Vuoden 2011 parhaat albumit

[Substance]

Otsikko, "vuoden 2011 parhaat, keskiverrot ja huonot levykäiset" olisi ollut liian pitkä, mutta senkin hengessä tätä keskustelua voi rakentaa.

Kaivelkaa siis aivoistanne kaikki mieleenne tulevat tänä vuonna julkaistut levyt aina sieltä tammikuulta asti ja ruotikaa niitä mielenne mukaan. Aivan loppuvuodesta 2010 julkaistut levyt eivät valitettavasti kelpaa, sillä sisältöä pitää rajata.

Itse kasaan listani hieman myöhemmin, kun ne viimeisetkin odottamani julkaisut saadaan mukaan. Perustin ketjun nyt, että ihmisten aivoissa kerkeää sopivasti pörräämään niitä ajatuksia joita tähän ketjuun voi käydä kaatamassa.

[Substance]

Toivottavasti ei mene yksinpuheluksi, mutta oma litaniani tulee tässä. Ihan hyvä levyvuosihan tämä on ollut, vaikka löysin tänä vuonna David Bowien ja kaikkia muita historian helmiä jotka pistävät asioita uuteen kontekstiin.


Amorphis – The Beginning of Times

Tutustuin Amorphikseen vasta nyt. Jokainen joka tietää edes vähän tästä yhtyeestä tietää myös, että yhtyeen neljä viimeisintä albumia ovat olleet aikalailla samoista aineksista kasattua tavaraa. On sitten toinen juttu onko tämä huono asia, sillä ainakaan huonoja levyjä nämä eivät ole. Amorphiksen musiikki tavallaan irrottaa minut muusta maailmasta. Minulle kasvaa pitkä valkoinen parta, lihakseni steroidisoituvat ja lähden seurueen kanssa kuuraiseen metsään kaatamaan puita ja valmistamaan kanteleita. The Beginning of Times onnistuu puhaltamaan yhtyeeseen myös uusia tuulia, koska se on kaikesta AC/DC-mäisyydestään huolimatta myös erittäin kokeilullinen levy. Tykkään tykkään, mutta Skyforgerilla saavutettuun kliimaksiin ei ihan ylletä.

My Enemy, You I Need, Crack in a Stone


Kotiteollisuus

Kaiken yhtyeelle uuden sydänverisen akustisen meiningin keskellä pari perinteikkäämpää Kotiteollisuus -kappaletta kuulostavat paremmalta kuin miltä ne olisivat kuulostaneet aiemmilla levyillä. Luonnollisesti painopiste on edelleen kuitenkin totutussa kaavassa, ja jälleen sieltä ammennetaan hyviä biisejä. Harmi, ettei tämä ehkä enää vaan kiinnosta samalla tavalla kuin ennen.

Hornankattila, Soitellen Sotaan, Raskaat Linnut


Von Hertzen Brothers - Stars Aligned

Ehkei tämä yhtye enää uutta Approachia tee (muut levyt eivät enää hyödy sen uutuuden viehtätyksestä), mutta sen jälkeen ilmestyneet Love Remains the Same ja Stars Alinged ovat kuitenkin olleet onnistuneita levyjä, joilla on kokeiltu paljon uusia juttuja ja tarjoiltu maailmanluokan soitantaa (eikä niillä ole ollut ainuttakaan huonoa biisiä). Kaikki on siis edelleen kunnossa. Loistava biisi ja hitti eivät vain ole sama asia, ja tällä kertaa yhtyeelle olisi suonut enemmän hittejä tavoitteiden saavuttamiseksi.

Gloria, Bring out the Snakes, I Believe


Foo Fighters - Wasting Light

Kuuden Grammy -ehdokkuuden garage rock-levy, joka ei ollut ihan sellainen taivaanlahja kuin mitä siltä odotin. Levyn alku ja loppu ovat erinomaisia, mutta keskellä meno on tasapaksuhkoa. Tämä on sääli, sillä yhtyeellä oli mahdollisuus tehdä levy joka jää elämään kaikkien niiden suurien rock-levyjen joukkoon. Toisaalta yhtyeen edellinen levy Echoes, Silence, Patience & Grace mielestäni teki jo tämän. Se mitä minä Wasting Lightilta eniten halusin oli ikään kuin jonkinlainen paluu debyytin rosoisiin tunnelmiin. Tämä ei tapahtunut, mutta ehkä joitakin asioita ei tarvitse toistaa. Anyways, toivottavasti yhtye tekee seuraavankin levyn analogisesti. White Limo periaatteessa pelastaa koko yhtyeen tulevaisuuden.

Rope, White Limo, I Should Have Known


Manna - Shackles

Tämä levy sopi jotenkin sielunmaisemaani tänä syksynä, kun kävelin iltaisin laman tappaman Suomi Soffan tyhjien toimitilojen ohi. Maailma on kylmä, tyhjä ja pimeä. Samalta kuulostaa myös tämä levy. Manna laulaa hyvin, biisit on hyviä, tunnelma on hyvä, mutta levy on tuotettu ihan päin mäntyä. Vain pari biisiä kuulostaa niin hyvältä kuin koko muukin levy voisi kuulostaa. Mannalla on mahdollisuudet tehdä erinomainen levy. Tämä ei vielä ole sitä, mutta suunta on edelleen oikeaan.

Lead Me, Battleships, Drumming Song


Britney Spears - Femme Fatale

Ilmestyessään liki täydellinen levy. Kevät 2011 muuttuu talveksi 2012 ja ajanhammas on nakertanut suuren osan Femme Fatalesta kuuntelukelvottomaksi. Näin kai se valtavirran pop-musiikissa menee. Ne kappaleet jotka selvisivät tähän asti kestävät soittoa varmaan ikuisesti. Kun tähän päälle lisätään, että Britney lauloi edellisellä kiertueellaan suhteellisen paljon livenä, ei valtataistelu Madonnan valtikan perijästä ole todellakaan ohi. Silti jotain täysin eri genreä kuin dance-dubstep-poppia Brinteyltä kyllä pian vaadittaisiin. Tuskin sitä ikinä saadaankaan.

Till the World Ends, I Wanna Go, Big Fat Bass


Kemopetrol - A Song and a reason

Viisi ja puoli vuotta... Ei sillä, että olisin todellakaa odottanut koko tätä aikaa uutta Kemopetrol-levyä, mutta ajatus siitä kävi mielessäni tasaisin välein. Jos olen nyt ihan rehellinen, tällä yhtyeellä on ollut debyytin jälkeen vain vähän annettavaa jokaista levyä kohden. Levyt tehdään huolella, niillä on hyviä biisejä, Kemopetrolin tuotannosta voisi kasata yhden Suomen historian erinomaisimmista kokoelmista, mutta silti n. puolet Kemojen biiseistä on sellaista ”skippaan tämän” -kamaa. Uusimman levyn kanssa minulla on kuitenkin hienoinen ongelma. En haluaisi kuunnella kaikkia biisejä, mutta se kannattaa, sillä levy kuulostaa parhaalta juuri kokonaisuutena. Hittihakuisuus on heitetty metsään ja Kemopetrol on muuttunut indie-yhtyeeksi.

