Tämä on novellin alku, joka on tarkoitus saada kesällä loppuun. Sivuja tulee ehkä olemaan A4:sina kolmisenkymmentä, jos tämä paisuu isommaksi, niin sehän voidaan laskea romaansiksi.)
Kirjoitin nyt jo toista tuntia, aika levätä hiukan.
Sade ropisi ja hakkasi vaunujen kattoa, muta lätsähteli pyörien alla sekä aika ajoin kuului vaunuihin hevosten hirnuminen. Sää oli ollut sateinen jo kolmatta päivää ja nyt oli sumukin tullut. Vaunussa yksin istuva matkustaja ei tiennyt oliko tämä seudun tavallista säätä vai oliko hän vain epäonnekas. Joka tapauksessa olivat nämä viimeiset kolme päivää joiden aikana oli hän vaunuissa matkustanut täynnä sadetta, pilviä ja unettavaa yksitoikkoisuutta.
Nyt oli aamu ja aina välillä ikkunasta vilkaistuaan näki matkustaja entistä enemmän asumuksia. Aiemmin niitä oli ollut vain jokunen yksinäinen ja pieni torppa, sitten seurasivat maaseudulle ominaiset talot ja tässä kohdassa oli maaseudun ja kaupungin välinen raja. Mutaisilla teillä vaelsi muutamia yksinäisiä kanoja jotka joutuivat aina välillä väistämään hevosia ja vaunuja. Puu oli yhä hallitseva rakennusaine, mutta siellä täällä näkyi jo suurehkoja kivitaloja. Pian kadutkin vaihtuisivat mutaisista kunnon kivisiksi. Matkustaja katsoi kasvojaan peittävän ohuen sarhon läpi tylsistyneenä maisemia. Harmaita taloja, harmaan sumun peittoon jääviä yksinäisiä puita sekä muutama kana, joka oli mutakylvyn jälkeen muuttunut harmaaksi. Matkustaja huokaisi. Teiden mutaisuudesta päätellen olivat sateet täällä suhteellisen tavallinen ilmiö. Matkustaja ei kuitenkaan valittanut tietämättömyyttään, eihän hän edes ollut tiennyt paikan olevan edes olemassa ennen kuin oli vihdoinkin hänen Cesfinsä aika.
Tällä kaupunkimaisella alueella asui vain noin 2 500 asukasta. Matkustaja tiesi myös, että Revalissa - kaupungin nimi - oli ikioma itsenäinen hallitsija. Alue oli tietenkin liian pieni kuningasta varten, keisarista nyt puhumattakaan, mutta Revalia hallitsi linnanherra, joka asui Revalin eteläisellä puolella suoraan Revalin ainoan järven ääressä. Kaikki asukkaat saivat vetensä järvestä - tai sateesta, tuumasi matkustaja - ja koska linna oli ylivoimaisesti kaupungin suurin rakennus oli se heti järven luona.
Matkustaja kurottautui aika ajoin sivuikkunasta ulos, muttei nähnyt linnaa. Edessä oli vielä loivia kukkuloita, joiden päälle oli rakennettu hyvin tiheästi yhteen kauppoja. Tämä oli jo kaupungin aluetta, katukin muuttui kiviseksi ja ainiainen lätsähtely sekä vajoaminen loppui vihdoin. Matkustaja oli ollut merikipeänä jo melkein koko päivän, joten se oli hänelle suuri helpotus. Matkustajan mielessä kävi ajatus, että tämä oli liian pieni lääni ollakseen itsenäinen, mutta hän heitti sen pian syrjään. Oli sentään hänen Cesf ja toisin kuin useimmat muut - hän saisi olla sen ajan linnanherran luona. Eiköhän hän saisi silloin vastauksensa.
Vaunu ajoi tasaista vauhtia pitkin katukivetystä läpi kaupungin pienen keskustan. Suurin osa taloista oli täällä rakennettu kivestä, eikä matkustaja voinut huomata kuinka uusia ne olivat. Osaa niistä rakennettiin yhä. Katujen kuntokin oli hämmästyttävää, kaikki kivet olivat paikoillaan eikä matkustaja ollut nähnyt lainkaan rikkinäisiä laattoja. Kaduilla ei myöskin näkynyt köyhälistöä, mikä oli kummallista. Olihan tämä pieni kaupunki, mutta olkoon vaikka kylänpahainen, keskustassa oli aina kerjäläisiä. Matkustaja katsoi kiinnostuneena ulos ikkunasta ja näki kaikkialla työmiehiä. Kaikki tekivät jotain, siellä näkyi hyvinkin nuoria ihmisiä. 16-vuotiaat kantoivat kiviä talojen luo ja joivat olutta samalla leväten kuin myös 30-vuotiaatkin. Moinen ikäero raskaan työn suhteen oli erikoista, mutta ihmiset näyttivät sangen tyytyväisiltä.
