Synkemmän puoleinen tarina vailla nimee…
Istun penkillä ja katselen ohi kulkevia ihmisiä tupakka suussa ja silmät punaisina. Kännykkä soi, ja näytöllä vilkuttaa ”Koti”. Suljen puhelimeni, heitän tupakkani jämät maahan, nostan jalat penkille ja nojaan otsaani polviin. Kyynelet purkautuvat taas silmistäni enkä edes koita estää niitä. On kevät, vielä näkyy vähän lunta maassa ja mittari näyttää pari astetta plussaa. Kuulen jonkun mummelin voivottelevan vihaisesti ”voi noita nykyajan nuoria”. Hah. Paskat. Hän ei kai ole koskaan menettänyt elämässään mitään tärkeää. Kaivan reppuani ja etsin lisää röökiä, sitähän minä tällä hetkellä tarvitsen. Sytytän yhden ja vedän savut sisääni. Näytän varmaan todella edustavalta, mutta en välitä siitä paskan vertaa.
En saisi syyttää itseäni siitä mitä oli tapahtunut. Mutta silti syytän, olihan Pete ollut minun kaverini, ja Masa jotain vieläkin enemmän. Kun näin heidät elottomina, Tuukalla oli ollut vaikeuksia pitää minua kurissa. Olin alkanut hakkaamaan itseäni seinään, ja kun kysyin Tuukalta mikä heillä oli, hän oli vastannut surullisesti mutta jotenkin hänen äänessään oli sävy että hän oli tiennyt tämän tapahtuvan.
- Yliannostus. Liian vahvaa kamaa.
Silloin olin alkanut parkumaan ja Tuukka halasi minua lujaa. Itkin hulluna ja aloin raapimaan itseäni, sanoen että olisin voinut estää tämän. Tuukka oli ottanut minua käsistä etten pystyisi vahingoittamaan itseäni ja sanonut etten olisi voinut estää tätä, tämä olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin. Rupesin vollottamaan vielä enemmän ja huusin että Masan täytyi herätä, minun piti sanoa hänelle vielä vaikka mitä. Tuukka vain piti minua sylissään ja kuiskasi että meidän täytyi lähteä.
Jos Tuukka nyt olisi seuraavana vuorossa, en tiedä mitä tekisin. Tuukka on ainoa ystäväni, ja hän kyllä onkin helvetin hyvä sellainen. Kun olin sanonut haluavani olla yksin, hän katsoi minua alta kulmien ja vaati minua lupaamaan etten tekisi itselleni mitään. Kyllähän minä lupasin, muuten hän ei olisi jättänyt minua yksin. Ja senkin jälkeen hän pyysi minua tulemaan heille, koska hänen mielestään en voinut mennä kotiin. Hän oli oikeassa, kotona minulle vain huudettaisiin. Rakastan Tuukkaa, mutta hän ei voisi koskaan korvata Masaa, ei ikinä.
Nielen kyyneleitäni tällä penkillä, ja heitän kolmannen tupakkani menemään. Minulla on jo nyt ikävä Masaa ja Peteä, vaikka he ovat lähteneet vasta äsken. Minulla on edessäni tuskallinen tulevaisuus.
Neljä kuukautta on kulunut tästä, ja nyt seison hautausmaalla, kukkakimppu kädessäni. Masa ja Pete haudattiin heti kun ne löysivät heidät, ja siitäkin on kulunut jo kauan. Olin yli kaksi kuukautta pahasti masentunut, enkä ole vieläkään täysin kunnossa. Onneksi Tuukka auttoi minua kestämään tätä elämää.
Lintu laulaa kaukana, ja takanani kuulen vauvan jokeltavan. Perhe on tullut tuomaan kukkia iso-äitinsä haudalle, näyttää siltä että se on heille joka syksyinen perinne. Koiran haukunta kantautuu korviini ja vasta nyt herään tähän maailmaan. Jaan kukat tasan Peten ja Masan haudalle, mutta huomaan laittavani ylimääräisen ruusun Masan nimen viereen. Seison hetken hiljaa, ja siirrän katseeni vaalean siniselle taivaalle jossa ei näy pilven häivää. Minun täytyy myöntää että oloni on nyt rauhallisempi. Heillä on varmaan nyt parempi elämä siellä jossain, ja kyllä me joskus vielä tavataan.
No huh huh. Sanonpa vaan että olisin varmaan pystynyt parempaan, ja toi loppuu mun mielestäni huonosti. Ääh. Roskikseen vaan. ^^;
Älkää kysykö perustuuko tarina tositapahtumiin, koska mä vastaan jo nyt ett… No okei, se perustuu puoliks tositapahtumiin -__-;
Ja… tuota… jos näätte oikein kirjotus virheitä, sanokaa, koska kun mä kirjotan mä en oikein ajattele niitä ja ne sattuu menemään ohi silmien kun mä luen sitä läpi :P (älkää kysykö miten mä onnistun siinä… -__-;)
Vastaa siteeraten