Song and a Reason, No Horizon, Still Mine


Nightwish - Imaginaerum

Keskiyön Radio Rock keskiyön ensisoitto oli jotenkin ikimuistoinen kokemus. Kuuntelin rauhassa levyn ensimmäistä kertaa, kappaleiden väliin tuli spiikkejä Tuomas Holopaiselta mitä seuraavalta biisiltä voi odottaa ja kokemuksen päätyttyä minulla oli tyytyväinen olo. Postissa levyn mukana tullut t-paita näytti 100 kertaa paremmalta nettikaupassa, mutta epäonnistunut ostokseni ei haitannut minua lainkaan, sillä itse levy oli niin mahtava. Yhtye osuu tauluun joka biisissä ja kerää huippupisteet. 75 minuuttia on ohi hetkessä. Yksi kohta kuitenkin hieman ärsyttää, nimittäin Song of Myselfin loppuosuuden runot. NW on tehnyt yhden hienoimmista kappaleistaan ja yli puolet siitä on sukulaisten ja läheisten ihmisten lausumaa hölyn pölyä. Onneksi moderni teknologia rientää apuun: leikkaan runot pois ja pistän instrun tilalle. Täydellinen tämäkään levy ei ole (täydellisyyshän olisi tylsyyttä), sillä välillä sen lyriikat hieman irvistyttävät ja yhtye pitää selvästi joistakin jutuista enemmän kuin yleisö. Nämä ovat kuitenkin vain pieniä lommoja muuten hienon tekeleen kyljessä. Koko touhun kruunaa Anette Olzonin erinomainen laulusuoritus. Ruotsista tuskin tulee enää mitään parempaa. Nightwishhin uran paras levy? Aika näyttää, mutta ainakin se on kevyesti tämän vuoden paras levy.

Ghost River, I Want My Tears Back, Rest Calm


Lady Gaga - Born This Way

Se vuoden suuri pop-levy. Ensimmäinen Gaga-levy oli paska, mutta sillä oli nippu moukarihittejä jotka pistivät sen myymään nykypäivän levyteollisuuden tilan huomioiden tähtitieteellisesti. Born This Way on vähän niin kuin sellainen iso karkkipussi, jossa on jotain kaikille, mutta harva tykkää koko tarjonnasta. Deluxessa on 23 biisiä, jälleen osa täysin julkaisu- ja kuuntelukelvottomia. Leikkasin määrän 11 ja vasta silloin pystyin kehumaan kokonaisuutta erittäin onnistuneeksi. Gaga on paikoin mielenvikainen, välillä muistelee muina naisina menneitä hyviä aikoja ja puolustaa jumalaisesti koulukiusattuja luusereita. Jos biisissä lauletaan kahdesta lesbosta jotka rakastuvat westcoastilla, niin silloin siinä kappaleessa porottaa aurinko ja hiki virtaa. Scheisse on kunnon saksalaista ysäri ravea eli sietämätöntä, mutta ah niin maukasta.

Judas, Americano, Scheisse


Erin - Hunginnolla

En taida olla kohdeyleisöä, kun levyn aiheena on vanhat tissit ja sitoutuminen. Silti tämä on hyvä levy. Sen tunnelma pysyy yhtenäisenä ja jokaisella kappaleella on sanoma. Lisäksi Erin tekee juuri sellaiselta kuulostavaa musiikkia kuin hänen pitääkin. Popahtavaa folkkia. Vanha Sydämeni kuulsotaa shamanistiselta keskustelulta sydämen ja järjen välillä.

Popeda, Vanha Sydämeni, On Elämä Laina


Michael Monroe - Sensory overdrive

Tämä levy oli todella iso yllätys. Kova meteli, kitarariffit ovat peräti hyviä, biisimateriaali vahvaa ja Michaelin lyriikat silleen sopivasti semi-kantaaottavia. Biisit pysyvät kestoltaan lyhyinä. Eihän turpaan vetäminenkään montaa sekunttia kestä. Jos johonkin tämän listan levyistä kehotan tutustumaan, se on tämä.

Got Blood?, Modern Day Miracle, All You Need


Chisu – Kun Valaistun

Tämä levy on menestynyt jokseenkin ansaitun mainiosti. Sana jokseenkin tuohon ilmestyi siksi, ettei Kun Valaistun mielestäni ihan kestä vertailua edeltäneeseen Vapaa ja Yksin -levyyn, sillä jälkimmäinen pesee sen joka suhteessa 3-0 (vaikka sitä jostain syystä myytiin vähemmän, miksi?). Silti Chisun kyky luoda tunnelmaa, tarinoita ja valloittava audiovisuaalinen maailma on tallella. Vapaa ja Yksin levyn ilmestyessä kuuntelin sitä pimeässä syysillassa täysillä iPodini kautta. Menin kävelylle kuunnellakseni rauhassa sitä levyä, en käydäkseni kävelyllä. Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien pystyin haistamaan ilmassa leijailevan taian. En kuullut mitään muuta kuin musiikin, en askeleitani, en sydäntäni, en tuulta. Kun Valaistun ei tee samaa, vaikka tällä levyllä on suunnilleen yhtä hyviä biisejä. Mihin muuhunkaan Chisu pystyisi, kun takana on kenties viime vuosikymmenen paras pop-levy?

Minä ja Mun Pää, Tie, Veneretki


Amy Winehouse – Lioness: Hidden Treasures

Tämä ei ole se Amyn kolmas, julkaisematon levy josta on puhuttu. En edes usko sen kolmannen levyn koskaan julkaistavan, sillä tosiasia on, ettei niistä levytyksistä ole kasassa tarpeeksi materiaalia. Lioness on läjä Winehousen viimeisteltyjä demoja, covereita ja julkaisemattomia kappaleita vuosien varrelta (myös teini-iästä), ja vain pari tälle levylle päässeistä kappaleista oli korvamerkattu kolmannelle levylle. Yksi tällainen biisi on niin keskeneräinen, että räppäri Nas hoitaa 60 % lyriikoista, Amyn toistaessa samaa värssyä kolme-neljä kertaa kappaleen aikana. Huh huh, silti tämän levyn julkaisu on oikeutettu, koska nämä ovat ”hyviä vetoja” ja Winehouselta on julkaistu vain vähän materiaalia. En kuitenkaan näe Amyn kuolemaa varsinaisena tragediana. Hän ei kuollut auto-onnettomuudessa tai syöpään, vaan itse pisti elämänsä niin sekaisin kuin se oli.

