FFXII - läpimenneiden keskustelu (SPOILEREITA)

[Drizzy]

Minä en kyllä tajua, kuinka tässä pelissä on niin mahdottoman vaikeaa hankkia se Tournesol miekka. Pitää ohjeen mukaan hankkia niitä tosi harvinaisia esineitä mutta kun itse olen saanut vasta ehkä jonkun 1/4 niistä..
Mitenköhän ihmeessä joku on keksinyt ilman ohjeita sen, mitkä sen esineet piti olla, jotta ase ilmestyisi bazaariin myytäväksi?

Taitaa tästä ja useammasta muustakin pelistä olla saatavana ns. "Strategia-opas", josta tälläiset nippelitiedot voi sitten luntata.

[FF-Fan]

Final Fantasy XII – kaikkien aikojen suurin fantasiaseikkailu.

Näin ainakin on, jos mitataan asiaa puhtaasti pelattavan sisällön määrällä. Onko se kuitenkaan fantasiaroolipelinä paras; se on kokonaan toinen asia. Tilt.tv-peliohjelmassa annettiin aikoinaan Final Fantasy XII:lle arvosanaksi täysi 10 (asteikolla 1–10), mikä on todella harvinaista. Lisäksi monet tämän foorumin jäsenet ja muutkin peliä pelanneet, joiden kanssa olen keskustellut, tuntuvat arvostavan sarjan kahdettatoista osaa todella paljon. Sen vuoksi odotin peliltä paljon – ja sainkin paljon.

Olin onneksi onnistunut pitämään itseni suhteellisen tietämättömänä FFXII:een liittyen, joten peli tarjosi todella paljon yllätyksiä. Suurin niistä oli epäilemättä uusi taistelujärjestelmä. Tiesin, että sitä on uudistettu niin, että vihollisia voi vältellä eivätkä kaikki kohtaamiset ole pakollisia, mutta muuta en sitten siitä tiennytkään. Ohjekirjaa lukiessa tämä uusi Active Dimension Battle (ADB) -systeemi vaikutti hyvin mielenkiintoiselta, ja käytännössä kokeiltuna ensimmäistä kertaa suorastaan hauskalta. En ole koskaan ollut erityisen suuri Active Time Battle -järjestelmän ystävä, vaan pidän enemmän puhtaasti vuoropohjaisista taistelumalleista, kuten Final Fantasy X:ssä. ADB puolestaan on täysin päinvastainen, eli siinä vuoropohjaisuus on poistettu kokonaan, jolloin kyseessä on reaaliaikainen, pidemmälle viety versio ATB:stä. Erikoista kyllä, siitä huolimatta pidän ADB-järjestelmästä hyvin paljon. Paljolti siihen on syynä satunnaiskohtaamisten, jotka kaikissa aiemmissa osissa ovat olleet välillä puuduttava kirous, puute, eli useimmat viholliset näkyvät jo etukäteen, ja taistelu alkaa aina saman tien, kun vihollinen on riittävän lähellä. Myöhemmässä vaiheessa peliä mukaan tulevat gambiitit myös auttavat mukavasti hahmoja toimimaan automaattisesti taisteluiden aikana, jolloin valikossa ei tarvitse olla koko ajan valitsemassa komentoja hahmoille. Uusi taistelujärjestelmä on siis erittäin tervetullut uudistus.

Tosin on huomautettava, että ikävä kyllä FFXII:n ADB-systeemikään ei ole täydellinen, sillä huomasin siinä myöhemmin yhden puutteen: tosiasiassa vain hyökkäyskomennolla tehdyt hyökkäykset ovat täysin reaaliaikaisia, eli hahmo oikeasti toimii heti, kun toimintapalkki on latautunut täyteen. Loitsut, tekniikat ja muut vastaavat joutuvat kaikki odottamaan vuoroaan ja toteutuvat vasta sen mukaan, kun niiden "jono" purkaantuu, ts. niitä voi olla aktiivisena vain yksi kerrallaan. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että sillä aikaa, kun yksi hahmo suorittaa vaikkapa jotain hidasta loitsua, fyysisiä hyökkäyksiä tekevät viholliset voivat iskeä häntä monta kertaa sinä aikana ja tyrmätä hahmon ennen kuin loitsu ehtii vaikuttaa. Samaan aikaan toinen hahmo joutuu odottamaan omaa vuoroaan, jos hän aikoo tehdä jotain muuta kuin hyökätä. Toki sama toimii myös toisin päin, mitä kannattaakin käyttää taisteluissa hyväkseen, mutta olisin joka tapauksessa toivonut, että kaikki toiminta tapahtuisi ilman odotteluja, niin etteivät fyysiset hyökkäykset ole etuoikeutettuja muihin taistelutoimintoihin nähden.