Vaunu jatkoi tasaisesti matkaa läpi kukkulalle rakennetun keskustan ja alkoi laskeutua pitkin etelärinnettä. Matkustaja näki suuren järven, josta peilautuivat taivaan harmaat pilvet. Kukkulalta näkyi suuri osa järvestä ja sadepisarten aiheuttama väreily näytti hyvin kauniilta näin suuressa perspektiivissä. Ja sitten matkustaja näki myös linnan.
Linna oli häkellyttävän iso, siinä oli kolme suurta lieriönmuotoista tornia joiden huiput olivat paksujen pilvien peitossa. Pilvet olivat erittäin matalalla, mutta silti näky oli häkellyttävä. Asukkaita oli kaupungissa vain 2 500, sekä koko läänissä yhteensä ehkä 2 700 - 2 800, mutta linna olisi sopinut jopa kuninkaalle. Kivi oli paksua ja harmaata, erinomaista kosteuden ulkopuolelle pitämistä varten. Linna nojautui suoraan kallioon ja sen eteläisestä muurista avautui kymmenien metrien putous suoraan järveen. Vaikka kallio oli jyrkkä, niin aallot eivät sitä hakanneet. Putouksesta kyllä selviäisi jos niin sattuisi käymään, matkustaja tuumasi. Hän ei aavistanut lainkaan, että joutuisi joskus vielä kokemaan sen.
Vaunut ajoivat suoraan linnan porteille ja matkustaja huomasi, että linnalla oli myös hyvin suuri vallihauta. Matkustaja ei uskonut, että tässä vallihaudassa olisi mitään tappavia olentoja, ilmasto ei ollut sellaisille sopiva. Hän kuitenkin uskoi, että siellä asui ihan näön vuoksi vaikkapa karppeja tai haukia. Hän oli kuullut, että linnanherra oli miellyttävä ja hyvätuulinen mies, joka piti sellaisista luonnollisista koristeluista. Epäilemättä linnan keskipihalla oli edes jonkinlainen puutarha, vaikkei se tällaisessa säässä voinut olla kovin menestyvä. Vaunut pysähtyivät vallihaudan eteen ja kuljettaja avasi matkustajalle oven.
"Olemme vihdoinkin tässä. Taksa ois neljä hopeakolikkoa, se on paljon, mut joudun vielä menemään takaisinkin päin." kuljettaja sanoi. Matkustaja avasi kukkaronsa ja antoi kuljettajalle viisi hopeakolikkoa.
"Hevosesi haluaa myös syödä, nyt voit ostaa kunnollisia kauroja hyvällä omallatunnolla." matkustaja sanoi. Kuljettaja kiitti häntä, kiipesi vaunuihin ja ajoi pois. Matkustaja - joka nyt seisoi vallihaudan edessä - kuuli kuinka kavioiden kopina katosi hiljaa vaunujen mukana ja nosti katseensa vallihaudasta kuljettaen sitä pitkin massiivista nostosiltaa pysäyttäen sen muurin yläosaan.
"Hei!" matkustaja huusi. Minuutit kuluivat. Ketään ei ilmestynyt. Matkustaja keräsi kaikki voimansa ja huusi entistä kovempaa. Kuului vain varisten raakumista, sekä sateen aiheuttama hiljainen kahina. Tämä alkoi olla jo masentavaa. Hän keräsi uudestaan keuhkot täyteen ilmaa aikoen huutaa, kun muurille ilmestyi kasvojaan hierova kevyeen haarniskaan pukeutunut mies.
"Te huusitte? Luulin näkeväni unta, tämä sää ja matalapaine saa kaikki nukkumaan melkein vuorokauden ympäri." mies huusi takaisin.
"Päästäkää minut sisään! Linnanherra on kutsunut minut tänne minun Cesfini ajaksi." matkustaja huusi. Vartija valpastui.
"Cesf?! Niin, linnanherra on sanonut jotain asiasta, mutta että näin pian? Minä en tiedä..." vartija sanoi, mutta matkustaja huusi väliin:
"Ettekö voisi päästää minua sisään? Saan vielä keuhkokuumeen!" vartija hiljeni, mutta väitti kohta vastaan.