Our Day Will Come, Body and Soul, A Song for You


Näistä "arvioista" ei nyt ihmeellisemmin käy ilmi mikä on miellyttänyt ja mikä ei, ja koska musiikkia on niin mukavaa ja helppoa pistää paremmuusjärjestykseen teen vielä tällaiset listat:

Paras biisi:

1. Foo Fighters, White Limo
2. Amorphis, My Enemy
3. Nightwish, Ghost River
4. Manna, Lead Me
5. Rammstein, Mein Land

Paras levy:

1. Nightwish, Imaginaerum
2. Michael Monroe, Sensory Overdrive
3. Foo Fighters, Wasting Light
4. Erin, Hunningolla
5. Kemopetrol, A Song and a Reason

Huonoin biisi:

1. Jare & Ville Galle, Häissä
2. Britney Spears, Griminal
3. Britney Spears, How I Roll
4. Britney Spears, Seal It With a Kiss
5. Britney Spears, Selfish

Huonoin levy:

Alexandra Stan, Saxobeats

[Davidson]

Okei, katotaan mitä tästä tulee. Jotenkin matalampi kynnys alkaa raapustaa tästä aiheesta, kun avaustopikki on jo saatu luotua. Ennen jostain syystä stressasin tämän vuosittaisen ketjun perustamisesta, ja viime vuonnahan homma lässähti jo tyystin. En jaksa tällä kertaa mennä sen perinteisen kaavani mukaan, vaan tässä on nyt jotain kommenttia tän vuoden musiikillisesta annista itselleni. Kattoo mitä sieltä ny tulee.


1. Royal Hunt – Show Me How To Live

Minut paremmin tuntevat ovat jo parin vuoden ajan tiedostaneet, kuinka tärkeä yhtye Royal Hunt tätä nykyä itselleni on. Fanitus on kuitenkin suhteellisesti katsoen niin tuoretta kaliiberia, että pystyn arvioimaan bändin suorituksia melko objektiivisesti asettamatta liikoja ennakko-odotuksia tuleville levytyksille, vaikka Royal Huntin kohdalla tämä ei niin tarpeellista olisikaan: Bändin soundi on ajaton, ja Andre Andersen & co harvemmin sotkevat voittokaavaa, mikä on samaan aikaan sekä vahvuus että kirous. Bändi on pysynyt aina äärimmäisen melodisena, kosketintyöskentelyyn vahvasti pohjautuvana sekä jopa hieman kasaripopvivahteisena progepower-metallibändinä,

Sanoisin, että osittain tästä syystä poppoo on pysynyt undergroundissa oikeastaan koko uransa ajan, sillä ulkopuoliset vaikutteet eivät ole jättäneet minkälaista jälkeä äänimaailmaan, vaan mastermind Andersen on nojannut vahvasti omaan musiikilliseen visioonsa suuremman suosion tavoittelun kustannuksellakin. Toinen mielestäni merkittävä syy melko vähäiseen suosioon se, että bändi ei ole löytänyt sitä yhtä THE laulajaa, josta kokoonpano tunnettaisiin isommissa piireissä. Okei, DC Cooper on se tunnistettavin vaihtoehto niistä neljästä herrasta, jotka kukin ovat aikanaan mikin varressa käväisseet, mutta se, että hänkin viihtyi alun perin vain muutaman hassun vuoden yhtyeen keulakuvana ja julkaisi vain kaksi studioalbumia heidän kanssaan, kertoo kaiken jatkuvuuden puutteesta.

Noh, Cooperista puheen ollen, mies teki kuin tekikin sitten kaikkien yllätykseksi paluun viime vuonna Huntin tuuliselle vokalistin pallille. Ilmeisesti välit ovat korjautuneet Andersenin kanssa tarpeeksi menestyksekkäästi, sillä sitten v. 1997 ilmestyneen, eittämättä bändin kirkkaimman kruununjalokiven, Paradoxin jälkeen ensimmäinen Cooperin tähdittämä albumi kykeni näkemään päivänvalonsa, kun Show Me How To Live ilmestyi n. kuukausi sitten. Kuten kaikki fanit tietävät, Cooper teki vakuuttavaa jälkeä aikanaan, mutta itselläni ainakin pyöri kaksi kysymystä mielessä ennen vääjäämätöntä, vuoden lähes odotetuinta kuuntelukokemusta: 1. Miten nämä kaikki vuodet ovat vaikuttaneet Cooperin ääneen, ovatko vuodet kohdelleet kaltoin miestä vai onko hän vielä entisensä, kultakurkku parhaasta päästä? 2. Pystyykö Andersen vastaamaan niihin odotuksiin, mitä hänen musiikilleen lataan, kun ”klassinen kokoonpano” tavallaan on taas koossa? Nostalgia määrittelee yllättävän paljon odotuksia useimmiten tällaisissa tapauksissa, jos bändiä on ehtinyt kuuntelemaan vähintään jo pari vuotta intensiivisesti.

Kun sitten ensimmäisen kerran pyöräytin albumi läpi, niin ajatukset olivat sekavat. Tämähän oli oikeastaan juuri sitä mitä olin toivonut ja hieman pelännytkin. Cooper oli edelleen selkeästi oma loistava itsensä, tuotantopuoli kuulosti siltä kuin pitääkin Royal Huntin tapauksessa ja sävellykset vaikuttivat vähintäänkin lupaavilta, mutta sitten toisaalta jotenkin pani hengästyttämään ajatus, että ”taas tätä samaa”. Oikeasti, Show Me How To Live olisi aivan hyvin voinut ilmestyä v. 1996 Moving Targetin ja Paradoxin välissä! Parin viime levyn suuremmat progevivahteiset kikkailut oli jätetty omaan arvoonsa, ja lopputuloksena oli seitsemän toinen toistaan melodisempaa biisiä, jossa kunkin kertosäkeet kilpailevat keskenään, mikä niistä jää parhaiten soimaan päähän seuraavien päivien, tai jopa viikkojen aikana. Aika näyttää, voidaanko puhua pidemmästäkin aikasyklistä.

Suurin ristiriita piilee siinä, että viime vuosina olen niin paljon puhunut siitä, että kaipaan musiikilliseen elämääni jotain uutta ja jännittävää tänä päivänä, ja toivoisin, että uusi musiikki kykenisi herättämään itsessäni samanlaisia tuntemuksia, jollaisia koin erityisesti v. 2004-2008 aikana, kun joka kulman aikana tuntui tulevan vastaan toinen toistaan mielenkiintoisempia orkestereita metallimusiikin saralla erityisesti. Mutta sitten tätä levyä kuunnellessani kävi päivä päivältä selvemmäksi, että olen silti kaikesta paasaamisesta huolimatta edelleen eniten kiintynyt siihen tuttuun ja turvalliseen soundiin, johon ihastuin jo kymmenisen vuotta sitten pahanpäiväisesti hieman nuorempana pojankloppina. Olen fuckin' kikkelihevari henkeen ja vereen, ja Royal Huntin tarjoama sekoitus sitä yhdistettynä vaivihkaiseen progressiivissävyiseen kokeiluun sovituksissa on se varmin voittajakaava tätä nykyä omissa kirjoissani.