Esperit ovat kyllä ikävän huonoja. :/ Okei minullakin on kaksi, mutta eivät ne oikeasti tee kovin hyvää lämää ja summoneri on paljon heikompi ilman partykavereitaan. Omasta mielestäni systeemi olisi parempi jos summoni olisi vain lisä partyyn, eivätkä partykaverit katoaisi.

Tosi on. Espereiden paluu kuulosti aluksi hyvältä idealta, sillä Final Fantasy VI:ssa niistä oli kiperissä tilanteissa iso apu, mutta tässä osassa toteutus on jäänyt kovin heikoksi, sillä esper ei välttämättä ehdi tehdä juuri mitään vahinkoa vihollisiin, ja sen poistuttua kutsujan kaikki magiapisteet ovat menneet. Jos haluan välttämättä tuhlata magiapisteeni, käytän ne mieluummin Quikcening-iskuun, jolla saa oikeasti aiheutettua vakavaa vahinkoa.

Oli mukava todeta, että jälleen kerran Square Enix on kehittänyt uuden ja omaperäisen hahmonkehitysjärjestelmän. Lisenssilauta (Licence Board), jossa hahmoille hankitaan erilaisten taistelukykyjä "ostamalla" lisenssejä taisteluissa ansaittuja lisenssipisteitä vastaan, toi mieleen jossain määrin Final Fantasy X:n palloverkkojärjestelmän. Idea onkin erinomainen, mutta toteutus olisi jättänyt jonkin verran toivomisen varaa. Pelin alkuvaiheessa lisenssipisteet tuntuvat olevan liiankin tiukassa, mutta sen jälkeen, kun ensimmäinen kolmen hengen seurue on saatu kasaan, lisenssipisteitä onkin sitten koko ajan enemmän kuin tarvitsisi. Ennen pitkää kaikki tarpeelliset lisenssit hahmoille on hankittu, mutta siitä huolimatta hahmot eivät ole välttämättä riittävän kyvykkäitä pärjätäkseen vihollisia vastaan, koska hahmonkehitykseen liittyy toinenkin puoli: tasot. Aivan, hahmon ominaisuudet, kuten vahvuus, magiavoima ja elämäpistemäärä eivät riipu vain hankituista lisensseistä vaan myös tasosta, jota nostetaan perinteiseen tapaan kokemuspisteitä hankkimalla. Tämän puolen olisi minun mielestäni voinut jättää kokonaan pois ja panostaa sen sijaan suurempaan lisenssilautaan, niin ettei yhdellekään hahmolle kertyisi lisenssipisteitä yli tarpeen. Samalla pelaaja joutuisi toimimaan valikoivasti lisenssien hankinnassa, ja hahmoista olisi pakko tehdä erikoistuneita johonkin tiettyyn suuntaan. FFX:n palloverkkojärjestelmähän on toteutettu juuri tällä periaatteella, mikä tekee siitä erinomaisen hahmonkehitystavan.

Pelin paras ominaisuus on onneksi jokaisen roolipelin suola – tarina. Aluksi suhtauduin tarinaan epäilyksellä lukiessani sitä ohjekirjasta, sillä Tähtien sota -tyyppistä asetelmaa "Imperiumi vastaan vastarintaliike" oli käytetty pelisarjassa jo kahdesti aiemmin. Oli kuitenkin miellyttävää huomata, että niin tarinan näkökulma kuin perusasetelmakin oli tällä kertaa hieman erilainen. Ensinnäkin imperiumeja on pelin maailmassa yhden sijaan kaksi, jotka käyvät eräänlaista kylmää sotaa toisiaan vastaan. Pelin pääprotagonisti, Vaan, puolestaan ei kuulu eikä missään vaiheessa liity vastarintaliikkeeseen, eikä tarina muutenkaan keskity liikkeen toimiin, vaan pelin protagonistikaarti toimii täysin itsenäisesti. Lisäksi tarina alkoi varsin poikkeuksellisesti, takautumalla kaksi vuotta edeltäneisiin tapahtumiin, jossa pelin mekaniikkaa samalla esiteltiin pelaajalle hyvin. Sitten kun varsinainen tarina lähtee käyntiin, imperiumi on jo vallannut kaupungin, jossa Vaan asuu, ja valtakunnassa vallitsee rauha. Tällaista alkuasetelmaa ei ole Final Fantasy -sarjassa aiemmin käytetty, mikä oli omiaan käynnistämään tarinan mielenkiintoisesti. Lisäksi toistuvasti esillä oleva poliittinen aspekti tuo juoneen kiehtovuutta ja ennalta-arvaamattomuutta. Ainoa asia, mitä olisin jäänyt tarinalta kaipaamaan, on hieman lisää tapahtumia ja mahdollisesti enemmän tarkastelua muiden henkilöiden (senaatti, Rozarrian sotilasjohto) näkökulmasta.