"Joo, mutta asia on nyt niin, että..." silloin toinen vartija juoksi hänen luokseen, sanoi hänelle jotain ja juoksi pois. Ensimmäinen vartija valpastui heti ja huusi sitten matkustajalle:
"Kyllä! Silta laskeutuu! Tulkaa sisään!" matkustaja astui pari askelta taaksepäin ja valtava - kuusi metriä leveä ja kaksikymmentäviisi senttimetriä paksu puinen nostosilta laskeutui yllättävän hiljaisesti. Ketjut eivät olleet lainkaan ruostuneita. Matkustaja astui sisään ja vartijan - ensimmäisenä muurille tullut vartija - saattamana käveli hän kohti linnanherran oleskeluhuonetta.
"Olen erittäin pahoillani, mutta olemme varovaisia. Tiesimme, että tänne on tulossa henkilö jolla on Cesfin aika, mutta se merkitsi, että niin on saattanut tietää moni muukin. Linnanherrahan toki voitti, mutta osa vihollisista painui maan alle ja he murhaisivat linnanherran mikäli vain kykenisivät. Kiitos Rektorin on riski pieni, mutta silti se on riski mikä riski. Minun oli siis oltava erityisen varovainen, te saavuitte lyhyellä varoitusajalla. Onnekkaita olitte, ellei Rektor olisi nimenomaan käskenyt, niin olisin ehkä kuulustellut teitä tunnin verran. Olisitte varmasti sairastunut ja pääsisitte sisään vasta pimeän aikana, kello on jo nyt melkein puoli viisi - tieto tuli matkustajalle yllätyksenä - ja kun kerran on vuoden toiseksi viimeinen kuu, niin päivät ovat todella lyhyitä. Kas, olemmekin perillä." viiksekäs vartija lopetti puhumisen, kun he saapuivat jykevien tammesta valmistettujen ovien luo. Täällä ei ollut niin kosteaa kuin linnan alemmissa kerroksissa, vaikka kivi oli hyvä eristämään kosteutta oli se luonnollisesti alemmissa kerroksissa olemassa. Täällä oli kylläkin mukavan kuiva, vaikkakin kylmä.
Vartijalta meni noin kaksikymmentä sekuntia saadakseen ovet auki. Ne olivat hyvin painavia ja hän joutui vetämään niitä koko ruumiinsa voimalla. Sitten hän hyvästeli matkustajan ja katosi käytävään ja sieltä portaikkoon. Matkustaja otti pois sarhonsa sekä hattunsa ja päästi pitkät ruskeat hiuksensa vapaaksi. Hän heilutti niitä ja astui sitten sisään linnanherran oleskeluhuoneeseen.
Oleskeluhuone oli oikea sali. Katto oli kuuden metrin korkeudessa ja siellä roikkui suurten ketjujen varassa kaksi suurta, arviolta noin kaksisataa kilogrammaa painavaa metallista kattokruunua. Niissä oli kummassakin monia kynttilöitä, mutta valoa antoi myöskin huoneen perällä oleva takka. Takka oli puolitoista metriä korkea, eikä sellä palanut tuli, vaan oikea nuotio. Puut olivat keossa ja kuumuus oli häkellyttävä. Hän käveli takan edessä olevan tuolin luo ja istui siihen. Hän sulki silmänsä ja tunsi kuumuuden kasvoillaan. Osa hänen hiuksistaan oli hänen poskellaan, mutta hän ei siirtänyt niitä pois. Olo oli ihana. Hän tiesi, että kuumuus sai hänen märän ruskean kangastakkinsa suorastaan höyryämään. Hän hymyili nautinnollisesti. Tämä paikka oli ihana. Kuivahkon puun tuoksu, takan rätinä sekä se kuumuus. Hän ei aavistanut, että täällä samassa huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä.
Linnanherra istui kaukana huoneen toisessa päässä varjoissa. Hän näki kauniin nuoren naisen astuvan sisään huoneeseen, tutkivan sitä hajamielisesti ja sitten siirtyvän takan luo. Nainen oli asettunut tuoliin ja antoi takan lämmittää itseään. Linnanherra astui pois varjoista. Nainen oli ollut kauniimpi kuin hän oli arvellut, kasvot olivat mukavat ja ellei aivan kauniit, niin ainakin keskivertoa kauniimmat. Hiukset olivat olleet myös sopivia naisen olemukseen ja hänen pähkinänruskeisiin silmiinsä. Myöskin se heikko hymy joka oli ollut naisen kasvoilla tämän tutkiessa huonetta oli painunut linnanherran mieleen. Linnanherra astui esiin varjoista.