Kirkas selkeä tuotanto, jykevä rumpusoundi, vahvaääninen karismaattinen vokalisti, tiettyyn pisteeseen kaavamaiset mutta kuitenkin toisistaan erottuvat kappaleet vahvoilla koukuilla ryyditettynä…INSTANT WIN! Tällaista ja ennen kaikkea näin tyylitajuista musiikkia kuitenkin tulee nykypäivänä kuitenkin aika harvoin vastaan, sillä melodinen metalli elää oman musiikinkuunteluaikani pahinta aallonpohjaa tällä hetkellä, kuten olen tälläkin foorumilla jo pari kertaa ehtinyt toteamaan. Mutta Show Me How To Live osoittaa lopulta kuitenkin sen, kuinka helppoa minua on miellyttää, jos asialla on tekijämiehet/naiset.

ELI: Vuoden levy pienen pienellä marginaalilla lähes yhtä säväyttävään Nighwishin uutukaiseen.

Ja vielä albumimaistiainen, yksi vuoden parhaista biiseistä. Levyn nimikkoveto on se vuoden paras biisi, mutta koska tubesta ei sitä löydy tällä hetkellä, niin saatte tyytyä vain levyn toiseksi parhaaseen raitaan: Half Past Loneliness


2. Nightwish - Imaginaerum

Noniin, jos Dark Passion Play jätti jonkin verran toivomisen varaa, niin Imaginaerum on jo toista maata. Olen tyytyväinen. Biisimateriaali on mielenkiintoista ja sopivan vaihtelevaa, Anette vetää särmikkäämmin mitä aikaisemmin, tuotanto on taattua Nightwish-laatua…siinäpä se tiivistettynä. Jos jotain purnaamisen aihetta halutaan hakemalla etsiä, kitaratyöskentely on edellislevyn tapaan paikoin aika tylsää ja ennalta-arvattavaa, vähäsen huomaan välillä haikailevani ensimmäisten levyjen aikaista ”kitarasankarirevittelyä” Vuoriselta. Ja sitten levyn loppupuolella on ehkä yksi slovari liikaa: The Crow, The Owl and The Dove on se turhin niistä, vaikka sinänsä ihan hyvä kipale onkin. Ja sitten tosiaan se Substancen mainitsema runo – Siedän, mutta heikentää kokonaisuutta ylipituudellaan.


3. Stratovarius – Elysium

Jos edellinen Polaris oli mielestäni ylihypetetty paluu huipulle, niin Elysium on onneksi toista maata. Parasta Stratoa sitten tokan Elementsin, viimeisen oikeasti hyvän Straton. Nyt se on tapahtunut, Tolkki on korvattu. Mutta mitä nyt, kun Michael jättää rumpalin pallin? Stratovarius-nimellä jatkaminen tuntuu nyt entistäkin enemmän teennäiseltä.


4. Turisas – Stand Up And Fight

Edellinen levy oli lähes mestariteos, joten tiesin, että paljon pitää tapahtua, että tuleva lätty nousisi edes samalla tasolle. Ja sitä ei tapahtunutkaan, mutta Stand Up And Fight on silti jokseenkin raikas kokonaisuus. Albumi leikittelee suvantovaiheiden ja majesteetillisten hetkien välillä erittäin taitavasti, ja ilmassa onkin vahvaa leffasoundrackin tuntua enemmän kuin koskaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että mainitsemaani rauhallista tunnelmointia on ehkä vähän liiaksikin, mikä syö albumilta Turisasmaista ärhäkkyyttä. Tästä esimerkkinä käy esim. löysä avausraita, The March of the Varangian Guard.


5. Turmion Kätilöt – Perstechnique

Minulla oli ennakkoluuloja tätä orkesteria kohtaan pitkän aikaa: Ajattelin, että bändi on täysin säväyttävien ja välillä ehkä kyseenalaistenkin live-esitystensä varassa, ja itse kappaleet olisivat sitten liian Rammstein-palvontaa Klamydia-tason alapäälyriikoilla (kaikki kunnia toki vanhalle Klamydialle!) höystettynä. No, paljastui sieltä vähän muutakin, nimittäin lähes levyllinen tasokkaita kappaleita! Muusta tuotannosta en juuri tiedä, mutta yllätyin silti, että pääpaino levyllä on kuitenkin metallissa ja konemusavaikutteet jäävät sopivasti taustalle. Särmää ja tanssijalan vipattamaan pistävää jumputusta siis sopivassa suhteessa. Eikä ne lyriikatkaan onneksi olleet niin ennalta arvattavaa tavaraa, mitä aluksi pelkäsin.


6. Anthrax – Worship Music

Vuoden yllättäjiä tämäkin. Bushin aikaiset levytykset on vieläkin kuulematta ja ottaen huomioon viime aikaisen turbulenssin laulajanvaihdoksineen, harva odotti, että Belladonnan johdolla tämän tasoista materiaalia saisimme vielä kuulla. Mutta onneksi joskus suuri yleisö on väärässä. Worship Music on sopiva sekoitus uutta ja vanhaa, vaikka Among The Living tulee tietysti olemaan ikuisesti se albumi, johon bändin kaikkia myöhempiä tuotoksia tullaan vertaamaan. Ja sen aikaisesta tiukasta Thrash/Speed Metallista kuullaan vain ainoastaan vivahteita. Mutta kokonaisuus toimii kuitenkin sen verran mallikkaasti, että levyn pituudesta huolimatta levy kantaa loppuun asti melko mutkattomasti, ja erityisesti albumin alkupuolella kuullaan lukuisia mieleen jääviä sävellyksiä. In the Endin jälkeen levy kuitenkin hyytyy hiukan.


7. Amaranthe – Amaranthe

Positiivinen yllätys, ja jonkinlainen raikas tuulahdus metalliskeneen omaperäisellä soundillaan. Välillä se ruotsalainen tanssipoppimaisuus meinaa vähän häiritä, mutta vastapainoksi tarjoillaan sitten vakuuttavasti jyrääviä kertsiosuuksia, riffejä ja murinoitakin. Joku sanoisi ehkä, että ylituotettu, mutta itselläni se kynnys ei ylity onneksi kuitenkaan. Act of Desperation!


8. Iced Earth - Dystopia

Iso askel eteenpäin edellisen, Barlowin viimeiseksi jääneen, The Crucible Of Manin, jäljiltä. Stu Block on hyvä korvaaja, jossa yhdistyy edellisten laulajien parhaita puolia, ja myös se silloin tällöin kuultava ”oma äänikin” toimii tarpeeksi hyvin tämän kappalemateriaalin kanssa. Positiivinen ylläri tämäkin.


