SPOILEREITA - FFX-2 läpimenneet!

[Gilraen]

Nyt on peli pelattu, joten kommenttia voisi laittaa. Spoilereita on sitten rutkasti.

SPOILEREITA!

Olin jo ennen tämän hankkimista sitä mieltä, että melko huonoja kommentteja saanut peli, jossa vieläpä pelataan kolmella vähäpukeisella typykällä, ei voi olla minun juttuni. Sen takia harkitsinkin aika kauan, ostanko tämän vai en. Viime viikolla tein kuitenkin päätöksen ja tilasin sen Puolenkuun peleistä. Täytyy sanoa, etten kadu yhtään.

En saanut kuin 57 % suoritettua (joo, aika säälittävää), mutta kunhan aloitan tuon New Game+:n, yritän saada edes vähän paremman luvun. Halusin vain päästä niin innokkaasti romuttamaan Vegnagunin, etten oikein enää viidennessä chapterissa jaksanut niitä missioneja.

Verrattuna kahteen muuhun pelaamani FF:ään, jotka ovat X ja XII, tämä on aivan järkyttävän helppo. Ensimmäisen kerran Game Over pamahti ruutuun Shiva-tappelussa, ja sekin oli toisella yrittämällä miljoona kertaa helpompi, kun tajusin käyttää yhdellä tytöllä Firagaa. Muutenkin kaikki boss-taistelut - satunnaistaisteluista puhumattakaan - tuli hoideltua suunnilleen puolessa minuutissa, jotkut ehkä parissa. Animalle, Vegnagunille ja Shuyinille nauroin päin naamaa, sillä juuri noilta olin odottanut edes jotain haastetta. Itse asiassa melkein pelkäsin astua mielettömän kokoisen Vegnagunin eteen, hampaat ihan kalisivat. Pyh, parilla Dark Knightin Darkness- tai Black Sky-iskulla homma hoitui hetkessä.

Ainoa oikeasti vaikea taistelu oli Magus Sisters, jonka voitin, kun yhtäkkiä saavuin taas kyseiseen tappeluun kesken hahmojen kouluttamisen. Mindya rupesin hakkaamaan ja tulittamaan pyssyllä/taioilla, ja kun se lopulta kuoli, ajattelin, että ehkä nyt voittaisinkin tämän, kun ei voi kirottu trio tehdä Overdriveaan. Ja voittohan siinä onneksi tuli. Tämän taistelun takia aloin hieman vihata Magus Sisterseja.

Jos pelin tarinan pääidea oli Tiduksen löytäminen, se tuntui selvästi unohtuvan kokonaan siinä kohtaa, kun Vegnagunia piti alkaa metsästää. Harmitti vähän, koska pidin niistä kohdista, joissa Yuna muisteli Tidusta ja antoi pelaajankin kuulla ajatuksiaan.
Pidin kyllä tarinasta loppuun saakka. Täytyy sanoa, että Gullwings-tytöt ja kaikki muut Farplanessa, missä Shuyin valmistautui tuhoamaan Spiran Vegnagunin avulla, oli hyvällä tavalla ihanan mahtipontista katseltavaa. Lopussa kaikki oli jo selkeämpää, ja olin ihan täpinöissäni Farplanen kohtausten aikana.
Vegnagun-taisteluissa olin minäkin ihan äimänä, että ketkä siellä taustalla karjuvat kuka mitäkin. Sitten vasta yllätyinkin, kun tunnistin Auronin äänen. Luettuani noita tämän topicin ensimmäisiä viestejä tajusin vähän enemmän, mistä siinä oli kyse. Oli muuten nerokas ja koskettava idea laittaa miehet sinne huutelemaan.

Hahmoista sitten... Yuna oli paljon kivempi kuin X:ssä, Rikku taas paljon raivostuttavampi. Yunan ylitsepursuava herttaisuus ja herkkyys ottivat vietävästi päähän, joten tämä pirtsakkaampi oli heti parempi. Vaatteet ovat kyllä aivan kamalat, enkä nyt tarkoita vähäpukeisuutta, vaan muutenkin. Mikä se pinkki narukin hänen takanaan on olevinaan?
Rikku järkytti joka kerta kun avasi suunsa tai edes ilmestyi ruutuun. Hänen eleensä olivat kaikkein älyttömimpiä, ja Yunaan ja Paineen verrattuna hän oli melkeinpä kuolettavan pirteä. Tukkakin on ihan outo. Ja kuka kumma juoksentelee ympäriinsä mokomissa vaatteissa? Olen kyllä pettynyt Tetsuya Nomuraan, jos hän oli se, joka suunnitteli vaatteiden yksityiskohdat...
Paine oli luonteeltaan mukavin, mutta hän oli myös ehkä kaikkein kliseisin. Juuri sellainen tumma, kaunis, vähäsanainen ja taitava miekkailija. Hänellä on ainakin kaikkien parhaat vaatteet ja ääninäyttelijä, ja uutena hahmona hän tietysti oli kiinnostavin persoona näistä kolmesta.

