Kirjoituskilpailu -> Kilpailu

[absinthe]

Tähän ketjuun tulee siis nyt se varsinainen kilpailu kutakin aihetta on aikaa kirjoittaa viikko, joka tarkoittaa että viikko osion aloittamispäivästä on viimeinen julkaisupäivä ja siirrytään uuteen aiheeseen. Toivon että julkaisette teoksenne ajoissa.

-----------------------------------------------

Osallistujat ovat nyt siis ne jotka ehtivät nimensä pistää tähän ketjuun. Eli:

Ally
Blank
Gabriel
Kassi
King II
Mickey
Moppi
Muukalainen
Nazna
Noirre
Penetrator
Razorblade
Ren
Sami E

ÄLKÄÄ postatko arvosteluja töistä tai välikommentteja tähän ketjuun. Pakolliset ja valinnaiset aiheet löytyvät tästä ketjusta. Jos joku kilpailijoista missaa ensimmäisen (tai jonkun seuraavista) osion, hän tippuu automaattisesti pois kokonaan.

-----------------------------------------------

Ensimmäiseksi osuudeksi arvottiin FanFic. Jos joku nyt ei tiedä mikä se on, kysyy minulta pm:llä, oletan että kirjoittajat kuitenkin ovat tuttuja tämän termin kanssa. Säännöt tähän osioon ovat:

- Lähde pitää näkyä tekstin alussa, kirja/elokuva/peli ja mahdollisesti ohjaaja/kirjailija, jne.
- Hahmojen tulee olla selkeästi tunnistettavissa. Jos nimiä on muutettu, on ilmoitettava alkuperäiset nimet.
- Eri elokuvien/pelien/kirjojen jne hahmoja saa yhdistellä keskenään. Tällöin tulee olla kaikki lähteet näkyvissä.
- Kielen tulee olla suomi tai englnati.
- Tekstin pitää olla tuore.

Eli, täten julistan *köhköhJUHLALLISESTIköhköh* ensimmäisen osuuden alkaneeksi. Kirjoittakaa. :]

[absinthe]

Koska YKSIKÄÄN osallistujista ei ole vastannut tähän päivää ennen osion sulkemista, siirretään ensimmäisen osan sulkemispäivää viikolla. 22.7 on siis viimeinen julkaisupäivä.

//edit:: Ja kyllä, sen piti olla new msg.

[Kassi]

Lähteet: Final Fantasy VII, Final Fantasy VIII

Joku saattaa pitää joitakin kohtauksia liian väkivaltaisina, mutta luulen että jos kielitaito riittää ymmärtämään ne niin on tarpeeksi vanha.


The Mission

The Moon hovered peacefully over the horizon. At the terminator, the separator of night and dat, a
teeming mass of red could be seen as the monsters inhabiting the celestial object escaped the
tormenting beams of light.

Seventeen years had passed since the last time they had had a chance to flee to the surface of the
planet the moon was orbiting.

Squall sighed deeply, like every night, in his customary way and returned inside from the balcony.
The door to his office was knocked on.

”Enter”, the Headmaster of the Garden said.

His aide, Nida, walked in, and noticed the open door and the telescope set up on a tripod at the
balcony, and gave an almost scolding look at Squall.

He ignored the look and asked: ”You had something urgent?”

”A mission”, Nida said and handed over a couple of printouts. ”From Esthar.”

Squall flinched, hearing the name he had cursed so many times. He decided to forget the origin for
the time being, calmed himself and read the briefing through quickly and couldn’t help to notice the
sum at the bottom of the final sheet.

Nida saw his expression, smiled shortly and cleared: ”It is not an error.”

”This is exactly what we would need”, Squall replied. The times had been harsh on the Garden -
SeeD salaries had been cut already twice, not to mention other expenses. The last time the Garden
was airborne was over five years ago. He was a skilled tactician, not a book-keeper, but he could
add the sums up. Garden at the recent pace, with the last major assigment being assisting Galbadia
eliminate a rogue General over a decade ago, would soon be bankrupt.

”We had better send a team out immediately”, he continued and prompted Nida to open up his
notepad. ”Who do we have on call at the moment? Raijin for instance?”

”Raijin is currently at the city of Balamb on leave.”

”Don’t tell me - fishing.”

Nida dismissed the remark, as correct as it was. ”It appears that we have no teams situated near
Esthar - we will have to dispatch one from the Garden.”

”Which means I would be leading it”, Squall thought out loud. He hadn’t seen action for a long
time. And the fact that this was indeed in Esthar, the country he wholeheartedly loathed, didn’t help
the tension either. After the incident at the Lunar Base he had felt no need to fight. The retirement
of Cid Kramer and the offering of the post of Headmaster at that time was perfect for him.

Nida nodded. ”Esthar will volunteer to arrange all transportation to the mission location. A
hoverboat will arrive in three hours.”

”I must proceed with haste then.” I hope my old uniform still fits, he thought.

***

”No one knows his real name. Everyone calls him just President”, one of the cadets said, his voice
almost blanketed by the hum of the craft’s engines.

Squall looked and grinned at his old gunblade. After cleaning the worst clutters of dust from it, it
still had required a terrifying amount of oil for the drum of the revolver to operate. The armoury
would have had better and more reliable weapons, but Squall felt more at home with this old one.
He squinted and tried to make out whether a red spot on the blade was a reflection or a blood stain.

”And there’re no pictures of him either. Everyone in Esthar, however, knows him by his
appearance.”

The headmaster scanned the passenger quarters, filled with his team of young soldiers. He knew
personally none of them - he had kept himself rather secluded, and had only two people in the
Garden he could trust, Nida and Xu. His old comrades were long gone, having families, lives and
careers of their own.

After travelling for an hour or two the hoverboat halted and the door was opened. In stepped an
officer and a regular of the Esthar armed forces, their whole bodies covered in hi-tech suits. The
officer greeted Squall.

”Welcome to Esthar, commander.”

”Thank you.”

”We have not approached the target yet, since we trusted that you would arrive in time. We are
receiving satellite footage of the zone in a couple of hours, but wish that you could proceed at
once.”

”Understood”, Squall replied and started to give orders to his team.

”Commander”, the officer cut him. ”You are receiving an extraordinary amount of trust on your
shoulders. We are inside the image-twisting field surrounding our nation. You will see things that
no other outsider will probably see for years to come. We have our reasons for secrecy and wish
that you will respect them.”

***

The SeeDs approached their target. As already had been speculated by eyewitness reports, it was
indeed a space capsule of some kind. If it had not been for it’s unique shape and configuration, it
would have been stated that it was debris from an old Esthar space project. It’s crash on the plateau
had not been seen anywhere outside Esthar, since it was midnight and the sky was dark only here -
when the request for SeeD had arrived, the sun had just set in Balamb.

Squall was not sure why specifically SeeD had been asked to come in. Esthar had enough spare
forces to surround the object - it was probably the fact it may contain dangerous and strange
extra-terrestrials or monsters from the Moon. In any case, the capsule was reached, but no door or
hatch was found on it. The SeeD fell back, set up shifts, and as the Esthar forces came in to assist,
Squall went asleep.

Not many hours passed, as he was awakened - the pod had opened up itself, and out had emerged...
a girl. A young woman, actually. She had staggered out and lost consciousness - she was taken to
medical care while the insides of the pod were searched. Only a crude cryogenical cell and some of
her clothes were found.

And while new questions were rising, a new pod fell down from the sky - this time to the desert
southwest from the continent of Esthar.

This time, the Esthar forces decided to inspect it all by themselves, allowing the SeeD to be sent
home with their due fee. Their journey was however interrupted by a new assigment. The second
pod had opened on it’s own too - but with somewhat more dangerous results. Other news told that
the girl from the first pod had mysteriously vanished - making Esthar also ask the SeeDs to begin
searching for her. Squall, intrigued by the situation, would have looked for her on his own, so he
was more then glad to accept the mission.

Back to the desert.

”He stepped out, and suddenly, there was this long sword in his, I think it was a man, hand. He
started waving it around, and we got terrified and ran away.”

”No armed guards?”

”Until at our transport, yes, no guards.”

”He was left alone then”, Squall murmured. ”Well, let’s check it out anyhow”, he continued,
though he strongly suspected that the mysterious man had gone the way of disappearance as well.
”Did he do anything else?”

”He did mutter something... about a woman... and someone called ’Boris’, I think it was...”

This time the SeeD went in with much more caution. A small robot trawler covered the terrain in
front of them, shedding a pillar of light at the pod up ahead.