Huomiota herättävää pelin maailmassa oli alusta pitäen hämmästyttävän monet yhtälaisyydet Final Fantasy Tactics Advanceen. Jo pelin maailman nimi – Ivalice – on sama kuin Tactics Advancessa. Pelistä myös löytyvät kaikki samat humanoidirodut kuin FFTA:stakin: ihmiset (joista jostain syystä käytetään englanniksi nimitystä humes), Mooglet, Bangaat, Vierat ja Nu Mout. Lisäksi rotukirjoa on täydennetty täysin uusilla otuksilla. Luulen, että minun olisi ollut vaikea hyväksyä kaikkien näiden eri rotujen olemassaoloa ellen olisi aiemmin pelannut FFTA:ta. Huomionarvoista on myös, että FFXII:ssa on kokonainen joukko samannimisiä alueita kuin FFTA:ssakin, ja onpa myös tässä pelissä mukana haarniskaa käyttäviä tuomareita, vaikkakin eri roolissa kuin FFTA:ssa. Luulenpa, että kaikki tämä tuskin on sattumaa. Silti itse tarina on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin FFTA:ssa, mikä on hyvä. Se on moniulotteinen, siinä on mukavasti yllättäviä käänteitä, mutta siinä on silti melko helppo pysyä mukana, toisin kuin vaikkapa Final Fantasy VII:n tarinassa. Se ei myöskään menetä mielenkiintoisuuttaan loppua kohden vaan pitää otteessaan loppuun asti.

Myös pelin pelattavien hahmojen kaarti on mielestäni hyvin onnistunut. Jokainen on omanlaisensa persoona, alussa heillä kullakin on omat motiivinsa yhdessä toimimiseen, ja silti kaikki hahmot ovat varsin realistisia. Useimmista heistä on myös helppo pitää, ja oikeastaan Ashe on ainoa ärsyttävä hahmo, mutta hänestäkin tulee tarinan lopussa ihan siedettävä. Toki suurin osa hahmojen erinomaisuudesta johtuu loistavasti rakennetusta dialogista, jota tukee erinomaisesti toteutettu ääninäyttely. Minusta ääninäyttely on aiemmissakin PlayStation 2:n Final Fantasy -peleissä ollut ihan hyvää, mutta tällä kertaa siihen on selvästi todella panostettu. Luulisi niidenkin, jotka täällä ovat valittaneet FFX:n ja sen jatko-osan ääninäyttelystä, olevan nyt tyytyväisiä. Erityisesti Balthierin standardienglantia noudattava aksentti on todella miellyttävän kuuloista. Plussaa myös siitä, että tällä kertaa hahmot kutsuvat pääprotagonistia nimeltä.

Hahmojen erinomaisuus ei tosin rajoitu vain pelattaviin hahmoihin. Myös seurueessa vierailevat hahmot ja Archadian imperiumin väki on mukavan persoonallista ja vaihtelevaa. Vayne on pääantagonistina ovelan kaksinaamainen, ja kunniantuntoinen tuomari Gabranth on kaikista archadialaisista suosikkini – ainoa hahmo lordi Larsan ohella, joka oikeasti ansaitsee arvostusta. Kaikista hahmoista suurin yllätys oli kuitenkin Cid, joka on ensimmäistä kertaa Final Fantasy -sarjassa yksi antagonisteista. Olin hieman pettynyt tähän valintaan, mutta pidän hahmosta siitä huolimatta; minusta tohtori Cid on erinomaisen realistinen versio hullusta tiedemiehestä.