Lempihahmoiksini nousivat Gippal, Nooj ja Baralai (juuri tuossa järjestyksessä). Heillä kaikilla oli joukosta erottuvat luonteet, kelvollinen ääninäyttelijä ja oli heitä kiva katsellakin.
Shuyin ja Lenne eivät sytyttäneet kummemmin, eivät parina eivätkä sellaisinaankaan. He olivat aika mielikuvituksettomia, varsinkin ulkoisesti, ja varsinkin Lenne. Tidukseksen näköinen nuori mies nyt ei haitannut lainkaan, Tidus kun on sen verran söpö. Sekin on aika loppuunkäytettyä, että nuorten rakastavaisten elämä päättyy traagisesti, mutta ainakin se tapahtui tällä kertaa vähän omaperäisemmin.
Olin hieman yllättynyt, kun Shuyin oli sitten se pääpahis. Olin odottanut, että Vegnagun heräisi henkiin, värväisi pikkumachina-laumoja puolelleen ja puhuisi sellaisella jyrisevällä bassoäänellä ja alkaisi oma-aloitteisesti suunnitella Spiran tuhoamista ja niin edelleen. Siinä lopussa, kun Shuyin angstaili angstaamistaan ja Yuna yritti takoa hänelle järkeä päähän, tuli taas sellainen tunne, että tämä on nähty liian monesti. Eli aika kliseinen tyyppi, Shuyin nimittäin, vaikka oli hänessä aavistuksen verran jotain kiehtovaakin - ehkä se, että hän oli pahis, koska pahiksiin tunnen aina jotain vetoa.
LeBlanch (kirjoitetaanko se LeBlanch vai Leblanch?), Ormi ja Logos puolestaan olivat aika säälittävä kolmikko. LeBlanchinkaan ulkoinen puoli ei saanut minussa aikaan juuri muuta kuin inhon irvistyksiä, ja aavistuksen rasittava asennekin hänellä oli. Ormi ja Logos eivät jääneet juuri mieleen, paitsi että toisella heistä - sillä pitkällä, ei pallolla - oli yksi pelin parhaista ääninäyttelijöistä.
Kaikista hahmoista rasittavin oli ehkä Brother. En muista hänestä muuta kuin että välillä hän heilui jotenkin merkillisesti, välillä rääkyi Yunan perään ja välillä istuskeli pilotin paikalla. Ei hän tainnut muuta tehdäkään. Ja ihan karsea ääninäyttelijä, teki mieli ottaa äänet pois joka kerta, kun hän alkoi mylviä.

Musiikki on huonointa FF-peleissä ikinä. Aivan liian pop-henkistä muutamaa upeaa poikkeusta lukuun ottamatta. Lempikappaleitani ovat 1000 Words (Orchestral Version), 1000 Words (Piano Version), Eternity ~ Memories of Lightwaves ~, Eternity ~ Band Member Performance ~, Ending, Temple, Summoned Beast (eli Aeon-taistelujen aikana soinut kipale) ja Guadosalam. Melkein kaikki muut olivat aika mitäänsanomattomia. Bevelle's Secrets kuulostaa niin paljon joltain kauhuleffan musiikilta, etten tykkää kuunnella sitäkään.

FMV-pätkiä oli törkeän vähän, mutta ainakin suurin osa niistä on aivan mahtavia. Yunan uni on toteutettu ihanasti, ja kun se tulee pelissä, en tietenkään tajunnut, mistä oli kyse (luulin sen olevan random-painajainen), tuli melkein itku silmään. Tiduksen ilme, kun hän katsoo Yunaa pari sekuntia ennen sotilaiden laukauksia, on aivan liian ihana. Minulle jäi vähän epäselväksi, kuolivatko he molemmat siinä sitten.
Myös Normal Ending, jonka sain, on kaunis, mutta ei yhtään mitään verrattuna X:n loppuun. Kolmanneksi paras taitaa sitten olla se Yunan 1000 Words -esitys, siinä näkyy Shuyiniakin mukavasti. Laulu itse on kyllä ihan hirveä englanniksi.
Ja ai niin, Shuyinin ja Lennen kohtaaminen/haihtuminen olisi ehdottomasti pitänyt toteuttaa FMV-tyylillä. Se pikselimössö, jossa hahmot ovat kuin jäykästi liikahtelevia yhden ilmeen patsaita, ei pukenut kohtausta yhtään. Mrr.