Since the hatch already had opened, in it’s closed form it was easily found with the seams clear of
scorched remains. It had no operating console or switch to open it but a brave technician that had
tagged along them grabbed a blowtorch and began his work. After a while, the door was so weakly
supported by it’s hinges that a strong kick would break it. Squall ushered his team to take out
canisters full of sleeping gas and gas masks, took a mask and canister himself, and with a quick set
of movements crashed the hatch and threw the cylinder spewing the gas inside. He fell down on the
ground and the soldiers around him readied their rifles in case the gas wouldn’t work.

But it did.

***

They had tried to ask questions from him but to no result. They had tried to ask him in any language
known to them, including archaic Centra. He remained silent, yet conscious in his hospital bed he
had been strapped in.

They had clothed him in a light green hospital dress, but his original clothes had been rather
interesting - the long black cape did match his long silver hair and shimmering eyes. He was
apparently strong and muscular, and carried a very threatening and sharp sword. Squall had held it
with fascination, but after almost slicing a crewmember of the ship in half had put it back behind a
lock and key.

”What is your name?” Squall asked and held out a notepad and a pencil.

The man’s impression changed from resisting to pleading - he gestured towards the writing
equipment as clearly as he could in his state. Squall raised an eyebrow - the man was not supposed
to be mute or deaf.

He carefully freed the man’s right arm and set the pencil and paper on his chest. Quickly he started
to scribble something with them. Finally he handed over the result.

My name is Sephiroth

***

Squall after that left Sephiroth to write more and reported the situation to Esthar and to Balamb.
The girl had been sighted on the Horizon Bridge heading west, but no one had been able to
apprehend her. Squall received a digitalized picture of the woman and printed it out.

Then he browsed through the items found in Sephiroth’s landing pod. A certain picture interested
him in particular - he almost dropped his jaw when seeing it. He had to make sure out from the
people who had emptied the pod if it was a bad joke - it wasn’t. He pocketed the picture and
returned to Sephiroth’s room.

The handwriting was quite tense and almost impossible to read, but Squall managed to decrypt it.

I am unsure why I can not speak. I do not feel physically injured. Possibly the atmospheric
pressure or somesuch is to blame. I hope I can regain my ability to speak as soon as possible. My
aggressive behaviour, which I apologise, was because of a substance I was injected with to help me
recover from cryogenic sleep - it was apparently overdosed, and the adrenaline rush was too much
to bear. Now, I would like to know - who are you, where am I, and is there someone else inside a
similar pod like mine here also?

Squall showed the picture he had printed to Sephiroth. His eyes glared for a moment, then he ripped
the picture from his hand, crushed it into a small ball with his clenched fist and threw it away.

***
The woman who arrived is dangerous. I must reach her. I might require assistance.

”In what way is she dangerous?” She hadn’t appeared too harmful to Squall. Just a girl.

She possesses potential power that may mean destruction to this world. She will seek a nexus of
the spritiual energy of this planet. Is there a place on this planet where the inside veins of the planet
appear on the surface? Or is there a meteor crater here anywhere?

”I might know a place. But it’s only an old wives tale - not to mention that it would probably be in
the middle of the sea.”

We must get there before her. I see that you are a skilled warrior and a leader. We need a third
one. I will explain later.

Squall pondered. There really was only one person - but he didn’t want to trust a weapon on him.
He shrugged. ”Well, I might know someone.” Though he too was already middle-aged and probably
in bad physical shape.

He wondered for a moment, why he was engaging in all this - because of the picture that he had
found probably. He had to know - the man dodged his questions regarding the image.

***

”Esthar will arrange all this... but are you sure about it?” the secretary of state asked.

”He might be our only solution to this riddle, and might lead us to that girl.” And I want to know
why her face was emblazoned on that wall of stone. I want to know if she still lives
somewhere. I want to know if I can hear her voice again. I want to know if I might be able to forget
everyone and continue with my life.

”Very well. We know the location you talk of - the crew there was partly from Esthar and we have
monitored it with our satellites for some time now. Our former flagship will be at your disposal.”

Squall was impressed. The legendary Dragon Ship, the Ragnarok. They are probably as
willing to sort this out as I am, he thought.

”We will be stopping by at Galbadia before that, though.”

***

”He has been to us nothing but a pain in the neck. He has incited riots and has injured to guards. We
will be more then happy to give him away, as long as you can guarantee he will not escape.”

”Not from where we are heading”, Squall replied to the warden and watched as the crane hoisted
the prison cell from the bowels of the D-District prison. A detachment of guards armed to teeth
walked to face the causeway connecting the cell with the level Squall was standing on. A blond
man walked quietly out, looked at the guards condescendingly and then saw Squall. He couldn’t
quite make out the expression Seifer had on his face, but it was somewhere between surpise,
perturbation and disgust.

He was in surprisingly good shape. Probably he had been exercising during his imprisonment - in
hope of gaining vengeance or just for the sake of it, Squall wasn’t sure.

***

”And this lady, you say, is dangerous?”

”Very much so, at least according to him”, Squall said, gesturing towards Sephiroth sitting next to
him.

Sephiroth took out the notepad from his pocket and wrote:

She has paranormal abilities. She is carrying an organism that she hopes she will benefit melding
with. But to accomplish this she needs unforeseen resources of spiritual or magical energy. She is
the deadlies foe I have ever seen, and on my homeworld I was the General of Special Forces.

”You’re talking about the Deep Sea Deposit, aren’t you”, Seifer replied.

Squall nodded. ”I think so too. We will get transported there soon enough - we just need to know,
will you help us?”

Seifer leaned back on his chair - and would’ve rested his hand on his crossed fingers had he not
been handcuffed - and grinned. ”Is old Hyperion still intact?”

Squall shook his head. ”No weapons for you, at least not yet.”

”Spoilsport.”

***

For a ship several decades old, the spaceship, now strictly an airship, held a certain aura of prestige.
It was still lightyears ahead of say, the best Galbadia could construct, in terms of technological
progress and raw firepower.

Sephiroth was hunched in a corner - ’hunched’ in a metaphorical sense, silent and concentrated, as
a man of his posture would probably be unable to hunch at all - reading documents and dossiers
Squall had given him, regarding history of the world, the political situation and other common
knowledge. His speed of digesting written text was incredibly fast, his eyes would merely glance
and flicker at a single sheet and then move on to the next one in seconds.

Seifer was fast asleep in the crew quarters. The soft bunks were probably too much for him.

Squall strolled over to the cockpit. The ship had minimum crew, only two pilots.

”You must be ready to leave at all times. After twenty minutes of landing, take off for an hour and
come back for another twenty minutes, then leave again. I will not risk you, or this ship.”

”Understood, sir”, the captain replied.

”And in case you will never hear of me again, transmit this message. The recipients and other
information are in the file.”

”Roger”, the captain said and added the contents of the diskette he was given to the ship’s database.

***

Squall didn’t feel all too surprised to find the island right where it was supposed to be. A small boat
had docked to a barely floating pier, apparently the girl had already made it here. Sephiroth wasn’t
too fearful of the case but did become a notch agitated at the sight.

The landing platform had remained intact and Ragnarok could settle down to stable ground. Squall
set the futuristic timepiece courtesy of Esthar on his wrist to count down from 20 minutes to zero.
The trio descended to the ruins.

The first floor was vacant. The walls were covered in blank and broken viewscreens and monitors
and the floor was scattered with broken and burnt pieces of computer consoles and desk chairs. In
the middle of the apparent control room was a rectangluar hole surrounded by steel girders -
obviously, the elevator shaft. A few wires were scretching down from the ceiling, the three used
them to lower themselves all the way to the third level. The elevator had stopped on the fourth
level, which was quickly reached through an openable pane on the top of the elevator.

”I wonder what happened”, Squall said, looking around holding a torch casting a circle of light on
the walls.

”Maybe not what, more like who”, Seifer replied. ”This was to my recollect a mine or an
excavation of sorts.”

Sephiroth made something as close to laughter as a mute man can do and wrote down:

A mere day on this world and I know more then the natives themselves. This is a research centre
that was anchored above the ruins of an ancient civilization, much older then the Centra, over ten
millennia ago. Apparently, they were in search of the ultimate weapon, a mechanoid constructed by
the civilization. It’s thought that it was this very weapon that caused the demise of it’s builders in
the first place. All that remains is this underwater tower and a strange shrine at the bottom of it.

”And this, ’Ultimate Weapon’, is supposedly the cause of this destruction?” Squall responded.

Sephiroth shrugged and walked to the only working computer console in the floor. After a moment
he beckoned Squall to the controls, as if saying ”you know these things better then I do”. He was
correct; Squall quickly made his way through the directories, albeit the operating system was
somewhat arcane, and managed to run the diagnostic program.

63 % of memory capacity damaged.
37 % of auxiliary systems damaged.
12 % of core systems damaged.

Reboot central computer and restore auxiliary systems from backup?

Squall was hesitant.