Pelin sisällöstä muutoin täytyy sanoa, että se teki määrällään valtavan vaikutuksen. Sitä nimittäin on todella paljon enemmän kuin osasin odottaa. Vaikka itse tarinaosuuden läpikäyntiin ei kulunut aikaa niin hirvittävän paljon, sivutehtävät – erityisesti kohteiden metsästys – veivät suurimman osan peliajasta. Tietysti sivutehtävien suorittaminen on ihan mukavaa puuhaa, mutta erityisesti Pharoksen tornissa käynnin jälkeen, siis juuri ennen viimeiseen paikkaan menoa, jouduin irtautumaan tarinasta suorittaakseni kaikki jäljellä olevat sivutehtävät niin pitkäksi aikaa, että se hieman söi loppukokemusta. Siltikin pidän siitä, että sivutehtäviä on niin paljon ja erityisesti siitä, että tällä kertaa suurin osa niistä ei ollut mitenkään piilossa. Toivoisin vain, että suurin osa kohteista olisi ollut mahdollista metsästää jo ennen Pharos-osuutta. Peliajasta melko paljon söi myös viholliskuvausten sekä kaiken ekstratiedon, jota ilmaantuu vihollistietoihin kun riittävä määrä tiettyä vihollista on tapettu, lukemiseen. On nerokas idea pelin tekijöiltä laittaa vihollistietojen sekaan hyödyllisiä vihjeitä erilaisten tavaroiden hankkimiseksi. Suurin osa siitä tiedosta, joka ei ollut varsinaisesti hyödyllistä, oli kuitenkin ihan mielenkiintoista luettavaa, erityisesti Ivalicen historiaa valottavat tekstit. Harmi vain, ettei siitäkään paljastettu kaikkea; olisin esimerkiksi halunnut tietää syyn Nabudisin salaperäiseen räjähdykseen. FFXII:n sisällön erikoisuus on muuten se, että sen suuresta määrästä huolimatta mukana ei ole varsinaisia minipelejä kuin yksi, jossa kalastetaan. Harmi vain, että kyseisestä minipelistä ei saa loppujen lopuksi muuta hyötyä kuin jonkin verran rahaa, josta loppuvaiheessa peliä ei edes ole pulaa.

Sivutehtävistä eräs on vielä pakko mainita ihan erikseen. Oli nimittäin todella mahtava ja iloinen yllätys, että eräs metsästettävistä kohteista, "muinainen mysteerimies", oli itse Gilgamesh Final Fantasy V:stä! Häntä ei olekaan näkynyt sitten Final Fantasy VI:n, jossa hän oli mukana valinnaisena pomona. Siksi oli todella mukava taistella jälleen häntä vastaan, nyt ensi kertaa kolmiulotteisena, varsinkin kun hänen omaa teemansa oli käytetty taistelumusiikkina. Lisäksi hänen aisaparinsa Enkidukin oli mukana, tosin sen ulkomuoto oli jostain syystä vaihdettu sudeksi. Tässäkään osassa Gilgamesh ei silti kuollut, eikä hän myöskään saanut haalittua legendaarista Excalibur-miekkaa itselleen, joten on varmaankin turvallista olettaa, että tämä ei ollut hänen viimeinen ilmestymisensä pelisarjassa...

Graafisen antinsa puolesta FFXII ei ole erityisen huomiota herättävä. Toki Full Motion -videot ovat komean näköisiä ja itse peligrafiikkakin ihan hyvännäköistä, mutta niin ne olivat myös FFX:ssä ja Final Fantasy X-2:ssa, ja grafiikan parannus niihin nähden on hyvin minimaalista. Se on sääli, sillä olen joissakin PlayStation 2 -peleissä nähnyt upeampaakin peligrafiikkaa ja tiedän, mihin laite pystyy. Mukava yllätys tosin oli se, että valkoinen käsi on palannut valikkojen osoittimeksi, vaikkakaan en olisi pitänyt sitä välttämättömänä, kun siitä kerran on jo luovuttu.

Ensimmäiseen kaupunkiin päästessäni huomasin, että niistä on tullut paljon elävämpiä ja kaikenlaiset otukset ja ihmiset tekevät jotain, eivätkä vain seiso paikallaan. Se on mielestäni myös hyvä parannus.