Kerta kaikkiaan mahtava peli, vaikka aloinkin pitämään siitä tajuttomasti vasta lopussa. Ei vedä vertoja X:lle eikä varsinkaan XII:lle, mutta silti rakastan. Hyvä, ettei täysin helpoksi jäänyt, kun oli tungettu Magus Sistersit mukaan; ja kyllä nyt, kun aloitan New Game +:n, tulee huimasti tekemistä ja muunlaista haastetta. Menen varmaan lopunkin uudestaan, täytyy kuulla se Seymourin paljon puhuttu naurunräkätys.

// Eiköhän se maininta spoilereista ole parempi kuin heittää koko viesti spoiler-laatikkoon. Otsikossakin kerrotaan erikseen, että on spoilereita jolloin mahdollisesti edes tuota huomautusta spoilereista ei tarvitse. -Dorian

[icyvanya]

Olen mennyt pelin läpi 96%:sti ja haluaisin päästä sen 100% läpi. Kun nyt aloitan pelin uudestaan game+:lla niin joudunko läpi käymään kaikkitehtävät että saan 100% läpi vai riittääkö että menen pakolliset läpi ja teen ne tehtävät mitkä on jäänyt tekemättä? Tiedän että prosentit jää puuttumaan viainfinitosta ja djose tempelin koneen tuhoamisesta. Joten riittääkö että menen ne läpi vai pitääkö minun pelata koko hela peli kaikkine jujuineen taas???

[Stormheart]

Olen mennyt pelin läpi 96%:sti ja haluaisin päästä sen 100% läpi. Kun nyt aloitan pelin uudestaan game+:lla niin joudunko läpi käymään kaikkitehtävät että saan 100% läpi vai riittääkö että menen pakolliset läpi ja teen ne tehtävät mitkä on jäänyt tekemättä? Tiedän että prosentit jää puuttumaan viainfinitosta ja djose tempelin koneen tuhoamisesta. Joten riittääkö että menen ne läpi vai pitääkö minun pelata koko hela peli kaikkine jujuineen taas???

Kyllä pelkästään Infiniton ja Djosen koneen läpimeno riittää, kun kaikki muu on aiemmalla läpipeluukerralla jo tehty. Itsellänikin kävi noin kun pelasin täydellisesti läpi niin unohdin tehdä ne Good Endingiin vaadittavat jutut, minkä hoitelin sitten toisella läpipeluukerralla.

[GolliM]

Mutta jos sinulla ei vielä ole Mascot-dressphereä, täytyy kaikk ichapterit tehdä täydellisiksi -> täytyy tehdä kaikki, ihan kaikki, uudelleen. Kannattaa tehdä kaikki uudelleen, koska jotkut eventit jotka teet 2. chapterissa voi aiheuttaa 5. chapterissa jonkun näytöksen, joka lasketaan mukaan 100% läpipeluuseen yms.

[Johha]

Tykkäsin FX-2:ta paljon.

Yuna ei ollut niin ärsyttävä kuin edellisosassa. Ääni näyttely oli hyvää,
erityisesti minua huvitti LeBlanc ja hänen "uskolliset palvelijansa". Brother oli myöskin hauska, vaikka vissiin monien mielestä ärsyttävä, no minä saan iloa niin pienistä asioista.

Sphere change toiminto oli mahtava..Asut oli hienosti suunniteltu ja muuttumis animaatiot näyttäviä, vaikka vähän pitkiä,onneksi niistä sai lyhennetyn version.

Lempi hahmoiksi nousivat Gippal,Nooj, baralai. Niinkuin aina oli naispelaajille järjestetty jonkinlaista silmän ruokaa.

Loppu taistelu oli helppo. Ainoa ärsyttävä asia oli se joku ihmeen nuotti juttu,jota vieläkin muistelen kauhulla. Jos täytyisi sanoa ainakin yksi vähän vaikeampi taistelu niin se olisi Magus sisterssit.

Ärsyttävä hahmo oli Yaibal. Käpy meinasi palaa.

[Heketeus]

Kun itse sain kuulla tästä pelistä, ja luin sen arvosteluja, ei se ollut kovinkaan hyvin arvosteltu, huonon arvosanan saanut, mutta silti päätin itse ostaa pelin ja kokeilla sitä itse, ja se ei todellakaan ollut huono ostos.

Ensimmäisenä johon piti itse totutella FFX-2:ssa oli taistelujärjestelmä, se oli aika vauhdikas muihin Finaleihin verrattuna, mutta sitten vasta lopulta tajusin että configista sen saa wait modelle , tosin siltikin se oli aika vauhdikasta menoa, ei ollut sitä tyyliä enää että kun on vihollisen vuoro ja se tekee jonkun loitsun esimerkiksi, niin kamera kääntyy vihollista päin ja katsotaan hänen liike alusta loppuun. Tässä pelissä se sitten oli vain että kamera keskittyi kaikkiin koko ajan, vain iskun nimi vilahti vihollisen yläpuolella, ja sitten osui johonkin, tai sitten kaikkiin.