Rebooting central computer.

1. Securing lockdown of emergency doors. To abort, press A key.

He got nervous. To abort lockdown or to abort rebooting? Finally he located the A key.

Lockdown aborted. Proceeding with reboot.

Squall let out a sigh of relief as the hydraulic pumps gave away and a door to the stairway opened.
After a moment, all remaining sources of light and the last working consoles of the complex shut
down.

”The system is rebooting”, Squall calmed the others down.

”You don’t look like a person who knows that much about computers.” A voice from the darkness.

Suddenly in front of them stood a woman - a brunette wearing a long red jacket and a pink dress
stretching all the way down to her ankles.

”Aeris”, Sephiroth said, with his low voice now restored.

Squall waved his hand in the way characteristic to him and shouted: ”Hold it! I want explanations
and I want them now!”

The woman, Aeris, giggled for a second or two in a very heartwarming manner.

Squall felt again hesitant - the she-devil, Death incarnate that Sephiroth was not what he thought he
saw.

Sephiroth didn’t share Squall’s feelings - with a stern gaze he wielded his tall sword and breathed
deeply. Seifer was bewildered of the sudden situation and had no idea what to do.

Aeris kept an innocent smile on her face and returned the gaze back to Sephiroth.

”I thought I had finished you in the City”, Sephiroth quietly said, clearly trying to find a way to vent
his anger.

”Us Ancients - much more resilient then you thought. No wonder you wanted to be one of us”,
Aeris continued with the smile fading away.

”You are not an Ancient”, Sephiroth continued. ”Ancients were kind, calm beings, not
warmongerers that walked the Planet to spread destruction and hatred.”

Aeris laughed again - this time in a much more grim tone - and wiped away a stray lock of hair
from covering her eyes with a gesture that was overtly emphasized. ”Oh Sephy, how could I be
evil?” she asked, batting her eyelashes. At this point, Squall felt overdosed of this pretentious
cuteness and began to see the point in Sephiroth’s behaviour, as erratic as it had seemed.

”Hojo, Gast, they corrupted you”, Sephiroth breathed through his teeth.

”Gast was a fool. He had power but didn’t understand it’s purpose. Hojo - another fool. He tried to
use power he did not possess. Jenova is everything, everything is Jenova, at least it will be. When
the fusion is complete, I will be omnipotent, omniscient and... omni-lovable”, she playfully said.

Now it was Sephiroth’s turn to laugh, though his laughter was almost psychotic. He lifted his sword
and prepared to strike when suddenly Seifer, completely out of the blue, darted between Sephiroth
and Aeris and held out a gunblade that looked strangely like that of Squall.

Squall put his hand on his belt - in some miraculous way Seifer had freed himself and grabbed his
weapon.

Seifer pointed the barrel and the blade at Sephiroth and armed the gun. Aeris behind him turned
around and head for the stairs with Seifer covering her. He withdrew after Aeris had disappeared
from their field of vision, but before entering the staircase he shot at a control panel on the side of
the door, separating himself, Aeris and the rest of the complex from Sephiroth and Squall with a
bulky steel wall several inches thick.

Squall ran to the closed door and felt it with his fingers. ”Explosives. The Ragnarok.” He
glanced at his timepiece. ”We’ve got five minutes. We have to hurry!”

***

”Luckily you came in time. The President has been trying to contact you for some while now”, the
captain informed.

”The President?”

”The one and only, for over forty years”, the captain gleefully said. ”There is a vidscreen at the
passenger quarters.”

”Got it. By the way, I need a key for the ship’s armoury...”

The captain hesitated for a moment but then handed over a magnetic keycard and said: ”There’s
some heavy ordinance there. If you decide to use them big guns, please read the manual first.”

***

The screen was already on, brandishing the Esthar national emblem, as Squall walked to it. He
worked a small pad next to it and a face appeared on the screen. Sephiroth had taken the card and
was off to the armoury. Whoever this enigmatic President was, he would face Squall’s wrath - what
he did up there in space seventeen years ago was just unforgivable.

The man was in his sixties, but had grown old with grace - only traces of past years were a few
wrinkled spots here and there in his face and a hair that was completely grey.

Squall recognised the man immediately and felt torn into pieces as a whole wave of different
contradicting emotions swept through him. But what remained was his anger.

The President, noticing Squall’s now visual pain, closed his eyes and said: ”This was bound to
happen. I just hoped it would happen at a better time then this.”

”Laguna”, Squall managed to say. He repeated, trying to add a tone of dispisement.

The legend. The man with the machine gun. Cooler then liquid oxygen.

”Squall, I - ”

”You were alive after all. All the time.”

”I couldn’t - ”

”You killed Rinoa!” Squall roared. If Laguna had been right there now, in front of him, his security
guards would’ve had some work in separating his enclosing fingers around the President’s neck.

Laguna waited for a silent moment and sighed. ”If I hadn’t given that order, Adel would’ve been
freed and thousands, maybe millions would’ve suffered. Is that what you wanted? Blood of
innocents staining your hands? Rinoa took risk, fully aware of the possible consequences. And... at
that moment, the Sorceresses were gone. Rinoa was, indeed, Ultimecia, for she ceased to exist once
Rinoa had been sent far away to space. It was a theory only Odine and I knew... and it turned out
true.

”That’s not possible... we could have stopped it... killed Ultimecia in the future. With Odine... with
Ellone - Ellone! You didn’t even attend her funeral!”

A single tear now on Laguna’s cheek. ”I know. I heard of her death at Winhill, but it was too late. I
went there... you put her next to Raine. I... I appreciate that. Thank you.” Laguna shook his head
and lifted his eyes to face Squall. ”I apologize for placing you in this situation. But - that island is
dangerous. I wanted to talk to you, in case...”

”I understand.”

”I can not ask your forgiveness. But I do think what I did was the right thing.”

Silence.

”How are you faring?” Laguna finally asked.

”Seifer turned out a risk after all”, Squall sighed, trying to regain his composure. ”He lost it and
allied with the woman, called Aeris.”

”And Sephiroth?”

”At the armoury. We have a security door to blast.”

”Fine. Good luck. And a word of advice - if you decide to use the big guns, and I mean big as in
friggin’ monster-vaporising, sorceress’-butt-kickin’ big - read the manual first.”

***

Squall strolled to the armoury. Sephiroth appeared behind a rack of Esthar uniforms and showed
him two grenades.

”Light, secure and destructive”, he said and tossed the other one at Squall.

He catched the grenade and looked at Sephiroth, scared and shocked.

”Don’t worry, they’re safe if you keep the pin in place”, he said.

Famous last words, Squall thought and rolled his eyes as he put the grenade in his pocket.

”What are in those?” Squall asked and pointed his finger at two large lockers.

Sephiroth opened them - the other one had a long, metallic sniper rifle with futuristic additions like
a laser targeter, an infrared scope, a motion sensor, and what appeared to be a computer screen and
a keypad - and a tall bazooka attached to an upper piece of rigid body armour that would be placed
on the shoulders, that too with a keypad and a targeting scope.

”I can’t use either of those”, Squall exclaimed.

Sephiroth replied: ”Thought so”, and picked up a gunblade with shades of silver, black and white
and a bluish jagged blade.

Squall took the gunblade, felt it’s weight and grip and said finally: ”I’ll take it.”

***

The grenades were their worth - the door was out of their way. The dark red-shaded space they
entered felt suffocating, with the air growing thicker and hotter with every step.

”Why”, Squall asked.

”Huh?”

”Seifer. Why?”

Sephiroth pondered. ”He felt Aeris’ powers. He sensed that she was something akin to a sorceress.”

”His dream... Sorceress’ knight”, Squall breathed.

”That stench...”

”I can’t take it, I need air”, Squall muttered, and fainted.

***

When Squall woke up he faced Sephiroth, who had knelt next to him. Squall squinted his eyes
trying to compensate the sudden brightness of the space he was in. It felt large, since the air around
him was in slight continuous motion.

”About time”, Sephiroth said drily.

”How long was I out?” Squall asked. The last time he had fainted was when Ellone had sent his
consciousness back in time - except this time the buzzing and the dream were gone, replaced by
blank.

”No idea. Some way we ended down here with our weapons. My only guess is that she brought us
here for the sheer fun of it”, Sephiroth said. He winced and motioned Squall to take a peek over the
ledge of the stone platform they were on.

Aeris and Seifer were standing on the bottom of the large space they were in. It was round and tall,
apparently the insides of a tower built under the ocean. There was water at the bottom, sparkling in
turqoise colour. A large spiral staircase swirled from an opening in the ceiling all the way down,
with platforms - like the one Squall was on - every now and then. The whole structure was
supported by grey stone pillars with cryptic ancient writing.