Todellakin, kiinitin itsekin huomiota tuohon. Mielenkiintoisena yksityiskohtana huomasin myös, että ei-pelattavat hahmot myös räpäyttävät välillä silmiään. Se tuo mukavasti lisää realismin tuntua peliin.

FFXII:n pelimaailma on rikas, joskin yllättävää on pelimaailman koko, joka on suhteellisen pieni siitä huolimatta, että itse peli on kooltaan todella suuri. Tarkoitan tässä pienellä sitä, että ensimmäistä kertaa sarjan historiassa pelialueena on vain osa maailmasta; suurinta osaa maailmankartasta ei missään vaiheessa paljasteta, ja pelissä liikutaan vain tietyn Ivalicen osan sisällä. Monissa alueissa kyllä kokoa piisaa, kun on niihin mennyt. Jo Rabanastren kaupunki tuntui aluksi valtavalta, eivätkä kulkualueet edes kata kaupungin kaikkia osia. Maisemissa on mukavasti vaihtelevuutta, ja sama pätee ihmisten pukeutumistyyliin. Ivalice muistuttaa mielestäni hammästyttävän paljon oikeaa maailmaa, vaikka siinä toki onkin fantasiaelementtejä mukana. Mistä tulikin mieleeni, että pelissä käytetty englannin kieli on paikoitellen hyvin kummallista. Esimerkiksi sellaiset k-äänteeseen päättyvät sanat kuin magic ja technique on kirjoitettu "magick" ja "technick". Sana "todennäköinen" on pelintekijöiden mielestä like eikä likely, ja sivuhahmojen repliikeissä esiintyy jatkuvasti sana what relatiivipronimina, mikä on erityisen ärsyttävää, koska henkilöön viitattaessa relatiiviproniminina kuuluu aina olla joko that tai who/whom. Sana what ei edes voi olla relatiivipronimini. Lisäksi joissakin vihollistietojen teksteissä on kirjoitettu aivan tavallisia sanoja satunnaisenomaisesti isolla alkukirjaimella, mikä ei kuulu englannin kieleen.

Pelimekaniikkaa FFXII:ssa on parannettu huomattavasti. Edellisissä PS2-osissa hahmoilla pystyi liikkumaan vain kahdeksaan eri suuntaan, joista vain neljään kävelemällä. Nyt suuntia on ainakin 64, niin että hahmo voi tarvittaessa tehdä hyvin pienen muutoksen kävelysuuntaansa, mikä tekee liikkumisesta paljon miellyttävämpää. Mahdollisuus liikuttaa kameraa vapaasti on myös mukava lisäominaisuus; viimeksi kyseinen toiminto on ollut käytössä Final Fantasy IX:ssä ja vain maailmankartalla liikuttaessa.

Lootin (saalis) myyminen ja sitä kautta saadut spesiaaliroinat ja rahat tuovat mukavaa vaihtelua perinteiseen "jaa-susi-omisti-sitten-pienen-kartanon-arvon-verran-kultarahoja" tyyliin. Ja tuntuu jotenkin loogisemmalta (no sh*t!?) myydä elukan kallisarvoinen sarvi kauppiaalle kuin saada itse elukalta saman verran rahaa.

Näin on. Rahan hankkiminen saaliin myymisellä on mielestäni aivan yhtä erinomainen idea kuin Final Fantasy VIII:ssa käytetty palkanmaksu. Kummatkin ovat hyvin realistisia tapoja ansaita rahaa (vaikka toisinaan saalis onkin sen laatuinen, että sitä ei välttämättä odottaisi kyseisen vihollisen kanniskelevan mukanaan).

Vaikeusastetta ovat monet tällä foorumilla parjanneet, ja myönnän itsekin, että monet osuudet – erityisesti ne, joissa suuri määrä vihollisia hyökkää kerralla – ovat melko haastavia, mutta hahmoja kehittämällä se ongelma aina ratkeaa. En tosin pidä siitä ratkaisusta. Viimeinen alue, Bahamut, oli yllättävän haasteellinen alue siitä huolimatta, että kaikki hahmoni olivat siinä vaiheessa jo tasolla 87, kaikilla hyödyllisillä lisensseillä varustettuna, juurikin loputtoman vihollistulvan vuoksi. Viimeisistä pomotaisteluista Vayneä vastaan kaksi ensimmäistä olivat jokseenkin helppoja, mutta viimeinen oli yllättävän vaikea, kun ottaa huomioon, miten kehittyneitä hahmoni olivat. Viimeinen pomotaistelussa oli siis paljon enemmän eeppisyyden tuntua kuin Final Fantasy X-2:ssa, mutta lisähaastavuus tai -pituuskaan ei olisi ollut pahitteeksi.