Sitten nämä tehtävät pelissä. Oli aika virkistävää tällainen uudistus minusta, että alukseen tulee ilmoitus missä päin Spiraa on sphere tai jotain jossa tarvitaan apua, tämä oli aika hieno uudistus minusta.

Hahmot olivat tässä tosin vähäpukeisia, ja ensin kävikin mielessä ettei tätä peliä ole pilattu näin, mutta loppua päin asiakin muuttui, juoni oli jotenkin loppua kohden mielenkiintoisempaa ja sitä itse oikein mielenkiinnolla kuunteli tarkkaan mitä hahmot puhuivat toisilleen. Yuna oli tässä pelissä myös jollain lailla parempi kuin X:ssä, hänen ääninäyttely oli parempaa ja muutenkin se vain tuntui paremmalta hahmola tässä pelissä.
Rikku ei ole paljoa tässä oikeastaan minusta muuttunut, sama vanha energinen Al Bhed tyttö .
Paine oli kiinnostava myös, hiukan synkkä ja vähäpuheinen, mutta silti se osasi kiehtoa myös jotenkin ajan kanssa, ehkä yksi lempihahmojani tässä pelissä.

Sitten tämä dressphere uudistus, oli paljon eri luokkia joilla hahmo pystyi taistelemaan, ei ollut sitä yhtä ja samaa vaan pystyi aika vapasti valita mikä hahmo oli taistelutyyliltään, oliko hänellä sitten apuna mystinen magia tai vahva miekka. Tämä oli minusta erittäin hyvä uudistus.

Juoneen pääsi vaikuttamaan myös aika paljon, jos vaikka jäi jotain tekemättä juoni voikin olla jo ihan erilainen, tämä oli erittäin hyvä uudistus, uudestaan ja uudestaan vaan pelaamaan jotta juoni kääntyisi mahdollisimman hyväksi ja jännäksi.

Tämä Final Fantasy oli mielestäni kyllä totisesti ostamisen arvoinen peli

[Hisomi]

Olen juuri selvittämässä Via Infinitoa mutta hahmot eivät oikein pärjää. Luin tuolta vinkeistä, että on sellainen Garment grid saatavilla kuin Higher power. Sillä saisi break HP ja damage limitit. Onko kukaan saanut tätä? Vinkeissä myös luki, että sen saa kun läpäisee Ruin Depths luolan Chocobo ranchilla. Meinaako se sitä, että siellä Claskon ja chocobojen luona olisi joku salakäytävä? Itse en ainakaan kyseisestä paikasta löytänyt mitään. Ois tosi mahtavaa saada semmonen.

Meinaan, että saman saisi myös gridillä The end mutta sen saamiseksi tarvitsisi oversoulata kaikki fiendit. Menis todella paljon aikaa siihen.

[FF-Fan]

Tämä lienee Final Fantasy X-2:n varsinainen keskustelu, joten laitan mielipiteeni pelistä tänne.

Final Fantasy X-2 – pelisarjansa ensimmäinen suora jatko-osa, ja vieläpä varsin hyvän Final Fantasy -pelin jatko-osa. Sen vuoksi minulla olikin suuret odotukset sitä kohtaan. Kuten kaikki tällä foorumilla tietävät, Final Fantasy -sarjahan on siinä pielessä erikoinen, että uusi jatko-osa on paitsi tarinallisesti irrallinen edeltäjästään, myös aina monin tavoin erilainen kuin edellinen osa. Koska tämä peli kuitenkin on poikkeuksellisesti juoneltaan jatko-osa Final Fantasy X:lle, odotin, että se olisi myös mahdollisimman paljon esiosansa kaltainen. Ikävä kyllä näin ei ollut.

Vaikka Final Fantasy X-2 sijoittuukin samaan maailmaan kuin Final Fantasy X, heti pelin alusta huomasi, että kyseessä on aivan erilainen peli. Ryhmällä on alusta asti käytössään ilmalaiva, FFX:ssä ei ollut. Tarina etenee hyvin epälineaarisesti päin vastoin kuin FFX:ssä. Pelattavia hahmoja on alusta loppuun vain kolme, eivätkä ne vaihdu, toisin kuin FFX:ssä. Erityisesti hahmokaarti oli alussa paha pettymys, kun tajusin, että Yuna ja Rikku ovat ainoat pelattavat hahmot FFX:stä ja että kolmaskin seurueen jäsen on nainen. Totisesti, luulin, että Final Fantasy VI olisi pelisarjan ainoa osa, jossa pääprotagonisti on nainen, mutta FFX-2 osoitti luuloni vääräksi. Samoihin hahmoihin ja siihen seikkaan, että kaikki kolme ovat naisia, kuitenkin tottui melko nopeasti. Asetelma taisi olla Square Enixiltä alusta pitäen harkittu.