"Neiti Serina, oletan!" sointuva ääni yllätti naisen, joka oli asettunut mukavasti tuoliin ja melkein nukahtamaisillaan. hän säpsähti täysin hereille, pomppasi pystyyn ja käänty ympäri. Siellä oli pitkähkö saappaisiin pukeutunut nuori, vain pari vuotta häntä vanhempi mies. Miehellä olivat vihreät housut, valkoinen pitsipaita sekä ruskeat hienosta nahasta valmistetut hanskat. Miehen kasvot olivat jykevät ja hänen piirteensä terävät. Hänen hiuksensa olivat kammattu taakse eikä hänellä näkynyt olevan partaa tai viiksiä.
"Anteeksi, minä...minä odotin linnanherraa ja asetuin makuulle ja melkein nukahdin. Anteeksi, luulin että olette linnanherra ja että..." mies keskeytti Serinan puheet puhumalla itse.
"Minä olen linnanherra Gabriel. Te siis olette neiti Serina, rikkaan kauppiaan Roglenin tytär?" miehen vastaus yllätti hänet. Linnanherra? Näin nuori? Serina jäi hetkeksi hiljaiseksi ja pohdiskeli asiaa. Kummallista. Sitten hän muisti miehen kysymyksen ja ennätti vastaamaan.
"Kyllä, kauppias Roglen on isäni! Hän halusi, että viettäisin Cesfini ajan teidän luona, hän kertoi teidän olevan hänen läheinen ystävä." Serina sanoi. Linnanherra hymyili ja vastasi hänelle.
"Kyllä, Roglen on erittäin hyvä ystäväni. Olen velkaa hänelle monessa asiassa. Hän oli suuri apu minulle taistelujen aikana..." linnanherran puheet eivät tehneet Serinaan mitään vaikutusta. Hänen isänsä ei ollut taistelemassa, mutta olihan muitakin tapoja avustaa. Mutta mikä taistelu? Miksi niin nuori linnanherra ja niin suuri linna niin pienessä läänessä? Hän ei saanut selvää. Sitten hänelle puhui toinenkin ääni. Toisin kuin linnanherran oma, oli tämä jykevä, epäsoinnullinen ja painostava.
"Olen hyvilläni, että pääsitte turvallisesti perille, neiti Serina. Toivottavasti matkanne oli mukava." nurkasta astui esiin toinen hahmo. Tämä oli pukeutunut punaiseen vartalonmyötäiseen asuun ja hänellä oli musta viitta. Miehen pituus oli häkellyttävä, hän oli selvästi yli kaksimetrinen. Mies oli noin 55 vuotta vanha, mutta hänessä ei näkynyt merkkejäkään vanhentumisesta. Ehkä hiuksien harventuminen, mutta hän seisoi suorassa ja näytti kaikin puolin vahvalta. Serinasta tuntui, että mies sopisi paremmin linnanherraksi kuin tämä nuorehko Gabriel.
Mies astui hänen luo, kumarsi hänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi. Linnanherra hymyili hiukan hermostuneesti.
"Serina, tämä on velhoni Rektor. Hän on suurin neuvonantajani ja linnan henkilökunnasta tärkein." linnanherra sanoi.
"Te yliarvioitte minut." Rektor kertoi, mutta Serina tiesi, että Rektoria ei yliarvioitu. Mies oli suorastaan pelottava ja hän näytti enemmänkin sotapäälliköltä kuin hovivelholta. Tai tässä tapauksessa linnanvelholta. Rektor vaikutti kuitenkin mukavalta ja kuuliaiselta, joten Serina ei enää päätään hänellä vaivannut.
"Noh, mutta haetaanpa nyt teidän matkatavaranne sieltä alhaalta ja esittelen teille linnan! Haluatte varmaankin tietää missä makuuhuoneenne on ja tuskin olsi vessankin sijainti paheeksi." linnanherra sanoi reippaasti ja viittasi hymyillen Rektorille. Velho viittasi takaisin ja Serina ymmärsi tämän olevan jonkinlainen 'nähdään pian' -ele. Serina ei oikein tiennyt mitä tehdä ja hän kumarsi Rektorille. Velhon kasvot olivat lämpimät ja hän hymyili suuresti takaisin sekä kumarsi Serinalle myös.
Sitten Serina lähti seuraamaan linnanherraa.
Vastaa siteeraten
Mutta koska tiedän, että kirjailija loukkaantuu useimmiten, jos hänen tektiään parannellaan (lue: muutetaan suuntaan tai toiseen) jätän asian omaan arvoonsa... Paitsi ehkä ircin puolella... ).
Toivottavasti et suutu niistä muutoksista, kun suurin osa menee pilkunviilaustasolle 
Ystäväiseni, ojennan sinua isällisen lempein ottein: "Laitahan sisältöä viesteihisi, lapseni. Näin foorumit pysyvät monipuolisena ja korkeatasoisena paikkana, jonka jäsenyydestä voi olla ylpeä." Got my point? -Pene