Squall rubbed his eyes and took a closer look at the two standing. ”Aeris is tampering with some
sort of a console. Seifer is just standing there.” Squall stood up and scanned the surroundings. ”The
ancient city.”

”Not probably in it’s entirety. If all what is told is true, this existed before the people of Centra.”

”And the most dangerous beast ever to exist lies dormant here.”

”That we will soon find out”, Sephiroth said briskly. ”Can you walk?”

”Yeah. I’m fine”, Squall said and nodded after taking a few cautious steps.

”Good, I won’t have to go alone.”

”Why three?” Squall asked, curious.

Sephiroth sighed and smiled. ”An old legend I was told when I was a child. Three warriors race to
meet a great evil - one of them succumbs to the seduction of the evil, and the other two face him
and the opponent. Just call me superstitious.”

”Did the two warriors win?”

”That we will see. I never heard the rest of the tale” was the response.

***

Once they arrived to the lowest platform, Aeris giggled again, in a way that sent shivers through
Squall’s spine - it was more like a cackle, not a giggle. He felt awkward - there was something
familiar with that tone, that form, that sound.

She kept her look at the computer screen and said: ”It would have been awfully unfair to just off
you right where you passed out.”

”I don’t need your mercy”, Sephiroth hissed. Again his calm composure was completely gone.

”Seifer, would you be so kind to kill them?”

With a glazed look, Seifer nodded and pulled out a gunblade, targeting it at Squall.

”You have been charmed, nothing else”, Squall said. ”Two against one. Don’t be a fool.”

”You are the fool here - underestimating me as usual”, he replied, and began mumbling something
to himself.

Suddenly, Squall was overtaken a chill - the air around him erupted to motion, and a cold
whirlwind billowed right through his clothes, making him shiver and his ears and fingers freeze.

Sephiroth was dazed for a moment - then he returned his attention to Seifer. ”Magic. You can cast
spells”, he stated the blindingly obvious.

His face darkened and he lifted his sword, poised for a strike. With all his strength he slashed -
Seifer readied his gunblade to take the blow. Sephiroth knew this and made a quick move to strike
him in his side - but the edge bounced from mid-air and a sphere around Seifer glowed green for a
split second. He was protected by a magical barrier.

Meantime, the blizzard around Squall had settled down, and he was hopping and waving his hands
to restore normal temperature to his body.

The recoiling bounce of the sword sent Sephiroth off balance, falling on the floor, allowing Seifer
to concentrate on Squall. ”Too cold for you? Maybe this’ll help!” he bellowed and prepared to cast
another spell. The ground below Squall shook and cracked open, shooting up gushes of hot gases.
He coughed and cleared his throat, trying to cope in the furnace.

Sephiroth saw, as Seifer kept tormenting his prey, that his chance had presented itself. He saw a
thin layer of dust on the ground. He took a fistful of it in his hand and threw it at the back of
Seifer’s shield - there had to be a gap, otherwise the shield wouldn’t have worked. And he was right
- the dust sprinkled all over the magic field and glittered for a second before falling - except for a
small round hole couple of inches in diametre.

Sephiroth closed his eyes, breathed and pushed his blade through the gap. It pierced it’s way all
through Seifer, killing him immediately after a cry of pain and bringing down the magical barrier.

Squall, who had dunked his head in the lake around the platform, lifted his head, stood up and
brushed wet hair from his face, witnessing the corpse of Seifer. He was satisfied of the result, but
wasn’t too comfortable of the fact that his role had been merely diversion.

”I see”, Aeris said after a pause. ”At least he stalled you well enough. Squall... that was your name,
right, Squall?”

No response. ”I guess it is, then. Before you and Sephy proceed to disembowl me, a poor little girl,
I assume you want to know why Sephy in his pocket had a picture of your presumably late
girlfriend.”

Squall felt his heart jump up his throat. His initial reaction was to deny that she was her girlfriend,
but - he let it be. He had to know. Sephiroth took a fighting stance but Squall ushered him to wait.

”He will play with your mind”, Sephiroth warned him.

”I’ll take the risk”, Squall said and returned to face Aeris. ”Answers. Now.” He took a hold of his
weapon and armed it as theatrically as possible.

Aeris looked at him back, feeling superiority. ”In the dimension Sephy and I are from, time passes
quite differently then here. Your girl appeared there thousands of years ago, yet she left this
dimension about seventeen years ago. When she arrived, down on our Planet, she was injured...
cosmic radiation, burns, she looked like a bludgeoned stake - a slab of meat with a brain and some
internal organs remaining inside. Somehow, her name was changed - probably Jenova is the
Ancient pronounciation of Rinoa - anyway, my ancestors, the Ancients, nursed her to health.
However, she gained strength from the energy they directed inside her, and some strange powers
inside her woke up and decided to take advantage of the situation. That ungrateful bitch became
delusional, thought of herself as a god... managed to murder many Ancients, before they could seal
her off. I heard of this, and I am the last Ancient... and I decided that now it was my turn to take
advantage of her. I decided to resurrect her and give her power again... together, after a fusion, my
consciousness would gain the powers of me and Jenova, Rinoa, Ultimecia, whatever.
Then Sephy tagged along and ruined everything!”

Squall thought of this. Sephiroth had, indeed, killed Jenova... and with it, anything that was left of
Rinoa. But he didn’t feel like accusing him, he had done enough of that for the day.

”More likely, Sephy tried to ruin everything. I made my escape here, with a surviving fragment of
Jenova with me.”

”You mean... Jenova is there, in you, now?”

Aeris nodded. ”And once the drawing of powers is complete, I will become, indeed, a god... and
once the protector of this city is aroused, it will serve me.”

”Hang on - how did you end up here in the first place?”

”A dimensional rift sucked Rinoa and sent her to our space... the only explanation might be that
Adel was envious of another Sorceress in the same time and sent her away. Here the gateway has
been open for fifteen years, which is several millennia in our time”, Sephiroth explained.

Squall held his head and tried to handle all this. It was too much to bear - too much information, too
much revelations in a short period of time. Images flashed before him - friends, foes, locations.
Emotions. Laguna, Rinoa - Ultimecia - Jenova, Ellone, Aeris, Sephiroth, Seifer - he felt almost
crushed under the weight.

Finally, Squall managed to ignore all this and concentrated on the situation at hand. His eyes
flickered in their sockets as he sought for a tactical advantage, a quirk, a weakness, a way to escape
-

A switch.

A red button covered under plexi-glass. He made a quick decision - he had only one thing to lose.
He held the gun and squeezed the trigger. Aeris lifted her barrier around her but for no purpose - the
bullet sped to shatter the plastic cover over the switch. Squall sprinted to the button and slammed it
with his elbow - at the same instant the lights went from pale green to dark red, and a klaxon
somewhere high above started to wail.

The computer screen behind Aeris produced one line of text: The complex will collapse in two
minutes.

”There’s no time to get out”, Squall shouted over the ruckus of the supporting structures starting to
fail. He felt sorry for making this decision in behalf of Sephiroth - but Sephiroth just smiled and
nodded approvingly, wielding his long sword. Luckily, Squall thought, Ragnarok was out in
the air and would merely witness the event.

Sephiroth turned to face Aeris. Aeris raised her hand to lash out a destructive force of magic at him.
But she made a tactical error and ignored Squall, who was standing behind her. He jerked the
gunblade and jammed it to the magical shield, making it appear permanently and vibrating in the
air around Aeris in a blue shimmer. Sephiroth looked carefully at the shaking field as Aeris
struggled to keep it intact.

Aeris concentrated and bolts of magic shot out of her, striking both Squall and Sephiroth down on
the floor. She rushed to the console and entered a few commands. A thundering roar echoed all
over the complex, and beneath the pool of water - now coloured red like blood - rose a tall creature,
a bizarre silver-winged lifeless knight, holding a long white sword with a bluish heart, riding a
monstrosity that resembled a mechanized rhino. The creature climbed up from a pit under the
surface of the water and thumped it’s way to a platform, breathing - or moving like something that
is breathing - forcefully. The winged knight made a few swings with it’s sword.

”Weapon, destroy these -” Aeris began, but to her shock the Weapon growled and pushed it’s
gigantic sword right at her, making the magical shield tremble. ”Creature, obey my command!” she
yelled and gathered the rest of the field to resist the strike.

Sephiroth nodded - his moment had come.

”Help me, please”, Aeris begged while struggling against the Weapon’s might. She was not
addressing the two men behind her preparing to strike her down, but the small embedment of
Jenova inside her abdomen. A blanket of flesh started to grow around her, forming a thick barrier
against harm on her chest. The flesh started to wriggle and a flow of sparks started to fly as it gave
it’s own magical powers to reinforce the shield and to send the Weapon against the wall in a
backslash of energy.