Eroista sekä FFX:een että kaikkiin pelisarjan aiempiinkin osiin on epäilemättä tehtävävetoitesti toteutettu juonenkuljetus samaan tapaan kuin Final Fantasy Tactics Advancessa. Kieltämättä tämä tuo vaihtelua edellisosan lineaarisuuteen tarinassa ja varmasti miellyttää niitä, jotka eivät pidä FFX:n lineaarisesta etenemisestä. Itse kuitenkin pidin lineaarisesta toteutuksesta enemmän, vaikka toki tehtävien suorittamisessakin on oma viehätyksensä. Mitä itse tarinaan tulee, se alkoi minusta ihan mielenkiintoisena; hän-jonka-nimeä-ei-pelissä-kertaakaan-jostain-syystä-mainita (eikä muuten FFX:ssäkään) saattaakin olla elossa, ja Yuna on päättänyt jäljittää hänet. Homma mutkistui mukavasti sen jälkeen, kun selvisi, että kyseessä onkin luultavasti eri henkilö, ja lässähti täysin siinä vaiheessa, kun ilmeni, että mies aikoo ottaa käyttöön hirmu vaarallisen, Vegnagun-nimisen aseen ja että hänet täytyy pysäyttää. Tuntui siltä kuin hän-jonka-nimeä-ei-pelissä-kertaakaan-jostain-syystä-mainita unohdettiin täysin ja kaikkien mielessä oli vain Vegnagun ja sen tekeminen vaarattomaksi. Toki tarinassa oli tällä välillä erilaisia kohokohtia, kuten pallovarkaus kahden keskenään kilpailevan järjestön nenän edestä ja Spiran ajautuminen sisällissodan partaalle (sekä tietenkin hullunkurisen kaksimielinen kohtaus, jossa Yuna antaa selkähierontaa Leblancille). Erityisesti tarinassa viehätti kuitenkin se, että eri henkilöiden persoonallisuuksia, ajatuksia ja näkemyksiä on tuotu vahvasti esiin. Itse asiassa hahmoissa – myös ei-pelattavissa hamoissa – juuri on FFX-2:n vahvuus.

Hahmojen persoonista voisinkin mainita heti alkuun, että minusta Yuna vaikutti tässä pelissä jotenkin erilaiselta kuin FFX:ssä. Siinä hän oli koko ajan jotenkin herkkä ja murheellisen oloinen, kun taas jatko-osassa hän oli alusta pitäen pirteä, iloinen ja huoleton. Välillä hänessä näkyi jopa hivenen ilkikurisuutta. Toki maailmakin on muuttunut paljon turvallisemmaksi, tulevaisuus varmemmaksi ja aikaakin on kulunut kaksi vuotta, mutta silti ero on silmiinpistävä. Ei silti että se minua haittaisi; oikeastaan pidän iloisesta Yunasta vähän enemmän kuin alakuloisesta. Rikku on sama vanha, positiivinen itsensä kuin aiemminkin ja Paine taas synkkydellään ja vähäpuheisuudellaan hyvä vastapaino näille kahdelle, vaikkei ylläkään siinä Final Fantasy VIII:n Squallin tasolle. Oli mukava nähdä tarinan edetessä myös muut elossa olevat FFX:n pelattavat hahmot, vaikka he koko tarinassa aika pienissä osissa loppujen lopuksi olivatkin. Mukavaa oli toki myös nähdä jälleen muita FFX:n hahmoja, erityisesti matkatoimiston omistaja Riniä ja kuulla hänen puhuvan hassulla aksentillaan, vaikka se olikin mahdollista vain yhden tehtävän ajan. Myös suurin osa uusista keskeisistä EP-hahmoista oli ihan mielenkiintoisia ja toivat kaikki tarinaan oman mausteensa. Uusista hahmoista pidin erityisesti lapsinero Shinrasta, joka pelottavasta nimestään huolimatta osoittautui aika hauskaksi tyypiksi.