9. Powerwolf – Blood Of The Saints

Edellinen Bible Of The Beast oli erittäin iskevä voimametallilevytys, joka oli samaan aikaan hauska, nokkela, tarttuva ja sopivan vaihteleva biisimateriaaliltaan. Blood Of The Saints on peruspalikoiltaan samaa luokkaa, mutta kaikessa vain edeltäjäänsä huonompi tai ennalta-arvattavampi. Odotin enemmän, mutta taitaa tämä albumi vielä hyvän puolelle nipin napin itsensä taistella.


10. MaYan – Quarterpast

Quarterpast roikkui aika pitkään vuoden levytysten kärkipaikoilla, mutta ajan myötä alkoi käydä selväksi, että arvosanassa on ollut vähän Mark Jansen -lisää. Vähän tilkkutäkkimäinen levytys: Mikään biisi ei meinaa kantaa täysin alusta loppuun, mutta joka kappaleessa on vähintään jokin potentiaalinen/hyvä juttu. Sen takia lopputulos jää sinne jonnekin OK:n ja hyvän välimaastoon. Vierailevista vokalisteista ei saada ihan parasta hyötyä irti.


Muita, ei niin maininnan arvoisia (mutta mainitsenpa kuitenkin, kun tuli kuunneltua ) tuotoksia tältä vuodelta:

Pain Of Salvation – Road Salt Two
- ykkönen oli parempi
- Remedy Lanen ja The Perfect Elementin voimalla mennään jatkossakin

Moonsorrow – Varjoina kuljemme kuolleiden maassa
- pari aikaisempaa levyä jäänyt välistä
- Verisäkeet oli vielä hyvä. Sanotaanko, että tämä ei ainakaan rohkaissut tutustumaan niihin pariin järkälemäiseen albumikokonaisuuteen, mitkä tässä välissä ovat jääneet kuulematta.

Megadeth – Th1rt3en
- Lyhyesti sanottuna täyttä filleriä. Jos edellinen levy oli jo tuhoon tuomittu yritys palata vanhaan rässisoundiin, niin tämä vetää vielä pahemmin pohjat. Vahvaa välityönmakua kaikkine vanhojen biisien uudelleenlämmittelyineen ja aikaisemmin julkaistuine soundtrack-paloineen.

- Jotain kertoo se, että levyn suurin kohokohta oli yksi niistä aiemmin mainitsemistani uudelleenlämmittelyistä...

HammerFall – Infected
- tasaista työtä jälleen kerran, mutta tuntuu ne ”hitit” harvenevan levy levyltä
- Power Metal alkaa olla jo mennyttä aikaa, as expected

Almah – Motion
- Edu, et osaa enää laulaa. So sad
- Biiseissä on ideaa ihan kivasti, mutta viimeisin silaus jää uupumaan juuri edellä mainitun seikan vuoksi. Aggressiivisempi tatsi ei riitä kovin pitkälle.

Protest The Hero – Scurrilous
- Lähes TOP10-kamaa, ja vuoden iloisimpia yllättäjiä
- Pidemmän päälle tuli kuitenkin selväksi, että levy ei kestä jatkuvaa kuuntelua, sillä liika kikkailu alkaa käymään hermojen päälle ajan mittaan.

Dream Theater – A Dramatic Turn Of Events
- vuoden ylihypetetyin levytys, hands down!
- LaBrie jatkaa v. 2005 alkanutta alamäkeään vokalistina, rummut miksattu liian alas (a.k.a. Jason Newsted -kohtalo), mielenkiinnottomia kappalerakenteita, tylsiä melodioita, liikaa balladeja…hauskaa, alan kuulostaa ihan Davidsonilta vuosimallia 2005! Mutta nykypäivän semi-suurelle fanipoika-Davidsonille tämä on kyllä lähivuosien suurimpia pettymyksiä ellei peräti se suurin, mikä on kuulkaas paljon sanottu. En oikeasti löydä tästä mitään hyvää sanottavaa. Hyi saatana, mikä löysä paska!

Children Of Bodom – Relentless Reckless Forever
- perus nyky-Bodomia, joitakin hyviä hetkiä löytyy vieläkin mutta kokonaisuus ei yksinkertaisesti kanna kovin pitkälle

Symfonia – In Paradisum
- ehkä se 2. ylihypetetyin tänä vuonna
- Jotenkin niin halvan kuuloinen. Tusinatavaraa. Matoskin alkaa olla nähnyt parhaat päivänsä.
- Tolkki on menettänyt lopullisesti tatsinsa.

Evergrey – Glorious Collision
- Tylsää, liian turvallisen tuntuista, niin ennalta-arvattavaa Evergreyta, että levyn läpi kahlaaminen yhdellä kuuntelulla käy oikeasta työstä. Särmää kaivattaisiin.

- Alkaa usko mennä täällä Englundinkin sävellystaitoihin

Amorphis – The Beginning Of Times
- Ensimmäinen Joutsen-eran levytys, joka jäi melko kauaksi siitä, mihin yhtyeellä olisi potentiaalia
- Joitakin ihan kivoja uusia jippoja kuten naislaulajan käyttö, mutta särmää kaivattaisiin lisää. Eclipsella ja Silent Watersilla osuttiin tässä suhteessa napakymppiin.

Arch/Matheos – Sympathetic Resonance
- Jokin tässä mättää: Paperilla oldies goldies Fates Warning -reunion kuulosti hyvältä idealta, mutta mistä homma jäi sitten lopulta vajaaksi?
- Varmaan se John Archin ääni kaikesta huolimatta on se seikka, joka estää albumia nousemasta korkeampiin sfääreihin. Miehen vähintäänkin hengästyttävä äänenkäyttötapa on itselleni ollut aina ”hit or miss”-kamaa, ja vaikka hän teknisesti suoriutuu hommasta hyvin, puuttuu hänen äänestään sellaista tiettyä lämpöä erityisesti tällä levytyksellä. Lopputulos on jotenkin monotoninen, ja asiaa ei auta kyllä yhtään kappaleiden ylipitkät pituudet

- Lopullinen mielikuva albumista on ei-niin-mairitteleva: progeilua progeilun vuoksi.

Edguy – Age Of The Joker
- Viime vuoden Avantasiat jättivät vaikutelman siitä, että Tinnitus Sanctus olisi ollut vain yksittäinen hutilaukaus Sammetin mestarillisessa diskografiassa, ja ensi levyllä taas nähtäisiin, mistä se kana oikeasti pissii – olin valitettavasti väärässä.

- Power Metal on entistä enemmän taka-alalla, mikä ei yksinään ole merkki huonommasta sävellystyöstä, mutta kun otetaan huomioon Sammetin entisestään huonontuneet vokalisointisuoritukset, aletaan olla suurien kysymysten äärellä. Alkaako tästä lopullinen alamäki, vai onko miehessä vielä rahkeita melodisen metallin huipulle Edguyn peräsimessä?

