitsi suru ja myös raivo.
Zidane. Hän rakasti Zidanea. Rakasti hyvin paljon, vaikkei ollut sitä suoranaisesti hänelle myöntänytkään. Hänen kuninkaallinen kasvatuksensa ja ylpeytensä estivät sen. Hän aikoi kyllä kertoa. Muttei ehtinyt. Kaikki oli jo melken päättynyt, kun Zidane päätti kääntyä ympäri ja mennä takaisin Iifa Treehen hakeakseen ja pelastaakseen Kujan. Miksi? Oi miksi? Sitä kysymystä ei Dagger saanut päästään. Kuja oli monesti melkein tappanut heidät ja kerran hän petti heidät erittäin rankasti. Silti Zidane palasi pelastamaan arkkivihollistaan, joka olisi ansainnut kuolla. Ja Kuja olikin kuollut. Ja niin oli myös Zidane. Miksi? Kyynel valui Daggerin poskelle ja kimalteli auringossa aivan kuten erään linnan eräs pilari oli kimaltanut auringossa tasan vuosi sitten kun eräs ilmalaiva oli saapunut Alexandriaan. Dagger oli surun murtama. Ja myös vihainen. Kuinka Zidane uskalsi tehdä hänelle näin? Merkitsikö Kuja Zidanelle enemmän kuin hän? Mutta sisimmässään hän tiesi, että toisin ol asia. Kuja oli viimeisellä hetkellä pelastanut heidät Necronilta. Ja oli Zidanen luonteen vastaista jättää ketään pulaan.
"Zidane...", Dagger kuiskasi niin ettei kukaan muu kuin hän kuullut, "sinä lupasit palata."
Tantalus esitti taas kerran aivan kuten vuosi sitten näytelmää 'I want to be your canary'. Silloin Dagger oli kyennyt nauttimaan siitä vielä edes jonkin verran. Vaikka silloin hänen sydämessään jo asui murhe hänen hulluuteen vajoavan äitinsä ja valkoisen muukalaisen takia. Mutta silloin hän oli yhä pelkkä tyttö mieleltään, eikä ollut kokenut rakkauden voimakasta iloa. Eikä sen katkeralta maistuvaa murhetta. Hän painoi alas päänsä.
"Minun on oltava vahva...kansani tähden. Minun täytyy.", hän kuiskasi itselleen. Tuuli leikitteli hänen hiuksillaan, pujottautui niiden lävitse ja viilensi hänen päänahkaansa. Aiemmin hän oli kyennyt nauttimaan tästä hieman kutittavasta tunteesta. Nyt hänestä tuntui kuin hänen päätään olisi hierottu jäänkylmällä hiekkapaperilla. Hänen olonsa oli kauhea. Murhe hänen sisällään oli kuin ontto uhkaavasti kasaan painuva tunneli suoraan maahan, jota ei tuettu mistään kohtaa. Itse ilma tuntui kasaantuvan rautavanteeksi hänen kaulansa ympärille ja puristavan. Kyynelet ilmestyivät väkisin hänen silmiinsä. Kätensä nyrkkiin pusertaen hän lausui itselleen: "Minun täytyy olla vahva. Täytyy. Kansani tarvitsee minua. Minun jos kenenkään on oltava vahva. Mutta...mutta...", hänen äänensä alkoi väristä ja uhkasi murtua. Hänen kätensä alkoivat vapista. Hänen sirot ja kauniit hartiansa myös.
"Mutta minä en voi."
Alexandrian nykyinen kuningatar Dagger, Brahnen ottolapsi valtaistuimen perijä taisteli sisällään kasvavaa tuskaa ja kyynelten virtaa vastaan. Hän ei jaksaisi pidätellä niitä. Hänen surunsa - liian vahva. Hänen kipunsa - liian suuri. Epätoivoisen lapsen vimmalla hän taisteli sisällään kasvavaa tornadon kaltaista pyörremyrskyä vastaan, joka ei ollut tuulta ja tomua, vaan kyyneliä ja tuskaa. Niinpä oli tietenkin luonnollista että hän, vielä niin nuori lapsi joka oli tyrkätty julmasti aikuisuuteen liian varhain, ei seurannut tarkasti Tantaluksen esittämän näytelmän tapahtumia. Eikä hän aluksi huomannutkaan kuinka hänen nimeään huudettiin näyttämöltä. Toisen kerran hän kuuli jotain. Jokin, joka hälvensi hänen tunnekuohuntaa murto-osan verran ja mahdollisti hänen voimiensa kutoutuvan taas yhteen. Kolmannen kerran hän kuuli sen aivan selvästi. Hitaasti, erittäin hitaasti nosti kuningatar Dagger uskomattoman raskaalta tuntuvaa päätään. Aurinko sokaisi hänen kyynelten täyttämät silmänsä. Aluksi hän ei erottanut näyttämön keskellä seisovaa hahmoa paremmin kuin epämääräisenä ja utuisena varjokuvana. Sitten hänen silmänsä alkoivat kuitenkin tottua ja...
"Voi hyvänen aika...", Dagger kuiskasi oltuaan kymmenen sekuntia hiljaa. Hänen suunsa jäi auki. Näyttämön keskellä oleva nuori mieshahmo, joka oli huutanut hänen nimeään oli Zidane.