Haluan vielä ehdottomasti mainita hahmojen ulkoasusta muutaman sanan. Yunan aseenkäyttäjän-oletusvaatetus on hänen FFX:ssäkin käyttämään asuun verrattuna jokseenkin erikoinen: Lahkeettomat shortsit ja sen päällä pitkä, puolikas hame. Lisäksi hänen toppinsa keskiössä on jokin epämääräisen näköinen metalliranka, ja koko komeuden kruunaa vaaleanpunainen viitta, joka on niin lyhyt että näyttää enemmänkin huivilta. Mikä ihmeen asustus se on olevinaan? Uskomatonta kyllä, mutta hän-jonka-nimeä-ei-pelissä-kertaakaan-jostain-syystä-mainita on saanut vakavasti otettavan kilpailijan Final Fantasy -sarjan tyylittömimmin pukeutuvana hahmona. Ehkäpä se on seurausta näiden kahden niin paljon yhdessä viettämästään ajasta. Rikkun varasasu puolestaan on sekin aika erikoinen, lähinnä sen vuoksi, miten paljastava se on. Jos olisin nainen ja haluaisin pukeutua varkaaksi, en usko, että bikinit ja minihame olisivat ykkösvalintani. No, ainakin Painellä soturin vaatetus on jokseenkin tarkoituksenmukainen, vaikka hänen olisi ehkä kannattanut hankkia vähän matalakorkoisemmat saappaat. Leblancilla muuten ovat vaatteet kuin suoraan jostain muotinäytöksestä, jossa esitellään mitä koreimpia ja omalaatuisimpia vaatteita, joita kukaan ei kuitenkaan koskaan normaalisti käytä. Yunan ulkomuodon kummallisin piirre muuten on se valtavan pitkä hiuspalmikko, joka yltää lähes maahan asti. Millähän ihmeellä hän on onnistunut kasvattamaan siitä niin pitkän vaivaisessa kahdessa vuodessa?

Hahmonkehityssysteemi oli pettymys siitä huolimatta, että tiesinkin jo ennalta, että esiosassa esitelty mahtava Sphere Grid -järjestelmä ei olisi enää tässä osassa käytössä. Tilalle tullut Garment Grid -järjestelmä yhdistettynä perinteiseen "kasvata tasoa, ominaisuudet paranevat" -hahmonkehitykseen ei vain ole yhtä mielenkiintoinen ja hauska ratkaisu. Asusteverkkojen suurin ongelma on siinä, että vaikka ne voikin jakaa usean eri hahmon kesken samanaikaisesti, niitä voi olla yhdellä hahmolla käytössään vain yksi kerrallaan. Tämä merkitsee sitä, että jos haluat hahmolle hyvän hyökkäysarvon, et voi hyödyntää toisen asusteverkon antamaa hyvää puolustusta. Tai jos haluat, että hahmo voi käyttää joka ammatissa mustaa magiaa, et voi antaa hahmollesi minkään toisen asusteverkon ominaisuuksia. Toki lisävarusteilla, joita voi antaa hahmolle käyttöön kaksi kerrallaan, voi onneksi jossain määrin kompensoida tätä puutosta, mutta joka tapauksessa suurin osa asusteverkoista on suurimman osan aikaa pelistä täysin hyödyttömiä, koska eri vaihtoehdoista pyrkii aina valitsemaan sen kaikkein hyödyllisimmän, jolloin siinä tulee myös useimmiten pitäytymään.

Asusteverkkojen kanssa käytettävät dresspheret ovat toisaalta ihan mukava ominaisuus – vähän niin kuin Final Fantasy III:n vaihdettavien ammattien käyttö mutta paranneltuna. Dresspherethän periaatteessa vastaavat eri ammatteja, ja vaikuttavat suurestikin siihen, millaiset arvot hahmolla on ja mitä kykyjä hänellä on käytössään. Erityisen miellyttävä ominaisuus niiden käytössä oli se, että dresspheretä pystyi vaihtamaan myös kesken taistelun, mikä tavallaan korvaa useiden erityyppisten hahmojen puuttumisen. Itse taistelujärjestelmä oli kuitenkin toinen pettymys, kun sain tietää, että tässä pelissä onkin jälleen käytössä ATB-systeemi. Miksi, voi miksi FFX:n loistavaa vuoropohjaista, komento kerrallaan toimivaa taistelurytmiä ei voinut säilyttää myös jatko-osaan? Ideahana on kuitenkin voittaa taistelut strategisilla valinnoilla kiireessä tapahtuvan mättämisen sijaan. Onneksi pelin asetuksista pystyy sentään ottamaan wait-moodin taisteluihin, jolloin aika kulkee eteenpäin vain silloin, kun mikään taisteluvalikko ei ole aktiivisena. Omitusta silti, että wait-moodi pitää erikseen valita sen sijaan, että juuri se olisi valmiiksi käytössä.