But that was not all Jenova did. Squall felt a strong throbbing pain behind his eyes and fell down on
his knees as it communicated with him, trying to possess him, to seduce him by using the Rinoa
still left inside her.

”Are you Rinoa? But you can’t - you are helping her, supporting her...”

Squall gathered all his strength. Rinoa had changed - or had she been like this from the very
beginning? A collaborator of the Sorceress? All just a charade, for one purpose, to make sure
Ultimecia succeeds?

Sephiroth saw Squall on the floor and sighed. Clearly, the man was so confused and entangled in
his own emotional contradictions and delusions that he would be of no use.

Suddenly it all made sense to him - immature, a spoilt brat so to speak, trying to finally fight against
his father, but only by joining a team of revolutionaries, risking her comrades’ lives just for the sake
of infantile rebellion - trying to make control by seducing Seifer but to no avail - and then moving
on to the next victim, him, like a bird of prey, ruthlessly manipulating his friends to reach her goal...

He was again full of anger - but not because of Laguna. He was mad at himself for falling for such a
simple ploy. And he was mad at Rinoa... Jenova.

He regained his stature, stood up and glanced at Sephiroth who was finally ready to strike. They
exchanged looks - smiles - nods - and rushed to the unprotected back of their target.

Their two sharp blades punctured her back simultainoisly, both slipping easily through the ribs and
bursting out of her hip and chest. She screamed in agony and watched the blood flow out from the
pierced wounds. Her concentration from fighting off the Weapon was shattered, and the knight
managed to scantly slash her forehead. Squall withdrew his much wider blade that had caused very
severe damage, while Sephiroth kept his still and started to make a downward motion to finish the
job. The symbiotic cells of Jenova hurried to the injuries, trying their best to heal them. The pain
was increasing and made Aeris almost lose her concentration. Jenova started to numb her senses to
keep itself alive.

Sephiroth made sharp movements with his own weapon, trying to snap Aeris’ spine, shredding her
internal organs in the process.

Squall on the other hand, hoisted his gunblade, took a steady stance and decapitated her in one
decisive strike.

She was gone. Even Jenova needed the host body to gain energy from. The magical barricade
holding Weapon at bay collapsed at the same time and if Squall’s lethal blow hadn’t finished her
off, then the trampling Weapon did.

”You took the honour”, Sephiroth shouted as the Weapon prepared to strike them both down.

”I apologise”, Squall replied blankly. No regrets, he thought.

”Don’t”, Sephiroth smiled, blood dripping on the floor and being swept away but the waves of
water that rose when Weapon backed down to the pool. In a blink of an eye, it was gone.

”That’s odd”, Squall yelled over the noise of the thousands and thousands of tonnes of boulders.

”Squall - your pick. By crushing”, a rock came down, taking a part of the staircase down with it,
”by drowning”, he continued as water started to gush from cracks in the ceiling, ”or by the sword?”

Squall winced, armed his gunblade, and smiled as ferociously as he could. ”By the sword.”

[Kurko]

Lähteet: Doom: episode1 Knee-Deep in the Dead
No kaipa myös Duke Nukem 3D pitää mainita.

Tämä on kyllä kovin lyhyt eikä välttämättä Doomimainen. Edes päähenkilö ei ole sama. Tämä tapahtuu silloin kun pelin tapahtumat on jo ohi, mutta pelin ensimmäisessä huoneessa oleva avaruus mariinin "ruumis" onkin vain tajuton ja aloittaa soolotaistelunsa oman henkensä säilyttämiseksi.

---

Foboksen viimeinen sotilas

Päätäni särki aivan mahdottomasti, näköni alkoi vähitellen palata. Makasin metallisella lattialla kunnes sain kerättyä ensimmäiset ajatukset. Olen kaukana kotoa, olen vaarassa. Hyppäsin pystyyn välittömästi vaikka pääni ei siitä tykännyt ja alkoi huimata. Kaikkea skeidaa ne näihin univormuihin tunkevat, muttei särkylääkettä. Viimeiset muistikuvat alkoivat täyttää mieleni. Kuvia vihamielisistä muukalaisista ja aseveljien huutoja. ”Avatkaa tuli”, ”Niitä tulee kaikkialta”, ”Mitä helvettiä me teemme täällä”, ”Turpa kiinni tai tungen tän haulikon sun anaaliin”, ”Alfa 3 on kaatunut”, ”Varo Goldstock”. Tässä vaiheessa pimeni. Voin vain arvailla mitä muille kävi, kun radioyhteyteni ei toimi. Entä sille joka jäi vartioimaan laskeutumisaluetta? Kuinka kauan olin tajuton? Ilmeisesti aika kauan sillä paikka oli kovin rähjääntynyt viime näkemästä. Minä hyppäsin kaiteen yli aukiolle jonka keskellä sijaitsi jotain epämiellyttävän hajuista myrkkyä. Tämä oli yhä hanger sektori, täällä minulla ei olisi mitään tekemistä joten jatkoin matkaani aukion itäseinään tulleen halkeaman kautta. Aseita olisi myös ihan kiva saada. Edes pistoolia en vierestäni löytänyt. Nyt kun olisi plasma-ase sylissä niin olokin olisi turvallisempi.

Matka jatkui pölyisiä perustuksia pitkin. Jos tätä karttaa edes vähän osaan lukea niin minun pitäisi olla kohta Fobos laboratorioilla. Nopeutin kävelyni juoksuun kun takaa alkoi kuulua epämääräistä murinaa. Vilkaisin taakseni ja näin vaaleanpunaisen hirviön juoksevan kohti. Tiesin etten olisi tarpeeksi nopea, joten valmistauduin taistoon. Asetin nyrkkiraudan paikalleen ja hapuilin pölyn seasta jotain kättä pidempää. Yksi putkista näytti helposti irtoavalta joten rempaisin sen irti. Jokin kaasu suihkusi päälleni, mutta minulla ei ollut aikaa huolestua mitä se oli. Tämä hirviö, jonka useimmat lukijat tietävät olevan demoni, oli aivan lähellä eikä näyttänyt pelonmerkkejä vaikka minulla oli käsissäni äärimmäisen pelottava rautaputki. Sillä huidoin demonia kohti ja uhosin kuten kunnon avaruusmariinin kuuluu. Otus jatkoi hyökkäämistä ja minulta paloi käämi. Vetäisin sitä nyrkkiraudalla turpaan niin kovaa kuin mahdollista ja tällä kertaa se jopa reagoi tuskanhuudolla. Sen rumassa naamassa oli mukava verinen jälki, mutta se pirulainen ei antanut periksi ja yritti syödä minut kuin perheen isä grillimakkaraa juhannuksena. Rautaputkella päähän huitominen ei tuottanut haluttua tulosta niin survaisin sen demonin silmästä läpi. Nyt se pysähtyi hetkeksi ja näytin sille lähemmin kengänpohjani kuviointia ja nyrkkiraudan ruostumatonta metalliseosta. Käytävässä haisi, eikä se haju tullut minun kainalosta, joten minulla ei ollut mitään kiinnostusta sanoa kuolleelle ruumiille Duke Nukem tyylisiä viimeisiä sanoja. Mitä järkeä edes puhua kun se ei kuule? Jatkoin matkaani ja mietin kuinka outo mies Duke onkaan.

Aaah… Vihdoinkin pääsin sieltä pölypunkkien paratiisista. Tämä näyttäisi jo Foboksen laboratorioilta. Tämmöisiä hi-tech vänkyröitä ja härveleitä joka puolella. En niistä mitään ymmärrä, mutta sen sijaan huomasin että paikka oli täynnä ruumiita. Ei ihmisiä, vaan pahiksia. Mitenkä ihmeessä? Tuntui että hyökkäys olisi jäänyt alkumetreille ja olisi täydellinen katastrofi. Ehkä, ehkä ei, mutta minulla ei ollut aikaa miettiä sitä, vaan piti jatkaa eteenpäin jos täältä vaikka pääsisi pois tai löytäisin loput ryhmästäni. Sitten löysin jotain erittäin mukavaa. Yhden UAC:n merijalkaväen sotilaan valitettavasti kuolleessa kädessä oli haulikko ja vyöllä jopa kymmenkunta panosta. Nyt olo oli jo turvallisempi kun sain uuden ystävän näille kuoleman täyttämille käytäville. Päätäni särki yhä. Voisin vaikka vaihtaa haulikkoni särkylääkkeisiin, mutta täällä ei kovin moni näytä tekevän vaihtokauppoja. Yritin saada jotain selkoa tästä oudosta kartasta. Siinä on niitä nappuloitakin niin paljon ettei siitä tajua yhtään mitään. Melkein reputin kartankäyttökurssin kun en vain millään ymmärtänyt sen toimintaa. Sitten sain minimipisteet kun säkällä painoin oikeaa nappia oikeassa paikassa. Ärsyttävä kapistus, miksi ei voi olla niitä paperikarttoja? Mutta joka tapauksessa sain jonkin näköisen kuvan sijainnistani ja jatkoin kulkuani ruumiita väistellen.