- Jotenkin Sammetista huokuu tänä päivänä tietty ylimielisyys ja vanhojen levytysten vähättely, mikä vituttaa tällaista vanhaa fania hiukan. Mies ei tunnu kestävän kritiikkiä laisinkaan, mistä kielii Two Out of Seven -biisin sanoitukset muun muassa ja kovat puheet siitä, kuinka hyvin tämä uusinkin levy myi kaikesta kriitikistä huolimatta. Ja lälläslää vielä siihen päälle. Arvostan Sammetia vieläkin suuresti, mutta olen kyllä pettynyt siihen, millaiseksi hän on muuttunut 2000-luvun puolivälin jälkeen. Sillä voi olla alitajunnassa vaikutusta siihen, millä tavalla suhtaudun esim. Age Of The Jokeriin.

Pagan’s Mind – Heavenly Exstasy
- Progressiivisuus pois -> melodiaa tilalle oli tässä tapauksessa huono päätös
- särmä katosi jonnekin

Rhapsody Of Fire – From Chaos To Eternity
- ihan jees, mutta kaukana ollaan 10 vuoden takaisesta tasosta. Heikoin suoritus näistä uuden tulemisen aikaisista levyistä.

Serenity – Death & Legacy
- jos edellinen levy oli mestarillinen sekoitus melodisuutta, progressiivisvivahteisuutta sekä tarttuvuutta, Death & Legacy on pieni mutta ratkaisevan suuri askel vieläkin melodisempaan suuntaan. Sen seurauksena huomaamme, että levyllä on vähintään pari balladia liikaa ja levy laahaa muutenkin keskitempoisuuden syvässä suossa. Kaikki yllätyksellisyys on samalla poistunut yhtyeen musiikista. Levy on niin sokerisen poppis, että kuuntelun jälkeen on suorastaan ähky olo.

Symphony X – Iconoclast
- liian suoraviivaista, simple as that.
- Periaatteessa voisi toimia erilaisella toteutuksella/paremmilla koukuilla, mutta nyt huippuhetket jäävät auttamattoman vähiin. Yllätys yllätys, levyin monimutkaisimmat ja yhtyeelle tyypillisimmät teokset ovat myös ne levyn säväyttävimmät kohokohdat: Iconoclast ja When All Is Lost.

[Nyarlathotep]

Omat listaukseni ovat tämän vuoden osalta vielä jonkin verran vaiheessa, mutta uskaltaisin jo olla melko varma vuoden kärkinimistä. Lähemmäs parisataa kuluneena vuonna julkaistua levyä olen kuunnellut läpi ja niistä suurimmalle osalle ehtinyt jonkinlaisen arvosanakin antaa. Jos jotain tarkemmin kiinnostaa niin vielä epätäydellinen lista löytyy kokonaisuudessaan tuolta

Vuoden 2011 parhaat - TOP10

1. Devin Townsend Project - Deconstruction
Täysin mielipuolista kaahausta koko levy. Jonkin verran löytyy niitä rauhallisiakin kohtia, mutta orkesterimaisuutta ja teatraalisuutta sitten sitäkin enemmän. Tirehtööri itse on levyllä kyllä huippuiskussaan ja Deconstruction on selvästi paras näistä neljästä Project -nimellä julkaistusta albumista. Albumin konseptikin on niin kiero ja humoristinen, että täysiä pisteitä ei voi jättää antamatta.

2. Sólstafir - Svartir Sandar
Tämä levy tuli kyllä hieman puskista näin korkealle. Bändin aikaisempi Köld-levy ei ollut mielestäni ollenkaan kaikkien kehujen ja hypetyksen arvoinen. Sen sijaan Svartir Sandar on kertakaikkisen loistava sisältämättä yhtään huonoa tai mitäänsanomatonta kappaletta. Hemmetin paljon siistejä riffejä ja kikkailua kappalerakenteiden kanssa. Laulu ei nyt ihan Primordial-tasoista ole, mutta siltikin laulaja tulkitsee kyllä pirun hyvin ja tunteikkaasti läpi levyn. Lähes 80 minuutin pituudessaan Svartir Sandar on kyllä aavistuksen raskas noin kerralla putkeen kuunneltavaksi. Fyysinen äänite on kuitenkin jaettu kahdelle CD:lle, joten se tuo jonkin verran helpotusta.

3. Primordial - Redemption at the Puritan's Hand
Ei aivan yhtä eeppinen levy kuin edellinen To The Nameless Dead, mutta siltikin aivan saatanan kova. Tosin eipä Primordial varmaan koskaan onnistu huonoa levyä tekemään. Ainoa asia mitä itse jäin jonkin verran kaipaamaan on tuollaiset nopeammat osuudet, esimerkiksi The Black Hundredin loppupuolisko.

4. Arenna - Beats of Olarizu
Vuoden paras stoner-lätty on tässä. Ainakin itselleni entuudestaan täysin tuntematon bändi, joka sitten jostain ihan puskista astuu esiin ja iskee pöytään tällaisen tekeleen. Arenna tuo mieleen sellaisen Fu Manchun ja jonkun hieman raskaamman stoneribändin, kenties Bongzillan risteytyksen. Kappaleet ovat mahtavan kuuloista jamittelua, ainoa miinus tulee puolituntisesta viimeisestä biisistä jonka olisi ihan varmasti saanut tiivistettyä lyhyempäänkin. Jotkut ovat valittaneet laulajasta, mutta omasta mielestäni laulu on sopivan raikkaan kuuloista. Toivottavasti nousee vielä astetta suuremmaksi ja tunnetummaksi nimeksi, siihen bändillä on kyllä ainekset.

5. Graveyard - Hisingen Blues
Stoner-vaikutteilla höystettyä bluesrokkia länsinaapurista, suoraan 70-luvun hengessä. Hyvin vauhdikasta settiä ja levy säilyttää tasonsa vahvana koko ajan. Todelliset huippukohdat jäävät kuitenkin ehkä puuttumaan.

6. Moonsorrow - Varjoina kuljemme kuolleiden maassa
Varsin eeppistä musiikkia. En ole mikään Moonsorrowin ylin ystävä ollut aikaisemmin, bändin musiikki on mennyt aika lailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kaikki neljä kappaletta ovat varsin massiivisia tekeleitä, joten reilun minuutin mittaiset rauhalliset väliosuudet ovat enemmän kuin paikallaan ja rytmittävät levyn kulkua hyvin. Kosketinsoittimet toimivat biiseissä erittäin hienosti.