Pelin vaikeusaste saa minulta vähän moitteita valtavan horjuvuutensa takia. Ymmärrän toki, että valinnaisiin tehtäviin perustuvassa etenemisessä taisteluiden vaikeusasteessa on vaihtelevuutta, ja ennen jokaista tehtävää pelaaja saa tietoa siitä, kuinka vaikeisiin taisteluihin varautua, mikä on ihan hyvä. Siitä huolimatta minusta on omituista, että välillä kolmella tähdellä varustetussa tehtävässä voi tulla vastaan vihollisia, jotka eivät meinaa kaatua millään ja tekevät selvää koko seurueestani, ja välillä neljän tähden tehtävä saattaa mennä täysin vaikeuksitta läpi. Hullunkurisinta vaikeusasteen vaihtelevuudessa on kuitenkin se, että pelistä löytyy paikka, jonne pääsee ennen viimeistä tehtävää ja jossa tulee tavallisinakin vihollisina vastaan hirvioitä, joilla on useita satoja tuhansia elämäpisteitä ja tappavan vaarallisia hyökkäyksiä, ja sen päätteksi vielä pomo, joka on vähintään yhtä vaarallinen ja jonka elämäpistemäärä on yhtä vaille miljoona. Siinä vaiheessa kun tuli viimeisen tehtävän aika, ei pakollisista pomovihollisista ollut minkäänlaista vastusta, mutta kaikkein suurimman pettymyksen aiheutti kuitenkin superase Vegnagun.

Tarinan aikana painotettiin moneen kertaan, miten äärimmäisen vaarallinen kyseinen kone on ja että se olisi mahdollisesti kyennyt tuhoamaan jopa Sinin. Voitte kuvitella pettymykseni, kun näin, että sen kahdella ensimmäisellä osalla oli vain vähän yli kaksikymmentätuhatta elämäpistettä ja päälläkin molemmissa taisteluissa vain hieman yli kolmekymmentätuhatta. Lisäksi masiinan hyökkäykset olivat niin tehottomia, ettei yksikään hahmoni käynyt kertaakaan edes lähellä kuolemaa. Toki asiaan vaikutti osaltaan se, että Vegnagun-taisteluihin mennessä kaikki hahmoni olivat saavuttaneet tason 90 mutta olisin silti odottanut kaikkien aikojen vaarallisimmalta aseelta edes vähän enemmän vastusta. Iloinen yllätys oli toki se, että Vegnagun ei ollutkaan varsinaisesti viimeinen vastustaja, vaan lopuksi tuli vielä taistelu Shuyinia vastaan. Valitettavasti tämäkin ilo haihtui siinä vaiheessa, kun sain skannattua Shuyinin elämäpistemäärän. Viimeisin taistelu oli kuin piste sille antikliimaksisarjalle, jonka Vegnagun oli tuottanut. En ole koskaan ennen ollut näin pettynyt FF-pelin viimeiseen taisteluun – en edes Final Fantasy IX:ää pelatessani.

FFX-2:ssa on muuten yllättävän paljon erilaisia minipelejä. Aiemmista osista tuttujen korttipelien hengessä Square Enixin kehitystiimi on jälleen kehittänyt yhden lisää, jossa tällä kertaa keräilläänkin korttien sijaan kolikoita. Kolikkopeli itsessään oli minusta hyvin mielenkiintoinen ja koukuttava, mutta ikävä kyllä motivaatio sen pelaamiseen katosi nopeasti, koska pelin voittamisesta ei saa mitään muuta palkintoa kuin hyvän mielen. Lisäksi käytetyt ydinkolikot katoavat joka pelin jälkeen lopputuloksesta riippumatta, joten jos ei onnistu monistamaan valitsemiaan kolikoita pelatessa, ne loppuvat äkkiä kesken. Toki pelin aikana voi satunnaisesti saada myös uusia kolikoita ja joitakin perusesineitä, mutta ne eivät riitä motivoimaan minua pelaamaan samoja vastustajia vastaan kerta toisensa jälkeen. Calm Landsiin perustetut kolme uhkapelipistettä olivat nekin omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta suurien rahasummien käyttäminen niihin turhaa, koska krediittejä ei voi vaihtaa takaisin rahaksi vaan ainoastaan joutavanpäiväisiin esineisiin, joista melkein jokaista voi ostaa miltä tahansa kauppiaalta.

