Seuraa
Seuraa
Minä tunnen, miten ne vaanivat minua aivan mieleni rajoilla. Todellisuudessa ne eivät voi minulle mitään, koska oikea maailma vihaa sellaisia olentoja. Silti minä tunnen ne täälläkin, silmäkulmassani, vierelläni peilikuvassa, hipaisuna vaatteessani, selkäni takana, avoimissa oviaukoissa, ne ottavat omakseen jokaisen oudon äänen.
Ne eivät ole totta. Ne eivät ole totta.
Yksi niistä, tai ehkä useampikin, painaa minua kaulasta.
Mutta unissa todellisuus ei suojaa minua. Unet eivät ole totta, ne eivät ole totta, ja mieleni unissa olen niiden armoilla.
Jos ne ovat vain unia, miksi ne seuraavat minua tänne? Miksi minä tunnen ne yhä?
Tämä ei voi olla unta. Tämä on totta, tämä on todellista, minä tunnen sen.
Ja silti myös ne. Ne ovat hiipineet mieleeni ja asettuneet sinne: epätoden linnakkeeseen toden maailmassa. Kaikki muu tässä maailmassa on varmaa, selvää, totta, mutta mielessä saavat temmeltää aineettomat harhat ja oudot luomukset mahdottomissa maailmoissa. Sieltä jostain nämä ovat tulleet, minusta, minä olen niiden maailmankaikkeus. Siksi ne ovat niin kiinnostuneita, katsovat, ovat lähellä, niin lähellä, koskettavat, ja ruumiini läpi kulkee voimattoman ahdistuksen väreitä.
Epäilen, että jos kertoisin niistä muille ihmisille, minulle naurettaisiin, hyväntahtoisesti tietenkin, tai katsottaisiin oudosti, tai minua rohkaistaisiin ja sanottaisiin että ne eivät ole totta.
Minä tiedän sen, mutta ne ovat olemassa, minä tunnen sen, minun kauttani ne piinaavat minua, ja ne aaveet ovat minun, vain minun, mitään kuolleita henkiä pahempia.
"Miksi minä", kysyn, ja vastaus on "Koska minä." Jos haluan elää, ne eivät mene pois, koska ne katoavat vasta, kun minä katoan. Siksi ne seuraavat minua, piinaavat minua, koska tahdon elää. Joskus en tunne niitä, joskus, mutta ne palaavat aina, heräävät sisältäni.
Joskus en tunne niitä.
__________________
Lyhyt ja yksinkertainen, mutta kohtuullinen teksti. Jos kommentoitte, kommentoikaa vapaasti, ja mieluusti pitemmin kuin minä itse.
Vastaa siteeraten