7. PJ Harvey - Let England Shake
Ihme etten ole edelleenkään jaksanut tutustua PJ Harveyn aikaisempaan tuotantoon, Let England Shake teki ilmestyessään nimittäin sen verran kovan vaikutuksen ja roikkui hyvin pitkään ihan tuolla TOP-3:ssa. Levyltä löytyy sekä hyväntuulisia että melankolisia kappaleita. Harveyllähän on jo ikää päälle neljänkymmenen, mutta lauluäänestä päätellen voisi mennä paikoitellen jostain kymmenvuotiaasta.

8. Tokyo Jihen - Daihakken
Tarttuvaa musiikkia, sellaista jota jaksaa kuunnella vaikka useamman tunnin putkeen. Ei missään nimessä yhtyeen paras levy (Kyōiku on edelleen ylivoimainen), mutta jatkaa hyvää sarjaa. Shiina Ringo ja Tokyo Jihenkin ovat kyllä sellaisia että huonoa levyä on turha pelätä. Daihakkenilla on selkeästi enemmän jatsahtavampi ote kuin aikaisemmilla levyillä, siitä plussaa.

9. Blood Ceremony - Living With The Ancients
Mitäköhän tästäkin nyt sanoisi? Aineksia olisi ehdottomasti jopa vuoden levyksi, levy sisältää nimittäin muutaman sellaisen kappaleen joita olen kuunnellut valehtelematta satoja kertoja. Valitettavasti taso ei vain säily samanlaisena koko levyn ajan, vaan heittelehtii paljonkin. Vähitellen olen kuitenkin oppinut pitämään kokonaisuudestakin enemmän ja kärkikymmenikköönhän tämä ehdottomasti kuuluu. Blood Ceremony on okkultistista doomrokkia naislaulajalla höystettynä tyyliin The Devil's Blood tai Jex Thoth. Vaikutteet pystyy nimeämään helposti; bändi on selkeästi Jethro Tullinsa ja Coveninsa kuunnellut.

10. Pain of Salvation - Road Salt Two
Oli itseasiassa jonkinastein pettymys, tai sitten se ei vielä ole auennut meikälle tarpeeksi. Ei tämä kyllä yhtä hyvä ole kuin Road Salt One, vaikka hyvä levy onkin. Löytyy tarttuvia tsipaleita, tunnelmallisuutta, herkkyyttä, vaikuttavaa tulkintaa yms... mutta ei, jokin tästä silti puuttuu.

Pettymyksiä

- The Devil's Blood - The Thousandfold Epicentre, taso notkahti melko pahasti debyyttilevystä.

- Tom Waits - Bad As Me, haluaisin kovasti pitää tästä levystä enemmän ja olen yrittänytkin sitä ajatuksella kuunnella mutta ei kyllä iske mitenkään samalla tavalla kuin vaikka Blood Money tai Rain Dogs. Yliarvostettu.

- Steven Wilson - Grace for Drowning, yksinkertaisesti odotin paljon enemmän.

- Boriksen julkaisut vuonna 2011, New Album oli j-rockhöysteisine biiseineen ainoa hyvä levy. Heavy Rocks hävisi pahasti 2002 julkaistulle isoveljelleen. Attention Please oli taas, no, paska.

- Dream Theater - A Dramatic Turn of Events, ehkä turha mainita tässä kun eihän tämä varsinaisena yllätyksenä tullut; DT:n tuotanto on muutenkin ollut Octavariumin jälkeen melko sielutonta jöötiä, mutta mainitaan silti.

- Ulver - Wars of the Roses, vuoden suurin pettymys. Täysin mitäänsanomatonta huuhailua ja muniinpuhaltelua.


Vuoden biisit 2011:

1. *shels - Journey to the Plains
2. Julma-Henri & Syrjäytyneet - Kauppaan kauppaan
3. Blood Ceremony - Daughter of the Sun
4. Blood Ceremony - The Great God Pan
5. Sólstafir - Ljós í Stormi
6. Eleanoora Rosenholm - Pimeä tähti
7. Liturgy - Generation
8. Fair to Midland - Whiskey & Ritalin
9. Hexvessel - The Death Knell Tolls
10. PJ Harvey - The Words That Maketh Murder

[Substance]

Teillä on paljon sellaisia levyjä joista en ole ikinä kuullutkaan. Hyvä, sillä nyt voin tutustua niihin.

Teen myöhäisen lisäyksen omaan viestiini.

Steel Panther - Balls Out

Tämä on vitsiyhtye joka soittaa 80-luvun hevimetallia ja laulaa pääasiassa seksistä, rentuista joihin naiset rakastuvat sekä huumeista. Yhtyeen biisit eivät todellakaan ole mitään mestariteoksia, mutta he onnistuvat myös tällä puolella ja näin Steel Pantherilla on muutakin annettavaa kuin pelkkä vitsi. He kuulostavat vahvasti kasarilta nykypäivän vehkeillä tuotettuna, ja kappaleissa on paljon vaihtelua. Hitsi, tämä levyhän on eheä albumikokonaisuus! Parin vuoden takainen Universal debyytti Feel The Steel ontui, mutta nyt yhtye on saanut oikeasti ohjaksista kiinni. Hienoa. Harkitsen jopa keikalle menoa. Tasaisen vahvan levyn kohokohdaksi nousee uljas "urheilu"-anthem Just Like Tiger Woods. Harmi, että he ovat tällä vitsillään hieman myöhässä, mutta sen lisänimi voisi olla true story.

Just Like Tiger Woods, Gold Digging Whore, Weenie Ride

Guitar Wolf - Spacebattleshiplove

Tästä minulla ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä sanottavaa, mutta olen iloinen, että tiedän myös tämän hullunkurisen japanilaisen garagerock-bändin olemassaolosta.

[Haxari]

En oikeen seuraile uusien levyjen ilmestymistä enkä koskaan pysy perässä jos joku yhtye julkaisee uuden levyn.

Ainoat ja parhaat levyt mitä tulee mieleen:

Turmion Kätilöt - Perstechnique
Paras kappale on ehdottomasti Suolainen Kapteeni

Rammstein - Made in Germany kokoelmalevy (1995-2011)
Useita hyviä kyseisen yhtyeen kappaletta

Ja sitten vielä se uusin Nightwishin sinkkubiisi on ainakin hyvä mitä ne radiossa soittelevat.

[The Sorrow]

http://dancemacabre-rupertf.blogspot...aat-levyt.html
Olen hieman laiskalla tuulella tähän kellonaikaan, joten tuossa oma mielipiteeni suoraan blogissa.

[David A. Mage]

2011 oli minulle melko laiha vuosi määrällisesti, johon osaltaan vaikuttaa toki se, etten ylipäätään jaksa nykyään liiemmin metsästää uusia tuulia. Niistä muutamista harvoista kuitenkin löytyi sellaisia tapauksia, jotka pomppasivat suoraan korvista sydämeen.