Omaksi suosikikseni minipelien joukossa osoittautuikin Gunner's Gauntlet, tuo Resident Evil -hengessä toteutettu ammuskelupeli. Erikoista sinänsä, koska kyseisessä pelissä voi ansaita vain pisteitä ja jonkin tavarapalkinnon, mikäli onnistuu ylittämään tietyn pistemäärän, mutta toisaalta osallistuakseen ei myöskään tarvitse uhrata mitään muuta kuin peliaikaa. Koukuttavuuden taas aiheutti se, että aina oli jokin tietty pistemäärä, jota tavoitella, ja joka kerta halusi päästä aina uudelle tasolle. Tämä koski siis maastoversiota; temppeliversio tuntui niin idioottimaisen vaikealta, etten kertaakaan edes selvinnyt siitä hengissä. Suurin pettymyksen aiheuttaja minipelien joukossa oli kuitenkin Blitzball. Olin tietysti aluksi innoissani, kun kävi ilmi, että Lucassa pystyy pelaamaan sitäkin, mutta innostus katosi saman tien, kun tajusin, etten pysty itse mitenkään vaikuttamaan pelin kulkuun, vaan kaikki tapahtuu automaattisesti. Varsinaiset päätökset tehdään aina otteluiden ulkopuolella, joissa on ilmeisesti tarkoitus treenauttaa joukkue huippuvireeseen ja saada sillä tavoin voitto varmistettua. Toisin sanoen koko Blitzball on muuttunut interaktiivisesta vesiurheilusta typeräksi managerointipeliksi, joka on vieläpä puutteellisesti ohjeistettu. Kun toivoin aikoinaan, että pelintekijät tekisivät parannuksia Blitzballiin tätä osaa varten, en todellakaan tarkoittanut huononnuksia.

Lopuksi vielä muutama sananen pelin musiikista. Grafiikkapuolen jätän kommentoimatta, koska se on käytännössä identtistä FFX:n kanssa. Musiikki sen sijaan ei ole, ja siksi amman siitä arvion. Järkytyin kovastijo ohjekirjaa lukiessani, kun huomasin että Nobuo Uematsun nimeä ei ollut lainkaan pelintekijöiden listalla. Tiesin, ettei Uematsu ole enää Square Enixin palveluksessa mutta oletin silti, että hän olisi ollut ainakin vielä tätä peliä tehtäessä. Ikävä kyllä joku muu oli näemmä ottanut Uematsun paikan, ja paikoitellen sen kyllä kuulee. Taistelumusiikitkappaleet esimerkiksi ovat järjestään kehnoja, ja perustaistelumusiikki lähentelee huonoudessaan jopa Final Fantasy II:n vastaavaa. Lisäksi jotkin luolastomusiikit ovat tavattoman tylsänkuuloisia. Siitä huolimatta uusi säveltäjä on tehnyt osaltaan myös hyvää työtä, sillä esimerkiksi alkutekstien aikana soiva kappale ja kaikki sen variaatiot ovat todella mukavan kuuloisia. Erityisen mieleenpainuvia olivat myös Mi'ihen Highroardilla ja Moonflow-reitillä soiva iloinen sävelmä, Calm Lands -kappale sekä Via Infiniton suurissa käytävissä soiva pahaenteisen kuuloinen hoilotus. Myös Yunan Spiran kansalle esittämä kappale (olikohan se nimeltään "1000 Words") oli sekin toki mieleenpainuva, vaikkakaan ei niinkään sävellyksenä, eikä se minuun iskenyt muutoin kuin video-osuutensa kautta. Mutta voih, ei vanhaa kunnon Preludea eikä Final Fantasy -teemaa missään muodossa missään kohdin peliä; suuri miinus. FFX-2 taitaakin olla sarjan ensimmäinen peli, jossa ei soi kumpikaan noista. No, kokonaisuutena musiikkipuoli on ihan kelvollinen, vaikka ei toki olekaan Uematsun parhaiden sävellyskokonaisuuksien veroinen.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Final Fantasy X-2 on kelpo Final Fantasy -peli ja suorana jatko-osana mukava poikkeus toisistaan irrallisten osien parissa, vaikkakaan ei ole esiosansa veroinen. Hauskaa tekemistä riittää ja tehtäväpohjainen toteutus on siinä mielessä hyvä, että pelaajalla on poikkeuksellisen suuri valta vaikuttaa pelin tapahtumiin. Perustarina jätti silti toivomisen varaa. Jokaisessa aiemmassa osassa on lopulta pelastettu maailma, mutta en ole täysin vakuuttunut siitä, kävikö tällä kertaa oikeastaan niin. Lisäksi liian moni kysymys jäi vaille vastausta. Esimerkiksi miksi Shuyin oli niin identtisen näköinen hänen kanssaan? Miten Gippal ja Baralai selvisivät hengissä, vaikka Nooj ihan selvästi ampui heidät? Entä miksi Shinra hoki lopussa, että kyseessä olisi hänen viimeinen tehtävänsä Gullwingsin parissa, vaikka mitään siihen viittaavaa ei tehtävän jälkeen tapahtunut? No, minulta tosin jäi 29 % tarinasta näkemättä ja muutama aarrepallo hankkimatta. Toivottavasti saan vastauksen noihinkin kysymyksiin sitten, kun menen pelin läpi sataprosenttisesti.

Joka tapauksessa yksitoista osaa on nyt pelattu – yksi jäljellä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kokeilemaan, onko se maineensa veroinen.