Edessäni siinsi outo hohtava laatta ja seinässä luki jotain telesiirrosta. Olin kyllä kuullut huhuja projekteista jotka liittyisivät aiheeseen, mutta että niitä olisi jo käytössä? Minua arvelutti sen käyttö joten harkitsin pitkään, kunnes joku tuli häiritsemään. Yhtäkkiä laatan päälle materialisoitui ruskea teräväkyntinen otus. En jäänyt kuuntelemaan mitä sillä oli sanottavaa, vaan ammuin pumppuhaulikollani sitä vatsaan jonka voimasta se lensi komeassa kaaressa telesiirtimestä takaisin sinne mistä tuli. Vain seinään roiskunut veri muistutti sen vierailusta. Olin jo menossa siitä itsekin, mutta samanlainen tuli nenäni eteen. Argh! Pitelin vatsaani kun se raapaisi sinne ikävät haavat ja peräännyin pari askelta. Latasin haulikon ja ammuin sitä päähän. Samalla aikaa huoneeseen oli materialisoitunut kaksi lisää, joten haulikolla oli asiaa. Niitä tuli vain enemmän, joten välillä piti syöksyä suojaan lataamaan asetta. Ammukset hupenivat turhankin nopeasti eikä ne tulipallot, joita ne jollain ihmeen tavalla sylkivät kohti, tehneet tilannetta yhtään mukavammaksi. Tappaminen alkoi jo luonnistua ja sain loppujen lopuksi kaikki tapettua. Huone oli värjäytynyt verestä ja panoksia oli jäljellä kolme. ”Ei hyvältä näytä” totesin itsekseni ja astuin telesiirtimestä.

Kaikki tapahtui silmän räpäyksessä. En enää ollut siinä samassa huoneessa. Ainoastaan allani oleva laatta oli täysin identtinen edellisessä huoneessa olleen kanssa. Yritin paikallistaa huoneen sijainnin kartalla, mutta se näytti vain sotkua. Taisi olla liian nopea siirtyminen sen tekoälylle. Olin yhä Foboksen tukikohdassa, vaikka en tiennyt missä. Yksi asia huoneessa karmi tavallista enemmän. Huone oli muuten pimeä, lukuun ottamatta valoa joka tuli neljästä kynttilästä vihreästä kivestä tehdyn alttarin päällä. Verinen kirves kiilsi sen vieressä ja huoneessa vallitsi hiljaisuus. En pitänyt siitä ja tunsin kuinka haulikkoni oli hiestä märkä. Vedin syvään henkeä ja kuljin kohti alttaria. Ihan kuin paikka ei olisi jo muutenkin tarpeeksi karmiva, niin alttarin kylkeen oli kirjoitettu verellä tekstiä ja piirrelty symboleja. Tekstistä ei suurimmaksi osaksi saanut mitään selvää, mitä siinä nyt jostain Lordista puhuttiin, mutta kuitenkin lopulta kiersin alttarin kaukaa. Mädän lihan haju oli puistattava. Painoin seinässä ollutta nappia avatakseni oven ja valo tulvi huoneeseen. Nyt paikka ei näyttänyt enää niin pelottavalta. Astuin valoisille käytäville ja vilkaisin karttaa joka alkoi jo näyttää hieman elonmerkkejä. En siitä kuitenkaan mitään selvää saanut, joten vilkuilin ympärilleni löytääkseni vinkkiä olinpaikastani.

Vähän aikaa käveltyäni totesin kaksi asiaa. Olin joutunut tietokone asemalle ja että täällä kaikki on kuollut. Vihollisia ja ei, käytävät olivat täynnä ruumiita kuten laboratorio sektorilla. Tyhjiä haulikon- ja pistoolin hylsyjä oli myös ympäriinsä. Paikka itsessään oli täysin kuollut. Oli kuoleman hiljaista ja paikka myös haisi kuolleelle. En pitänyt siitä yhtään. Aistini olivat ylivirittyneet pelon takia ja huomasin niiden ansiosta ajoissa suuren lihaksikkaan olennon, jonka iho oli punertava ja jalat kuin hevosen kaviot. Kolmella haulikon panoksella vain kutittaisin tuollaista järkälettä joten yritin hiipiä ohi kun se vielä oli selkä minuun päin. Hitaasti yritin lipua seinää myöten ja sainkin huoneen toisen oven auki. Helvetin paroni kääntyi heti minua kohti kun oven ääni kuului, mutta jäi vain katsomaan minua. Sen käsi alkoi hohtamaan aavemaista vihreää valoa ja käännyin poistuakseni ja lujaa. Totesin syyn miksi se ei tehnyt mitään. Edessäni oli toinen samanlainen joka löi minut kahden metrin päähän maahan. Ammuin siihen epätoivoisena haulikkoni tyhjäksi ja heitin tyhjän aseen sitä päähän, mutta kumpikaan ei pysähtynyt vaan tuli kohti. Elämäni viimeiset sekunnit olivat käsillä, eikä mitään tehtävissä. En ollut selviytyjä vaan yksi monista uhreista Fobos nimisen kuun pinnalla.

[Mickey]

Tässä tarina, vähän on myöhässä mutta toivottavasti kelpaa...

Lähteenä lienee ff7.

Pohjoisesta nousee vihreä valo. Kaikki ihmiset Kalmissa ovat kerääntyneet kukin omaan paikkaansa katsomaan. Valo nousee kohti taivasta ja levittäytyy taivaalle kraaterin yläpuolelle. Kaikki ovat ihmeissään ja miettivät monia kysymyksiä mielessään, monet ehkä pelkäävätkin.
Pian valoon heittää varjon jokin lentävä esine. Kraateri alkaa samalla pitää pahaenteistä ääntä ja alkaa sylkeä savua sisältään. Vihreä valo valuu taivaasta alaspäin kuin hunaja lasipurkin kylkeä pitkin.
Cloudin lilan paidan olalla oli hiukan verta. Hän ei oikeastaan vieläkään käsittänyt mitä oli tapahtunut. Jenova oli lyöty, Sepiroth oli lyöty ja Aeriksen rukouksen ja tahdonvoiman avulla pyhä viimein pysäyttäisi meteorin etenemisen.
Highwindin kannelta he näkivät, miten pieni vihreän valon säde eteni taivaalle kohti meteooriitia. Valo lävisti sen ja ympäröi sen kokonaan. Valokehä kasvoi koko ajan ja meteoriitti pieneni ja pieneni. Lopulta kuului taivaalla näkyi valtava vihreän valon ja tomun ja kivien aiheuttama räjähdys, meteoriitti oli kadonnut lopullisesti Sepirothin ja Jenovan mukana.
Kun he lensivät Midgarin yli he näkivät Shinra-buildingin olevan maan tasalla, kaikki oli nyt kunnossa. Mako-reaktorit olivat kaikki sammuneet. Niiden vaimea ääni oli vaiennut iäksi ja lopulta planeetta saisi olla rauhassa ja parantua entiselleen.
Cloudin olo oli kummallinen, kuin unessa hän oli, valveuden ja unen häälyvällä rajalla. Hän näki Tifan kävelevän häntä kohti. Tifan kauniit silmät olivat vakavat ja hänen hiuksensa laskeutuivat hänen herteilleen. Tifa istui Cloudin viereen.
- Tämä taitaa olla meidän seikkailumme loppu, Tifa sanoi hiljaa ja laski kätensä Cloudin olalle.
Cloud ei oikein tiennyt mitä sanoa. Tietysti hän tiesi että seikkailu oli loppu ja ohitse, mutta tarkoittiko tämä myös sitä että he kaikki lähtisivät nyt omille teilleen. Hän ei halunnut erota Tifasta.
- Minä tahdon takaisin Nibelheimiin, toivoisin, että sinä jäisit sinne kanssani, Tifa sanoi yllättäen.
Cloud meni hämilleen. Hänkin halusi asua Tifan kanssa, kahden.
- Minäkin tahtoisin asua vielä Nibelheimissä, sinun kanssasi, koska silloin olen kokonainen, muuten olen vain sirpaleinen kuori, Cloud sanoi sulkien silmänsä ja nojaten päänäs Tifan olkaa vasten.
Highwindin tasainen lento halki öisen taivaan oli unettavaa. Cloud halusi tämän hetken jatkuvan ikuisuuksiin asti.