Odottamistani levyistä sielunveljet Moonsorrow ja Primordial päräyttivät eetteriin jotenkin vaikeat levyt kumpikin. Varjoina kuljemme kuolleiden maassa otti aikansa avautua enkä vieläkään tiedä mille tasolle sen arvottaisin upeiden Verisäkeiden ja Hävitetyn jälkeen, mutta levyä kuunnellessa viimeistään Kuolleiden maa iskee jonnekin selkäytimeen. Irlannin ylpeyden Redemption at the Puritan's Hand puolestaan on sitäkin hankalampi tapaus, sillä se ei ole auennut vieläkään. Biisimateriaalista aloituskaksikko No Grave Deep Enough ja Lain With the Wolf viehättivät heti kättelyssä ja viime aikoina Mouth of Judas on alkanut vedota samoihin hermoihin kuin Coffin Ships vuosia sitten. Kaikesta huolimatta vuosi vierähti Primordialin puolesta pitkälti vanhan kunnon Spirit the Earth Aflamen parissa.

Koska Virus on lähimpänä Ved Buens Endeä (Written in Waters on paras levy ikinä, piste.) mitä nykyään löytyy, olen Carheartin jälkeen asettanut sille kohtuuttomat vaatimukset joita ei The Black Flux täyttänyt neljä vuotta sitten, eikä The Agent That Shapes the Desert tehnyt sitä viimekään vuonna. Vittumaisin piirre levyssä on se, että bändi tarjosi faneilleen maistiaisena kerman kakun päältä ja siinä missä levyn aloittavat vahvasti VBE-henkiset ja umpikierot nimibiisi ja Continental Drift sekä mielikuvia aavikolla kruisailevista Cadillaceista ja jostain tällaisista tuottava, härskisti groovaava Chromium Sun nostivat riman kattoon, ei loput levystä yksinkertaisesti kykene ylittämään sitä. Red Desert Sand toimii vain melkein, Dead Cities of Syria tuntuu ylipitkältä, Where the Flame Resides ja Parched Rapids menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja Ulver-Garmilla varustettu Call of the Tuskers ei vaan enää jaksa innostaa. Todennäköisesti vika on ihan kuuntelijassa, sillä kun minä odotin jälleen sitä uutta Ved Buens Ende -albumia toismaallisine tunnelmine ja black metaleine päivineen, on bändi varmasti oikein tyytyväinen solmuun vedetystä aavikkorockistaan. Toisin sanoen minä sain Virukselta vain erinomaisen EP:n.

Sen sijaan Dødheimsgardin ja Coden molemmat taakseen jättäneen Kvohstin Hexvessel räjäytti pankin psykedeelisellä metsäfolkillaan. Dawnbearerista ehdin jo höyrytä tässä viestissä. Mielipide ei ole muuttunut järin paljon tuosta, mitä nyt olen alkanut yhtyä useiden muiden mielipiteeseen siitä, että levy loppua kohten alkaa laahata hieman. Tämä ei kuitenkaan ole kovin paha miinus, sillä A-puolen biisit, varsinkin menevä The Death Knell Tolls sekä hypnoottinen I Am the Ritual lukeutuvat minun korvissani kategoriaan "parasta ikinä" ja joidenkin fillereinä pitävät instrumentaaliraidat kuten The Cabalist Under the Gallows, Radiant Transcendent sekä levyn päättävä kolahtavat minuun yhä. Erityismaininta vielä levyn päättävälle Oracle of the Starlit Dawnille, koska sen surumieliset ja jotenkin käsittämättömän kauniit sävelet luovat tälle pojalle biisiä kuunnellessani niin rauhallisen mielen, että voisin vaikka kääntyä Zen-buddhalaiseksi vain sen tunteen säilyttääkseni.

Code-rykmentistä tuli myös toinen vuoden yllättäjä, nimittäin kitaravelho Aortin Blutvial julkaisi lätyn, joka tarjoa kaikkea muuta kuin puhtailla vokaaleille kyllästettyä avant-gardea. Curses Throns Bloodin black metal nimittäin sylkee ja lyö naamaan vuoron perään ja jättää kuulijalle hyvällä tavalla perseraiskatun olon. Levyn avaavat At the Stones We Gather ja Blackthorn Winter kulkevat eteenpäin messevän black thrash attackin voimin josta Aura Noirkin olisi ylpeä, Conspiracy of Optimismin riffit luovat mieleen samoja mielikuvia kuin Thorns sekä Dødheimsgard parhaimmillaan ja Tirade Against Oversocialisationin tarjoaa sitä mitä Darkthrone on viime aikoina yrittänyt, mutta myös onnistuu siinä. Kaiken tämän keskellä on enemmän kuin hämmentävää, miten suoraviivaisella jyräyksellä alkanut levy syöksee itsensä loppupuolella Three Cursesin ja A Light in the Forestin aikana modernimpaan, hyvin melodiseen black metaliin ja kykenee pysymään kasassa. Varsinkin, kun vertaa yli kymmenminuuttisen (seikka jota en vieläkään käsitä, sillä kappale on tiukka, nopeatempoinen paketti) A Light in the Forestin eeppisyyttä raitaan numero 3, The Immutable Hammer, joka on aika lailla juuri sitä mitä nimensä tarjoaa. Kolmen minuutin suoraviivainen rypistys kun sisältää kitarasoolostaan huolimatta tuskin ainuttakaan riffiksi laskettavaa sointukulkua ja enemmän räkää kuin keskiverto hc-punk -bändi ehtii uransa aikana nenästään kaivaa. Levyn ainoa kauneusvirhe on päätösbiisi Wethered and Broken-Mouthed, joka kaikessa junnaavuudessaan tuntuu yrittävän olla uusi Gate of Nanna, mutta tervassa kahlaamisen sijaan kaatuu sinne. Sinänsä onkin outoa, että biisi ottaa kuulijasta kiinni vasta lopussa, jossa se jumittaa kaikkein eniten. Melko harmi, sillä debyytin I Speak of the Devil päätöskappale Hiraeth teki kaiken saman, mutta säilytti mielenkiinnon ja on hypnoottisuudessaan koko levyn paras biisi, siinä missä debyyttiä muuten vaivaa itsensä toistaminen ja jumitus jopa nopeammissa biiseissä. Curses Thorns Blood kuitenkin kutittelee mukavasti lähes kaikkia black metal-hermopäitäni. Sekä aivosoluja, jotka on alkoholilla ja Hellhammerilla kulutettu haiseviksi mongoloideiksi, myös sitä sisäistä teiniäni, joka aikoinaan kykeni ottamaan Emperorin verbaalisen aivopierun "performs sophisticated black metal art exclusively" melkein pokerinaamalla vastaan.

//Niin, ja Tenhin tuore ja odotettu Saivo ei jostain syystä tahdo avautua. Se on kyllä kaunis, herkkä ja upea, mutta hitto vie kun ei vaan aukea.