Aluksi Dagger oli varma että hän oli romahtanut henkisesti ja täten näki joko harhoja tai oli omassa pienessä maailmassaan. Kenties - hänen päässään kävi - minä olen siirtynyt katatooniseen tilaan, enkä ulkomaailmasta havaitse enää yhtään mitään. Kenties - hänen sydäntään kylmäsi - minä olen oman mieleni vanki.
Sitten hänen raajoissaan alkoi kihelmöidä. Kyyneleet tuntuivat työntyvän esille. Ei, hän ei ollut hullu. Ei, hän ei ollut romahtanut. Ei, hän ei kuvitellut tätä. Kyllä, tuossa OLI Zidane!
Tuon tajuttuaan Dagger istui vielä tasan sekunnin. Sitten hän hypähti jaloilleen tuolistaan ja pienen hetken aikana hän pelkäsi, että hänen jalkansa pettäisivät ja hän sortuisi maahan. Mutta hänen jalkansa olivat vahvat ja vankat, niistä ei ollut tahto kadonnut. Sitten hän ryntäsi kohti parvekkeen ovia, avasi ne ja juoksi sisälle linnaan. Hameensa helmoja pidellen juoksi hän aivan liian nopeasti alas portaista ja oli monta kertaa vähällä kaatua. Olisi ollut tragikoomista, jos Zidane olisi saapunut vain jotta hän ryntäessään katkaisi niskansa, mutta se ei nyt juolahtanut hämmästyksestä, ilosta, yllätyksestä ja uskomattomuudesta sokaistuneen tytön mieleen. Dagger pääsi portaita pitkin alas kaatumatta ja juoksi kohti pääovia. Ulos päästyään aurinko sokaisi hänet taas pieneksi hetkeksi, mutta melkein heti hän näki Zidanen eittämättömän ja ilmiselvästi elävän hahmon. Hetkeksi Daggerin henki salpaantui eikä hänen rintakehänsä kohonnut. Sitten tuntuivat kaikki hänen lihaksensa laukeavan kuin mielettömästä jännitystilasta ja tuhat kertaa huojentuneempi oli hänen mielensä. Ja Dagger syöksyi kohti näyttämöä.
Askel askeleelta hän pääsi lähemmäksi Zidanea. Siellä poika oli, valmiina halaukseen. Enää kahdenkymmenen metrin päässä. Hän näki onnellisuuden ja rakkauden hymyn Zidanen kasvoilla. Dagger kiihdytti juoksuaan. Viisitoista metriä. Hän näki kuinka poika muodosti huulillaan hänen nimensä, muttei kuullut ääntä. Hän oli liian keskittynyt. Kymmenen metriä. Hänen sydämensä pamppaili, täyttyi onnesta ja tuntui räjähtävän. Hänen otsasuonensa tuntui sykkivän joka sydämenlyönnin mukana. Värit kirkastuivat maailmassa. Ilma tulvi hänen suustaan henkitorven kautta suoraan kuumiin keuhkoihin, joita se viilensi ja josta ne saivat hapen. Ja Zidanen hahmo tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.
Loput metrit kuluivat parissa sekunnissa, mutta Daggerista tuntui kuin hän olisi liikkunut hidastettuna. Hän syöksyi kohti rakastettuaan pysäyttämättömänä, murtumattomana ja varmana. Hetket tuntuivat venyvän tunneiksi. Hän tiesi kykenevänsä havaitsemaan pienimmätkin yksityiskohdat näkökentässään. Mutta kaikki hänen huomionsa oli keskittynyt Zidaneen. Ja sitten aika palasi entisille raiteilleen ja Dagger syöksyi rakastettunsa kaulaan, veti sieraimiinsa tämän ominaistuoksu, rutisti ja halasi häntä paljon kovemmin kuin olisi tarpeen, peläten että Zidane saattaisi haihtua, kadota taas. Zidane horjahti hetkeksi taaksepäin, mutta saavutti heti tasapainon. Onni tulvahti Daggerin mieleen, mutta myös viha pääsi purkautumaan. Hän takoi kerran ja kaksi nyrkillään Zidanen rintaa, kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä, eikä hän saanut sanaakaan puristettua huuliensa välistä. Zidane ymmärsi hänen tunteensa ja sulki hänen halaukseensa. Melkein heti Dagger antautui rakkaansa halattavaksi ja itki tämän paitaa vasten.
"Minä lupasin palata.", Zidane sai kuiskattua Daggerin korvaan. Kuningatar vastasi nyyhkytyksillä, joiden jälkeen hän sai sanottua sen, minkä sanomatta jättämisen hän oli katunut tuhansia ja taas kerran tuhansia kertoja. Daggerin sanat olivat hiljaiset, mutta hän kuiskasi ne Zidanen korvaan ja tämä kuuli ne selvästi. Zidanen sydän täyttyi onnesta ja suojelunhalusta.
"Minä rakastan sinua.", oli Dagger sanonut. Ja sinä hetkenä oli Daggerin mielessä vain hänen onni ja rakkautensa, mikään muu ei sinne mahtunut. Eikä myöskään kaikista tärkein seikka, kaikista tärkein kysymys. Kysymys ja asia jolla oli eniten voimaa ja tärkeyttä tässä kaikessa. Miten?
Vastaa siteeraten
Yksi asia oli kuitenkin aika häiritsevä - Zidanen hähmö jäi jotenkin... sisällöttömäksi. Enemmän olis voinut niitä Zidanenkin ajatuksia kuvata... Mutta erinomaista työtä muuten, en itse osaisi kuvata Daggerin tunteita noin hienosti.