*** 10 vuotta myöhemmin ***

Nibelheim heräsi uuteen aamun. Kesä oli hehkeimmillään ja Cloud heräsi. Omasta vuoteestaan rakkaan vaimonsa Tifan viereltä.
Hän kuuli lasten ääniä alakerrasta. Hän heitti peiton päältää ja antoi hyvän huomenen suudelman Tifalle. Cloud kiskaisi vaatteita päälleen ja meni alakertaan. Hänen ja Tifan kaksi lasta, Aeris ja Barret leikkivät jo lattialla. Aeris oli erittäin sydämellinen ja kaikkien rakastama tyttö ja Barret hänen huolehtiva isoveljensä.
Cloud nosti heidät syliinsä ja antoi suukon molemmille.
- Kuinkas te olette näin aikaisin ylhäällä? hän kysyi.
Aeris hieroi vielä viimeiset unet silmistään ja Barret ehti vastata.
- Ulkoa kuului jotain outoa ääntä ja siksi Aeris heräsi ja koska häntä pelotti hän herätti minutkin.
Cloud laski lapset maahan ja katsoi ulos.
Päivä oli tavallisen aurinkoinen, taivaalla lipui muutama pilvi muttei mitään tavallista. Hän avasi ikkunan ja tunsi melkoisen voimakkaan tuulenvireen kasvoillaan. Hän katsahti ylös vielä varmistuaakseen ettei taivaalla ollut mitään erikoista. Nyt hän pelästyi. Pilven takaa tuli hiljalleen esiin punainen esine. Se oli kuin valtava tulipallo. Kuin meteoriitti. Se suuntasi suoraan kohti maata.
Nyt Cloud hätääntyi. Hän juoksi ovesta ulos kohti talon takana olevaa pientä vajaa. Vajan ovea piti kiinni riippulukko, muttei hänellä ollut sitä aikaa avata vaan riuhtaisi oven paikoiltaan ja ryntäsi sisään. Pienen huoneen nurkassa oli tummaan peitteeseen kääritty pölyinen mytty. Cloud avasi sen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.
Valtava miekka ei ollut monia vuosia ja taisteluita nähneen näköinen. Se kiilsi vielä ja se oli erittäin terävä. Seinän nojalla oli moottoripyörä. Cloud oli lainannut sitä aikoinaan Shinralta, mutta se oli jäänyt hänelle ja hän oli kunnostanut sen. Nyt sekin saisi taas tuntea vauhdin ja matkan, sillä Cloud lähti kohti North Corelia. Matka North Coreliin olisi pölyinen ja raskas, mutta hänen oli pakko tavata Barret, sillä hänhän oli kuinkin ollut osittainen johtaja taistelussa Shinraa vastaan ja lopulta erittäin hyvä Cloudin ystävä ja hän tietäisi mitä tehdä. Cloud työnsi pyörän aurinkoon ja laittoi miekan pyörän sivussa olevaan telineeseen. Hän käväisi vielä sisällä hyvästelemässä muut.
- Minun on lähdettävä kohti North Corelia. Viivyn korkeintaan pari päivää sillä asiani ei välttämättä ole niin tärkeä kuin luulen, mutta minun on tavattava Barret, hän sanoi Tifalle.
Tifa ei osannut sanoa mitään, sillä hän tiesi miehensä luonteen ja oli oppinut rakastamaan kaikkia hänen vikojaankin näiden vuosien aikana. Hän vain halasi miestään ja toivotti onnea matkaan.
Cloud halasi vielä lapsiaan ja käski heidän olla kiltisti. Cloud marssi totisena ulos, muttei malttanut olla katsomatta takapihalle lastenhuoneen ikkunan alle, mikä sen äänen oli pitänyt. Hän näki ikkunan alla jotain. Vaaleanruskeaan pukeutuneen tukevan ja lyhyen miehen. Palmerin. Cloud ei hakenut miekkaansa vaan lähestyi häntä rauhallisesti ja hiljaa.
- Mitä sinä täällä teet? Cloud kysyi hiljaa etteivät Tifa ja lapset kuulisi.
Palmer kääntyi häntä kohti ja Cloud näki hänen kasvonsa. Veriset ja arpeutuneet kasvot, joissa ei ollut sitä oveluutta ja älykkyyttä joka niistä aikoinaan hohti. Palmer oli vain raunio entisestä itsestään.
- Auta minua. Professori Gast on palannut ja hän on herättänyt Hojon henkiin laboratoriossaan ja yhdessä he pelastivat Pohjoisen Kraaterin jäännöksistä Jenovan osia ja jollain konstilla he loivat sen uudelleen. Se on elossa ja se kutsui meteoriitin takaisin, Palmer selitti hysteerisenä.
Cloud jähmettyi paikalleen. Jenova, takaisin. Tämä oli huonoin uutinen aikoihin, jopa huonompi kuin Cidin ja Sheran menehtyminen kolme vuotta sitten lento-onnettomuudessa. Tuore aviopari ja he kuolivat, se hämmensi yhä Cloudin mieltä. Mutta Cloudin oli pakko herätä nykyhetkeen ja tajuta Planeetan hätä.
- Miten sinä tiedät kaiken? Cloud kysyi.
Palmer oli kauhuissaan kysymyksen jälkeen.
- Minä, minä autoin häntä etsimään Gastin ja tuomaan hänet takaisin, mutta Gast ei toiminutkaan hänen suunnitelemallaan tavalla.
- Kenen sunnittelemalla!? Cloud kysyi
Nyt Palmer oli jo aivan valkoinen. Hän oli pelosta kankea ja lisäksi aivan nälkiintynyt ja janoinen.
- Heideggerin. Hän suunnitteli kaiken, Palmer sai sanottua lopulta.
Nyt Cloud oli jo aivan ymmällään. Kaikki Shinran suuret tekijät olivat vastoin kaikkia olettamuksia hengissä. Ja lisäksi he olivat saaneet hautoa suunnitelmiaan jo ehkä vuosia, sillä aikaa kun kaikki heidän vastustajansa olivat hävinneet pois.
- Menen North Coreliin ja sinä tulet mukaan, Cloud sanoi.
Palmer ei ehtinyt sanoa mitään kun Cloud veti hänet mukaansa moottoripyörälle. Palmer piti vain lujaa kiinni kun Cloud käynnisti pyörän ja matka kohti North Corelia alkoi.
Kun Barret kahdeksan vuotta sitten valittiin North Corelin johtajaksi hän aloitti kylän korjaukset ja lisäksi hän teetti uusia teitä -ja paransi vanhoja- Nibelheimiin ja muualle maailmaan vuorten yli. Matkaan meni hyvällä ilmalla ilman pysähdyksiä kolmisen tuntia. Aurinko paahtoi matkalaisia kun he ajoivat kohti North Corelia. Vuoren juurelle päästyään he joutuivat pitämään pienen tauon, mutta jatkoivat matkaansa aika pian eteenpäin. Pian kylä alkoi nääkyä horisontissa. Erittäin kauniisti, maalaistyyliin suunnitellut kaksikerroksiset talot tekivät kylästä uskomattoman kauniin. Kaivoksia paikassa oli enää vain yksi, pieni ametistikaivos kylän laidalla. Kaivostoiminta oli vaihtunut maanviljelyyn ja karjankasvatukseen. Kylän keskellä oli suuri talo, jossa Barret asui.
Barret oli ollut kertaalleen naimisissa mutta hänen vaimonsa sairastui vakavasti ja kuoli neljä vuotta sitten. Se tapahtuma vanhensi Barretin. Hänen hiuksensa harvenivat ja harmaantuivat ja hän alkoi heiketä eikä hän voinut enää tehdä työtä. Hän sai toisenkin käden takaisin kun eräs Shinran huippulääkäri oli pakomatkalla ja sattui North Coreliin. Barret löysi hänet ja pelasti ja vastapalvelukseksi hän sai uuden käden.
Kylällä oli hieman liikettä, mutta suurin osa ihmisistä oli laittamassa kastelulaitteita kuntoon, sillä sadetta ei ollut tullut viikkoon ja vilja ja juurikkaat alkoivat kärsiä kuivuudesta. Barret istui talonsa kuistilla ja katseli pelloillaan työskenteleviä miehiä ja naisia. Cloud ajoi aivan Barretin talon ovelle ja hyppäsi pois pyöränsä selästä.
- Barret! Minulla on tärkeää asiaa, ja erikoinen vieras jolla on vielä erikoisempi tarina kerrottavanaan, Cloud huusi jo kaukaa.
Barret nousi seisoman ja näki Cloudin ja alkoi sitten tarkkailla Palmeria ja kun hän tunnisti tämän hän veti puukon taskustaan ja alkoi kävellä kohti häntä.
- Shinran kätyrit eivät tule tänne, hän sanoi Cloudille hiljaa.