Pelin musiikillinen anti ei ole ihan sitä mitä odotin. Sain hiljattain selville, että Nobuo Uematsu jätti Square Enixin jo ennen pelin valmistumista. Hän ei siis ole pelin taustamusiikkia säveltänyt, ja sen kyllä huomaa. Yleisesti ottaen musiikki ei ole huonoa; se on hyvin fantasianomaista, ja useimmat sävellykset toivat jälleen kerran vaistämättä mieleeni Final Fantasy Tactics Advancen. Ehkäpä sen vuoksi pelin musiikkia kuullessaan huomaa heti, että kyseessä on Final Fantasy -peli. Mutta vaikka sävellykset eivät ole varsinaisesti huonoja, ikävä kyllä hyvin harva kappale yltää Uematsun sävellysten tasolle. Siksi musiikkin taso on yleisesti arvioiden melko keskinkertaista ja tasalaatuista. Tosin säveltäjän kunniaksi täytyy huomauttaa, että en myöskään huomannut pelissä ainoatakaan ärsyttävän kuuloista sävellystä, mitä ei voi sanoa kaikesta Uematsun tuotannosta. Onneksi Uematsunkin vanhoista sävellyksistä ovat sentään mukana perinteiset Prelude ja Final Fantasy -sarjan pääteema introkappaleina. Niiden ansiosta pelaaja pääsee heti alusta tuntemaan, että kyseessä todella on Final Fantasy -peli.

Final Fantasy XII on erinomainen Final Fantasy -peli. Tarina on mielenkiintoinen, hahmot hyvin toteutettuja, ääninäyttely loistavaa, ja pelattavaa sisältöä todella paljon. Nyt ymmärrän, miksi sen julkaiseminen kesti niin kauan. Näin massiivisen eeppistä roolipeliä olen oikeastaan odottanut jo pitkään, ja on mukava todeta, että FFXII on juuri sellainen. Edelliset osat häviävät pelin pituudessa mennen tullen, sillä virallinen pelikello näytti viimeisen tallennukseni yhteydessä aikaa 377:00:55, ja sen jälkeen pelin läpäisemiseen meni noin kaksi tuntia. Suoraan sanoen Final Fantasy XII:sta löytyy kovin vähän pahaa sanottavaa... ja silti olen sitä mieltä, että se ei ole täydellinen peli. Se ei ole edes paras Final Fantasy -peli, ja siksi mielestäni Tilt.tv:n antama arvosana oli liioiteltua. En oikein pysty edes määrittämään mitään tiettyä syytä, miksi se ei ole sarjan paras osa – siitä vain tuntuu puuttuvan se jokin, mikä voisi tehdä siitä parhaan. FFXII on roolipeli, jossa samaan aikaan yhdistyvät sekä monet uudistukset että perinteiset Final Fantasy -elementit, ja ehdottomasti läpipelaamisen arvoinen peli, mutta ei sittenkään paras.

---

Lopuksi haluan vielä esittää kiitokseni Square Enixille ja sen osaedeltäjä Squarelle näin mahtavan konsoliroolipelisarjan luomisesta kuin Final Fantasy on ja sen tuomisesta myös Eurooppaan. Tiedän kyllä, että pääsarjassakin on julkaistu jo kolmastoista osa, ja lisää on tulossa, mutta en silti olisi pannut pahakseni, vaikka Final Fantasy XII olisi jäänyt pelisarjan viimeiseksi osaksi. Joka tapauksessa minun osaltani FF-sarjan seuraaminen päättyy tähän, mitä tulee uusiin numeroituihin osiin. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Final Fantasy -faniuteni katoaisi, sillä onhan sarjassa vielä paljon kiinnostavia julkaisuja, joita en ole lainkaan kokeillut, kuten Final Fantasy Tactics A2 ja Final Fantasy IV:n DS-versio – ja ainahan voi palata jo pelattujen osien pariin yhä uudestaan ja uudestaan, sillä tarinavetoisuudestaan huolimatta Final Fantasy -peleillä on yllättävän suuri uudelleenpeluuarvo. Kiitos, Square Enix!

Long live Final Fantasy.