Junamatka
Luin tässä tänään pikkuveljelleni kaksivuotiaille suunnattua kirjaa, nimellä Veikko Veturi. Siitä sain inspiraation. Tämä seuraa kirjan tapahtumia, joskin 'aikuismaisempana'. Laitan vaikka huomenna kirjan sisällön tähän, en nyt pääse ottamaan sitä kun veli nukkuu.
Tässä on ensimmäinen kappale.
Minut tyrkättiin betoniselle neliökilometrien kokoiselle junalaiturille yhtä halveksuttavasti kuin sadat muutkin. Oli aikainen aamu, tällä valtavalla alueella ei näkynyt paljoakaan ihmisiä. Tunnelma oli erittäin aavemainen, neliökilometrejä laakeaa betonista aukiota. Tuuli puhalsi yli 20 metriä sekunnissa ja oli suhteellisen hankalaa pysyä pystyssä. Vartijoillekin se tuotti vaikeuksia, meistä nyt puhumattkaan. Meidän kätemme olivat kiinnitetty selän taakse suurilla titaniumista tehdyillä käsiraudoilla, jotka painoivat kuin synti. Olimme Erikoisia, siksi meistä ei otettu minkäänlaista riskiä ja käsiraudatkin olivat vahvinta ainetta josta koskaan on käsirautoja tehtykään. Erikoinen taitaa olla vain valtionpoliisin ja tuomareiden käyttämä termi, kaikki muut käyttävät termiä Poliittinen, vaikka se onkin ankarasti kielletty. Maan johto ei halua mitenkään yhdistää Erikoisia ja Poliittisia, vaikka kaikkihan sen tosin tietävätkin. Poliittiset lasketaan murhamiehiä ja lapsenraiskaajiakin pahemmiksi ja heitä odottaa edessä kahden viikon matka Veysorin kyydissä halki manteren aina vain Smerdan ainutlaatuiseen vankilaan. Kyseisestä paikasta kukaan ei ole päässyt pakenemaan ja se joka yrittää on kuulemma kuolon oma. Minä oln joidenkin ystävieni kanssa arvuutellut onko ympäristöön päästetty geneettisiesti muutettuja petoeläimiä tai onko se radioaktiivisesti saastutettua. Nuo kaksi teoriaa ovat kaikkein vahvimmat, vaikka muitakin löytyy - esimerkkinä mainittakoon vaikka vankien raajojen amputointi.
Smerdan "asukkaat" ovat elinkautisia kärsiviä. Erikoiset kuten me ovat vankeja ja armahdetut Pahemmanlaatuisen Tavalliset taas vartijoita. Tässä tapauksessa siis sarjamurhaajia ja muita sen kaltaisia, jotka ovat jostain poikkeuksellisesta syystä saaneet armahduksen, mutta joita ei uskalleta vapaaksikaan päästää. Ainut ero meidän vangittujen ja vartijoiden välillä Smerdassa on se, että vartijat ovat häkkien ulkopuolella ja heillä ovat aseet.
Kun yritimme vaivalloisesti pysyä pystyssä alkoivat vartijat jo suunnistaa kohti odotusrakennusta. Se oli matala, mutta erittäin leveä ja oli Kehdon laiturin itäpuolella. Se oli iso yhtenäinen rakennus, joka ulottui laiturin päästä päähän. Normaalisti siellä odottivat ihmiset junansa saapumista (melkein poikkeuksetta Veysor) ja rupattelivat keskenään, leimasivat tai varasivat lippujaan tai vaikkapa käyttivät julkisten intranet-pisteiden verkkopalveluja. Meille oli kuitenkin varattu oma osasto odotusrakennuksen kellarissa. Joutuisimme kuitenkin menemään läpi julkisten tilojen. Ihmiset katselisivat meitä varmasti peloissaan ja oudoksevasti, meitä monta sataa harmaissa ryysyissä kulkevia Erikoisia sekä ainakin yhtä paljon raskaassa varustuksessa astelevaa vartijaa, jotka kantoivat MarLen-17 -raskasta konekivääriä, jota yleensä käytettiin vain sotarintamalla.
Saatoin kuvitella ihmisten ilmeet. Pelokkaat, koska heille voi käydä samoin. Halveksivat, koska meille kävi niin. Välinpitämättömät, koska he eivät uskalla näyttää oikeita tunteitaan. Tai sitten myötätuntoiset, koska heidänkin perheissä on joitakin Erikoisia tai he ovat kanssamme samaa mieltä. Ihmisten kasvot kuitenkin katosivat mielestäni, kun yksi vartijoista iski minua pohkeeseen konekiväärinsä piipulla. Mies ei ollut ilkeä, vaan hän pelkäsi minua. Vartijat mitä ilmeisemmin tosiaan uskoivat, että me Erikoiset olimme yli-inhimilliset voimat omaavia petoja, jotka kykenivät repimään raavan miehen puolikkaiksi ja joivat aamupalaksi pikkulasten verta. Huokasin, mutta aloin kävelemään nopeammin. Vartija iskisi minua uudestaan ellen nopeuttaisi tahtia, vaikka hän ehkä pelkäisikin minua. Katsoin ylös. Pian sarastaisi aamu ja taivas oli jo muuttumassa mustasta tummanpunaiseksi. Keskipäivän kirkkaanpunaisen taivaan ehkä vielä näkisin kellarin ikkunasta, mutta entä ensi päivä? En tiennyt olisiko meidän osastossamme Veysorissa ikkunoita. Huokasin uudestaan ja aloin kävellä pitkää matkaa odotusrakennusta kohti tuulen yrittäen paiskata minut kumoon. Askel askeleelta siirtyi odotusrakennus lähemmäksi ja kauemmaksi jäi Gru-53 -panssaroitu joukkojenkuljetusvaunu, joka oli yleensä armeijan käytössä.
Vastaa siteeraten
sinulle tuosta!
Tunnelma välittyy hienosti.