Cloud laski kätensä Barretin olkapäälle ja silloin Barret tajusi hänen olevan Cloudin mukana ja sitten hän huomasi kuinka raihnainen Palmer oli.
- Tulkaa sitten sisään ja kertokaa asianne, Barret sanoi ja laittoi puukkonsa pois.
Cloud käveli kohti Palmeria ja auttoi hänet sisään. Kun he pääsivät sisälle he molemmat tarvitsivat juotavaa ja Barretin sisäkkö haki suuren kannullisen makeahkoa, mutta aika laimeaa viiniä. Lisäksi hän toi kolme puista pikaria.
- Noniin, Shinran mies, kerrohan tarinasi, Barret sanoi Palmeria katsoen.
Palmer kakisteli kurkkuaan ja kaatoi pikarillisen juotavaa suunsa kostukkeeksi.
- Tarinani alkaa oikeastaan siitä mihin teidän osuutenne päättyi, eli pohjoisen kraatterin räjähdykseen.
Minä olin silloin pakenemassa Shinran päämajasta viemäreitä pitkin ja päämääräni oli alunperin Kalm, mutta viemäreissä tapasin Heideggerin, joka oli aivan kuoleman partaalla, mutta jotenkin hän pääsi jaloilleen ja me pakenimme heti Kalmiin, jossa otimme käyttöömme auton ja matkustimme kauas pohjoiseen aina Icicle Inniin asti. Siellä Heidegger sanoi tapaavansa jonkun ja matkasimme vuorelle. Siellä sitten saavuimme pienelle mökille jossa asui joku mies. En tuntenut häntä, mutta kun Heidegger ensimmäistä kertaa sanoi hänen nimensä, Professori Gast, minä tiesin jo kuka hän oli. Me olimme pohjoisessa pari vuotta, joiden aikana Gast kehitteli suunnitelman miten he saavat maailman haltuunsa. He aikoivat ensin herättää Hojon henkiin ja sitten hänen tietojensa avulla luoda Jenovan uudelleen. Gast oli hakenut Hojon ruumiin Midgarin raunioista ja piti sitä hengissä Mt. Nibelin reaktorissa. Siellä he herättivät Hojon eloon ja me matkustimme eräänä syksyisenä yönä Nibelheimiin Shinran kartanoon. Kukaan ei käynyt siellä, sillä siellä oli hirviöitä eikä kukaan halunnut siellä käydä. Niinpä siellä teimme kokeita ja viimein Gast ja Hojo loivat Jenova - olion ja alkoivat muokata siitä haluamaansa. Viimein olio valmistui ja se vietiin salaista tunnelia pitkin takaisin reaktoriin. Siellä sille viimein annettiin Sepirothin Universumin rajoilla majaileva sielu ja tunteet. Se kuitenkin karkasi aika pian ja asettui pohjoiseen, Muinaisten Kaupunkiin. Siellä se kasvoi ja vahvistui ja alkoi lopulta imeä Planeetan energiaa itsensä kautta jotta saisi meteoriitin liikkeelle ja iskemään tänne. Mikään ei voi estää sitä, sillä se on liian vahva. Nyt Gast ja Hojo yrittävät löytää keinoa sen lyömiseen Icicle Innissä.
Barret sai tarpeekseen ja löi nyrkkinsä pöytään. Hän hypähti tuolista ylös ja sanaakaan sanomatta kapusi ullakolle. Cloud meni perässä ja näki Barretin tonkimassa laatikkoa huoneen nurkassa. Hän nosti sieltä aseen joka oli aikoinaan ollut hänen kätensä paikalla. Hän hetken mietittyään repäisi tekokätensä irti ja laittoi aseen sen tilalle.
- Barret, sinun ei tarvitse lähteä, minä menen Red XIII:n luo ja siellä keksimme ratkaisun, mutta sinä olet jo työsi Planeetan puolesta tehnyt, Cloud sanoi.
Barret huokaisi hiljaa.
- Minä olen saanut tästä tarpeekseni. Minä synnyin taistelun keskelle ja elin aina pelossa ja vihanpidossa. Nyt se kaikki on poissa ja on kuin ilma keuhkoistani olisi hävinnyt. Minä olen jo vanha ukko ja haluan tuntea taistelun vielä kerran, Barret sanoi.
Cloud vain painoi päänsä ja käveli takaisin alakertaan. Barret tuli sinne vähän myöhemmin. Hän käveli ulos ja tunsi tuulen kasvoillaan.
- Otamme chocobot tallistani ja ratsastamme Cosmo Canyoniin, Barret sanoi ja alkoi kävellä talon takana olevaa rakennusta kohti.
Cloud ja Palmer seurasivat häntä ja pian he tulivat tallille. Tallissa komeili rivissä kymmeniä kultaisia chocoboja, sillä Chocobo Sagen salaisuudet oli paljastettu ja chocobojen jalostus oli maatiloilla yleistä. Niin he kolme lähtivät matkaan. He ratsastivat monta päivää auringonpaisteessa ja pian he alkoivat tavoittaa silmillään Cosmo Canyonin punaisenhehkuiset vuoret. Pian myös Bugenhagenin laboratoriokin tuli näkyviin.
Red XIII palasi Cosmo Canyoniin silloin kun he kymmenen vuotta sitten erosivat ja jatkoi Bugenhagenin työtä planeetan tutkimisessa.
Kun he pääsivät perille Red XIII oli heitä vastassa. He neuvottelivat tilanteesta, ja Red tiesi sanoa, että Jenova oli matkannut Pohjoisen Kraaterin raunioille, koska sieltä elämänvirta tuli maan päälle ja sieltä se pystyi sitä hallitsemaan. Ja jos he eivät tekisi asialle mitään, meteoriitti tuhoaisi pian maan.
Koska heidän lisäkseen vain Tifa oli jäljellä heidän aikaisemmasta matkastaan, he päättivät lähteä tällä joukolla pohjoiseen estämään Jenovan aikeet. Vincent oli Jenovan kuoltua menettänyt henkensä ja Yuffie oli kuollut Wutain jälleenrakennuksen aikoihin. Cait Sith oli kadonnut maisemista tielle tietämättömille pian Sepirothin kuoleman jälkeen.
- Highwind on täällä, joten matkustanemme sillä. Red sanoi.
Niinpä he menivät tähän alukseen ja Cloud ohjasi alusta. Se sujui häneltä kohtalaisesti ja pian kraatteri häämötti jo heidän edessään. He laskeutuivat aivan kraatterin raunioiden tuntumaan ja näkivät vaalean vihreän kajon hieman kauempana.
Barret ryntäsi etunenässä eteenpäin ja pian he olivat kohdakkain Jenovan kanssa.
Jenova taikoi heti heidän päälleen voimakkaan Ultiman, mutta he selvisivät siitä ja piirittivät Jenovan, joka oli paljon isompi kuin ennen. Se alkoi muuttua, sen ruumis venyi ja se muuttui lohikäärmeeksi. Se oli yli kolmekymmentä metriä pitkä ja sen kaula halkoi ilmoja yli viidenkymmenen metrin korkeudessa.
Barret ampui sitä kohti, mutta luodit vain kimpoilivat siitä. Cloudin miekka ei siihen purrut ja Red oli täysin voimaton. He yrittivät tehdä siihen taikoja, mutta se oli vahingoittumaton.
- Minä tiedän mitä tehdä, Barret huusi.
Cloud ja Red vain katselivat ihmeissään.
- Kiinnittäkää sen huomio itseenne, hän komensi ja juoksi sitä kohti.
Cloud ja Red kävivät sen kimppuun oikealta kyljeltä. Sen huomio kiinnittyi heihin ja Barret juoksi sitä kohti. Barret kiipesi sen kylkeä ylös sen pään päälle.
- Vihdoinkin toimintaa, nyt elämä on hyvällä mallilla, Barret sanoi.
Sitten hän hyppäsi olion kitaan. Pian sen suusta alkoi kuulua laukauksia ja veri purskahti sen päästä. Verta lensi Cloudin kädelle ja se poltti. Veri oli happoa. Jenova kaatui kuolleena maahan ja sen suusta lensi maahan jotain. Cloud poimi sen maasta, se oli Eleanorin riipus.
Cloud painoi riipuksen rintaansa vasten.
- Kiitos ystävä.

[absinthe]

A) Mikki ja Ile ovat myöhässä, LUKISITTE OHJEET

B) koska kukaan ei ottanut osaa ajoissa paitsi kassi, koko kilpailu mätänee pois :F

[Welc]

A) Foorumit taisivat olla down silloin, vähän vaikeaa vastata, eh?:)

B) Järjestäjä itse ei postittanut stooriansa, kuinkas näin?

"Ottakaa varas kiinni!" huutaa varas.